keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Harhateillä?

Aivan täysin vetämätön olo. En jaksa mitään. En edes kauppaan ruokaostoksille, niin kauan kuin keittiön kaappien perukoilta löytyy jotakin syötäväksi kelpaavaa. Sairaslomailu passivoi, kun MITÄÄN ei tapahdu. Toisaalta olen tyytyväinen, ettei tarvitse vääntäytyä nyrkkipajalle käyttämään kallisarvoista aikaani sillä nimellisellä korvauksella, jota työnantaja kehtaa nimittää palkaksi.

Olen miettinyt, mitä tekisin tällä blogilla. Sairaslomailu ja muu vitutus on vienyt sen eri raiteille kuin alunperin suunnittelin. Onhan tämä toki varaventtiili, mutta entäpä jos en enää jaksa valittaa. Valittaminen tuntuu joskus tuovan asioiden todellisen tilan liian hyvin mieleen. Enemmänkin kaipaisin pakoa todellisuudesta jonnekin mahdollisimman kauas pois. Edes henkisesti, kun fyysinen pako taitaa olla olemassaolevilla realiteeteilla liian hankala toteuttaa.

(Siltä varalta, että siellä on ruudun toisella puolella joku kallonkutistaja tai yliherkkä sossutäti, niin ilmoitan täten, että olen edelleen järjissäni enkä IRL suunnittele siirtymistä mihinkään toiseen ulottuvuuteen.)

Mitä tehdä? Minne jatkaa tästä pisteestä? Haluaako joku antaa lukeman kompassiini?

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Terveisiä sairastuvalta taas vaihteeksi

Kävin viime viikolla taas vaihteeksi näyttäytymässä lääkärille, ja tässä sitä sitten taas istutaan kotona. Treeniä pitäisi tehdä - ja teenkin - jotta hartiavaivat menisivät ohi. Noinkohan ne sitten häviävät muutamassa viikossa muutaman kuukauden potemisen jälkeen? Olenhan minä tähänkin asti yrittänyt kuntouttaa itseäni ohjeiden mukaan, mutta tuloksia ei ole tullut.

Ihmettelen vain, että miten saisin työnantajan ymmärtämään, että työpisteeni PITÄÄ muuttua ergonomisemmaksi, jotta pysyn työkykyisenä. Sehän se tässä taitaa olla kaiken pahan alku ja juuri, jota muuttamatta tilanne ei parane. Tästä on keskusteltu ja pomon vastaus on ollut, että katsotaan, katsotaan... Jos vaikka sattuisi löytymään jostain resursseja ikivanhan konttorikaluston uusimiseen. Sitä toivoisivat myös kollegani, jotka vaivojeni innoittamina ovat kertoilleet omista tuntemuksistaan. Valitettavasti vain nämä ajatukset eivät ole tainneet tavoittaa johtoporrasta.

Eihän tällaisella nyrkkipajalla ole halua (kyvystä en osaa sanoa mitään varmaa) käyttää rahaa johonkin niin turhanpäiväiseen kuin vaikka uusiin toimistotuoleihin. Toivotaan vain, että istumatyöläisen ongelmista kärsivät työntekijät ymmärtävät hakeutua jonnekin muualle, jotta saadaan palkattua uusia ja vetreitä tilalle. Siis sellaisia, jotka eivät sairaslomaile turhan takia.

Enpä tiedä mitä tässä pitäisi tehdä asian edistämiseksi, kun kerran minun sanomisillani ei ole mitään painoarvoa. Usutanko ammattiyhdistyksen työnantajani kimppuun vai mikä voisi tepsiä? Siis olettaen, että tällaiset asiat kiinnostavat ammattiyhdistystä.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Onko kiire vai tehdäänkö tietokoneella?

Ihmettelin töissä kun tiedot eivät päivittyneet järjestelmästä toiseen, niin kuin olisi pitänyt. Kysyin meidän pitkätukkaiselta, finninaamaiselta ja aina lippistä käyttävältä tietotekniikkapojanklopilta, että missä mättää.

Vastaus: Tietojen siirtäminen kuormittaa järjestelmää niin, että siinä voi esiintyä häiriöitä, jotka hidastavat muita toimintoja. Tästä syystä tietojen siirtoon on nyt laitettu kahden päivän viive niin, että ensimmäisenä päivänä tiedot siirtyvät puoliväliin ja toisena päivänä loppuun asti. Oikopolku, jota ennen oli mahdollista käyttää kiiretapauksissa (kun ei ehtinyt odottaa normaalia tietojen päivitystä), on poistettu, koska sen käyttäminen vaati liian monta (= 4) klikkausta. Nyt järjestelmä kokonaisuudessaan toimii paremmin.

Asia selvä... Ehkäpä minä saan sitten ylihuomenna tehtyä loppuun sen, jonka tänään aloitin.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Hah!

Arvatkaapa kuinka tänään kävi nappuloiden painelun kanssa! Pomolla oli taas tulenpalava kiire. Piti arkistoida papereita tai jotain muuta todella tähdellistä. Minä hoidin homman nopeasti ja tehokkaasti. Eikä se yllättäen ilmaantunut kiirekään vielä mitään, mutta pomo ilmoitti, ettei hän taidakaan opetella tätä juttua, vaan sen tekee joku toinen - jonka työnkuvaan se liittyy vielä vähemmän kuin hänen ja jolla on jo ennestään paljon enemmän töitä.

Jos eilen vaikutelmani oli se, että pomoa ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa, niin tänään mielikuva vain vahvistui. Ilmeisesti homman hoitaminen oli liian tylsää. Koko opettelun taustalla on loma-aikojen sijaisuusjärjestelyiden uudelleenorganisointi, josta käsittääkseni oli päätetty jossain ylemmällä tasolla. Sen päätoimisen nappuloidenpainelijan tähänastinen sijainen siirtyy muualle, joten uuden kouluttaminen oli tarpeellista.

En vain tajua qb:n logiikkaa. Minä olen kuulemma huonosti motivoitunut enkä ole riittävän sitoutunut työnantajaani, kun en vain ota vastaan kaikkea, mitä ylhäältä päin tiputetaan niskaan. Työn laadussa se ei kuitenkaan näy, sen on pomokin myöntänyt. Nyt sama ihminen, joka syyttää minua sitoutumisen puutteesta, ei halua ottaa vastuulleen sijaisuutta, joka oikeasti ei työllistä kuin korkeintaan tunnin päivässä, yleensä vähemmän. Kun ei kiinnosta näin tylsä homma...

Ja sitä paitsi jo sovitusta sijaisjärjestelystähän voisi seurata sekin, että joutuisi neuvottelemaan kesälomansa ajankohdasta sen sijaistettavan kanssa. Näin pienessä firmassa lähes kaikki joutuvat tällaisia neuvotteluja käymään, jotta toiminta ei pysähdy, mutta pomo uudehkona työntekijänä ei ole asiaa ilmeisesti vielä täysin hahmottanut. Luulee ehkä pääsevänsä kuin koira veräjästä.

torstai 22. marraskuuta 2012

Perfektionisti vs. vähän sinne päin

Löytyipä minun piileville kyvyilleni taas vaihteeksi yleishyödyllistä käyttöä, kun yksi avainhenkilö ja hänen tavallinen sijaisensa ovat poissa ja pomo ei osaa. Kyse ei ole sinänsä mistään vaikeasta asiasta, vaan lähinnä siitä, että tiettyjä nappuloita pitää painella oikeassa järjestyksessä, jotta prosessi menee hallitusti eteenpäin. Pomo oli eilen opetellut nappuloiden painamista, mutta oli vielä epävarma ja tarvitsi ohjausta.

Ensimmäiseen vaiheeseen pomo ei millään ehtinyt mukaan, koska piti mennä palaveriin. Vaiheen olisi hyvin voinut hoitaa niiden kymmenen minuutin jälkeenkin, jonka palaveri hänen osaltaan kesti, tai jopa ennen palaveria, mutta en jaksanut alkaa pingottaa. Hoidin homman itse ja siihen meni noin kaksi minuuttia. Seuraavaan vaiheeseen qb sentään ehti mukaan. Tulipa siinä puheeksi, että tämän jälkeen pitää odottaa hetki, kun kone raksuttaa asioita valmiiksi. Voi kestää vartin tai tunnin. Siitähän pomo kauhistui, ettei hän ehdi täällä istua niin kauan, kun kotiinkin pitäisi lähteä. No, tällä kertaa odotusaika oli vain puoli tuntia, mutta sitten pomolla oli taas tosi, tosi kiire, joten tein homman loppuun itse. Aika kului jälleen kaksi minuuttia.

Huomenna pitäisi katsoa yhdessä vähintään ne tänään väliin jätetyt osiot, mutta minä olen lähdössä kotiin aikaisin. Pomon ratkaisu: tehdään homma jo aamupäivällä. Ihan kiva, mutta erään vaiheen kanssa pitää odottaa yli puolenpäivän. Saa nähdä, miten pomon aika riittää huomenna. Jos ei riitä, se ei ole minun ongelmani, koska minä joka tapauksessa poistun paikalta klo 14.00.

Tänään nappuloiden painelua seuratessani mietiskelin hiljaa mielessäni, onko pomo tietoinen tietyistä detaljeista, kuten missä vaiheessa pitää kutsua huoltomies paikalle, jos nappuloiden painelu ei tuota toivottua tulosta. Se on hieman sellaista hiljaista tietoa, johon saa tuntuman vasta käytännön kautta. Jätin siis kertomatta, kun qb ei osoittanut erityistä kiinnostusta sitä kohtaan, että kaikki on oikeasti kunnossa.

Minä en mielestäni ole perfektionisti, vaikka mielelläni haluankin tehdä asiat kunnolla ja loppuun asti. Jos on jostakin asiasta annettu vastuu, niin se vastuu myös kannetaan. Tämä qb näyttää tällaisissa asioissa olevan sillä linjalle, että kunhan jotain tehdään vähän sinne päin, niin se riittää. Jos ei tule valmista, jätetään asia ensi viikkoon ja toivottavasti jonkun muun hoidettavaksi. Tässä siis on kyse työvaiheesta, joka pitää tehdä joka päivä. Jos siitä lipsutaan ilman pätevää syytä, alkaa tulla kiukkuisia puheluita talon ulkopuolelta. Tällaiseen hälläväliä-tyyppiin verrattuna minä varmaan olen perfektionisti ja kauhistus ja stressin aihe sellaiselle, joka ei ota vastuuta työstään.

torstai 15. marraskuuta 2012

EI VOI OLLA TOTTA!!!!!!

Suunnittelin vaihtavani alaa, niin kuin varmaan monet tekevät. Ja nyt kyseessä olevalla alalla on työvoimapulaa, joten se on alanvaihtajan unelma. Koulutus on soveltuva - ei ihan täsmäkoulutus, mutta riittävän läheltä. Myös lähialueen työkokemusta löytyy. Ja kiinnostusta kehittyä edelleen. Mutta kun se ei riitä niille!!! Pitäisi olla suosittelija, joka osaa kertoa minun kyvyistäni ko. alalla. Eikä sellaista ole, kun en ole juuri tällä alalla työskennellyt aikaisemmin.

Nimitetään nykyistä paikkaa vaikka "nyrkkipajaksi" ja toivottavaa uutta paikkaa "kasvitarhaksi". Nyrkkipajalle riitti aikoinaan työnhakijan silmämääräinen syynäys, mutta kasvitarha haluaa jonkun kolmannen osapuolen kertovan, miten hoidan kasveja. Tulkoot minun puolestani vaikka katsomaan minun takapihaani, niin näkevät, kasvaako siellä mikään. Tai mikseivät teetä psykologista testiä, josta selviää, onko minulla alalle soveltuva mentaliteetti. Tai miten olisi koetyöpäivä tarhalla?

Ottavat nähtävästi mieluummin jonkun kouluttamattoman mutta "kivan", kuin koulutetun jolla ei ole "oikeanlaista" suosittelijaa. Ja silti valitetaan edelleen muodollisesti pätevän työvoiman puutetta. Helvetin nirppanokat!!!

maanantai 12. marraskuuta 2012

Uusioperheen ylimääräinen

Huomasin, että naapurin rouva oli vaihtanut naamakirjan profiilikuvansa. Siinä on nyt onnellinen perhe, äiti, isä ja pikkulapsi. Yhtä hymyä koko porukka. Ja kesällä saatiin ihastella herrasväen hääkuvia, joissa tuore rouva esitteli estottomasti allejaan ja kaikkea muuta, mitä olkaimettoman puvun tiukasta yläosasta pursusi ja roikkui yli laidan.

No, ihmiset ovat sen näköisiä kuin ovat, ja kukin sitten saa ihan itse arvioida, millaisiin vaatteisiin itsensä survoo ja millaisia kuvia netissä esittelee. Mutta se profiilikuva (tavallisissa vaatteissa) pisti silmään, koska siitä puuttuu yksi naapurin uusioperheen jäsenistä. Rouvan teini-ikäinen tytär. Eikä muuten tämä tytär taida muutenkaan edes vilahtaa missään rouvan naamakirjakuvissa. Siitä rouvan ja herran yhteisestä pikkulapsesta sen sijaan on kuva poikineen ja lisää tulee jatkuvalla syötöllä.

En tunne rouvan ja tyttärensä tarinaa, mutta väkisin tulee mieleen, että mahtaako tytär olla jollakin tavalla "ylimääräinen" perheenjäsen. Valitettava muisto rouvan nuoruusvuosilta, jota hänen olosuhteiden pakosta pitää kuljettaa mukanaan. Ja nyt kun ajattelee tarkemmin, niin tuossa perheessä se ydinkolmikko (vanhemmat ja pikkulapsi) näyttää puuhastelevan kaikenlaista yhdessä ilman lisätytärtä.

Vaikka tytär on teini-ikäinen, hän on kuitenkin vielä lapsi, joka ehkä tuntee olevansa syrjässä äitinsä perhekuvioista, joissa keskiössä on uusi mies ja uusi lapsi. Enhän minä tietenkään oikeasti tiedä, mitä tytär ajattelee, mutta ei tuo näin ulkoapäin katsottuna kovin täydelliseltä idylliltä näytä.

tiistai 6. marraskuuta 2012

Kun markkinointimies kuvittelee olevansa juristi

Sain luettavakseni uuden sopimustekstin työnantajani ja asiakkaidensa välisestä suhteesta. Sen oli kuulemma isopomo ihan itse laatinut, ja sen kyllä uskon. En ole lakimies, mutta tekstiä tavatessa tuli mieleen, että jos tämän sopimuksen tulkinnasta joskus lähdetään jotain riita-asiaa ratkomaan, niin voittaja on ilman muuta asiakas sillä perusteella, että sopimusteksti on niin hämärää ja epämääräistä sepustusta, ettei siitä ota kukaan selväjärkinen ihminen selvää, saatikka että sitä pystyisi noudattamaan, kun ei ymmärrä, mitä pitäisi noudattaa. Minä itse kieltäytyisin ehdottomasti allekirjoittamasta tuollaista paperia, jos olisin työnantajani asiakas.

Testasin pari tekstinkohtaa kakkospomolla pyytämällä tarkennusta asiaan. Ei ymmärtänyt hänkään, mitä paperissa sanottiin. Hieno juttu! Ja tällaista pitäisi sitten tarjota uusille asiakkaille. Minä en ainakaan voi ottaa vastuuta siitä, että yrittäisin selittää sopimuksen yksityiskohtia asiakkaille, kun en itsekään ymmärrä tekstiä. Se on kuin ameeba, vailla selkeää rakennetta ja luiskahtelee sormien välistä, jos siitä yrittää saada otteen.

Tässä mennään näköjään taas siitä, missä aita on matalin. Ei haluta maksaa lakimiehelle konsultaatiosta. Tai sitten on konsultoitu jotain tänä syksynä oikeustieteen opinnot aloittanutta sukulaispoikaa. Isopomo on olevinaan niin pisnesmiestä, että unohtaa omat realiteettinsa.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Taas mennään

Miten voikin nukkua niin huonosti ja miksi tällaista tapahtuu useimmiten maanantain vastaisena yönä? Tuskin tällä mitään tekemistä on sen kanssa, että stressaan töihin menemistä, kun motivaatio on ilmeisesti lopullisesti kadonnut.

Aamu alkoi muuten tavallista rauhallisemmalla liikkeellelähdöllä, sillä lähistöllä oli sattunut liikenneonnettomuus ja liikenne seisoi kun jonkun peltilehmää hilattiin ylös ojasta. Siinä liikennevälineen kyydissä kaikessa rauhassa istuessani tuli mieleeni soittaa esimiehelle, että mitä ilmeisimmin saavun myöhässä sorvin ääreen. Aikaisemmin riitti, että tällaisessa tapauksessa lähetti tekstarin työkaverille, mutta nykyään vaatimuksena on henkilökohtainen puhelinsoitto työnjohdolle. Töihin päästyäni luin sähköpostista, että esimies perheineen sairaslomailee alkuviikon. No ilmankos kuulosti puhelimessa hiukan väsähtäneeltä. Mutta toisaalta, oma vikansa, jos alaiset häiritsevät aamuvarhaisella, kun kerran on itse tällaiset ilmoittautumisohjeet antanut. Hän nähkääs haluaa pitää kontrollin itsellään.

Huonosti nukuttu yö sai aikaan jo aamun työmatkalla alkaneen päänsäryn. En sitten tiedä oliko sen ansiota, ettei selkä vihoitellut tänään yhtään. Kroppaan ei kai mahdu kahta kipupistettä samanaikaisesti, vaan toinen ottaa ylivallan.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Takaisin sorvin ääreen

Olen taas ollut töissä. Tai kokeilemassa työntekoa, niin kuin lääkärin kanssa sovimme. Viikko on mennyt jotenkuten, enimmäiseen ihmetellen viime kuun aikana kertynyttä työkasaa ja sen purkamista aloitellen. Parin päivän kinuamisen jälkeen sain listan, millä asioilla on kiire ja mitkä voi tehdä myöhemmin.

Laitoin esimiehen asialle hommaamaan kyseistä listaa, niin näkee samalla, mitä kaikkea työtä on jäänyt rästiin. Hetken se yritti kitistä, että enkö voisi itse kiertää kyselemässä, ennen kuin uskoi. On se kumma, ettei esimies olisi halunnut tätä asiaa kontrolloida, kun muuten aina sopivassa tilanteessa muistuttaa, että haluaa pitää ohjat käsissään.

Muuten olikin piristävää palata töihin, kun heti toinen kysymys sivusi aihetta "kuinkahan pian Mrs B mahtaa lähteä muualle töihin". Kun kerran olen tuonut julki, että viimeaikaiset fyysiset vaivat ovat tämän nykyisen työn aikaansaamia. Totesin vain, että kyllä esimies siitä sitten kuulee ihan ensimmäisten joukossa.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Vastatoimet

Olen miettinyt uutta strategiaa työn suhteen. Lähtölaskenta nykyisestä työpaikan irvikuvasta on nyt ehdottomasti käynnistynyt. Esimies ehkä kuvittelee ratkaisseensa ongelmat, mutta lopullinen ratkaisu on minun käsissäni.

Eilisen päivän käytin asioiden pohtimiseen ja vaihtoehtojen punnitsemiseen. Illalla lähetin postia ystävälleni ja pyysin häntä kertomaan käytännön tietoa alasta, jonka hän tuntee minua paremmin. Aamulla luin vastauksen ja ryhdyin töihin, työpaikkatilanteen kartoittamiseen.

Aion vaihtaa alaa. Radikaalisti. Se ei ole ensimmäinen alanvaihdos ja tuskin viimeinenkään, mutta nyt on tosi kyseessä enemmän kuin koskaan.

Huomenna kirjoitan CV:ni uusiksi, laadin hakemustekstin, jota voi hienosäätää paikan mukaan, ja lähetän ensimmäiset hakemukset.

Mitä pikemmin voin irtisanoutua nykyisestä paikasta, sen parempi. Valitettavasti joudun vielä roikkumaan siellä uuden työn varmistumiseen asti, koska jostain sitä rahaakin pitää saada. Kuitenkin hekumoitsen jo ajatuksella siitä, kun saan ilmoittaa jättäväni rotankolon, jota joku työpaikaksikin kutsuu.

Miksi ihmeessä en ole tehnyt tätä käännöstä jo aiemmin?


sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Rytöläjän keskellä

Tämänpäiväisellä päiväkävelyllä, lääkärin määräämällä, kuljin vähän "paremman" asuinalueen poikki. Siellä on taloja jos jonkinlaisia, enimmäkseen isolla rahalla rakennettuja ja jotkut selvästikin arkkitehdin suunnittelemia. Silmään pisti eräs arkkitehtoninen ihme, jota olen kyllä katsellut aikaisemminkin.

Kyseinen talo on ulkopuolelta linjakas ja tyylikäs. Piha näyttää myös ammattilaisen suunnittelemalta vesilammikkoineen ja pyöreistä kivistä laadittuine kenttineen. Näen kyllä, mikä on ollut tarkoitus. Tyylikäs ja pelkistetty piha (melko pieni sellainen), joka ei vaadi jatkuvaa hoitoa.

Mutta tässä talon asukas onkin sitten erehtynyt. Sellaista pihaa ei olekaan, joka ei vaadi ollenkaan kunnossapitoa. Kun hienon talon tyylikkääksi ja yksinkertaiseksi suunniteltua pihaa ei ole hoidettu ollenkaan, se on päässyt täysin hunningolle. Heinää, nokkosta, pajua ja muuta vastaavaa tunkee esille kivikosta. Pohjatyö on ilmeisesti tehty kunnolla, koska kasvusto näyttää valtaavan alaa reunoilta lähtien, eikä ole vielä ehtinyt vallata aivan koko pihaa. Mutta tien varsin on jo sen näköinen kuin talo olisi ollut hylättynä tovin.

Siitähän toki ei ole kyse, koska pihassa näytti olevan parikin kallista autoa. Asukkaat eivät vain ole viitsineet pistää tikkua ristiin pitääkseen pihan kunnossa. Jos on varaa tuollaiseen taloon, luulisi olevan varaa myös maksaa jollekin kitkijälle pari kertaa kesässä. Itsehän nämä uusrikkaat eivät toki vaivaudu rikkaruohojen kimppuun.

Uusrikkaat - niistähän tässä lienee kyse. Rahaa riittää, mutta pusikon keskellä asuminen on vielä tuttua vanhasta muistista.

torstai 18. lokakuuta 2012

Harhaa

Siellä työsähköpostissa oli muuten eräs viesti, joka sai minut taas ihmettelemään maailman menoa ja asioiden tilaa.

Olin pyytänyt postilta selvitystä kadonneesta lähetyksestä, kirjatusta sellaisesta, josta viimeinen havainto on heinäkuulta. Posti oli tutkinut asiaa, ja todennut, että paketti on paikannettu - sinne heinäkuulle - ja nyt se toimitetaan perille tuota pikaa. Heidän mukaansa se on maannut jossakin lajittelulaatikossa viimeiset kolme kuukautta. Hienoa toimintaa!

"Perille toimittaminen" jäi myös askarruttamaan minua, koska kyseinen lähetys oli palautumassa vastaanottajalta lähettäjälle. Tämän mainitsin myös selvityspyyntöä tehdessäni. Ja nyt posti lupaa toimittaa lähetyksen "vastaanottajalle". Siis kenelle? Alkuperäiselle vastaanottajalle, joka ei sitä halua, vai uudelle vastaanottajalle eli alkuperäiselle lähettäjälle?

Nämä kasvottoman asiakaspalvelun lähettämät viestit ovat vihoviimeisiä, koska jos tähän asiaan nyt haluaisi selvennyksen, kysymykseen vastaisi todennäköisesti eri henkilö kuin se, joka on asiaa hoitanut tähän asti. Ja tällaisissa tapauksissa vastaus on kokemukseni mukaan niin ympäripyöreä, ettei siitä ole mitään hyötyä. Mutta asiakaspalvelija voi tällaisella tyhjällä vastauksella merkitä asian hoidetuksi ja saada työlokiinsa yhden viivan lisää. Kuukauden työntekijän palkinto odottaa!

Löytyykö sympatiaa?

Lääkäri jatkoi sairaslomaani. Olen kuulemma siinä kunnossa, että toimistossa istuminen ei nyt tule kyseeseen. Ei minulla varsinaisesti mitään sitä vastaan ole. Oikeastaan parasta on, etten ole missään vaiheessa itse pyytänyt sairaslomaa, vaan aloite on tullut lääkäriltä.

Tällä kerralla esimieskin jo huolestui. Onko tämä vakavakin vaiva? Selitin perusteellisesti ongelman syyn ja oireet ja mitä lääkäri oli sanonut kuntoutumisesta. Voi kuinka ikävää! Työpistettäni voitaisiin mahdollisesti muuttaa ergonomisemmaksi - jos siihen löytyy rahaa jostain. Nyt siis alkaa hyvää tahtoa löytymään, mutta en laske mitään sen varaan. Työnantajalla on tapana priorisoida vähän erilaisia asioita, kun rahankäyttö tulee puheeksi.

Vilkaisin jälkeenpäin työsähköpostia nähdäkseni, mitä esimies on tiedottanut asioistani. Lyhyt toteamus, että Mrs B on sairaslomalla vielä pari viikkoa. Jakelu: oma osasto. Työnkuvaani kuuluu aika paljon yhteistoimintaa muidenkin osastojen kanssa, joten niidenkin olisi hyvä tietää poissaolostani. Tosin esimiehen näkemys on, että yhteistyöni muiden osastojen kanssa ei ole merkittävää. No, kaipa se heille jossain vaiheessa selviää, etten ole edelleenkään paikalla. Minä en aio itse asiasta tiedottaa, koska se on esimiesportaan tehtävä. Samoin kuin on esimiesportaan murhe, jos työt jumiutuvat, kun kukaan ei niitä tee.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Lisää tuskaa

Olin eilen selkäkäsittelyssä. Heti käsittelyn jälkeen oli taivaallinen olo, mutta sitten illemmalla alkoivat paikat kolottaa enemmän kuin kertaakaan ennen tämän vaivan aikana. Seuraava käsittely arveluttaa, mutta koska terapeutti sanoi samaa kuin mitä googlettamalla löysin vaivan hoitosuosituksista, taidan kuitenkin uskaltaa toisenkin kerran.

Ajattelin tänään nukkua pidempään, kun kerran on lauantai, vaikka muuten yritän nyt sairaslomallakin pitää jonkinlaista säällistä päivärytmiä yllä. Naapuri sen sijaan päätti aloittaa aamun reippaasti imuroimalla. En ymmärrä, miten juuri imurointi onkin yksi niistä toimenpiteistä, jonka äänet kuuluvat aivan erinomaisesti asunnosta toiseen. Saman olen huomannut aikaisemmassakin asunnossa, jossa oli parempi äänieristys kuin täällä. Siellä ei muuten kuulunut narahdustakaan, mutta naapurin siivouspäivänä kolinaa riitti.

Ehkä minä voisin vaikkapa illemmalla vastavuoroisesti järjestää jotakin viihdykettä naapurille. Komennan miehen parvekkeelle tamppaamaan olohuoneen mattoa ja otan itse imurin käteen. Sen jälkeen voisimme vaikka katsella jonkin elokuvan, jossa äänitehosteilla on merkittävä rooli.

Metelistä puheen ollen naapuriin on ilmeisesti muutaman kuukauden kuluttua tulossa perheenlisäystä. Se tietää taas lisämelua. Vauva ja kolmivuotias samassa asunnossa. Kun yksi aloittaa, niin toinen yhtyy mukaan. Niinhän se menee. Ärsyttää jo valmiiksi. Tähän on kenenkään besserwisserin turha tulla sanomaan mitään vastaan.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Hengähdystauon paikka

Hartiat ja niska alkoivat olla niin jumissa, että pienimuotoinen taukojumppa työn ääressä ei enää tehonnut. Siispä lähdin lääkärille, jolle kuunteli kuvaukseni oireista ja analyysini niiden syistä. Oli samaa mieltä analyysini kanssa ja määräsi sairaslomalle sekä kuntoutukseen.

Ilmoitin esimiehelle olevani viikon poissa töistä lääkärin luvalla. Reaktio oli "Hmph...". En tiedä, mikä ihmisen ongelma on, jos vastaus alaisen poissaoloilmoitukseen kuulostaa tuolta. Ongelmastani on keskusteltu varsin äskettäin. Aivan kuin minun pitäisi kitua töissä siihen asti, kunnes jonain aamuna en enää pääse ylös sängystä. Nythän en edes näytä sairaalta. Ei ole kuumettakaan! Vai millä sairauden astetta pitäisi mitata?

Kumma, miten yhteen tuhahdukseen voi tiivistää kaiken tämän. En usko, että kuvittelen liikaa tällä tulkinnallani, koska taustalla on aivan riittävästi suullisesti esitettyä tietämättömyyttä ergonomiasta ja työperäisten vaivojen vakavuudesta. Ja jos esimies itse saa olla päivän tai pari poissa töistä, koska lapsella on ihottumaa, miksen minä saisi olla viikkoa poissa, kun oma henkilökohtainen työkykyni on alentunut niin, että lääkäri katsoo poissaolon tarpeelliseksi.

Soitin myös kollegalle, jonka niskaan osa töistäni valitettavasti kaatuu. Loput jäävät tekemättä ellei työnantaja sitten maksa jollekin ulkopuoliselle sijaiselle tai freelancerille niiden tekemisestä. Tuskinpa vielä viikon takia, joten ne ovat siellä sitten odottamassa paluutani.

En todellakaan aio tehdä ylitöitä rästien hoitamiseksi ja itseni saattamiseksi takaisin sairaslomaa edeltävään tilaan.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Josko jotain löytyisi taas hampaan kolosta

Tässä on pari viikkoa mennyt niin mukavasti, ettei vastaan ole tullut niin vakavia ärsytyksiä, joita olisi pitänyt purkaa tänne. Hiukan huonosti olen nukkunut, mutta tällä kertaa siitä ei voi syyttää ulkoisia tekijöitä. Kissaa korkeintaan, mutta vain osittain.

Tänään sitten se sitten alkoi taas. Julkinen liikenne tuntuu olevan takuuvarma ärsyttäjä ainakin, jos sitä yrittää käyttää työmatkoilla. Tänään iski taas se yleisin ongelma eli aikataulujen pettäminen. Lähdin töihin aikaisin ja tarkoituksena oli olla perillä puolisen tuntia etuajassa, jotta pääsen myös lähtemään aikaisemmin. Onnistuiko? Ei tietenkään!

Juna oli niin paljon myöhässä, että päädyin ottamaan toisen junan, johon tulivat tietenkin myös kaikki muut, jotka olivat ajatelleet ottavansa sen aikaisemman junan. Tietenkin niiden lisäksi, jotka muutenkin olisivat ottaneet sen jälkimmäisen junan. Siis tuplamäärä matkustajia! Siinä pääsee tekemään vähän liian läheistä tuttavuutta tuntemattomien kanssamatkustajien kanssa. Erityisesti tällaisina päivinä ärsyttävät ne ihmiset, jotka junan saapuessa heidän määräasemalleen alkavat tunkea puolivälistä vaunua kohti ovea kuvitellen, ettei kukaan muu aio jäädä pois samalla asemalla. Tai sitten heidän vain pitää päästä ulos ensimmäisenä. Kuka näistä tietää...

Myöhäisempi juna johti siihen, että jouduin myös myöhäisempään bussiin, joka kaiken lisäksi kulkee "huonompaa" reittiä. Siis sellaista, jolla on enemmän ruuhkaa, eikä aikataulussa pysymisestä ole toivoakaan.

Lopputulos: Olin töissä lähes "normaaliin" aikaan ja aikaisempi kotoalähtö oli täysin turhaa. Että voi tällainenkin asia ottaa päähän!!

tiistai 21. elokuuta 2012

Ärsyttää jo aamulla

Julkinen liikenne on hyvin toimiessaan miellyttävä asia, mutta sitten on sellaisia aamuja kuin tänään.
Aseman ainoalla lippuautomaatilla seisoskeli poika kuluttamassa aikaansa pankkikortti toisessa ja matkakortti toisessa kädessä. Odottelin muutaman minuutin, minä aikana takana alkoi jono pidetä. Kun pojan tekemisistä ei näyttänyt tulevan valmista, kysyin, tarvitseeko hän mahdollisesti apua. Vink, vink, meitä on tässä muutama, joiden pitäisi ehtiä junaan.

Tämä automaatti toimii niin hitaasti, mutisi poika. Ja paskat, teki mieleni sanoa, kyllä minä jo olen nähnyt tästä olkasi yli, ettei sinulla ole aavistustakaan, mitä olet tekemässä. Jos ei osaa, on kaksi vaihtoehtoa: 1. Pyytää neuvoa, kun halukkaita neuvojia alkaa olla lähistöllä jo aika paljon. 2. Kävellä lähimpään kioskiin lataamaan kortti siellä. Kumpikin vaihtoehto nopeuttaisi sekä omaa että jonottajien lipunsaantia.

Todellakin kysyin ystävällisesti, jos voin auttaa, mutta en sitten tiedä, miksi avuntarjouksen vastaanottaminen oli niin vaikeaa. On täysin idioottimaista olla mukamas tilanteen herra, kun kuka tahansa näkee, ettei todellakaan ole. Tässä päästään taas perimmäisiin kysymyksiin hyvästä käytöksestä ja muiden ihmisten huomioonottamisesta. Se, ettei huomioi muiden ihmisten tarvetta saada lippunsa ja ehtiä junaan, kertoo mielestäni laajemminkin kyvyttömyydestä ajatella muitakin kuin vain itseään. Valitettavasti näitä sukankuluttajia on joka junaan.

Lopulta minun piti kiirehtiä junaan tyhjin käsin ja ostaa kalliimpi lippu konduktööriltä, vaikka minulla henkilökohtaisesti olisi ollut aivan riittävästi aikaa hoitaa lipunosto etukäteen ja jopa jonottaa pieni hetki.

Taidan vielä lähettää valituksen paikallisliikenteestä vastaavalle taholle, koska eihän siinäkään ole mitään järkeä, että suhteellisen vilkkaalla asemalla ei ole riittävästi lippuautomaatteja. Toki suurimmalla osalla aamun työmatkalaisista on kausilippu, mutta sitten on myös aika paljon meitä, jotka käytämme junaa vain silloin tällöin tai joudumme ostamaan kertalipun, koska matkan pää on eri kuin tavallisesti.

perjantai 17. elokuuta 2012

Taas tarvitaan korvatulppia

Kyllä on niin ihanaa aloittaa viikonloppu kuuntelemalla rääkynää seinän takaa. Naapurin 2½-vuotias huutaa kuin viimeistä päivää. Tämä ei ole mitenkään epätavallista, vaan sitä tapahtuu usein. En ymmärrä, miten tuon ikäinen voikin itkeä noin usein. Jos en tietäisi, voisin kuvitella, että naapurissa on sylivauva, joka ei osaa vielä kommunikoida millään muulla tavalla kuin itkemällä. Tosin yli 2-vuotiaasta lähtee kyllä ääntä huomattavasti enemmän kuin sylivauvasta.

Onko lapsessa jotain vikaa, jos tuon ikäisenä itkee täyttä kurkkua vähintään puoli tuntia putkeen lähes päivittäin? Vain onko vika vanhemmissa, jotka tekemisillään saavat lapsen itkemään?

Minulla ei ole mitään lapsia vastaan sinänsä, mutta jotkut yksilöt ovat valitettavan ärsyttäviä. Noin nuoren kohdalla tuskin voi vielä puhua huonosta kasvatuksesta. Sen sijaan arveluttaa, miten tilanne kehittyy parin, kolmen vuoden kuluessa tai vielä pidemmällä aikavälillä. Onko tämä kenties niitä lapsia, jotka saavat tahtonsa läpi huutamalla? Sitten alkaa kyllä syyttävä sormi osoittaa myös vanhempia.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Häirikköteininaapuri

Taas on viikonlopusta selvitty hengissä, vaikka eilen illalla, korjaan viime yönä, alkoi pinna kiristyä. Arvuuttelin, tuleeko noutaja minulle, kun kohoava verenpaine poksauttaa aivovaltimon halki, vai naapurin teinille, jonka joko minä tai joku lähempävä olevista naapureista käy hiljentämässä voimakeinoin. Siellä nimittäin oli sellainen melu ja mökä, kun teini juhli syntymäpäiviään, ettei ole vähään aikaan kuultu.

Olihan asiasta ohimennen mainitty, että juhlat ovat tulossa ja paljon kavereita ja ääntäkin saattaa (saattaa!) syntyä. Ei tämä siis täysin yllätyksenä tullut, mutta silti ihmettelen, että kyseisen nuoren naisen vanhemmat sallivat tällaisen yleisen häiriön aikaansaamisen. En sitten tiedä, olivatko vanhemmat lähteneet pois vai juhlivatko teiniporukan mukana. Mistä näistä ihmisistä koskaan tietää? Mutta täytyy sanoa, että jos olisi minun lapseni kyseessä, juhlat loppuisivat ennen säällisten ihmisten nukkumaanmenoaikaa!

Onneksi, ONNEKSI, kyseessä ei ollut aivan viereinen naapuri. Silloinhan sitä meteliä ei olisi kestänyt mitenkään. Sääliksi käy niitä, jotka asuvat aivan vieressä. Tuskinpa pystyivät nukkumaan. Desibelejä oli varsin paljon, kun meillekin sadan metrin päähän kuului musiikki aivan selvästi. Ei siinä auttanut muu, kuin laittaa ikkunat säppiin, vaikka lämmin olikin, ja kaivaa korvatulpat esille. Onneksi niiden avulla nukkuminen onnistui.

En ymmärrä tällaista menoa. Minun nuoruudessani tällaisia mökäbileitä ei vain järjestetty. Eivät kenenkään vanhemmat sellaiseen olisi antaneet lupaa. Muistan jonkun tapauksen, kun vanhempien poissaollessa (!) järjestetyt kotibileet olivat riistäytyneet käsistä, väkeä oli tullut paikalle yhä enemmän ja enemmän puskaradion kutsumana ja lopulta tuli myös poliisi. Kuulemma seuraavana päivänä vanhemmat kotiin palatessaan olivat järkyttyneet siitä, millaisessa kunnossa koti oli. Mutta tämä oli siis aivan poikkeustapaus. Enkä minä itse tietenkään ollut mukana tällaisessa sikailussa.

Tämä on yleensä muuten ihan mukavaa naapurustoa, mutta tällaiset rellestäjät onnistuvat kyllä pilaamaan kauniin kesäyön tunnelman.

torstai 9. elokuuta 2012

Ymmärryksessä vikaa

Joskus Usein kun puhuu puhelimessa asiakkaiden kanssa, tulee vastaan näitä ihmisiä, joiden lyhytaikaisen muistin kesto on noin kaksi sekuntia. Tai sitten aivan yksinkertaisesti ihmisen ymmärryksessä on vikaa. Jotain on kuitenkin pielessä korvien välissä, jos ihminen saatuaan vastauksen kysymykseensä kysyy aivan samaa, yksinkertaista asiaa hetken päästä uudelleen. Eikä vain yhden kerran vaan vaikkapa viidesti.

Olen mielestäni oppinut aikojen kuluessa selittämään erilaisia asioita kysyjille mahdollisimman yksinkertaisesti ja selkeästi, jotta ne todellakin tulevat selviksi. Osa ihmisistä ymmärtää kerralla, osa ei koskaan. Miten tällaiset ihmiset pystyvät huolehtimaan omista asioistaan ja elämään arkielämäänsä? Onko heidän arkensa niin rutiininomaista, että mitään tekemisiä ei tarvitse pohtia eikä tehdä päätöksi. Ehkä siellä sitten on joku perheenjäsen tai ystävä, joka hoitaa ne "hankalammat" asiat, kun ihminen ei itse kykene.

Vielä vaikeammaksi asia menee, kun asiakas ei ylipäätään ymmärrä mitään asiasta, josta on puhe. Tähän tyyliin: Soittaa autokorjaamolle, koska auto ei käynnisty. Kysymykseen, kuuluuko moottorista mitään ääntä käynnistystä yritettäessä, vastaa vastakysymyksellä "mikä on moottori?". En siis työskentele autokorjaamossa, mutta aivan vastaavanlaisia keskusteluja osuu kohdalle säännöllisesti, vaikka aihepiiri on eri.

Herran kiitos lomakausi alkaa olla lopussa, ja pääsen repimään hiuksiani rajoitetumman ryhmän, vain omien asiakkaideni kanssa. Kollega saa mielihyvin käydä näitä mieltäylentäviä keskusteluja omien vastuuasiakkaidensa kanssa.

maanantai 6. elokuuta 2012

Käytöstavatonta touhua

Nuori mies tulee bussiin, maksaa, unohtaa ottaa lippunsa ja menee istumaan. Bussikuski ja lähistöllä istuva nainen huhuilevat pojan perään, että unohdit lippusi. Poika kääntyy, tempaisee lippunsa naisen kädestä, ei sano kiitosta tai muutakaan vaan näyttää lähinnä ärsyyntyneeltä. Kun häntä ilmeisesti häirittiin.

Oi aikoja, oi tapoja! Teki mieli mennä sanomaan, että etkö ole oppinut käytöstapoja kotona. Mitä vanhempasikin sanoisivat, jos näkisivät? Tämä nuori mies nimittäin vaikutti sen ikäiseltä, että asuu vielä kotona. Sen pysäkin kohdalla, jolta hän tuli kyytiin, on lähinnä omakotitaloja eikä niissä mitään hädin tuskin parikymppisiä opiskelijapoikia itsekseen asu.

Saattaa olla, että kyseessä oli sellainen kulta- tai vähintään hopealusikka suussa syntynyt, joita näillä nurkilla asuu ihan riittävästi. Trendikkäät merkkivaatteet ja taskurahaa enemmän kuin tarpeeksi. Ja muutenkin käyttäydytään kuin oltaisiin kaikkien muiden yläpuolella. En ymmärrä, miten ihmiset, jotka todennäköisesti ovat saaneet ihan hyvän kasvatuksen kotonaan, jättävät sitten omat lapsensa kasvattamatta. Lopputuloksena on sitten näitä hällä väliä, kaikki minulle heti, not in my backyard jne. tapauksia, jotka kuvittelevat olevansa jotain erikoista. Ja sitähän he eivät todellakaan ole, ellei erikoisuudeksi sitten lasketa erikoisen huonoa käytöstä.

Olen ihan tyytyväinen, ettei tällaisia ihmisiä juurikaan kuulu minun tuttavapiiriini. Juu, tiedän että kuulostan nyt vanhalta tädiltä, jonka mielestä nykynuoriso on turmeltunutta. Ihan sama oikeastaan, kun minusta tuntuu, että saatanpa hyvinkin olla oikeassa ja todennäköisesti moni muukin on samaa mieltä asioiden tilasta. Mutta eihän tällaisen sanominen ääneen ja konkreettista esimerkkitapausta osoittaen ole korrektia.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Eikö mansikat kelpaa?

Katselin pihan perällä, että siellä on tänä vuonna todella paljon ahomansikoita. Kourallisen söinkin ja silti oli vielä vaikka kuinka paljon jäljellä. Ei tarvinnut edes alkaa erityisesti etsiä, kun punaista pilkotti joka puolella. Ajattelin sitten vinkata asiasta bonuslapselle, joka istui sisällä katsomassa telkkaria. Kaunis kesäpäivä, mutta kun ulkoilu ei kiinnosta yhtään.

Siellä niitä olisi, mansikoita, ja paljon, sanoin minä. Lapsi kysyi, olenko poiminko mansikoita hänelle. Eh, no en... Saa kyllä nostaa persuuksensa sohvalta ja mennä itse poimimaan, jos kiinnostaa. En minä kenellekään ala ahomansikoita suoraan suuhun ajaa. Tälläkin tapauksella on ikää ihan riittävästi, jotta ymmärtää annetut koordinaatit ja tunnistaa mansikan. Bonuslapsi lähti ja tuli takaisin  kahden minuutin päästä. Ei ollut löytänyt mansikoita, ei siellä ollut mitään.

Mentiin sitten katsomaan yhdessä. Kysyin, että mistä etsit. No, tässä pihan nurkassa seisoin. Mutta ei sitten yksikään mansikka päättänyt hypätä suoraan suuhun, vai? Seisottiin siinä yhdessä ja kyllä minä niitä mansikoita näin ja osoitin lapselle, että katso tuonne ja poimi, jos haluat. Joka puolella vilkkui punaisia marjoja.

En vaan ymmärrä, miten joku voi olla niin avuton, ettei löydä sitä, minkä keskellä seisoo. Ja ylipäätään se, että ensimmäinen ajatus lapsella on, että joku muu poimii mansikat ja tulee sitten syöttämään ne hänelle. Äitinsä varmaan olisi tehnyt niin, kun muutenkin tuntuu passaavan lastaan koko ajan. Ja sitä on tehty muutama vuosi vielä senkin jälkeen, kun lapsi kykenisi itsekin erilaisia asioita tehdä - ja jos ei todellakaan osaa, niin alkaa olla korkea aika opetella. Sen sijaan mukula murjottaa tai alkaa kiukutella, jos ei valmiiseen pöytään. Ja kun asiasta keskustellaan, niin perusteena on, että ei hänen äidin luona tarvitse tehdä sitä eikä tätä vaan äiti hoitaa asian.

Olen minä tätä asiaa tuolle puoliskolleni ihmetellyt. Olen yrittänyt sanoa ihan kauniisti, että voisi hänkin jälkikasvuaan vielä vähän enemmän kannustaa itsenäisyyteen ja omatoimisuuteen. Ihan sama, miten asiat hoidetaan äitinsä luona, mutta meillä ei päde samat säännöt. Ei minun tehtäväni todellakaan ole passata kakaraa, joka mieluiten istuu persuuksillaan ja juoksuttaa aikuisia.

perjantai 3. elokuuta 2012

Prologi

Joskus harmittaa, ottaa päähän, ärsyttää, vituttaa. Joskus - tai oikeastaan usein - tuntuu siltä, että olen eriasteisten idioottien, uusavuttomien ja muuten vain taantuneiden ympäröimä. Sitä sattuu töissä, kotona ja liikenteessä.

Jos minä saisin laittaa asiat kuntoon tai vielä mieluummin antaa ohjeita, joita muiden pitäisi noudattaa, mitään ongelmia ei olisi. Näin uskon. Työnantajani menestyisi paremmin ja kurittomat kakarat olisivat hyvin käyttäytyviä. Ylipäätään kaikki asiat olisivat paremmin. Maailma olisi paljon mukavampi paikka elää.


Onneksi on myös hyviä päiviä, jolloin ärsytykset pysyvät poissa näköpiiristäni. Eihän tätä elämää muuten kestäisi kukaan.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...