keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Haasta minut kirjoittamaan!


Nyt kukkii jasmike. Takapihalla on kaksi isoa pensasta täydessä kukassa ja tuoksu on sen mukainen. Karavaani lähtee kohti etelää tuota pikaa, ja yritän pitää vähän nettitaukoa. Saa nähdä, miten onnistuu.

Siksi aikaa, kun minä lomailen, ajattelin antaa teille lukijoille pienen tehtävän. Haastan teidät haastamaan minut kirjoittamaan. Antakaa aihe, josta haluatte minun kirjoittavan fiktiivisen tekstin. Tehtävänanto voi olla yksi sana, jonka ympärille minun pitää rakentaa jotakin, tai monisanaisemmin kuvailtu toivomus. Haasteeseen voi liittää myös toivotun tyylilajin (lupaankohan liikaa...?). Yksi lukija saa antaa useammankin haasteen, ja ne voi kirjoittaa ihan kommentteihin. Vastaan kirjoitushaasteisiin heinä-elokuun aikana. 

Mistäkö sain tämän älyvapaan idean? No, tässähän kävi niin, että pääsin alkuvuodesta fiktion kirjoittamisen makuun. En ole harrastanut sitä aiemmin, joten teelmien taso on ollut vaihteleva. Nyt haluaisin kokeilla, riittääkö mielikuvitukseni, jos saan vähän "tarina päivässä" -haastetta monitahoisempia tai tarkempia tehtäviä teiltä. Ja tämän kokeilun onnistuminen luonnollisesti edellyttää, että te annatte niitä haasteita minulle, joten alkakaapa miettiä. 

Ihan hiukan jo jännittää, mitä on tulossa! =)

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Lomanalkuärsytysstressiä


Nyt sitä sitten ollaan lomalla ja pitäisi rentoutua. Aikaa neljä viikkoa. No, mikset rentoudu jo? Työt on onnistuneesti jätetty taakse. Hädin tuskin muistan, mitä minä teenkään työkseni. Työpaikan osoite saattaa olla hyvä kirjoittaa muistilapulle siltä varalta, että sekin unohtuu lomaillessa. Mutta se rentoutuminen, miten se tapahtuu? Epäilemättä siihenkin vaiheeseen päästään, mutta sitä ennen pitäisi päästä yli loman alusta.

Kävin tänään turhautumassa kaupassa. Korjaan, kaupoissa. Ostoslistalla ei ollut kuin pari hassua t-paitaa, ihan perusmalli haussa, mutta löytyykö sellaista mistään? No ei todellakaan. Ei ainakaan sopivan väristä tai sellaisesta materiaalista tehtyä, josta ei näy läpi. En ymmärrä, miksi nykyään t-paidat tehdään neuloksesta, joka on niin ohutta, että siitä ihan oikeasti näkyy läpi. Asiaa ei auta se, jos paita on myös mallia makkarankuori, jolloin siitä näkyy vielä paremmin läpi. Totesin, että suuremman koon ottaminen ei auta. Paidan pituus kasvaa, mutta makkarankuorimaisuus säilyy. Totta kai olisi mahdollisuus myös valita malli lepattaajokasuuntaan, mutta niistäkään en erityisemmin pidä. 

Olen nimittäin tullut viime vuosina siihen lopputulokseen, että vartalonmallilleni sopii parhaiten sellainen melkein tyköistuva paita, joka paljastaa, että minulla on myös vyötärö siinä rinnuksen ja takapuolen välimaastossa. Lepatuspaita, joka asettuu roikkumaan edellämainittujen ulokkeiden varaan, saa aikaan laskettuaikatuotapikaa-efektin. 

Ai missäkö kävin turhautumassa? Ruotsalaisketjuissa tietenkin, missä muuallakaan, kun muuta ei oikeastaan ole tarjolla ellei lähde kauemmas. Lähistön tätivaatekaupat, joista tietenkin teoriassa saattaisi löytyä jotain, ovat niin tätimäisiä, etten tohdi niihin astua vielä muutamaan vuoteen. Jonkinlaisen kompromissiratkaisun sentään löysin, ja sillä sitten mennään. Tosin huomenissa tehdään vielä löytöretki vaatekaappiin siltä varalta, että sen uumeniin olisi kadonnut jokin jo unohdettu vaate. 

Toinen turhautuminen saatiin aikaan sanailulla miehen kanssa. Lomalle pitäisi lähteä tuota pikaa ja kun aurinkoisesta etelän maasta on kysymys, niin ajattelin varustautua kunnollisella aurinkovoiteella. Itselle suojakerroin 30, vähempi ei todellakaan riitä, toivottavasti edes tämä. Mies arvelee selviävänsä ilman mitään (hah!), mutta bonuslapselle tarvitaan kyllä voiteet pintaan, ettei häntä tarvitse palauttaa äidilleen keitetyn ravun värisenä. 

Säätiedotusta luettuaan - odotettavissa on noin 25 astetta sekä leppoisaa merituulta - mies teki nerokkaan päätelmän, että lapselle riittää sama suojakerroin kuin kotirannoillakin, koska "eihän siellä ole edes kuumaa". Jep, näinhän se menee... Mies on ollut etelänlomalla ennenkin, jos tuli jotain muuta mieleen tuosta kommentista. Ei auttanut järkipuhe siitä, miten auringon UV-indeksi on etelän mailla suurempi kuin täällä pohjoisessa, eikä siihen vaikuta ilman lämpötila. 

Niin, mitähän minä nyt sitten tämän asian tiimoilta tekisin? Vai tekisinkö mitään? Voisin tietenkin vielä kertoa faktat ja vedota luotettaviin lähteisiin ja sitten sanoutua irti kaikesta vastuusta, jos mies päättää, että hänen perillisensä ei mitään isompia suojakertoimia tarvitse. En ymmärrä, miksi jotkut yksinkertaiset asiat eivät vain mahdu miehen päähän, jos viesti tulee minulta ja asia koskee bonuslasta.

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Pieniä omituisia tositarinoita


Pepponen parin päivän takainen kirjoitus kohtaamisistaan vastakkaisen sukupuolen kanssa toi mieleen muistoja. Ne olivat toki eri muistoja kuin nämä Pepponen kertomat, koska emme ole (tietääkseni) koskaan kohdanneet. Kerronpa niistä nyt pari tässä teillekin. Nämäkin liittyvät kohtaamisiin - tai törmäyksiin - vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa ja kuuluvat kategoriaan lievästi omituiset tapaukset. Molemmat sattuivat 90-luvun alkupuolella, jolloin minullakin vielä oli lankapuhelin, jonka numero oli puhelinluettelossa kenen tahansa saatavilla.

Ensimmäinen tositarina:
Olin keskellä arkipäivää kotona kirjoittamassa gradua, kun puhelin soi. Vastasin ja minulle tuntematon miespuolinen soittaja toivotti hyvä päivää ja esitti asiansa: "Olen tässä puhelimen välityksellä etsimässä naisseuraa." Mies puhui kirjakieltä ja teititteli minua. Kuten arvata saattaa, olin kuin puulla päähän lyöty tällaisesta lähestymistavasta, ja luonnollisesti aloin epäillä, että joku joko pilailee tai sitten olen tietämättäni tehnyt vaikutuksen johonkin satunnaiseen hörhöön, joka on selvittänyt nimeni ja sen myötä puhelinnumeroni. Aloin tivata, että kuka siellä oikein soittelee ja mistä tässä nyt oikein on kyse. Mies vastasi, että emme ole tavanneet, ja jatkoi asiaansa kysyen, josko olisin kiinnostunut. No, en ollut, minkä sanoin ja lopetin puhelun siihen.

Vaikutelmani oli, että mies oli aivan tosissaan. Kyseessä ei myöskään ollut silloisen poikaystäväni järjestämä pila, minkä luonnollisesti varmistin tiukoilla kuulusteluilla. Ilmeisesti joku miehenpuoli, jolla oli vaikeuksia löytää naisseuraa, oli ottanut puhelinluettelon käteensä ja valinnut sieltä naisia, joille soittaa. Osoitteeni, joka myös oli puhelinluettelossa, paljasti minut opiskelijaksi ja sitä myöten ilmeisesti sopivan ikäiseksi.


Toinen tositarina:
Tälläkin kertaa olin kotona ja puhelin soi. Miespuolinen soittaja esitteli itsensä ja tunnistin hänet saman alan opiskelijaksi, jota en tuntenut kovin hyvin. Olimme enintään hyvän päivän tuttavia, ja minulla oli tapana tervehtiä häntä, jos hän tuli vaikkapa kadulla vastaan. Kävimme monilla samoilla luennoilla, joten ensimmäinen ajatukseni oli, että hän varmaan pyytää luentomuistiinpanoja kopioitavaksi kun on ollut poissa jonkin kerran. 

Aloitusrepliikki paljasti, että kyse olikin jostain muusta: "Olen pahoillani, jos olen tuottanut sinulle pettymyksen." Mitäh?! Tipahdin täysin puusta, koska minulla ei ollut aavistustakaan, minkälaisesta pettymyksestä tässä nyt saattaisi olla kyse. Aloin epäillä, olinko kuullut nimen oikein ja kysyin, että anteeksi kuka siellä nyt oikein soittaa. Mies kertoi nimensä ja varmisti vielä, että tiesin, kuka hän on, ja sanoi sitten selvästikin ennalta tarkkaan mietityn repliikkinsä uudelleen. Tässä vaiheessa jouduin toteamaan, etten nyt todellakaan ymmärrä, mistä hän oikein puhuu. Hetken siinä keskustelimme yhteistä säveltä löytämättä, eikä mies lopultakaan saanut sanottua, millaisen pettymyksen hän arveli minulle tuottaneensa. Lopulta hän tokaisi, että "haluatko minun puhelinnumeroni vai et?". Hän oli tosiaan nyt onnistunut tekemään minuun vaikutuksen muttei sellaista, että kiinnostukseni olisi herännyt, joten sanoin kiitos ei.

Tämän tapauksen jälkeen kyseinen mies lakkasi tervehtimästä minua, mitä en kieltämättä ihmetellyt. Kerroin tapauksesta parille ystävälleni, jotka tunsivat miehen paremmin, ja he arvelivat, että mies varmasti tiesi minun nimeni eikä ollut soittanut väärälle henkilölle. Se ei koskaan selvinnyt, miksi mies arveli tuottaneensa minulle pettymyksen.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Kohmeessa


Takapihalla vallitsee ilmeisesti pikkujääkausi. Tulin siihen tulokseen, kun kävin tarkastelemassa asioiden tilaa lähemmin. Lunta ei toki ole näkynyt enää aikoihin, mutta kasvit kasvavat jotenkin nihkeästi. Aivan kuin olisi vielä toukokuu. Esimerkiksi pioni alkoi puskea ylös maasta vasta pari viikkoa sitten ja varret ovat nyt parinkymmenen sentin korkuiset. Vertailukohtana on etupihan pioni, joka alkaa pian kukkia. Muutama muukin kasvi on edelleen aika vaatimattoman näköinen siihen nähden, että eletään juhannusviikkoa. 

Jasmike sentään availee jo ensimmäisiä kukkiaan, ja nuppuja on niin paljon, että luvassa on hetken päästä pihan täydeltä makeaa tuoksua. Sitä riittää varmasti naapureillekin. Ilokseni huomasin, että myös sormustinkukka (allaoleva taidekuva) on yhtäkkiä pullauttanut nuput valmiiksi, ja ensimmäiset alkavat aueta. Särkynytsydän sentään on helisyttänyt sydämiään jo hetken. Tästä muuten huomaa, miten eri vauhtia eri kasvit kasvavat muutaman metrin etäisyydellä toisistaan. Särkynytsydän tosin taitaa perinnekasvina olla sen verran sitkeä, että sitä ei pikkujääkausi haittaa. 

Olen jo kuukauden verran odottanut lomaa alkavaksi kuin kuuta nousevaksi. Väsyttää, aivot eivät toimi, ei jaksa tehdä mitään. Ei ainakaan mitään sellaista, mitä pitäisi tehdä. Eilenkin muita töitä vältelläkseni tartuin moppiin ja pesaisin lattiat. Ei minun ollut tarkoitus, mutta niin siinä sitten kävi. Se toinen homma, joka oikeasti piti tehdä, odottaa edelleen. 

Miten ihmeessä minä olenkin näin hyvä välttelemään sitä projektia, jonka pitäisi jo olla valmis? 

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Matkaradio

Kuplavolkkari kaarsi parkkipaikalle, joka aurinkoisena heinäkuun päivänä oli lähes täynnä rannalle menijöiden autoja. Seppo löysi kuitenkin vapaan paikan takarivistä, jossa ei ollut puiden luomaa varjoa. Auto olisi tulikuuma takaisin lähdettäessä, mutta saihan ikkunat auki.

Seppo ja hänen vieressään etupenkillä istunut Markku astuivat ulos autosta ja käänsivät penkkejä eteenpäin niin, että Anneli ja Terttu pääsivät myös kömpimään ulos. Tavaratilasta otettiin kannettavaksi rantavarusteet. Seurue kiipesi parkkipaikalta ylös pienen harjumaisen muodostelman päälle, josta rantaan johtavat pitkospuut alkoivat. Ravintola jäi vasemmalle, kun matka jatkui kohti dyynejä ja merta. Naiset riisuivat saman tien sandaalinsa ja jatkoivat paljain jaloin. Vastaantulijoita piti välillä väistää pois pitkospuilta ja astua pehmeään, upottavaan hiekkaan, joka poltteli jalkoja.

Tällaisella kelillä kelpasi todellakin lähteä Yyteriin nauttimaan kesästä. Merivesi oli kylmää, mutta rannassa oli pitkälle matalaa vettä, joka kyllä lämpeni auringossa. Dyynien takana ei tuntunut tuuli, mutta niiden päälle päästyä meressä näkyi pieniä laineita, jotka viistosti loiskuivat kohti rantaviivaa.

Seurue lähti rannalle saavuttuaan etsimään dyynien kainalosta sopivaa paikkaa, jossa saisi oman rauhan. Sellainen löytyi hetken etsimisen jälkeen, sillä moni muukin oli halunnut samanlaisen paikan, ja viltit levitettiin dyyninnyppylöiden välissä olevaan syvennykseen. Kylmälaukulle löytyi pieni varjopaikka dyynin kyljestä. Seppo asetti matkaradion pyyhkeistä tyhjennetyn kassin päälle, suojaan hiekalta, veti antennin ylös ja alkoi etsiä asemaa.

- Sul taitaa ol uus matkararjo, totesi Markku Sepon touhuja silmäillen.
- Juu, mää osti tämä Ruattist, ko me käytii siäl Anneli kans viime viikol, vastasi Seppo.
- Mitäs te Ruattis? Olitteko iha lomailemas vai? uteli Terttu.
- Kyl, me meinattii, et tehrää piäni lomamatka oikei ulkomail. Mentii laival Sundsvallii ja oltii siäl pari päivää vähä kattelemas ympärillemme, selvitti Seppo reteenä. Eiväthän sitä kaikki ulkomailla lomailleet, eivät edes Ruotsissa asti.
- Vai sillai. Tommone olis kyl hiano peli, ihasteli Markku radiota. - Kui paljo siit tartti tullii maksaa?
- Emmää maksanu mittää, Seppo iski silmää.
- Kui sillai? Markku ihmetteli.
- Se salakuljetti sen, Anneli vastasi Sepon puolesta. - Kyl mää sil sanoi, et mitä jos jäät kiinni, ni jourut vaik vankilaa!
- Muttei käynyt kuinkaa, ko ei ne eres vilkassukkaa meit, naureskeli Seppo. - Se on hyvä, ko Anneli o nii viattoma näköne, et kukkaa ei usko minustakkaa mittää pahhaa, ko mää Anneli kans kulje.

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Kuilu

Käytettiin bonuslapsi elokuvissa. Tai ehkä pitäisi kuitenkin sanoa, että me menimme elokuviin ja otimme lapsen mukaan, sillä elokuva oli aikuisten valitsema, mutta arvioimme sen sopivan myös esiteinille. Ja elokuva oli siis Star Trek Into Darkness.

Esiteinille Star Trek oli ennestään täysin tuntematon ilmiö, mikä poiki seuraavan keskustelunpätkän:

Esiteini: Mitä siinä elokuvassa niinku tapahtuu?
Aikuiset: Siinä seikkaillaan tulevaisuudessa avaruudessa ja ehkä vähän Maassakin. Aikaisemmassa elokuvassa kerrottiin, miten päähenkilöt tulivat töihin tähtilaivastoon ja nyt sitten niiden seikkailut jatkuu.
ET: Ai tää on niinku Star Trek kakkonen?
AA: No tavallaan, mutta Star Trek -elokuvia on oikeastaan tehty aika monta, oliskohan jotain kymmenen paikkeilla. Ne aikaisemmat elokuvat kertovat siitä, mitä tapahtuu paljon näiden kahden viimeisen jälkeen.
ET: Ai?
AA: Ja sitten on myös telkkarisarja tai itse asiassa useampikin. Ihan ensimmäinen sarja tehtiin joskus 60- tai 70-luvulla.
ET: Siis niinku 300 vuotta sitten??
AA: No ei ihan... Kuule, me ollaan synnytty 70-luvulla, ja kuinkas vanhoja me nyt ollaankaan?
ET: Te olette nelikymppisiä.
AA: No niin... Ja Star Trek on melko saman ikäinen.

Lievä sukupolvien välinen kuilu havaittavissa... Todettiin, että esiteinin on (vielä) vaikea hahmottaa aikaa ennen omaa syntymäänsä. Se kuuluu muinaishistoriaan. 

torstai 13. kesäkuuta 2013

Hammasharja

Oli lauantai-ilta ja Mäkelän saunanpiipusta leijaili hiljalleen savua. Saunakamarissakin alkoi tuoksua vihta, kun saunan ovi aukesi ja talon hiukan alle parikymppiset tyttäret tulivat ulos saunasta. Tytöt ottivat pyyhkeensä ja alkoivat kuivata itseään. Laila asettui peilin eteen ja alkoi selvitellä hiuksiaan kammalla.

- Minä kyllä leikkaan hiukset lyhyiksi tänä kesänä. Nämä ovat aina niin takussa, että lähtee isoja tuppoja, kun kampaan hiuksia saunan jälkeen, huokaisi Laila ja kiskoi kampaa märkien hiusten läpi.
- Antaisit hiusten kuivahtaa vähän ensin, neuvoi Eeva nuorempaa siskoansa hammasharja suussa. - Mennään jo ulos vilvottelemaan, että Esko pääsee saunaan.

Tytöt siirtyivät pihakeinuun istumaan, ja Eeva huhuili veljeään saunaan, hammasharja edelleen puolihuolimattomasti suupielessä. Esko meni vuorostaan saunakamariin ja alkoi riisua vaatteitaan etsiskellen samalla hammasharjaa katsellaan. Se ei ollut paikallaan, ja Esko katsoi ulos saunakamarin ovesta keinussa istuvia siskojaan. Siellähän se hammasharja keikkui.

- Eeva, tuo se hammasharja tänne! Heti! huusi Esko harmistuneena. Aina tuo Eeva kuljetteli tavaroita pitkin poikin.
- Odota nyt vähän, niin harjaan hampaat valmiiksi, vastasi Eeva tietäen, että Esko ei jaksaisi kovin kauan odottaa hermostumatta. - Eikä Lailakaan ole vielä harjannut hampaita.

Laila päästi pienen hihityksen. Kyllä Eskon lauantaiset kiireet tiedettiin. Isoveli oli tapansa mukaan lähdössä tansseihin, ja siksi ne hampaatkin piti harjata. Jos vaikka kävisi parempi flaksi tyttöjen kanssa ja pääsisi jotakuta saatille, kun henki haisi Pepsodentille. Eihän se Esko muuten hammasharjaa pahemmin kuluttanut.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Isoäiti

Pertti puki päälleen vaatteita, jotka äiti oli antanut hänelle. Paidan napit olivat hankalat pienille sormille ja äiti tuli auttamaan niiden kiinni saamisessa. Polvihousut Pertti sai puettua itse, sillä niiden napit olivat isommat, ja olkaimet sujahtivat paikoilleen jo vanhasta tottumuksesta. Kengännauhojen sitominen oli äidin tehtävä. Elsa katsahti viisivuotiastaan arvioiden ja tarttui vielä kampaan. Kihara tukka oli vallaton, mutta kammalla ja vedellä sekin talttui sen verran, että poika oli valmis joka-aamuiseen rutiiniin.

- No niin, nyt voit mennä tervehtimään isoäitiä, Elsa sanoi kumartuen Pertin puoleen. - Muista koputtaa oveen ja odottaa, kunnes sinut käsketään sisälle.

Pertti lähti kohti peräkamaria, jossa isoäiti asui. Tähän asti äiti oli tullut hänen kanssaan, mutta nyt hän meni yksin. Viisivuotias oli jo niin iso poika, että kyllä sen piti sujua. Elsa seurasi kuitenkin vaivihkaa Pertin perässä ja tarkkaili tilannetta. Olihan tätä harjoiteltu jo pari viikkoa niin, että Elsa oli ollut Pertin mukana vain antamassa ohjeita ja muistuttamassa, mitä piti tehdä.

Pertti oli reipas miehenalku, mutta siitä huolimatta Elsaa hiukan jännitti. Miehen kotona oli erilaiset tavat kuin mihin hän oli tottunut. Elsa oli aina sinutellut vanhempiaan, eikä heillä muutenkaan ollut oltu kovin muodollisia, vaikka hyvä tavat tietenkin olivat kunniassa. Väinö, Elsan mies, taas teititteli äitiään. Kyllähän Elsa sen ymmärsi, että vanhaa ihmistä teititeltiin, ja niin hänkin tietenkin puhutteli anoppiaan, mutta se tuntui vähän oudolta, että Väinö oli jo lapsesta lähtien teititellyt vanhempiaan. Ja nyt Pertin piti myös teititellä isoäitiään.

Pertti koputti isoäidin kamarin oveen ja ojensi jo kätensä ylöspäin kohti ovenkahvaa kunnes muisti äidin ohjeet. Kamarista kuului keinutuolin narahdus ja isoäidin ääni, joka käski sisään. Pertti avasi oven ja astui kynnyksen yli.

- Hyvää huomenta, isoäiti, kuuli Elsa kirkkaan lapsenäänen sanovan ja näki, miten Pertti ojensi kätensä isoäidille ja kumarsi.
- Hyvää huomenta, vastasi isoäiti. - Suljepa ovi ja tule sitten istumaan tähän jakkaralle.

Pertti teki työtä käskettyä ja Elsa saattoi huokaista helpotuksesta. Sehän meni hyvin. Isoäiti oli niin tarkka siitä, että lapset - ja aikuisetkin - kävivät toivottamassa hyvää huomenta joka aamu. Kun muodollisuudet oli hoidettu, isoäiti saattoi pyytää vierasta istumaan ja juttelemaan hetkeksi.

Elsa palasi keittiöön ja alkoi alustaa taikinaa. Hän oli sytyttänyt tulen leivinuuniin jo aamuvarhaisella, kun Pertti vielä nukkui ja Väinökin vasta teki lähtöä talliin. Muutaman minuutin kuluttua isoäidin kamarin ovi kävi ja Pertti ilmestyi keittiöön käärepaperissa oleva karamelli kädessään.

- Katso äiti! Isoäiti antoi minulle karamellin, näytti Pertti silmät loistaen.
- Muistitko sinä kiittää?, kysyi Elsa. Juttelutuokio oli näköjään sujunut hyvin.
- Muistin, vastasi Pertti.
- Hyvä! Laitetaanpa se karamelli tänne kaapin päälle odottamaan sunnuntaita, Elsa sanoi laittaen Pertin saaman herkun parempaan talteen. - Saat sen sitten, kun tulemme kirkosta.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Lankesin kiusaukseen


Olin viikonlopun pääkaupungin vilskeessä hurvittelemassa, niin kuin keski-ikäistyvä rouvashenkilö hurvittelee. Ja kyllä se rentoutti! Olihan minulla ihan agendakin toteutettavana, joten aivan tuuliajolla ei sentään oltu. 

Piti ensinnäkin tavata ihmisiä, joita nykyään näen aivan liian harvoin. Juorujen päivittäminen nokikkain on paljon, paljon antoisampaa kuin vaikka sähköpostilla. Ja erityisen antoisaa on tehdä se aurinkoisella terassilla trendikkäiden ihmisten keskellä istuen kuvitellen itse olevansa trendikkäämpi kuin onkaan. Miten minulla nykyään normaalisti onkin niin epätrendikäs olo??

Olin jo ennakkoon päättänyt käydä Kakkugalleriassa, jossa söin suurella nautinnolla ylläolevan kakunpalan. Se ei ollut se lankeemus, koska olin tosiaan suunnitellut näin tekeväni. Eikä sitä tee lankeemukseksi sekään, että olen edelleen kromin avustuksella suklaakatkolla, koska se katko koskee nimenomaan suklaata, ei muuta makeaa. Eikä tuossa kakussa ollut hiventäkään suklaata, joten selvisin puhtain paperein.

Agendaan kuului myös kaupoissa kiertelyä ja sillä kohtaa se lankeemus sitten tapahtui. Ei niin, että olisin sortunut ystävättären villitsemäksi ja sen seurauksena palannut kotiin kädet täynnä ostoskasseja, vaan poikkesin ihan itse, ehdoin tahdoin ja vaarat tiedostaen Marimekkoon. Ihan vain katsomaan, mitä siellä on. Höh, onko sieltä koskaan päästy ulos ilman unikkokuvioista muovikassia tai ainakin jotain takaraivoon kaihertamaan jäänyttä juttua? No ei! Eikä päästy tälläkään kertaa. 

Olin aivan tuskissani kohdattuani laukun, joka suorastaan rukoili pääsyä mukanani kotiin. Yritin lähteä pois, mutta se huusi perääni, ja jouduin palaamaan takaisin. Selitin sille, että en voi ostaa sitä ja pankkikorttikin rasittuu ihan liikaa, jos sitä joutuu Marimekon kassalla vinguttamaan. Mutta mikään ei auttanut, ja lopulta jouduin myöntämään, että kai minun sitten on kerran kesässä suotava itselleni uusi laukku. Mutta vain sen kerran. Ja niin Marimekko-laukkukokoelmani sai uuden jäsenen.

Marimekon kassahenkilö muuten teititteli minua, ja se kieltämättä lisäsi sitä keski-ikäistyvän rouvashenkilön tunnetta. Jatkoin matkaa unikkokassi heiluen ja Marimekko-laukkukokoelman vanhempi jäsen kainalossa Nansoon, jossa teitittely jatkui. Hyvä sentään, etteivät rouvaksi puhutelleet. Sieltä kykenin sentään selviytymään ulos ilman repsahduksia, vaikka se jonkin verran henkistä itseään sormille läpsimistä vaatikin. 

torstai 6. kesäkuuta 2013

Ahkera

Mää en ol mikkää ahkera. Joku voi luul, et mää ole, mut se o vaa silmälumet. Oikeesti mää ole tavallise laiska ihmine. Mialuite mää en tekis mittää, enkä ainaka mittää hyäryllist. Ninko semmost, mikä yleise käsitykse mukkaa o hyäryllist. Se mikä sit o minu omast miälestäni hyäryllist, onki iha toine juttu.

Mää ole kyl kamala ahkera sillo, ko mää saa tehr jottai kivvaa. Mää voi vaik istuu konneel koko päivä ja lukkee toiste ihmise plokei ja vaik viäl kirjottaa ommaani. Siin hommas mää ole ahkera, mut jos joltai muult kysytää, ni se sannoo, et mää ole laiska ko mää vaa istu pöyrä viäres enkä tee yhtää mittää.

Iha erityisesti minnuu ruppee laiskottammaa töis, ko tarttis tehr jottai oikeit töit. Mää koita siirtää niit etteempäi, ettei niit vaa tarttis tehr tännää. Ainakaa kaikkii. Se johtuu kyl oikeesti siit, et mun tyäni o hiuka tylsä ja minnuu ruppee pitkästyttämää, ko ain tarttis tehr niit samoi tylsii töit. Et ei se ny iha pelkästää mu laiskuurestani johru. Mut sit sammaa aikaa, ko mää koita ol tekemät liia paljo niit tylsii töit, ni mää koita kans näyttää ahkeralt sillai, et kaikki luulee, et mää paina töit koko aja.

Älkää ny silti kumminkaa luulko, etten mää saa töitäni tehryks. Kyl mää ain kaikki tyät tee ja viäl määräaikaa mennes. Toisaalt ko sanotaa, et "aika hoitaa", ni mää ole huamannu, et se o iha totta. Semmoste asioitte kans o joskus parempi orottaa, joist ei oikei tiär, et mitä niil pitäs tehr, tai jos ne tuntuu kamala vaivalloisilt. Ussei siihe o semmone syy, et joku, joka ei ittekää tiär, mitä niil asioil pitäs tehr, o iha varmuure vuaks keksinyt, et niil tarttis tehr kauheesti jottai, ja antanu homma sit jonku toise tehtäväks. Sit ko hiuka orottaa eikä pir mittää turhaa kiiret, ni yhten päivän huamaaki, ettei sil ennää tartte tehr yhtää mittää. Aika o hoitanu semmose onkelma, joka ei itte asias mikkää onkelma ollukkaa.

Mää muista ko mu isovanhemmil oli semmone ajatus, et koko aja pittää tehr jottai hyäryllist ja ol ahkera. Ne ko meni vaik kesämökil, ni ei ne siäl mittää levänny. Siäl tehtii koko aja töit. Pilkottii klapei seuraava kymmene vuare tarpeiks tai haravoitii kävyt ja neulaset pois mettäst. Mää ole kyl iha eri sukupolvee. Ei mun tartte koko aikaa tehr jottai, eikä mul siit tul huano omatunto. Kyl mää silti itte asias tykkää ko o vähä jottai tekemist, ko muute mul tullee aika pitkäks, mut se minu tekemiseni ei tartte ol mittää erityise hyäryllist.

Mut sit ko minul o jottai semmost tekemist, ko kiinnostaa minnuu, ni sit mää kyl ole ahkera. Se voi ol iha jottai oikeit töitäki, et kyl mää niitäki sillo iha miälelläni teen. Täs hommas avainsana o motivaatio eli se, et mää tunne, et mää itteki saa jottai hyätyy tai illoo tai vaik tyyrytyst siit tekemisest.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Kierre

Vihreäksi maalatun maastokuorma-auton lavalta voi tulla alas monella eri tyylillä, mutta alastulossa kannattaa huomioida, jos yllä on taisteluvarustus - täynnä erilaista tavaraa oleva taisteluvyö ja rynnäkkökivääri - joka painaa kymmenen kiloa ja tekee liikkumisen tietyissä tilanteissa vähemmän ketteräksi.

Turvallisin tapa on kavuta alas hallitusti avattua takalautaa tikkaina käyttäen. Tämä on yleensä vähiten riskialtis tapa, kunhan katsoo, ettei onnistu jollakin ilveellä saamaan vaikkapa jalkaansa jumiutumaan johonkin rakoon ja päätyä roikkumaan jalastaan ylösalaisin - ei siinä kyllä kovin kauan roikuta, siitä pitää painovoima huolen - tai vaihtoehtoisesti tekemään spagaatin, jota ei tiennyt pystyvänsä tekemään. Kiinni jäämisen vaara ei ole erityisen suuri, mutta aina joskus joku onnistuu tässäkin.

Jos on kiire eikä arastele tömähdystä, jota se edellä mainittu, päälle ripustettu kymmenen lisäkiloa tehostaa, voi hypätä alas. Automallista riippuen matka lavalta maahan on noin puolitoista metriä, ja laskeutumispaikkaa kannattaa nopeasti arvioida katseellaan ennen hyppäämistä. Asfaltille tömähtäminen on hieman ikävämmän tuntuista kuin jollekin pehmeämmälle alustalle.

Jos takalautaa ei jostakin syystä avata, alas pääsee kapuamalla sen ylitse. Ensi näkemältä tehtävä saattaa vaikuttaa hankalalta keskimittaiselle tai sitä lyhyemmälle naiselle, mutta tässäkin auttaa suunnittelu. Kaikenlaisia ulokkeita voi käyttää askelmina, myös vetokoukkua, ja käsillä kannattaa ehdottomasti ottaa tukeva ote takalaudan reunasta. Täysin mahdollinen tehtävä siis.

On myös mahdollista tulla alas kierteellä, mutta se ei ole suositeltavaa. Jos vaikkapa ottaa kunnolla kiinni vain toisella kädellä lavan kulmasta ja asettelee jalkansa hieman huolimattomasti niin, että askel lipsahtaa, voi päätyä pyörähtämään puolitoista kierrosta oman pystyakselinsa ympäri, jonka jälkeen laskeutuminen maahan tapahtuu todennäköisesti takapuoli edellä. Kierre aikaansaa sen, että alastulo on suhteellisen vauhdikas. Tätä ei suositella, ei todellakaan. Takapuoleen sattuu.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Maailma muuttuu ja hyvä niin

Marjaana kirjoitti tänään homoista, ja koska bonuslapsen kanssa kohdalle sattui tänään pieni aihepiiriin liittyvä tapahtuma, ajattelin jatkaa samasta aiheesta.

Lähdimme helteen ajamina jäätelön perässä kaupungille ja matkan varrella mies, joka aina tarkkailee ympäristöä silmä kovana, hihkaisi lapselleen, että "katso, homoja!". Kuulostaa varmasti aika yksisilmäisen ihmisen huomiolta, mutta oikeasti en ole havainnut miehelläni olevan minkäänlaista homofobiaa tai ennakkoluuloja homojen suhteen. Sen sijaan pari homokaveria löytyy. Ja taipumus reagoida asioihin odottamattomalla tavalla - tässä tapauksessa siis eri tavalla kuin edellämainittujen asioiden perusteella voisi olettaa.

Tavallaan mielenkiintoinen olikin sitten esimurkkuikäisen pojan reaktio. Missä?? Ja pää kääntyi välittömästi havainnon suuntaan. Yhtä hyvin olisi voitu kehottaa katsoa kadulla kävelevää seepraa. Kadulla käveli kuitenkin vain kaksi miestä, toisen käsi toisen olalla. Sen perusteella tuskin voi mitään satavarmaa homodiagnoosia tehdä.

Isänsäkin huomasi reaktion ja alkoi tasoitella asiaa sanoen, että ei niissä homoissa nyt mitään niin erikoista ole. Ihan tavallisia ihmisiä jne... Kysäisi vielä, että eikös siellä lapsen (pienellä) asuinpaikkakunnalla sitten ole homoja. Lapsen käsityksen mukaan ei ollut. Juttu ei kehittynyt siitä pidemmälle.

Ryhdyin miettimään asiaa mielessäni, sillä minä olen saanut erilaista tietoa kyseisen pikkupaikkakunnan asujaimistosta. Bonuslapsen eno asuu miehen kanssa. Lapsen mukaan kyseessä on enon kaveri, mieheni mukaan eno on homo, mitä hänen perheensä ei hyväksy. Lapsellekaan ei sitten ole katsottu tarpeelliseksi asiaa mitenkään selventää, eikä tuon ikäisellä muutenkaan taida olla kovin selkeää käsitystä siitä, mikä se sellainen homo oikeastaan on.

Minä ja mieheni olemme kasvaneet erilaisessa maailmassa kuin missä bonuslapsi kasvaa. Meidän lapsuudessamme homot olivat yleensä epänormaaleja kummajaisia, jos heistä ylipäätään mitään puhuttiin. Bonuslapsi taas kasvaa aikana, jolloin homot näkyvät ja kuuluvat ja monien ystäväpiiriin tai perheeseen kuuluu avoimesti homoseksuaaleja ihmisiä, sekä miehiä että naisia. Silti monet lapset oppivat asenteen, että homo tai lesbo on epänormaali kummajainen tai ainakin jollakin tavalla naurettava tapaus - vaikka toisaalta heille myös jossain toisessa yhteydessä opetetaan, että ihmiset ovat samanarvoisia seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta.

Minulle on aivan sama, katselevatko ihmiset sillä silmällä toisen vai saman sukupuolen edustajia, ja kenen kanssa he sänkynsä jakavat. Lähimpään ystäväpiiriini ei kuitenkaan tietääkseni kuulu homoja tai lesboja, enkä itse asiassa tunne yhtään julkilesboa. Yksi lapsuudenkaverini on homo ja toisen suuntautumisesta en ole päässyt selville, mahdollisesti bi. Kummatkin ovat aivan normaaleja ihmisiä. Entisessä työpaikassani oli pari miestä, jotka todennäköisesti ovat homoja, mutta eivät julkisellaisia, minkä selittänee työyhteisön miesvaltaisuus.

Toisaalta joskus huomaan minäkin vetäväni johtopäätöksiä, jotka perustuvat jonkinlaisiin ennakkoluuloihin. Olin asiaa sen enempää ajattelematta arvioinut erään julkisuudessa silloin tällöin vilahtelevan miehen homoksi. Sitten tutustuin miehen avovaimoon. Se siitä intuitiosta. 

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Lätinää ja ihmettelyä

Se on sitten kesä, ainakin jos kalenteria katsotaan ja mikä ettei muutenkin. Nautin siitä, että voi pukeutua kevyesti ja varjossakin tarkenee. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, mies alkaa pian valittaa, että on liian kuuma. Minun puolestani saa olla lämmin. Pitää vain pukeutua sään mukaisesti, kesälläkin.

Sain kerrankin tehtyä valtaosa takapihan kevättöistä ajoissa. Istutin, mitä olin ajatellut istuttaa ja nyt sitten odotellaan, että takapiha muuttuu reheväksi keitaaksi. Jonakin kesänä se tapahtuu, kunhan kasvit kasvavat eivätkä etanat syö kaikkea. Tänään raahasin miehen pihalle katsomaan, mitä olen siellä tehnyt, ja odotin jonkinlaista kommenttia. Ei irronnut mitään muuta kuin että miksen ole yhteen tyhjään paikkaan laittanut mitään. Huokaus...

Nyt sitten äsken tuolta sohvalta, avoimen telkkarin äärestä kuului yhtäkkiä, että "takapiha näytti ihan hienolta". Onkohan armaalla siipallani jotenkin pitkät piuhat, kun piti tuotakin palautetta prosessoida puoli päivää, ennen kuin sai sen sanotuksi?

Kuoro, jossa laulan, pieneni yllättäen yhdellä hengellä juuri ennen kauden loppua. Yksi laulaja sai potkut, syynä laulutaidottomuus. Tällä rouvalla oli huomattavan suuria vaikeuksia pysyä nuotissa eikä ilmeisesti itsellä aavistustakaan asiasta. Asiasta on sipisty ja supistu koko talvi ja toivottu, että realiteetit selviäisivät asianomaiselle, joka sitten toivottavasti tekisi omat ratkaisunsa. Mutta kun ei. Melko pienessä kuorossa yksi väärinlaulaja voi tehdä paljon vahinkoa, joten kuoronjohtaja oli lopulta ottanut härkää sarvista. Erittäin hankala ja ikävä tilanne, johon ei ollut kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua, mutta nyt ongelma on sitten jollakin tavalla ratkaistu.

Toinen kissoista alkoi taas oksennella ja piti käydä hakemassa troppia vaivaan, kun se ei kotikonsteilla loppunut. Mitä ilmeisimmin kyse oli karvapalloista. Pitää ilmeisesti alkaa harjata kissaa useammin, ettei sen tarvitse nieleskellä kaikkia irtokarvoja. Ja nyt kun maha taas toimii, kissa aloitti laihiksen. Elopainoa on kertynyt sen verran ylimääräistä, että siitä pitäisi osa saada häviämään. Painonpudotusta on yritetty ennenkin mutta ilman minkäänlaisia tuloksia. Aikaisemmin ainoa näkyvä seuraus dieetistä on ollut se, että kissalle ovat alkaneet maistua keittiön lattialle pudonneet leivänmuruset. Nyt oli kuitenkin tullut uudenlaista dieettiruokaa, jonka kanssa voi olla vähän joustavampi, jos kissa alkaa vaikuttaa liian nälkäiseltä.

Minä itse olen napsinut kromitabletteja nyt viikon ja eikä suklaanhimo ole yltynyt liian kovaksi. En osaa sanoa, auttaako kromi oikeasti vai olenko muuten vain motivoitunut olemaan syömättä suklaata. Epäilen kuitenkin, että kyllä se himo vielä jonakin kauniina päivänä iskee. 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...