Minun

Rakas aviomieheni väittää, että olen oikeasti mustasukkainen ja omistushaluinen vain yhden asian suhteen. Se on lautasellani oleva ruoka. Kun olen ottanut annokseni, olen korvamerkinnyt sen omakseni. Siihen ei kukaan muu saa koskea. Se on MINUN!

Varma keino saada minut ärähtämään, on yrittää varastaa ruokaa MINUN lautaseltani. Varastamista se minun mielestäni on, koska se on MINUN omaisuuttani. Muiden pitää keskittyä omaan lautaseensa ja jättää MINUN lautaseni rauhaa. Eri asia tietenkin on, jos ollaan vaikka ravintolassa, kaikilla erilainen annos edessään, ja erikseen annan luvan maistaa. Mutta se lupakin koskee vain yhtä suupalaa. Kaikki muu on MINUN henkilökohtaiseen omaisuuteeni puuttumista.

Olenko joskus nähnyt nälkää tai kärsinyt puutetta? En. Olenko lapsena traumatisoitunut ruuan takia? En muistaakseni. Onko ruoka elämäni keskipiste? Ei. Olenko omituinen? Ehkä.

Omituisuuttakin on niin montaa eri lajia, ja olen varmasti omituinen myös monella muulla tavalla. Siihen viittaa se, etten ole koskaan ollut lauman mukana kulkija. Minua ei ole edes kiinnostanut sellainen. Olen tehnyt omat valintani ja ne ovat joskus vieneet minut paikkoihin ja tilanteisiin, joihin ikäni ja sukupuoleni stereotyyppinen edustaja ei yleensä päädy. Joskus laumaan kuulumattomuudesta on ollut harmiakin, mutta kuitenkin enemmän harmittelen sitä, etten ole antanut itseni mennä vieläkin enemmän omien kiinnostuksen kohteideni mukana.

Onko elämä de facto ohi nelikymppisenä? Onko niin, että tästä eteenpäin mennään vain alamäkeä kohti hautaa? Jos elinikätilastoja katsoo, niin tässähän on vielä ainakin toiset neljäkymmentä vuotta aikaa. Viime aikoina en ole kuitenkaan elänyt MINUN elämääni, siis sellaista elämää, jota minä itse haluan elää.

Tänä vuonna MINUN uudenvuodenlupaukseni on, että hankin MINUN OMAN elämäni takaisin. Palaan takaisin oikeille raiteille. Ei niille, joita kaikki muut kulkevat, vaan MINUN henkilökohtaisille raiteilleni.