torstai 31. tammikuuta 2013

Analyysin paikka

Ajattelin kirjoitella pientä reflektiota ihan omaksi huvikseni ja hyödykseni, mutta saavat tätä toki muutkin lukea. Näihin ajatuksiin voi palata joskus, kun on jo unohtanut, mikä minkäkin tekstin motivaationa oli.

Kuukausi on mennyt yhdessä hujauksessa erilaisia tarinantynkiä kirjoitellessa, ja huomaan kehittäneeni itselleni keskivakavan riippuvuuden. (Sen huomaa siitä, että ne asiat, jotka OIKEASTI pitäisi hoitaa, ovat edelleen hoitamatta, kun on pakko istua koneella naputtelemassa.) Helmikuu on pakko ottaa vähän rauhallisemmin, jotta ne muutkin asiat edistyvät.

Kirjoittaminen on antoisaa, siitä ei pääse mihinkään. Tällaisista lyhyistä tarinoista on helppo aloittaa ja kieltämättä sekin, että joku antaa aiheen, vaikkakin vain yhden sanan, on jonkinlainen alkusysäys. Toisaalta kun päätin kirjoittaa enimmäkseen fiktiota, vaati sekin miettimistä, että miten sen yhden sanan ympärille nyt oikein rakentaisi jonkinlaisen tarinan. Tarina päivässä kuukauden ajan on melkoinen urakka aloittelijalle ja myönnän, että vauhti alkoi jo vähän hyytyä kuun loppua kohden. Mutta kyllä kuun lopustakin löytyy tekstejä, joihin olen ihan tyytyväinen.

Aika monessa tekstissä oli siemenenä todellinen tapahtuma tai henkilö, jonka ympärille aloin sitten rakentaa tarinaa. Huomasin myös sen, että on todellakin antoisinta käyttää todellisuutta nimenomaan vain siemenenä ja katsoa sitten, millainen puu siitä kasvaa. Käyttää taiteilijan vapautta. Näitä siementarinoita ovat esim. Katu, T niin kuin talvi, Maisema ja Alas.

Sen sijaan Möttös-tarinat (Liike ja Valmis) eivät päässeet erityisemmin elämään omaa elämäänsä. Ne ovat niin sidoksissa totuuteen, että niistä ei olisi pidemmiksi tarinoiksi, eikä niitä tarvinnut edes värittää. Lähinnä piti miettiä, millaisin sanankääntein tarinan kertoo ja miten tehdä Möttösestä anonyymi tiettyjä yksityiskohtia muuttamalla.

Sitten on muutama teksti, jotka syntyivät oksentamalla "paperille" sen, mitä mielessä sattui juuri sillä hetkellä liikkumaan. Huomasin, että oksennustekniikalla (tai tajunnanvirtatekniikalla, jos hienosti sanotaan) syntyy melkoista paatosta. Ukkonen jyrisee, maa repeää ja jumalan kosto on kauhea - kuka niissä oikein puhuu? Tällaisia tekstejä ovat Kello 13.00, Ympyrä ja Aurinko.

Ja sitten on kaikenlaisia kokeiluja. On esimerkiksi pieni scifi-aihio (Varjo), josta itse asiassa jälkeen päin huomasin, että en kirjoittaessani hoksannut, mikä tarinan tilanne oikeastaan oli. Tällaista kirjoittaessa, ainakin jos tarina on pidempi, pitäisi varmaan miettiä perusasetelma itselle selväksi ennen kuin alkaa suoltaa varsinaista tekstiä. Dialogia kokeilin useammassakin tarinassa. Sellaista en ole kirjoittanut koskaan ennen. Sanoisin, että olen suhteellisen tyytyväinen näihin aikaansaannoksiin.

Oma suosikkini tarinoista on Yhdessä. Suosikiksi sen tekee tarinan pituus. Minulla oli vähän enemmän aikaa paneutua kirjoittamiseen ja tarinasta tuli tarina, ei vain lyhyt välähdys. Lyhyitä tekstejä on periaatteessa helppo suoltaa, mutta pitää niidenkin rakennetta miettiä, jos haluaa, että ne pysyvät jotenkin koossa. Mutta hiukan pidemmässä tarinassa onkin enemmän miettimistä. Toisaalta sitten kun pääsee alkuun ja on jonkinlainen ajatus siitä, mitä mahdollisesti tulee tapahtumaan, ei se tekstin tuottaminen niin kauhean tuskallista ole. Ei itseasiassa tuskallista ollenkaan.

Yhdessä-tarina jäi muuten myös pyörimään mieleen ja tajusin, että olihan se Jenna ennenkin miehiä kaatanut, mutta ei ollut löytänyt niistä mitään mielenkiintoista sen jälkeen. Kertakäyttökamaa, kunnes Vesa sattui kohdalle.

Joinakin päivinä tarinan aikaansaaminen on ollut kamalan vaikeaa. Joko annettu aihe ei ole saanut aikaan mitään aivotoimintaa tai sitten mielessä ovat pyörineet muut asiat tai olen yksinkertaisesti ollut vähän väsynyt. Tällaisina päivinä tehdyt tarinat ovat tekeleitä, joista ehkä saisi kehiteltyä jotain parempaakin. Tai sitten ei.

Peppone on tiukannut muutamaankin otteeseen kirjallista historiaani. Jospa tiivistän sen muutamaan lauseeseen. Peruskoulussa kammosin ainekirjoitusta yli kaiken. En vaan ikinä saanut paperille mitään järkevää ja se ei-järkeväkin tuotti tuskaa. Lukiossa tuli jonkinlainen ahaa-elämys, kun ilmeisesti aloin ottaa pakkokirjoittamisen vähän rennommin. Opiskeluaikana kirjoitin paljon ja täyttä asiaa, ja opin vääntämään sitä asiaa vaikka tikusta. Taisin silloin väsätä pari pakinan tyyppistä tekstiä johonkin tarkoitukseen, mutta ei se oikein tuntunut omalta. Töissä usean vuoden aikana kirjoittelin vinon pinon asiakirjoja. Viimeisten parin, kolmen vuoden aikana olen kirjoitellut huvikseni, no, sanotaan nyt sitten vaikka että asiaproosaa. Kaunokirjallisen tuotantoni katson alkaneen tammikuussa 2013.

Sinä

Sinä olet minun
ja minä olen sinun.
Näin olet minulle luvannut.
Minä uskon lupaukseen,
sillä en tahdo uskoa mitään muuta.
Sinä tiedät,
mitä minä haluan,
mikä saa minut nauramaan,
minä saa minut raivostumaan,
mikä saa minut kiihottumaan.
Sinä suutelet minua
ja minä vastaan suudelmaan.
Sinä kosketat minua kädelläsi
ja minun kehoni vastaa sinun kosketukseesi.
Meidän ihomme ovat vastakkain
ja minä liikun sinun liikkeesi mukana.
Sinä olet minun sisälläni
ja minä olen sinun ympärilläsi.
Me sulaudumme yhteen
ja nousemme yhdessä huipulle.

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Alas

Ilmahälytys alkoi Eilan ruokatunnin aikana. Hän oli tänään tullut tätinsä luokse syömään sen sijaan, että olisi syönyt eväsleipiään puistonpenkillä, niin kuin tavallisesti kesäaikaan. Lautaset jäivät pöytään, kun täti miehineen lähti kiireellä pommisuojaan.

Eilaa ei huvittanut. Viime viikkoina oli vietetty jo niin monta tuntia alhaalla pommisuojassa istuen, että hän ei yksinkertaisesti enää jaksanut juosta sinne ihmislauman mukana.

- Minä jään tänne, hän oli sanonut, kun täti hoputti häntä mukaan.
- Kyllä sinun nyt täytyy tulla. Jos vaikka taloon osuu pommi, oli täti sanonut huolestuneena.
- Viime kuussa pommi putosi suoraan sen yhden pommisuojan päälle, ja kolmekymmentä ihmistä kuoli. En minä sellaiseen rotanloukkuun halua, oli Eila tuhahtanut.
- Mutta mitä minä sanon sinun äidillesi, jos jotain tapahtuu? oli täti vielä yrittänyt taivutella Eilaa, mutta oli sitten lähtenyt miehensä mukaan ilman siskontyttöä.

Eila istuutui takaisin pöydän ääreen. Voisi tässä nyt ainakin kesäkeiton syödä loppuun, kun ei kerran ollut kiire minnekään. Töihinkään ei voisi palata, ennen kuin hälytys olisi ohi.

Nyt alkoi kuulua räjähdyksiä. Tehdasaluetta ne varmaan pommittivat, niin kuin viimeksikin. Tai ratapihaa. Ehkä molempia. Ja kaikki ne olivat vähintään kilometrin päässä. Mutta tuo pommi osui aika lähelle, kun noin koko talo heilahti. Eilaa alkoi vähän huolestuttaa, olisiko sittenkin pitänyt lähteä suojaan. Ja taas! Keittiön pöytä ja tuolit hypähtivät joka kerta, kun pommi räjähti. Ovi alkoi liikkua samaan tahtiin niiden kanssa paukahtaen kiinni ja avautuen uudelleen.

Ei, tänne ei voinut jäädä. Oli päästävä ulos, vaikkei siellä ollut yhtään turvallisempaa. Eila juoksi ulos kadulle, jolla ei näkynyt ristin sielua. Tähän kaupunginosaan ei näköjään ollut osunut pommeja, vaikka räjähdykset tuntuivat kuuluvan aivan läheltä.

Eila katsoi taivaalle, jossa kaarteli lentokoneita etsien sopivaa paikkaa pommiensa pudottamiseen. Ilmatorjunta yritti osua niihin, mutta se oli liian myöhäistä siinä vaiheessa, kun pommien nauha alkoi valua alas. Eila katseli taivaalla näkyviä mustien pisteiden helminauhoja hypnotisoituneena. Ne valuivat alas, alas, alas. Tuolla uusi pommikone avasi luukkunsa, ja taas pommit valuivat alas kohti tehdasaluetta. Eila tuijotti helminauhaa, joka läheni paperitehdasta. Se valui alas, alas ja sitten ensimmäinen helmi osui tehtaaseen ja räjähti. Ja heti perään toinen ja kolmas ja neljäs.

Eila hätkähti. Ei hän tässä voinut seisoa tumput suorina ja katsella pommien putoamista. Piti päästä pommisuojaan. Eila kääntyi ja lähti juoksemaan poispäin alas valuvista pomminauhoista.

tiistai 29. tammikuuta 2013

Kasvaa

Makaan sängyssä selälläni ja katselen kattoon. Lähellä seinää näkyy pieni, tumma läiskä.

Se ei ollut siinä eilen, mutta nyt on. Liian suuri kärpäseksi. Eikä se edes liiku. Vai liikkuuko? Aivan kuin se kasvaisi. Ei, silmät alkavat valehdella, kun tuijottaa yhteen pisteeseen liian kauan. Laita silmät kiinni ja ala nukkua!

Aamulla läiskä on edelleen katossa ja nyt se on suurempi. Se siis kasvaa. Pakko tutkia asiaa. Sänky pois tieltä ja keittiöjakkara läiskän alle. Kiipeän tuolille ja kurkotan kohti kattoa. Se on kostea. Katossa on märkä läiskä, joka kasvaa! Ei sentään vettä tipu, mutta maali alkaa jo kupruilla. Haloo naapuri! Sulje se vesihana tai mikä siellä sitten vuotaakin!

Puhelin käteen ja soitto huoltoyhtiöön. Haloo! Katossani on märkä läiskä. Suoraan sängyn yläpuolella. Tehkää jotain! Te siis tutkitte asiaa ja soitatte takaisin. Tutkittehan vielä tänään, ennen kuin vettä alkaa tulla valtoimenaan?

Puhelin soi. Huoltoyhtiö täällä, päivää! Yläkerran asukas pesee pyykkiä joka päivä. Katossanne kulkee vesijohto, joka ei kestä tällaista menoa. Voi voi, näitä vanhoja taloja ja vanhoja vesijohtoja! Ei, se ei vuoda vaan se on kondenssivettä vesijohdon pinnasta, joka tihkuu katon läpi teidän puolellenne. Ei välitöntä vaaraa. Kyllä se läiskä pian lakkaa kasvamasta. Häiritseekö tämä värivirhe katossa teitä? Voimme tulla maalaamaan katon. Sitten ette enää näe sitä.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Totuuksia

Puskissa on ryhtynyt uteliaaksi, ja haluaa muun muassa Mrs Been paljastavan itsestään kahdeksan totuutta. Totuushan on, että tarvittaessa olen niin kiero puheissani, että tarvitaan kierosilmäinen savolainen selvittämään perimmäinen totuus. Ja sitten joku tulkitsemaan sitä savolaista.

Mutta katsotaanpa, mitä pullahtaa ilmoille, kun vähän löysätään nyörejä...

1. Olin monta vuotta valtion virkamies ja viihdyin siinä hommassa erittäin hyvin. Minusta nimittäin löytyy sisäinen byrokraatti, joka hekumoi asiakirjoja laatiessaan.

2. Tykkään tehdä töitä miesten kanssa mieluummin kuin naisten. Se on leppoisampaa eikä tarvi pingottaa. Tästäkin on monivuotinen kokemus, jota muistelen lämmöllä.

3. Parikymmentä vuotta sitten opiskelin tutkinnon alalta, jossa asiat on tapana esittää kirjallisesti ja opiskelijoiden kirjalliseen ilmaisuun kiinnitettiin huomiota. Siinä ohella opin, kuinka kirjoitetaan aa-nelosen verran tekstiä aiheesta kuin aiheesta (kunhan saan valita näkökulman).

4. Tykkään scifistä, erityisesti sellaisesta jossa seikkaillaan avaruudessa, ja näin on ollut "aina". Muistan vielä, miten olin koukussa Galacticaan kolmannella (?) luokalla ja millaisen vaikutuksen Tähtien sota teki, kun näin sen ensimmäisen kerran.

5. Näytän nuoremmalta kuin oikeasti olen, ja se hämää usein ihmisiä. Joskus nuorempana - näytin silloinkin ikäistäni nuoremmalta - aloittelevana virkamiehenä jouduin usein "esittämään henkkarini" setäihmisille, ennen kuin päästiin itse asiaan. Se ärsytti.

6. Olen lukenut Tuntemattoman sotilaan kolmesti: yläasteella äikänopen tehtävänantona, aikuisena ennen inttiä, toimittamattomana versiona (Sotaromaani) intin jälkeen. Ajan kuluessa ja kokemusten karttuessa perspektiivit muuttuvat ja se tekee näistä lukukokemuksista täysin erilaisia. Tuntematon ei kuitenkaan ole suosikkikirjani, mutta hyvä analyysin kohde tai itseanalyysin väline.

7. Jostain syystä tulen yleensä erittäin hyvin toimeen ns. hankalien tai omituisten ihmisten kanssa. Lähes bestiksiäni ovat kaikenlaiset ATK-tukihemmot, joita kukaan muu ei tajua.

8. Minulla on lähes koko ikäni ollut tunne, etten sovi keskivertoihmisen sabluunaan. Siitä lähtien, kun annoin itselleni vapauden tehdä sitä, mistä itse tykkään, sen sijaan, että yritän kulkea lauman mukana, se ei ole erityisemmin vaivannut minua.

Mrs B on niin uusi näissä ympyröissä, ettei erityisempiä suosikkisuhteita ole vielä ehtinyt syntyä, ei ainakaan kahdeksaa. En siis levitä tätä vitsausta pidemmälle.


EDIT 29.1.
Neo antoi minulle tämän saman tunnustuksen. Sen kunniaksi pari lisäfaktaa:
9. Pohojalaasissa miehissä on jotain kiehtovaa. Veikkaan, että se liittyy jotenkin murteeseen. Brittienglanti antaa vähän samanlaisia viboja.
10. Huomaan, että minulle on tässä tammikuun aikana kehittynyt keskivaikea kirjoitusriippuvuus. Mikähän sen parantaisi?

Läpi

- No sepäs pöllähti!
- Juu ja jyräyskin oli ihan komia.
- Nonni! Jokos alkaa sen verran pöly laskemaan, et nähdään mennä kattomaa?
- Pist ny ensin se kypärä päähäs.
- Jaa juu. Se on kyl hyvä ko sää muistat aina nämä henkilökohtaset varotoimet. Me voidaanki tehdä sust uus työsuojeluvaltuutettu sit ko Niemisen pesti loppuu.
- Joo, joo. Emmää semmost hommaa huoli. Sää kumminkin menet ja räjäytät koko porukan ilmaan ja sit mää joudun siit käräjil jos mää joku työsuojelija olen.
- Mut kattos nyt millai tääl on kivenmurikoit pitkin poikin. Ei ol peitot tainnu pittää. Vai onko ollu väärin panostettu?
- Itte sää ne panokset sin asettelit, et kai sää sit tiedät.
- Pirä ny se läpes kiinni! Kyl mää hommani osaan.
- Sanonko mää mist lävest sää olet sen panostajankirjas saanu? No mut näkyykö siel jo valo läpi toiselt puolelt?
- Otetaas tost muutama pienempi lohkare pois nii nähdään paremmin.
- Kyl siihen tais nyt sit läpi tulla. Halloo! Kuka siellä? Ei vastaa kukaan. Ei taida olla vuorenpeikko kotona.
- Mää luulen et täst vuorest on peikot kaikonnu jo ajat sitten. Ei ne tämmöst jyrinää jaks kuunnella.
- Ilmavirta tuntuu.
- No on se sit läpi!

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Aurinko

Minä olen teidän isänne ja maa on teidän äitinne. Teidän tulee palvoa minua ja antaa minulle uhreja, jotta en anna vihani laskeutua teidän päällenne ja tuhota teidän kotinne ja viljelyksenne. Kun te uskollisesti palvotte minua ja kunnioitatte ja pelkäätte minua, minä annan teille sen, mitä te tarvitsette. Teidän menestyksenne tai tuhonne on minun kädessäni. Minun säteeni valaisevat teidän tietänne ja antavat voimaa teille. Jos te ette ole uskollisia minulle vaan hylkäätte minut ja alatte palvella muita jumalia, lähetän minä säteeni polttamaan peltonne poroksi ja näännyttämään karjanne kuumuuteen. Jokaisena aamuna minä nousen teidän yllenne valvomaan teitä ja jokaisena iltana minä jätän teidät pimeyteen. Keskipäivällä, kun olen noussut taivaan laelle, tulee teidän kääntyä minua kohti ja polvistua rukoilemaan minua. Älkää valitko itsellenne maallista hallitsijaa, sillä ihminen ei ole minun veroiseni eikä hänellä ole sitä valtaa, joka minulla on. Minä olen teidän luojanne ja teidän ylläpitäjänne. Minä olen aurinko.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Yhdessä

Jenna oli poikatyttö ja telaketjufeministi, joka halveksi ihmiskunnan miehistä koostuvaa puoliskoa. Hänen suurin tulevaisuuteen liittyvä pelkonsa hiukan alle parikymppisenä oli joutua jonain päivänä työskentelemään miespuolisen esimiehen alaisuudessa. Loogisesti ajatellen tällaisen pelon kanssa olisi ehkä ollut käytännöllisintä suuntautua jollekin naisvaltaiselle alalle, jossa riski päätyä miehen alaisuuteen on keskimääräistä pienempi. Mutta koska Jenna ei miesvastaisuudestaan huolimatta varsinaisesti ajatellut itseään naisena vaan ensisijaisesti ihmisenä, hän suuntasi sinne, mikä kiinnosti eniten eli insinööriopintoihin. Miesten keskelle.

Opinnot aloittaessaan Jenna vannoi, ettei missään nimessä tule hairahtumaan kaidalta polulta ja päätymään jonkun miehen syliin. Ja lapsiahan Jenna ei missään olosuhteissa ollut valmis edes harkitsemaan. Sellainenhan olisi sulaa hulluutta. Ihmisiä oli muutenkin liikaa, ja miksi sitoa itseään, kun voi olla vapaa. Nousujohteinen ura, se kuulosti paljon paremmalta.

Suunnitelma piti erinomaisesti pari vuotta, mutta sitten tapahtui jotain. Eräänä perjantai-iltana Jenna oli opiskelijabileissä samansuuntaisesti ajattelevien kavereidensa kanssa ja joi olutta, kuten yleensä vastaavissa tilaisuuksissa. Yksi sikspäkki oli jo tyhjennetty, toinen menossa ja vodkapullokin kiertänyt tyttöporukassa jo muutaman kierroksen, kun Jennan ja baaritiskillä notkuvan Vesan katseet kohtasivat. Jenna ei yksinkertaisesti saanut enää silmiään irti Vesasta, vaikka näkikin tämän kahtena. Sillä kun oli niin kirkkaan siniset silmätkin, kaikki neljä.

Vesa havaitsi Jennan tuijotuksen jatkuvan, vaikka yritti katsella välillä muualle. Se alkoi tuntua jo kiusalliselta, koska Vesa ei varsinaisesti ollut mikään kovaksikeitetty naistenmies. Paremminkin sellainen rauhallinen perusinsinööri, jonka tulevaisuudenvisioihin kuului sairaanhoitajavaimo, pari-kolme lasta, omakotitalo, bemari ja kesälomat mökkilaiturilla kaloja narraten. Mutta tänä iltana hänellä oli kieltämättä vähän sellainen olo, että naiselle olisi akuuttia tarvetta, ja tuossahan olisi yksi sellainen tyrkyllä.

Vesa avasi uuden oluttölkin, otti hörpyn ja raivasi tiensä Jennan luokse.

- Terve! Mä oon Vesa. Kukas sä olet?
- Jenna, hihihi. Sulla on niin iihanat silmät!
- Tuota, kiitosta vaan. Lähdetkö...
- Joo! Mennään!

Jenna tarttui Vesaa kädestä ja alkoi vetää tätä kohti ovea. Vesa oli hieman yllättynyt asioiden nopeasta edistymisestä, mutta seurasi kuitenkin perässä.

- Mennään mun luo. Mä ashun ihan täshä lähellä, Jenna sammalsi, kun he olivat päässeet ulos.

Jennan asunto oli pieni mutta sekainen. Kirjoja ja vaatteita hujan hajan. Vesa katseli ympärilleen istumapaikkaa etsien, eikä löytänyt muuta kuin sängyn. Hän istahti siis sängynreunalle, mutta tuli saman tien kaadetuksi makuuasentoon, kun Jenna syöksyi hänen päälleen ja alkoi avata paidannappeja ja samalla riisua omaa puseroaan. Housut Jenna oli jo ehtinyt pudottaa lattialle. Tapahtumien käänne yllätti jälleen Vesan, mutta hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, joten hän alkoi riisua housujaan työnnettyään Jennaa varovasti vähän sivummalle.

Jenna heitti loputkin vaatteensa nurkkaan ja alkoi suudella Vesaa samalla kun käsi etsiytyi Vesan jalkoväliin. Vesa oli jo täysin valmis, ja Jenna painoi hänet päättäväisesti selälleen sänkyyn ja nousi hänen päälleen, ohjasi Vesan sisäänsä ja alkoi liikkua edes takaisin. Vesa tarttui Jennan pakaroihin ja myötäili hänen liikkeitään. Ei hän aivan näin aktiivisiin naisiin ollut tottunut, mutta hyvältä tämäkin tuntui. Jennan vauhti kiihtyi, ja lopulta hän saavutti huipun. Vesa kuuli Jennan voihkaisun ja näki punan leviävän hänen rinnalleen, ja se sai hänetkin laukeamaan.

Jenna lysähti huohottaen alas Vesan päälle, pää hänen rinnalleen, ja jäi makaamaan siihen. Vesa silitti kädellään Jennan hikistä selkää ja muutaman minuutin kuluttua Jenna nukahti.

Auringonpaiste herätti Jennan. Päässä jyskytti ja suu tuntui hiekkapaperilta. Jostakin hyvin läheltä kuului kuorsausta. Jenna raotti varovasti oikeaa silmäänsä. Sängyssä hänen vieressään, käsi hänen vyötärällään nukkui alaston mies.

- Voi vittu! oli Jenna ensimmäinen ajatus. - Miten mä saan tuon täältä ulos? Nyt heti.

Vesa alkoi liikehtiä heräämisen merkkinä ja pieni paniikki alkoi hiipiä Jennan mieleen.

- Huomenta, Vesa mutisi silmiään availlen. Auringonpaiste häikäisi.

Vesa liikutti kättään Jennan iholla, ja yllätyksekseen Jenna huomasi sen tuntuvan hyvältä vaikka olo muuten oli krapulainen. Hän vilkaisi Vesan suuntaan ja taas se tapahtui. Nuo silmät! Eikä vain niiden väri, vaan niistä näkyvä hymy. Jenna hymyili varovasti takaisin, ja tarkasteli vaivihkaa Vesaa vähän tarkemmin. Vaaleat hiukset, lihaksia, näytti sopusuhtaiselta ainakin vaakatasossa. Onkohan sillä mitään korvien välissä?

Pari tuntia myöhemmin Vesa lähti, ja Jenna saattoi hänet ovelle.

- Mä tuun hakemaan sut siinä neljän maissa. Mun pitäis olla siihen aikaan jo ajokunnossa, niin voidaan sitten ajaa vaikka Kaivarin rantaan ja käydä siellä kahvilla.

Ovi sulkeutui Vesan perässä. Jennan aivot kävivät ylikierroksilla. Mitä tässä oikein oli tapahtunut? Kaikki hyvät periaatteet ja lupaukset. Eihän tämä sovi yhtään suunnitelmiin. Mutta miksi tämä tuntuu niin hyvältä? Voiko olla totta, että minä, itsenäinen ihminen, olen ehkä yhdessä jonkun kanssa?


Epilogi
Jenna ja Vesa menivät naimisiin neljä vuotta myöhemmin. Vihkiminen tapahtui maistraatissa, koska Jenna ei kaikesta huolimatta osannut kuvitella itseään morsiuspuvussa kaiken kansan ihasteltavana. Nykyään Jenna ja Vesa asuvat omakotitalossa Keski-Suomessa kahden lapsensa ja koiran kanssa. Heillä on oma ohjelmistofirma, jossa molemmat työskentelevät tasavertaisina osakkaina ja joka työllistää jo kolme palkollista. Jenna vastaa ohjelmistokehityksestä ja Vesa taloudesta ja myynnistä.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Maisema

- Siinä on näky, jossa silmä lepää, ajatteli luutnantti Jurva katsellessaan vastaperustettua tukikohtaa sadan metrin päästä. - Muodot on rikottu ja komentoteltan kamiinan piippukin suunnattu ohjaamaan savut kuusen oksistoon. Aika hyvin sulautuu maisemaan. Nämä apinathan alkavat jo osata naamioimisen, mutta kyllä on syytäkin, kun kotiutuminen on pian edessä.

Jurva asteli kohti tukikohtaa tupakkaa poltellen ja itsekseen myhäillen. Tämä päivä oli alkanut hyvin. Siirtymiskäsky oli annettu kello kaksi yöllä ja neljältä oli saavuttu uuteen paikkaan. Nyt kello oli vähän yli viisi ja kaikki näytti olevan valmista. Aurinkoakin vaikuttaisi olevan luvassa täksi päiväksi. Hyvä niin, sillä viimeiset kaksi päivää vettä oli tullut välillä taivaan täydeltä. Varusmiehille pienimuotoinen kurjuuden maksimointi ei tehnyt pahaa, mutta luutnantti oli mielestään viettänyt jo riittävän monta sateista kesää maastossa. Sitäpaitsi patteriston komentaja oli tulossa tänään tarkastamaan harjoitusjoukkoja, ja kyllähän tätä maisemaa kelpasi esitellä oikein päivänvalossakin.

- Herra luutnanttii! kiekaisi yksi ryhmänjohtajista Jurvan tullessaan hänen kohdalleen.
- No?
- Naamioverkkoja ei ole riittävästi. Komentoteltan tuolle sivulle tarvittaisiin vielä yksi.
- No perkl... Onhan niitä tähän asti ollut riittävän monta. Tuliko kaikki mukaan edellisestä paikasta?
- Kyllä tuli, mutta kun nyt naamioitiin tuo kontti vähän paremmin, niin siihen meni enemmän verkkoja.

Jurva vilkaisi konttia. No ilmankos sen naamiointi olikin näyttänyt niin hyvältä. Siihenhän oli viritetty ties kuinka monta naamioverkkoa. Jurva punnitsi vaihtoehtoja pari sekuntia. Normaalisti hän olisi käskenyt tehdä kontin naamioinnin uudelleen, mutta patteriston komentaja saattoi tulla milloin tahansa. Silloin ei mikään saisi enää näyttää keskeneräiseltä.

- Käykää ottamassa verkko tuolta kauimmaisen majoitusteltan takapuolelta, mutta katsokaakin, että tämä puoli näyttää edelleen hyvältä.

Patteriston komentaja ei missään tapauksessa tulisi majoitustelttojen suunnalta, siellä oli pelkkää ryteikköä, eikä muutenkaan menisi niiden lähelle.

- Peltola! Mäki! karjui ryhmänjohtaja.
- Herra alikersantti! tykkimiehet hyppäsivät pystyyn näreen juurelta.
- Hakekaa naamioverkko taaimmaisen majoitusteltan takapuolelta. Esimiesnaamiointi. Vauhtia!

torstai 24. tammikuuta 2013

Raidat

Matti katseli taivaalle. Lentokone piirsi ohutta valkoista viivaa siniseen taivaankanteen. Ja tuolta oli tulossa toinen kone piirtäen omaa viivaansa.

- Täydellinen väriyhdistelmä, sanoi Matti ääneen ja nosti Tikkurilan värikarttaa ylemmäs. Nyt piti löytää oikeat sävyt ennen kuin taivas alkaisi tummua ja viivat haihtuisivat.

Matti vertaili kahta sinisen sävyä ennen kuin päätyi siihen, joka oli vähän syvempi. Valkoinen taas sai olla lähes lumivalkoinen, ehkä aavistukseen sinertävään taittava sekin. Siinä ne ovat! Ja sitten ostoksille.

- Sininenkö siitä tuleekin? kysyi Marja, Matin vaimo, vastamaalattua seinää katsellessaan. - Eikös tällä alueella kaava määrää, että kaikki talot ovat punaisia?

- Njaah... Punainen ja punainen. Tämä on parempi. Minua mitkään kaavat määräile, murahti Matti ja kokeili, joko maalin pinta oli kuiva. Olihan se, riittävän kuiva.

Matti tarttui pieneen sutiin ja kastoi sen valkoiseen maaliin, mikä sai Marjan kohottelemaan kulmiaan.

- Eikö noita pieliä voisi vähän isommallakin maalata, niin kävisi nopeammin?
- Pielet on siniset, niin kuin näkyy. Nyt maalataan raidat ja se on tarkkaa hommaa.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Sähköinen

Anneli istahti kampauspöydän ääreen harjaamaan hiuksiaan. Oli lauantai ja tunnin kuluttua edessä oli lähtö tansseihin. Sähköpapiljotit olivat lämpiämässä, ja Anneli koetteli niitä aina välillä varovasti, jotta ne eivät päässeet liian kuumiksi. Kun papiljotit olivat lämmenneet, hän rullasi ne hiuksiinsa ja kietaisi päälle huivin. Sitten oli meikin vuoro. Irtoripset paikoilleen, mustaa kajalia, riittävästi puuteria, huulipunaa. Papiljotit alkoivat olla jäähtyneet. Anneli rullasi ne pois ja alkoi tupeerata ja suihkuttaa lakkaa. Hän muotoili hiukset pallomaisiksi ja suihkutti vielä reilusti lakkaa päälle - ampiaispesä oli valmis.

Anneli solahti punakuvioiseen tanssimekkoonsa ja laittoi korkokengät jalkaan. Pyörähdys peilin edessä - hyvältä näytti - ja vielä suihkaus hajuvettä. Ulkoa kuului auton ääni. Sieltä Pertti jo kaartoi pihaan isänsä Volgalla. Anneli pyörähti vielä peilin edessä niin, että tekokuitumekko räsähti ja iski kipinää, ennen kuin pyrähti autolle.

Sähköinen lyyli.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Kulma

Yleensä tulen hyvin toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Joskus sitten kolisee, kun kulmat ottavat yhteen. Olen nimittäin sitä mieltä, että niitä kulmia on kyllä toisissakin ihmisissä, ei vain minussa. Joskus osuu kohdalle isompia kulmia, joita pitäisi osata varoa, mutta kun niiden olemassaoloa ei aina huomaa ennen kuin kolahtaa.

Tänään väsyttää, joten siirryn sänkyyn viilaamaan kulmiani. Jos kulmat vielä kiinnostavat, katselkaa kuvaa kulmista.

Kulmia

maanantai 21. tammikuuta 2013

Mitä teet?

Niskaan sataa taivaan täydeltä räntää ja maahan kertyvä loska katselee kengät läpimäriksi. Mitä teet? Viimeinen bussi on jo mennyt ja taksimatka kotiin maksaa enemmän kuin mihin sinulla oikeastaan on varaa. Mitä teet? Kissa on karannut ulos ja naapurin koira on ajanut sen puuhun. Siellä se istuu kymmenen metrin korkeudessa ilman aikomustakaan tulla alas, ja sinun pitää lähteä vartin kuluttua lentokentälle ja viikoksi etelään. Mitä teet? Myrsky kaataa vanhan, lahon koivun auton päälle, olet yksin kotona, puhelinkaan ei toimi, naapuriin on peninkulma. Mitä teet?

Niin, mitä teet, kun elämänhallintakaan ei auta? Kun meditointi ei korjaa asioita? Kun et osaa, kun sinulla ei ole keinoja, kun et yksinkertaisesti pysty?

Tarvitaanko tähän besserwisser kertomaan, mitä olisi pitänyt tehdä jo eilen? Mutta kun sinulla ei ole näkijänlahjoja, et osaa ennustaa tulevaa. Kuka sitä tietäisi, milloin epätodennäköinen tapahtuu?

Entä jos saatkin lottovoiton? Mitä teet?

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Jotain mitä näin

Iltapäivälenkillä ollessa päivä alkoi jo hämärtyä ja kuu loistaa taivaalla. Pysähdyin katselemaan kuuta, joka jäi välillä pilvien taakse. Siellä se möllötti, vajaana, 384 400 kilometrin päässä minusta.

Kuusta on laulettu lauluja ja siitä on haaveiltu, esitetty arvauksia, mitä sieltä löytyy. Sitten lopulta kuuhun päästiin käymään oikein paikan päälle, ottamaan se kuuluisa askel. Tavallaan on hassua ajatella, että vuosituhansien haaveilun jälkeen ihminen kävi kuussa ensimmäisen kerran vain kolme vuotta ennen minun syntymääni. Onko siitä siis kulunut kauan vai vasta vähän aikaa? Neljäkymmentäkolme vuotta ja risat kuulostaa ikuisuudelta, mutta kun ajattelen omaa ikääni (joka siis on hiukan vähemmän kuin mainittu aika), niin eihän se mikään pitkä aika olekaan. Ja universumin mittakaavassa se on vain silmänräpäys, jos sitäkään.

Aika on suhteellista, monessakin mielessä. Ajanjakson pituus tai lyhyys riippuu siitä, mihin sitä vertaa. Ajan nopeudesta taas on esitetty monenlaisia näkemyksiä. Isaac Newton muinoin julisti, että aika on absoluuttista ja etenee aina samalla nopeudella paikasta ja havainnoijasta riippumatta. Sittemmin tiedemiehet ovat Albert Einstein etunenässä taipuneet suhteellisen aikakäsityksen kannalle.

Joskus muinoin matkaa kuuhun pidettiin utopiana. Sitten se toteutui. Suhteellisuusteoria saattaa sallia madonreiät, joissa aika ja avaruus ovat jotain muuta kuin se, mitä me maan matoset omin silmin havaitsemme.  Toistaiseksi madonreiät ovat utopiaa, mutta ehkä jonakin päivänä ihminen oppii hallitsemaan aika-avaruutta ja luomaan madonreiän, jonka kautta matka kuuhun kestää vain sekunteja.

Siinäpä olisi mielenkiintoinen retkikohde, kun iltapäiväkävelyllä voisi kaukaa katselun sijasta pistäytyä äkkiä kuun pinnalla.


lauantai 19. tammikuuta 2013

Herkullinen

Juoruillaanko vähän? Se piristää päivää, ja sitä paitsi minulla on todella herkullinen juoru kerrottavana. Oletko kuullutm Sepon edesottamuksista? Etkö? No, minäpä kerron!

Sen varmaan olet kuullut, että Seppo nimitettiin äsken korkeaan EU-virkaan. Sepolla ja vaimollaanhan oli parisuhdeongelmia, omakotitalokin oli laitettu myyntiin muutama kuukausi sitten ja molemmat tietenkin hankkineet omat asunnot. Mutta nyt on siis avioero peruttu ja Hilkka lähtee Sepon mukana Brysseliin. Niinpä, siellä pitää olla vaimo mukana edustamassa. Saapa nähdä kauanko tätä onnea kestää.

Ai et ole kuullut, miksi ne olivat eroamassa? Niiden Sepon naisseikkailujen vuoksi tietenkin. Sillähän on naisia ollut vaikka kuinka paljon, mutta se viimeisin juttu alkoi käydä niin vakavaksi, että Seppo ilmeisesti ajatteli oikeasti vaihtaa nuorempaan. Kaikkihan ne naisjutut ovat olleet nuorten naisten kanssa. Ajattele nyt, tuollainen päälle viisikymppinen valtion viraston johtaja viettelee alle kolmikymppisiä naisia omasta organisaatiostaan. Juu, juu. Sieltä työpaikalta se ne kaikki on löytänyt. Hetken aikaa käyttänyt ja sitten jättänyt ja siirtynyt seuraavaan. Yksikin ratkesi ryyppäämään kun Seppo jätti.

Mutta tämä viimeisin, Heidi, olikin vähän erilainen tapaus siinä suhteessa, että kuvitteli pääsevänsä urallaan eteenpäin oikein vauhdilla. On kuulemma aika hyvä manipuloimaan ihmisiä ja taisi melkein onnistua kääntämään Seponkin pään oikein pysyvästi. Niinhän se Heidi jo joillekin ihmisille oli alkanut puhua suhteen julkistamisesta ja lapsiakin oli jo kovasti tekemässä Sepon kanssa. Siinä Seppoa vietiin kuin pässiä narussa.

Mutta sitten tuli tämä EU-virka ja Seppo hoksasi, ettei Heidistä ole edustusrouvaksi. Onhan se edustavan näköinen ja kaikkea, mutta kun sillä on ongelmia. Syö kuulemma jotain psyykelääkkeitä ja on sitä paitsi jaellut herkkujaan vähän sinne tänne ja vielä työpaikalla. Siinä oli todellakin kaksi samanlaista löytäneet toisensa. Mutta ei se Seppo sitten kuitenkaan, kun piti ilmeisesti valita Heidin ja EU-viran välillä. Huomasi, että Hilkka on uran kannalta parempi vaihtoehto.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Varjo

Yö oli kulunut nopeasti, kuten aina kevätpuolella vuotta, ja seuraavat yöt kuluisivat yhä nopeammin. Se ei ollut hyvä, ei varsinkaan tänä vuonna, kun pilvet näyttivät lopullisesti kadonneen. Mikään ei enää antanut suojaa, kun aurinko nousi polttamaan kaikkea elävää, joka ei ollut löytänyt varjoisaa paikkaa.

Heimo oli viettänyt eilisen päivänvalon ajan puoliksi romahtaneessa tunnelissa. Se oli antanut täydellisen varjon, mutta sinne ei voinut jäädä asumaan, koska vettä ei ollut saatavilla. Tunnelin seinät oli valettu betonista, jonka läpi vesi ei päässyt tihkumaan. Siten sinne ei voinut perustaa viljelystä.

Talvi oli helpompaa aikaa. Suurin osa vuorokaudesta oli auringotonta, ja varjoisissa paikoissa kasvoi kaikenlaista syötäväksi kelpaavaa. Myös metsästys oli helpompaa, kun eläimet liikkuivat enemmän. Kesällä ne vaistonsa ohjaamina pysyttelivät enimmäkseen koloissaan horroksessa. Ja nyt kesä taas lähestyi uhkaavasti. Kuunkierron kuluessa heimon olisi pakko löytää sopiva asuinpaikka. Luola tai kiviseinäinen tunneli kelpaisi, mutta paras olisi romahtaneen talon kellari, jossa lattian voisi murtaa ja saada maan esiin. Ja sen pitäisi olla riittävän suuri tarjoamaan varjoa kaikille.

torstai 17. tammikuuta 2013

Valmis

Oli varhainen aamu, ja Möttönen oli tapansa mukaan saapunut työpaikalle ennen sianpieremää, kuten hän itse asian ilmaisi. Ennen vetäytymistään aamukahville muusta maailmasta eristettyyn työhuoneeseensa hän asteli verstaan puolelle. Pelinappulat eivät vielä olleet saapuneet paikalle, joten Möttösellä oli hyvää aikaa ihailla rakastamiaan mittalaitteita. Hän puhalteli hellästi pölyä laitteiden päältä, kiristi ruuvin siellä, mutterin täällä. Yhdessä laitteessa erityisesti oli ruuvi lähes irrallaan ja sen hän väänsi niin tiukkaan kuin pystyi.

Nyt oli kaikki valmista työpäivää varten. Itsekseen myhäillen Möttönen siirtyi kahvikuppinsa ja työsuhdekännykkänsä kanssa muusta maailmasta eristettyyn työhuoneeseensa soittelemaan ihmisille, jotka vasta heräilivät uuteen päivään.

Myöhemmin päivällä yksi vanhemmista pelinappuloista alkoi käyttää erästä mittalaitteista. Mittaus ei onnistunut, vaan herkkä instrumentti piirsi suoraa viivaa, mikä oli kyseiselle mittalaitteelle hyvin omituista. Vanhempi pelinappula ryhtyi tutkimaan laitetta ja huomasi, että sen piirturin vartta pitelevä ruuvi oli kiristetty tappiin asti. Ei ihmekään, että laite ei toiminut.

Vanhempi pelinappula kääntyi paikalla olevien nuorempien pelinappuloiden puoleen ja alkoi tivata, kuka heistä oli luvatta kiristellyt ruuveja ja saattanut herkän mittalaitteen epäkuntoon. Nuoremmat pelinappulat eivät vastanneet vaan pälyilivät kohti oviaukkoa. Siellä seisoi Möttönen kahvikuppi täristen samalla, kun hänen kasvojensa väri hitaasti vaihtui normaalista possunpunaisesta tulipunaiseen.

"Mimimimimmm...", kuului Möttösen huulilta. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja palasi muusta maailmasta eristettyyn työhuoneeseensa, sulki oven visusti perässään ja napsautti varattu-valon palamaan oven pieleen ja ryhtyi miettimään, mistä lähtien hetkissä mittalaitteissa muka oli ollut tarkoituksellisesti löysällä olevia ruuveja.


keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Kaksi asiaa

Rakkaani, en rakasta sinua enää. Meidän suhteemme on kulunut loppuun. Se on lopettanut kasvamisen ja kuollut pystyyn. Tässä ei kastelu ja lannoitus enää auta. Turha edes yrittää. Tai olenhan minä yrittänyt, aina välillä, mutta se, mikä on päättänyt kuolla, on jo käytännössä kuollut. Voidaan ottaa lapiot esille ja kaivaa hauta tälle suhteelle. Riittävän syvä sellainen. En halua, että se tulee kummittelemaan minulle jälkeenpäin. Tai ehkä on parempi, että minä kaivan kuopan paikkaan, jota sinä et tiedä. En nimittäin luota sinuun. Saattaisit heikkona hetkenä, itsesäälin syövereissä ollessasi mennä ja kaivaa kuopan auki. Minä tunnen sinut. Sinun ei tarvitse tulla enää käymään luonani. Olen jo koonnut kaikki tavarasi asunnostani ja lähettänyt ne sinulle postissa. Omat tavarani otin mukaani sinun luotasi jo viime viikolla. Et edes huomannut mitään. Istuit vain sohvalla ja katselit elokuvaa, kun avasin oven ja lähdin pois tavaroineni. En jaksa enää keskustella. Kaikki sanottava on jo sanottu, moneen kertaan.

Mutta kaksi asiaa haluan vielä sanoa. Ensinnäkin voisit vaihtaa sukat joka päivä. Jalkahikesi nimittäin on järkyttävän hajuista. Toiseksi en voi sietää äitiäsi. Se harppu tulee ohjailemaan sinun tekemisiäsi kuolemaansa asti ja sinut tuntien vielä sen jälkeenkin.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Tavallinen hetki

On aamu ja pimeää, pakkastakin muutama aste, ja taivaalta leijailee yksittäisiä lumihiutaleita. Bussipysäkille valuu hiljalleen ihmisiä, joiden askeleet saavat lumen narisemaan. Asetutaan jonoon, jossa etäisyys ihmisten välillä on sopiva. Ei pidä mennä liian lähelle vieraita ihmisiä muttei myöskään monen metrin päähän, jotta kukaan ei erehty täyttämään tyhjää paikkaa jonossa. Joku katsoo kelloa. Bussin pitäisi jo tulla. Se on myöhässä, mutta ei vielä paljon. Tällä pysäkillä pysähtyy vain yksi bussi, se johon kaikki ovat menossa. Samat ihmiset aamusta toiseen. He tunnistavat toisensa ulkonäöltä. Jotkut ovat seisoneet samalla pysäkillä jo vuosia, ehkä jopa vaihtaneet muutaman sanan. Sitä ei tarvitse kysyä, joko minun bussini on mennyt, olenko myöhässä. Jos paikalla on ihmisiä, olet saapunut ajoissa.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Jotain keltaista

Kenellä on päällä jotain keltaista?
Auta armias! Mitä ihmeen keltaista?!
Jotain keltaista piristämään valko-musta-harmaata
Jotain keltaista kaipasin sateiseen syksyyn
Koivun juurella jotain keltaista
Jotain keltaista, mutta ei pääsiäistipu
Kevättä voi kai syyttää siitä, että kotia tekee mieli taas laittaa

***
Runoilijaksi minusta ei ole, edelleenkään. Tämä syntyi googlen avulla ;)

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Ympyrä

Astu ympyrään, jotta saamme tuomita sinut. Sinua syytetään noituudesta ja huoruudesta. Molemmat ovat vakavia rikoksia, joista yksinäänkin voidaan tuomita kuolemaan. Jos sinut todetaan syylliseksi kumpaankin, kuolemantuomio langetetaan kaksinkertaisena. Ensimmäinen teloitus tässä elämässä, toinen seuraavassa. Kerromme tämän sinulle, jotta voit tarkasti harkita sanojasi ja valmistautua tuomioon, jonka sinulle langetamme.

Me tuomarit, veljet ja siskot, jotka olemme asettuneet syytetyn ympärille, älkäämme paljastako kasvojamme vaan pitäkäämme itsemme visusti tuomarinkaapuun verhottuina. Meidän ei tule tuntea toisiamme eikä antaa syytetyn tai rahvaan tunnistaa meitä, sillä tuomarin tehtävä on pyhä. Joka on valittu tuomitsemaan, toimii korkeamman voiman työvälineenä, jonka maalliseen tomumajaan ei kenenkään pidä puuttua, ei edes tämän oikeuden ympyrän ulkopuolella. Joka on tyytymätön ratkaisuumme, syyllistyy korkeamman voiman vastustamiseen ja joutuu itse oikeuden ympyrään tuomittavaksi teostaan. Siitä rikoksesta langetetaan kuolemantuomio.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Yllätys

Lauantaiaamuna noin puoli seitsemän aikaan havahduin siihen, että valot räpsähtivät päälle eteisessä. Makuuhuoneen ovi oli juuri sen verran raollaan, että siitä pääsi sisään valonsäde, ja olen siinä määrin valoherkkä, että tällainen häiriö herättää minut välittömästä. Mies jatkoi nukkumista kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minuutin kuluttua kuitenkin myös miehen uni häiriintyi, kun alkoi kuulua jumalaton mökä. Bonuslapsi oli vauhdissa.

Mies pääsi ylös sängystä alta aikayksikön ja lähti hiljentämään perillistään. Palatessaan hänellä oli mukana iPad, jolla oli ollut osansa metelin aikaansaamisessa. Toinen äänenlähde oli kuulemma ollut telkkari, mutta sitä ei sentään ollut ryhtynyt siirtämään pois bonuslapsen ulottuvilta. Kaukosäätimen takavarikointi oli riittävä toimenpide, sillä tämä varhaisteini on sitä sukupolvea, joka ei ole oppinut painelemaan itse telkkarissa, panelin takana olevia nappuloita. Niiden olemassaolo ja sijainti pidetään toistaiseksi salaisuutena kaikkien yhteiseksi eduksi. 

Ensinnäkin on luonnotonta, että tuollainen varhaisteini herää viikonloppuna ennen kukonlaulua. Toiseksi tällaisen nelikymppisen kalkkistädin mielestä on luonnotonta, että mukula on niin peli/tv/internet-riippuvainen, kuin tämä tapaus on. Erilaiset elektroniset viihdevempaimet pitää kirjaimellisesti lukita pois ulottuvilta, jos niitä ei ole lupa käyttää, mutta sitten toisaalta luvassa on senlaatuisia vieroitusoireita, että niihin ei auta muu kuin sokeriruiske suoraan suoneen. Lapsi on myös sokerikoukussa, joten tämäkään ei pidemmän päälle ole kovin hyvä vaihtoehto. 

(Mielenkiinnolla odottelen, mitä tapahtuu muutaman vuoden päästä, kun lapsen kaveripiiri alkaa kokeilla tupakkaa, alkoholia, pilveä yms. Tässä on nimittäin valitettavasti yksi potentiaalinen mistätahansariippuvainen. Pääasiallisella huoltajalla eli äidillään on selkeästi vaikeuksia hahmottaa, että hänen lapsellaan on jo nyt parikin riippuvuutta. - Välihuomautus päivän teemaan.)

Jatkoimme unia vielä hetken aikaa iPad ja telkkarin kaukosäädin kainalossa. Herättyäni ja ennen sängystänousua otin iPadin ja asetin siihen salasanan. Salasana on jo ennestään asetettu meidän molempien läppäreihin sekä älypuhelimiin. Kaikki laitteet, joilla on mahdollista päästä YouTubeen tai johonkin pelihelvettiin on pakko suojata tällä tavalla, koska pelkkä sanallinen kielto ei bonuslapseen tehoa. 

Päivän toisen yllätyksen saikin sitten bonuslapsi havaitessaan tielleen asetetut esteen. Raakaako? Enemmänkin välttämätöntä.

torstai 10. tammikuuta 2013

Kello 13.00

Kello 13.00 se tapahtuu. Niin olen laskenut. Olen testannut kaikkia mahdollisia menetelmiä, myös korteista ennustamista, arvan heittoa, noitarumpua, lukenut etuperin ja takaperin kaikkien uskontojen pyhiä tekstejä, ja tulos on aina sama, joten asiasta ei ole epäilystäkään. Siis mikäkö tapahtuu? Anteeksi, en tainnut mainita. Maailmanloppu! Mikäs muukaan. Kyllä minäkin nyt yhden maailmanlopun pystyn manaamaan siinä kuin kaikki muutkin. Ei se ole mayojen etuoikeus tai Nostradamuksen tai Jehovan todistajien ja keitä kaikkia niitä nyt olikaan. Kuulkaa ihmiset ja valmistautukaa! Aikaa on vain muutama tunti, mutta valmistautukaa niin hyvin kuin pystytte. Jotta olette valmiina, kun maailmanloppu tulee. Kukaan ei tiedä, millainen siitä tulee. En edes minä. Jos minulla olisi ollut enemmän aikaa tutkia ennusmerkkejä, olisin kyllä pystynyt selvittämään senkin. Mutta onko sillä väliä? Loppu on loppu, tapahtui se miten tahansa. Ketä sen laatu siinä vaiheessa enää kiinnostaa, kun se tapahtuu. Sittenpä näette itse. Aivan varmasti näette ja koette jotakin ainutlaatuista. Maailmanloppu on ainutlaatuinen tapahtuma, koska se ei ole tullut vielä koskaan aikaisemmin. Mutta tällä kertaa se tulee aivan varmasti. Näin olen laskenut ja ennusmerkkejä tulkinnut. Tulkoon kuuma kivi, joka polttaa kaiken. Tulkoon hyökyaalto, joka upottaa kaiken alleen. Tulkoon maapallon napojen siirtyminen, ilmakehän häviäminen, ydinlaskeuma, supernova. Tulkoot kaikki jumalat taivaistaan ja paholaiset helveteistään noutamaan seuraajansa luokseen. Paratiisin portit aukeavat, helvetti repeää auki jalkojenne juuressa. Se tapahtuu pian. Älkää kääntäkö selkäänne minulle, vaan kuunnelkaa ja  uskokaa. Valmistautukaa! Maailmanloppu tulee kello 13.00.


***
Hupsista, tämän kirjoittaminenhan oli suorastaan flow-kokemus! Pitäisikö siitä huolestua, jos näin sekopäisen jutun kirjoittaminen on ihan kakunpala?

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Paperi

Maria tuijotti paperia, jonka virkailija oli antanut hänelle. Virkatodistus perunkirjoitusta varten. Siinä oli isän nimi, syntymä- ja kuolinaika, naimisissa äidin kanssa, lapset Maria, Veera ja Mikko. Kuka ihmeen Veera?

- Kuka tämä on? kysyi Maria ja osoitti sormellaan ylimääräistä nimeä paperissa.
- Hän on sinun isäsi lapsi, vastasi virkailija äänellä, joka Mariasta kuulosti vähän liiankin iloiselta tilanne huomioonottaen. Tässä oltiin sentään hoitamassa vainajan asioita.
- Ahaa, sanoi Maria. Mitä muutakaan siihen olisi voinut sanoa, kun aivot löivät tyhjää. 

Veera, Veera, Veera. Marian ajatukset pyörivät ympyrää hänen kävellessään kohti kotia. Lumi narisi askeleiden alla. Miten tällaisesta Veerasta ei ole koskaan kuultu mitään? Tiesikö isä hänen olemassaolostaan? Tai pakkohan oli tietää, kun kerran oli tunnustanut isyytensä. Ei kai näissä asioissa pelkästään äidin ilmoitus riitä, jos vanhemmat eivät ole naimisissa tai edes asu yhdessä. 

Vai olivatko he asuneet yhdessä? Naimisissa eivät ainakaan olleet, koska Veera oli syntynyt Marian ja Mikon välissä eikä virkatodistukseen ollut kirjattu kuin yksi avioliitto, äidin kanssa. Mutta isä oli ollut paljon poissa, kiertänyt työmatkoilla pitkin Suomea, kun Maria oli pieni. Siihen aikaan, kun lapset syntyivät. Kaikki kolme. Herrajumala, minulla on sisko! Pikkusisko, vain vuoden nuorempi. Missä Veera asuu? Tietääkö Veera minusta ja Mikosta? Tietääkö äiti Veerasta?

Ajatus paukahti äkkiä Marian päähän. Äiti! Mitä minä sanon äidille? Äidillä on muutenkin vaikeaa isän kuoleman takia. Miten minä kerron äidille, että isällä on lapsi jonkun toisen naisen kanssa. 

Maria avasi alaoven ja alkoi kiivetä portaita. Hissi olisi liian nopea, kun piti vielä miettiä, mitä sanoa äidille. Paperi tuntui painavan laukussa kuin synti. Voi kamalaa, synnistähän tässä oli kyse. Vai oliko, kun ei isä itse uskonut sellaisiin asioihin. Kaikenlaista sitä tuleekin mieleen. Keskity! Avain esille, ovi auki, astu sisään, riisu ulkovaatteet, käyttäydy normaalisti.

- Äiti, kävin hakemassa virkatodistuksen. Siinä, tuota, no... Katso, Maria ojensi paperia äidille ja unohti, mitä olikaan aikonut sanoa. Käsi vapisi.
- Niin... Siihen Javanaisen tyttöön pitää sitten varmaan ottaa yhteyttä.

tiistai 8. tammikuuta 2013

T niin kuin talvi

Se talvi oli kylmin, minkä muistan. Pakkasta oli pahimmillaan neljäkymmentä astetta. Kotona pakkanen pääsi perunakellariin, vaikka äiti lämmitti sitä. Kaikesta oli yhtäkkiä muutenkin pulaa, ja sitten vielä perunatkin paleltuivat.

Minä olin just edellisenä keväänä valmistunut sairaanhoitajaksi, ja syksyllä menin töihin kunnalliskotiin. Olisin halunnut lähteä kaupunkiin asumaan ja oikeaan sairaalaan, mutta äiti ei päästänyt. Sanoi, että 18-vuotias on turhan nuori lähtemään omilleen, kun kotonakin voi asua.

Sitten tuli sota ja sairaanhoitajia tarvittiin rintamalle. Äiti oli ensin vastaan, ettei tommosen nuoren likan paikka ole siellä, mutta suostui sitten lopulta kumminkin. Eihän ne minua muuten olisi edes ottaneet, kun olin alaikäinen. Piti olla holhoojan lupa.

Minut komennettiin kenttäsairaalaan kannakselle. Se oli isolla kansakoululla neljänkymmenen kilometrin päässä etulinjasta. Haavoittuneita tuli jatkuvasti ja niille sitten tehtiin, mitä pystyttiin. Lääkäreistä oli pulaa ja tarvikkeista ja kaikesta, kun leikkauksia tehtiin koko ajan.

Osa haavoittuneista oli siinä kunnossa, ettei niille oikein ollut enää mitään tehtävissä. Annettiin vain morfiinia. Jotkut olivat kuolleita jo meille tullessaan. Ne vietiin suoraan liiteriin, mihin vainajat kerättiin, kun eihän siellä ollut edes arkkuja tarpeeksi kaikille kuolleille. Kun ryssä sitten aloitti suurhyökkäyksen helmikuun alussa, ruumiita tuli niin paljon, ettei edes liiterin ovia meinattu saada kiinni.

Sitten meidät evakuoitiin pois jaloista, kun ryssä alkoi lähestyä. Seuraava komennuspaikka oli sotasairaala Keski-Suomessa. Siellä minä tapasin Erkin. Naimisiin mentiin juhannuksena -41.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Katu

Kadunkulmassa seisoi mies. Hänellä oli paksulinssiset, mustasankaiset silmälasit, tumma popliinitakki ja hattu. Kädet takintaskuissa.

Mies tarkkaili kadulla kulkevia ihmisiä ja yritti kiinnittää joidenkin huomion sanoillaan.

- Satanen yöstä, mies sanoi tuskin kuuluvalla äänellä.

Jokaiselle ohikulkevalle naiselle. Iästä tai ulkonäöstä riippumatta.

Naiset kulkivat ohi pysähtymättä tai osoittamatta kuulleensa miehen sanoja. Kauppakasseja, koulureppuja, kumisaappaita kulki miehen ohi jatkuvana virtana, jolle hän ei ollut olemassa.

Mies hypisteli seteliä taskussaan. Kyllä hän maksaisi sen, mitä lupasi. Hän voisi näyttää setelin todisteeksi naiselle, joka pysähtyisi hänen eteensä ja katsoisi häntä silmiin. Jos nainen seuraisi häntä kotiin ja antaisi hänelle sen, mitä hän halusi, nainen saisi setelin.

Kotona odotti toinen seteli. Sen nainen saisi, jos viipyisi aamuun asti, eikä pakenisi pois hänen luotaan keskellä yötä, ennen kuin hän oli saanut tarpeekseen naisesta. Jos hän saisi koskettaa naista, sivellä tämän paljasta ihoa, haistaa hänen tuoksunsa, tyydyttää itsensä. Kunnes hän olisi valmis.

Sade rummutti katua. Naisten virta kulki miehen ohi katkeamattomana, yhä nopeammin. Häntä huomaamatta.

Kadunkulmassa seisoi näkymätön mies.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Minun

Rakas aviomieheni väittää, että olen oikeasti mustasukkainen ja omistushaluinen vain yhden asian suhteen. Se on lautasellani oleva ruoka. Kun olen ottanut annokseni, olen korvamerkinnyt sen omakseni. Siihen ei kukaan muu saa koskea. Se on MINUN!

Varma keino saada minut ärähtämään, on yrittää varastaa ruokaa MINUN lautaseltani. Varastamista se minun mielestäni on, koska se on MINUN omaisuuttani. Muiden pitää keskittyä omaan lautaseensa ja jättää MINUN lautaseni rauhaa. Eri asia tietenkin on, jos ollaan vaikka ravintolassa, kaikilla erilainen annos edessään, ja erikseen annan luvan maistaa. Mutta se lupakin koskee vain yhtä suupalaa. Kaikki muu on MINUN henkilökohtaiseen omaisuuteeni puuttumista.

Olenko joskus nähnyt nälkää tai kärsinyt puutetta? En. Olenko lapsena traumatisoitunut ruuan takia? En muistaakseni. Onko ruoka elämäni keskipiste? Ei. Olenko omituinen? Ehkä.

Omituisuuttakin on niin montaa eri lajia, ja olen varmasti omituinen myös monella muulla tavalla. Siihen viittaa se, etten ole koskaan ollut lauman mukana kulkija. Minua ei ole edes kiinnostanut sellainen. Olen tehnyt omat valintani ja ne ovat joskus vieneet minut paikkoihin ja tilanteisiin, joihin ikäni ja sukupuoleni stereotyyppinen edustaja ei yleensä päädy. Joskus laumaan kuulumattomuudesta on ollut harmiakin, mutta kuitenkin enemmän harmittelen sitä, etten ole antanut itseni mennä vieläkin enemmän omien kiinnostuksen kohteideni mukana.

Onko elämä de facto ohi nelikymppisenä? Onko niin, että tästä eteenpäin mennään vain alamäkeä kohti hautaa? Jos elinikätilastoja katsoo, niin tässähän on vielä ainakin toiset neljäkymmentä vuotta aikaa. Viime aikoina en ole kuitenkaan elänyt MINUN elämääni, siis sellaista elämää, jota minä itse haluan elää.

Tänä vuonna MINUN uudenvuodenlupaukseni on, että hankin MINUN OMAN elämäni takaisin. Palaan takaisin oikeille raiteille. Ei niille, joita kaikki muut kulkevat, vaan MINUN henkilökohtaisille raiteilleni.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Liike

Möttönen (nimi muutettu) oli keski-ikäinen, opistoasteen koulutuksen hankkinut mies. Hän oli ollut pitkään samalla valtiollisella työnantajalla ja onnistunut luomaan itselleen mukavan pikku pesän muusta maailmasta eristettyine työhuoneineen ja työsuhdekännyköineen. Pahat kielet väittivät, että Möttösen eristäminen muusta maailmasta palveli ennen kaikkea työnantajan etua, koska Möttönen oli aiemmassa toimipisteessään aiheuttanut siinä määrin hämmennystä vilkasliikkeisyydellään ja ajatusta nopeammalla toiminnallaan, että häntä oli lopulta painavasti kehotettu hakeutumaan toiseen, vähän syrjäisempään toimipisteeseen, jossa onnettomuusriski oli oletettavasti pienempi.

"Karavaani kulkee ja koirat haukkuvat" - tämä sopisi oikein hyvin Möttösen vaalilauseeksi, sillä hänelle ominaista oli nimenomaan liike - ja jatkuva räksytys. Minne liike suuntautui ja mikä oli sen tarkoitus, saattoi useimmille sivusta seuraajille jäädä hämärän peittoon, koska Möttöneen pelinappuloineen, kuten hän haltuunsa päätyneitä työmuurahaisia leikkisästi nimitti, syöksähteli milloin mihinkin suuntaan. Pelinappuloillekaan liikkeen merkitys ei aina selvinnyt, koska Möttösen ajatuksenjuoksun perässä oli mahdotonta pysyä. Ja toisaalta Möttösen vakaa käsitys oli, että pelinappuloiden ei edes tarvinnut tietää yksityiskohtia. Riitti, että ne seurasivat käskyjä ja marssivat tahdissa - tai no, kunhan marssivat, tahdistakin voitiin joustaa.

Kerran sattui, että Möttönen antoi eräälle pelinappuloistaan tehtäväksi käskyttää muita. Tästä tehtiin siis ylipelinappula. Möttönen asettui takavasemmalle, parin metrin päähän ylipelinappulasta ja alkoi kommentoida toimintaa. Ylipelinappula sai pian tarpeekseen räksytyksestä ja päätti siirtää toiminnan kokonaisuudessaan toiseen paikkaan. Möttönen tepsutteli perässä ja jatkoi räksytystä. Ylipelinappula päätti lisätä vauhtia, komensi pelinappulat liikkumaan nopeammin. Kävi ilmi, että pelinappulat kykenivät nopeampaan liikkeeseen kuin Möttönen itse.

Räksytys jäi taakse, ja kun operaatio toistettiin pari kertaa, Möttönen luovutti ja vetäytyi työsuhdekännykkänsä kanssa muusta maailmasta eristettyyn työhuoneeseensa miettimään, oliko mahdollista, että pelinappulat olivat näyttäneet hänelle keskisormea, vaikka niillä oli työkintaat kädessä.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Näkökulma täältä

Täältäpäin katsottuna maailma näyttää erilaiselta kuin jostain muualta katsottuna. Ympärillä olevat ihmiset ovat omasta mielestään fiksuja, filmaattisia, trendikkäitä, aikaansaavia, menestyviä, empaattisia, visionäärejä ja vaikka mitä. Kun minä katselen ympärilleni, näen ja kuulen asioita, joita nämä ihmiset eivät itse huomaa ollenkaan.

Minun näkökulmastani lähiympäristöstä löytyy kokoelma eriasteisia idiootteja. Johtaja, jolla ei ole ihmistenjohtamistaitoja. Pikkupomo, jonka päämääränä on peittää omat virheensä syyttämällä niistä alaisia. Markkinoija, joka ei tohdi kokeilla itselleen uusia markkinointikeinoja. Talouspäällikkö, jonka suurin meriitti on oman yrityksensä saaminen konkurssiin.

Sitten ovat ne ihmiset, jotka eivät pidä meteliä itsestään. Eivät keskity pintakiiltoon tai rikastumiseen, vaan oman elämänsä elämiseen kaikessa rauhasta, muista liikaa välittämättä. Heistä harvemmin on mitään pahaa sanottavaa. Ainakaan tästä näkökulmasta, josta minä ympärilleni katselen.  

torstai 3. tammikuuta 2013

Sydän

Olikohan tämä tarinatammikuu lähtöisin Neolta? Sinne ainakin jäljet näyttävät johtavan. Jotain kirjoittaakseni ajattelin ottaa osaa, ehken aivan joka päivä, mutta silloin, kun siltä tuntuu ja jokin sopiva ajatus löytyy päästä tai sydämestä. Sillä sydämensähän tässä voi ja ehkä jopa pitää avata. Ainakin ajoittain. Päästääkö sitten ulos hyviä vai huonoja tuntemuksia - se riippuu päivästä ja olotilasta.

Tekee hyvää sydämelle avautua silloin tällöin sen sijaan, että pitäisi kaikki ajatukset sisällään.

Voisin kokeilla luovaa kirjoittamista sen sijaan että pureudun arkipäivän ongelmiin. Ehkä kuitenkin käytän joissakin tarinoissa pohjana todellisia tapahtumia ja ihmisiä. Mikä on totta ja mikä mielikuvituksen tuotetta, jääköön lukijan arvailujen varaan.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...