sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Viikonlopun siivousurakka

Meidän huusholli on ihan samassa siivossa kuin ennenkin, mutta esiteinin läppäri, pelihelvetin tyyssija, koki puhdistumisen.

Esiteini, melkein teini, ihmetteli, kun kone päivitti ties mitä ties kuinka kauan eikä päästänyt häntä pelaamaan. Kysyttäessä selvisi myös, että kone on hidas ja kaikenmaailman mainokset välkkyvät, kun sinne tänne klikkailee. Siitähän siipan korvissa alkoivat hälytyskellot soida, ja hän päätti vilkaista jälkikasvunsa rakkainta leikkikalua vähän tarkemmin. Mainittakoon, että esiteinin läppäri käy meillä vain satunnaisesti, ja päävastuu sen ylläpidosta ei kuulu siipalle vaan esiteinin äidille.

Kävi ilmi, että koneelle on joskus muinoin asennettu jonkinlainen varsin alkeellinen virussuoja. Kävi myös ilmi, että automaattinen skannaus oli pois päältä, ja lokitietojen mukaan koneen tiedostot oli viimeksi skannattu haittaohjelmien varalta jossain vaiheessa viime syksyä. No, skannaus käyntiin ja odottamaan lopputulosta.

Prosessi kesti ja kesti, taisi mennä kolme tuntia ja vielä toisetkin saman verran. Viruksia löytyi noin ziljoona ja siihen päälle kaikki muut haittaohjelmat. Siippa latasi netistä toisen ohjelman ja antoi senkin skannata. Siivottavaa löytyi vielä lisää. Latasipa vielä kolmannen ja neljännenkin, ja jokaisella skannauskerralla löytyi jotain uutta. Onneksi roskan määrä alkoi kuitenkin silminnähden vähentyä.

Esiteinin kanssa käytiin keskustelua viruksista ja siellä täällä surffailusta ja epämääräisten linkkien klikkailusta. Keskustelua kuunnellessani totesin, että esiteini saattaa olla pelinörtti, mutta nörttiys ei ulotu yleisen tietokone-tietoturva-mitäsaajaeisaaklikata-tietouden puolelle pätkän vertaa. Kävi myös ilmi, että äidin luottokortilla, äidin tietäen, on maksettu peliostoksia koneella, jonka suojaukset ovat todella olemattomat.

Kun jossain vaiheessa väläytettiin uhkakuvaa, että koko kone ehkä joudutaan asentamaan uudelleen kaiken sille kertyneen roskan vuoksi, esiteini alkoi parkua, että ei saa missään tapauksessa kirjautua ulos mistään, kun hän ei tiedä tai muista salasanoja. No, salasanathan saa yleensä palautettua melko helposti käyttäjäprofiiliin rekisteröidyn sähköpostin kautta. Mutta kas, lähes jopa paikassa on käytetty äidin sähköpostia. Äidin vanhaa sähköpostia, ihan tarkkaan ottaen. Sitä, joka ei enää ole voimassa. Lisäkeskustelu paljasti, että esiteinillä on omakin sähköpostiosoite, jonka salasanaa hän tosin ei edes tiedä, koska äiti on sen luonut ja jättänyt kertomatta salasanan.

Esiteinin konetta siivotessaan siippa kirosi alimpaan helvettiin eksänsä tietotekniset kyvyt ja valveutuneisuuden tason. Siivousprosessin aikana esiteini itse, silloin kun ei parkunut koneen vierellä mahdollisesti menetettäviä pelituloksia, keskittyi ottamaan selfieitä.

Minulla olisi aika monta kommenttia siivousoperaation aikana ilmitulleista asioista, mukaan lukien vanhempien vastuu vaikka läppäri kuinka olisi lapsen ikioma, mutta taitaa olla parempi, että jätän sanomatta. Ehkä arvaatte muutenkin.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Mies kokkaa

Puhelin soi ollessani matkalla töistä kotiin. Siippa soittaa.
S: Mitä tarvitaan lihapulliin?
B: No... Jauhelihaa nyt ainakin. Miten niin?
S: Ajattelin, että syödään tänään lihapullia.
B: Ai? No, mikäs siinä. Ne ei kyllä ole mitään pikaruokaa, joten jos sulla on jo nälkä, niin joudut odottamaan jonkin aikaa ennen kuin saan ne valmiiksi.
S: Et sinä vaan minä.
B: Niin mitä?
S: Minä teen lihapullia. Sano nyt mitä täältä kaupasta pitää ostaa.
B: Ethän sä ole koskaan tehnyt lihapullia. Ainakaan minun tietääkseni. Googlasitko reseptin vai...?
S: Ei mitään reseptejä tarvita. Sano nyt vaan, mitä pitää ostaa.
B: Eh... No tuota... Jauhelihaa vaikka puolisen kiloa ja munia. Kaikki muut ainekset pitäisi löytyä kotoa.
S: Mihin niitä munia tarvitaan?
B: Ne sitovat jauhelihaa, että se pysyy kasassa.
S: Mitä muuta? Eikös niihin tule jotain jauhoja? Ajattelin, että sekoitan jauhelihaan jauhoja ja valkosipulia ja ei kai siihen sitten paljon muuta tarvita.
B: Korppujauhoja! Ei tavallisia jauhoja. Ja ne pitää sekoittaa nesteeseen ja antaa turvota hetki ja...
S: No mä sekoittelen sopivan määrän korppujauhoja jauhelihaan. Ja ruokaöljyä myös.
B: Ei kun sekoita korppujauhot vaikka ruokakermaan. Sitä on jääkaapissa. Ja sekoita mausteet myös joukkoon ja pari kananmunaa voit myös lisätä siihen samaan, ja sitten sotket sen seoksen jauhelihaan.
S: Mä ajattelin, että sekoitan ne korppujauhot jauhelihaan ja sitten heittelen sinne jotain mausteita mukaan. Tai lähinnä valkosipulia.
B: Kuule, ihan ystävällisenä neuvona ja oman kokemuksen perusteella sanon, että sekoita kaikki muut ainekset ensin yhteen ja sitten lisäät ne jauhelihaan. Sekoita sormilla kaikki yhteen. Se on yksinkertaisinta. Ja muista pestä kädet! Korppujauhoja, ruokakermaa, pari munaa, mausteita.
S: Joo... Kyllä tästä hyvä tulee.

Vartti myöhemmin puhelin soi uudelleen.
S: Missä meillä on korppujauhoja?
B: Keittiön laatikossa, muistaakseni ihan laatikon perällä.
S: Mikä näistä on korppujauhoja?
B: Siinä paketin kyljessä lukee korppujauho.
S: Mannaryyni, käviskö ne?
B: K o r p p u j a u h o.
S: mutinaa... Korppujauho. Jes!

Kotiin saapuessani lihapullat ovat pellillä odottamassa uuniin pääsyä.
S: Kuule, mitäs nyt?
B: 225 astetta ja 15 minuuttia.
S: Just niin.
B: Mitäs mausteita laitoit niihin?
S: Viisi kynttä valkosipulia.
B: Mitä muuta?
S: Ei muuta.
B: Eikö suolaa?
S: Ei. Olisiko pitänyt?
B: No... Kyllä niihin yleensä vähän suolaakin laitetaan.
S: Ai jaa. No jos mä ripottelen tähän päälle aika reilusti, niin eikös se sitten imeydy sisään.
B: Ei se kyllä taida imeytyä. Tulee vaan suolakuori. Anna olla, lisätään sitten suolaa lautasella.

Vartin uunissaolon jälkeen.
B: Eiköhän ne nyt ole kypsiä.
S: Ei kai ne nyt vielä.
B: Kyllä ne nyt on. Ota vaan ulos uunista.
S: Miksei ne ole tummempia? Kyllä niitä pitää vielä paistaa.
B: Ne ovat ihan riittävän tummia. Kyllä vartti riittää, tiedän kokemuksesta. Liika paistaminen kuivaa.

Tuli niistä sitten ihan syötäviä, vaikka hiukan piti lisätä suolaa. Aika tiiviin näköistä tavaraa, joten epäilen siipan säästelleen mausteiden lisäksi myös korppujauhoissa ja ruokakermassa. 

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Katse eteenpäin

Kyllä broilerinkasvatus käy työstä, se täytyy sanoa. Tällä hetkellä on meneillään jonkinlainen hallinnollinen sesonkiaika, joka vaatii melkoisesti paperinpyörittelyä. Siis aivan kirjaimellisesti. Ihmettelen, miksei kukaan ole keksinyt siirtyä paperi-papereista sähköiseen hallintoon niiden asioiden kohdalla, jossa A4-saastetta suorastaan pyörii jaloissa. Ongelmana ei ole se, etteikö voisi. Kyllä aivan varmasti voisi, jos haluttaisiin.

Broilerit tuntuvat olevan tyytymättömiä ja jotkut jopa eksyksissä, suuntaa vaikka. Näitä yksilöitä sitten paimennetaan takaisin ruotuun ja rauhoitellaan, että kyllä se siitä, noki nyt vaan niitä siemeniä, joita eteesi kannetaan. Ruokintavastaaviakin voisi olla hyvä vähän ohjeistaa, mutten ole aivan varma, miten ystävällisiin vinkkeihin suhtaudutaan, jos ne tulevat minun taholtani. Minä kun kuitenkin työskentelen konttorin puolella.

Edelläkerrotusta huolimatta viihdyn töissä, ja voin ilokseni ilmoittaa, että projektille löytyi jatkoa niin, että melkeinpä voisi sanoa, ettei loppua näy. Mikäänhän ei ole ikuista, mutta nyt on turvattu voi leivän päälle hyväksi toviksi eteenpäin.

Mitä sitten minun luonteestani kertoo se, että mietin jo jatkoa, seuraavaa askelta johonkin suuntaan. Ja palautan mieleenne, mitä juuri pääsin sanomasta: viihdyn töissä. Siitä huolimatta pieni ääni takaraivossa kuiskuttelee, että urakehitys olisi tavoittelemisen arvoinen juttu. Käytännössä aivan liian pian ei pidä lähteä tavoittelemaan kuuta taivaalta. Se antaisi todennäköisesti epävakaan kuvan meikäläisestä - etten muka osaa pysyä aloillani. Kyllä minä osaan, mutten ehkä kuitenkaan moninaisia vuosia, jos mitään kehitystä ei tapahdu. Tylsistyn, nimittäin.

Kieltämättä seuraavaa porrasta tähyillessä pitää muistaa se, että sellaista tähyilee varmasti moni muukin. Eikä niitä portaita ilmaannu näköpiiriin jatkuvasti.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Pitkän tarinan kirjoittamisesta

Pitkän tarinan kirjoittaminen on mielestäni vaikeaa. Pääongelmana ainakin minun tapauksessani tuntuu olevan se, että en ehdi paneutua kirjoittamiseen riittävän pitkäksi aikaa kerrallaan. Kun tarinaa kirjoittaa pienissä pätkissä, siitä tulee katkonainen. "Kohtaukset" ovat lyhyitä, koska sen sijaan, että seuraavalla kirjoitussessiolla jatkaisin samasta kohdasta, johon edellisellä kerralla jäin, on helpompaa siirtyä eteenpän, seuraavaan kohtaukseen. Niin, siitähän tulee vähän kuin kirjoittaisi elokuvaa, ei tarinaa, joka on tarkoitettu luettavaksi.

Mutta ei pätkittäinen kirjoittaminen kuitenkaan ole ainoa ongelma. Oikeastaan se on vain olosuhde, joka asettaa rajoitteita ja hankaloittaa prosessia.

Kun tarinaa kerrotaan suullisesti, se etenee usein aika nopeasti. Kerrotaan, mitä tapahtui ja mitä ihmiset sanoivat. Siinäpä se. Ei juurikaan kuvailla mitään ylimääräistä. Kirjoittaessa - jos on tarkoitus kirjoittaa vaikkapa novelli tai jopa kokonainen romaani - pitäisi kertoa vähän muutakin. Pitäisi kuvailla vallitsevia olosuhteita, henkilöiden ajatuksia ja tunteita. Kaikkea sitä, mikä jää varsinaisen toiminnan ulkopuolelle. Kaikkea sitä, mikä auttaa lukijaa luomaan mielikuvia.

Toisin sanoen pitäisi kirjoittaa niin, että luiden päälle tulee myös lihaa. Se on haastavaa, jos siihen ei ole tottunut ja jos aikaa per kirjoituskerta ei ole riittävästi niin, että kuvailun lisäksi tarina myös etenee. Sillä jos mitään ei varsinaisesti tapahdu, kuka sitä niin sanottua tarinaa jaksaa pidemmän päälle lukea. Tai edes kirjoittaa.

Lisähaasteena aloittelevalle kirjoittajalle tulee myös se, että pitää yrittää olla kirjoittamatta itseään sellaiseen umpikujaan, josta on hankalaa päästä ulos ilman täysin uskomattomia juonenkäänteitä. Jos siis yritetään pitäytyä kiinni jonkinlaisessa realismissa. Siksi seuraavan juonenkäänteen lisäksi olisi hyvä pohtia myös siitä seuraavia, mahdollisia juonenkäänteitä ennen kuin ryhtyy kirjoittamaan.

Toinen ongelma saattaa tulla vastaan, jos päätyy kirjoittamaan asiasta, josta ei oikeasti tiedä mitään. Kuten nyt vaikkapa sellainen tilanne, että onnettomuuteen joutuneella henkilöllä, joka ei pysty kertomaan mitään, koska on pitkään tajuton, ei ole henkilöpapereita tai muitakaan henkilökohtaisia esineitä, jotka auttaisivat henkilöllisyyden selvittämisessä. Mitä poliisi silloin oikeasti tekee? En minä vaan tiedä, kunhan arvailen.

Ja lopulta soppaan lisätään myös kirjoittajan henkilökohtaiset mieltymykset tyylin ja muiden vastaavien asioiden suhteen. Minusta alkaa tuntua, että olen jotenkin alitajuisesti mieltynyt paatokseen. Paatoksellista tekstiä on jostakin syystä helppo kirjoittaa, mutta kun se ei sovi kaikenlaisiin tarinoihin.

Jatkotarina, jonka lopultakin sain päätökseen, venähti vähän pidemmäksi kuin olin ajatellut. Aloittaessa arvelin kirjoittavani 4-5 osaa mutta lopulta niitä tuli 11. Muutaman ensimmäisen osan jälkeen ajatus alkoi katkeilla, kun jouduin olosuhteiden pakosta pitämään taukoja kirjoittamisessa. Tässähän on se klassinen tilanne, että töissäkäynti häiritsee harrastustoimintaa, ja sitten kun sitä vapaa-aikaa periaatteessa olisi, siippa vaatii oman huomionsa ja kotitöitäkin pitäisi joskus tehdä ja nukkumisestakaan ei voi ihan kauheasti tinkiä ilman seuraamuksia.

Jotain kyllä varmaan opinkin ja toivottavasti pidän mielessä, kun seuraavan kerran alan kirjoittaa pidempää tarinaa.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Valehtelu

Tämä on jatkokertomuksen 11. ja viimeinen osa.
***
Mennan isä oli kuulostanut yllättyneeltä, kun Lasse soitti poliisilta saamaansa numeroon ja esitteli itsensä Mennan miesystäväksi. Puhelu oli lyhyt, eikä Lasse oikeastaan tiennyt, mitä olisi sanonut tuntemattomalle ihmiselle, joka ei myöskään vaikuttanut kovi innokkaalta puhumaan. Isä kertoi kuitenkin Mennan olevan edelleen sairaalassa, psykiatrisella osastolla.

- Taisi olla Menna jättänyt lääkkeensä ottamatta, mutta nyt on se asia hoidossa, isä oli sanonut. - Kyllä siellä voi mennä käymään, on sen pää jo sen verran seljennyt, että varmaan pystyy jotain juttelemaan.

Sen enempiä selityksiä Lasse ei saanut, mutta tämäkin riitti herättämään kysymyksiä. Kuinka paljon hän oikeastaan tiesi Mennasta? Ilmeisesti hyvin vähän. Sairaalassa Mennan luona käyminen alkoi tuntua yhä vähemmän houkuttelevalta, mutta kaipa hänen olisi tartuttava härkää sarvista, jotta saisi selvyyden siitä, mitä oikein tapahtui.

Menna lepäsi sängyssä puoli-istuvassa asennossa ja katseli jonnekin Lassen ohitse. Lasse pani merkille, että hänen kätensä tärisivät, kun hän alkoi kertoa, mitä pari päivää sitten oli tapahtunut.

- Minä aloin voida taas huonosti, kun lähdin lentokentältä. Minua pyörrytti ja oksetti niin, että oli pakko pysähtyä ja päästä ulos autosta. En muista aivan kaikkea, mutta jätin auton jollekin parkkipaikalle ja lähdin kävelemään. Olin kuulemma mennyt kirkkoon ja nukahtanut sinne, ja sitten minut tuotiin sairaalaan.
- Isäsi puhui jostain lääkkeistä. Mitä hän oikein tarkoitti? Oletko sinä sairas?
- Ei se ole mitään vakavaa, Menna sanoi vilkaisten Lassea nopeasti. - En minä ota lääkkeitä säännöllisesti, vain kun on tarvetta.
- Mutta mistä oikein on kysymys?
- Ei tämä johdu siitä. Töissä oli parilla ihmisellä aika ärhäkkää mahatautia. Luulen, että sain tartunnan, mutta se alkaa nyt olla jo ohi.
- Ei kai psykiatriselle osastolle joudu mahataudin takia, Lasse yritti saada Mennaa kertomaan, mistä oikein oli kyse.
- Psykiatriselle? Eihän toki. Muualla oli varmaan täyttä, Menna selitti. - Tai sitten lääkäri vain ylireagoi, kun vanhempani epäilemättä puhuivat kaikenlaista. Saisivat jo vihdoinkin lopettaa sen holhoamisen. Se on aivan turhaa.

Lasse oli hämmentynyt. Keskustelu Mennan kanssa ei tuntunut johtavan minnekään. Sama se, miten hän asiaa kysyi, Menna ei suostunut kertomaan mitään lääkityksestä, joka hänellä ilmeisesti oli. Lasse toivotti pikaista paranemista ja lähti Mennan luota. Huoneen ovella vastaan tuli vanhempi pariskunta, jonka nainen nappasi kiinni Lassen käsivarresta.

- Sinäkö se olet se mies joka meille soitti? Kuulepas, nyt on parasta, että me juttelemme vähän, nainen aloitti ja kääntyi sitten miestään kohti. - Mene sinä, Matti, jo Mennan luokse niin minä tulen hetken päästä.

Nainen talutti Lassen käytävällä olevien tuolien luo ja viittasi häntä istumaan.

- Minä olen Mennan äiti, ja olen nyt hyvin huolestunut tyttärestäni. Tällaista ei saisi päästä tapahtumaan, mutta näyttää siltä, että Menna yritti taas vaihteeksi lähteä omille teilleen puhumatta minulle ja isälleen mitään. Meille oli ikävä yllätys kuulla tällä tavalla, että Mennalla on miesystävä. Ei hän ole meille mitään sinusta puhunut. Kuule, jos sinä poika parka tietäisit, millaiseen sotkuun olet pääsi pistänyt, niin olisit varmaan lähtenyt karkuun jo ajat sitten. Ja parasta taitaa kyllä olla, että jätät nyt Mennan rauhaan, että saadaan asiat taas jonkinlaiseen kuntoon. Eihän siitä tule mitään, jos joku mies tulee ja sekoittaa Mennan asiat näin pahasti.
- Enhän minä Mennan asioita... yritti Lasse sanoa väliin, mutta nainen hiljensi hänet kohottamalla kätensä.
- Kuule, ei tässä nyt mitkään selitykset auta. Me olemme Matin kanssa tehneet aina parhaamme suojellaksemme Mennaa vääränlaisilta ihmisiltä, mutta kun kaikkeen emme mekään pysty. Et kai sinä ole antanut Mennalle mitään huumeita? Se selviää varmasti testeissä, ja sinua ei kyllä mikään auta, jos niistä löytyy jotain. Sen minä voin luvata. Kyllä ne teini-iän kokeilut olivat jo aivan liikaa, ja sen jälkeen me emme ole uskaltaneet jättää Mennaa oman onnensa nojaan. Ties mihin olisi tyttö joutunut, jos me emme olisi kaikkeamme tehneet. Että varoitan vaan sinua! Pysy kaukana Mennasta!

Nainen nousi ylös ja lähti kävelemään reippaasti kohti Mennan huonetta. Ovella hän vielä vilkaisi taakseen kuin varmistaakseen, ettei Lasse tullut perässä. Lasse oli entistä hämmentyneempi. Mitä Mennan äiti oikein oli sanonut? Huumeita? Vääränlaisia ihmisiä? Oliko Menna valehdellut hänelle tai jättänyt kertomatta jotakin olennaista itsestään?

Lasse lähti kävelemään kohti hissiä. Täältä piti päästä pois, mitä nopeammin, sen parempi. Häntä ahdisti, mutta etäisyyden Mennan huoneeseen kasvaessa hän alkoi vähitellen tuntea myös helpotusta. Mennan äiti oli ajanut hänet pois ja tehnyt päätöksen hänen puolestaan.

Tässä oli ulospääsy. Lasse käveli taakseen katsomatta kohti parkkipaikalla odottavaa vuokra-autoa.

torstai 5. helmikuuta 2015

Etikka

Tämä on jatkokertomuksen osa 10.
***
Lasse otti lentokentältä taksin. Matkalle poliisiasemalle tuli kyllä hintaa, mutta hän ei jaksanut lähteä köröttelemään bussilla, jota olisi myös pitänyt vaihtaa varmaan pariinkin kertaan, eikä hän ollut varma, millä bussilla sinne olisi päässyt. Mitä pikemmin asiat saisi hoidettua, sen parempi. Ja poliisiaseman jälkeen seuraava osoite olisi vakuutusyhtiö. Kun Lasse arvioi tilannetta, häntä alkoi epäilyttää, suostuisiko vakuutusyhtiö korvaamaan mitään autosta, joka oli annettu lainaksi, sitten varastettu ja lopulta romuttunut kolarissa tukkirekan kanssa.

Jos hän ei olisi lainannut autoa Mennalle, kaikki olisi hyvin. Ja ne Mennan etiäiset, jotka olivat saaneet hänetkin huolestumaan, kun hän näki Mennan kauhun. Ei olisi pitänyt kuunnella Mennaa. Tai oikeastaan olisi ollut parempi, jos Menna olisi pitänyt näkynsä omana tietonaan. Kuka järkevä ihminen nykyään johonkin etiäisiin uskoo? Täyttä hölynpölyä.

Mennan kohtalo painoi kuitenkin myös Lassen mieltä. Mennasta ei ollut edelleenkään kuulunut mitään, ja kun Lasse oli vielä aamulla soittanut Mennan numeroon, puhelu oli mennyt taas suoraan vastaajaan. Jotakin oli tapahtunut, mutta Lasse ei osannut kuvitella mitä. Kaikki tuntui juuri nyt niin sekavalta.

Poliisiasemalla Lasse ohjattiin odotustilaan, kun hän oli selittänyt asiansa. Väkeä kulki edestakaisin ja aikaa kului. Eilisillan puhelujen jälkeen Lasse oli kuitenkin päättänyt lähteä hotellihuoneestaan baariin. Häntä oli ahdistanut istua yksin, ja hotellin baari oli tuntunut hyvältä ajatukselta. Siellä olikin ollut jonkin verran ihmisiä, mutta Lasse oli päätynyt istumaan yksin baaritiskillä tilaten viskin toisensa perään. Viskillä oli sellainen ominaisuus, että sen paha maku katosi, kun sitä joi tarpeeksi.

Tänään viskinjuominen tuntui kuitenkin huonolta idealta, kun päätä särki ja ohi kulkevien ihmisten haju sai hänet voimaan pahoin. Lassen viereen istui viisissäkymmenissä olevaa mies, jonka vaatteista lähti tympeä lian ja hien haju, johon sekoittui myös etikkaa. Lasse muisti, miten äiti oli hänen lapsuudessaan liottanut isän työpaitoja etikkavedessä ennen pesua. Oli kuin tämä mies olisi tehnyt saman mutta unohtanut sitten pestä liotetun vaatteen.

Lasse nousi seisomaan ja otti muutaman askeleen kuin jaloitellakseen ja istuutui sitten kauemmas etikkapaitaisesta miehestä. Hän oli juuri ottanut kännykän käteensä kun kuuli nimeään kutsuttavan.

Poliisi, jonka huoneeseen Lasse ohjattiin, oli saman, jonka kanssa hän oli puhunut puhelimessa. Mies katsahti häntä tutkivasti, kun Lasse ojensi kätensä tervehtiäkseen.

- Teitä kuullaan nyt ensisijaisesti asianomistajana ajoneuvon luvattoman käyttöönoton epäilyssä, poliisi aloitti. - Lisäksi minulla on muutama kysymys Menna Jokelaan liittyen. Menna on löytynyt, mutta häntä ei ole hänen tämänhetkisen terveydentilansa takia voitu vielä kuulla.
- Tämänhetkisen terveydentilansa... Lasse ei oikein ymmärtänyt kuulemaansa. - Onko Menna loukkaantunut?
- Niin... Hän vaikuttaa olevan fyysisesti kunnossa mutta on sairaalassa tarkkailtavana. En valitettavasti voi antaa tarkempia tietoja, joten lienee parasta, että puhutte vaikkapa hänen vanhempiensa kanssa, jotka lienevät jo käyneet sairaalassa Mennan luona. He pyysivät minua antamaan tämän puhelinnumeron teille.

Poliisi ojensi Lasselle paperin, jossa oli nimi ja kännykkänumero.

Lasse vastaili poliisin esittämiin kysymyksiin yrittäen pitää ajatuksensa kasassa. Hän kertoi sen, minkä tiesi, mutta hän tuntui tietävän niin vähän. Hän oli pohtinut, pitäisikö hänen kertoa myös Mennan etiäisistä ja niiden osuudesta tapahtumien kulkuun, mutta päätti sitten olla sanomatta niistä mitään. Etiäiset kuulostaisivat varmaan liian omituiselta. Se sai riittää, että Menna oli tarjoutunut ajamaan hänet lentokentälle ja oli alkanut voida pahoin matkan aikana. Silloin ainakin pysyttiin varmoissa, turvallisissa faktoissa.

Kun edellisen päivän tapahtumat oli käyty läpi, poliisi otti puheeksi naisen, joka oli törmännyt Lasse autolla tukkirekkaan. Tämä oli edelleen tajuton, mutta hänet oli tunnistettu sormenjälkien perusteella poliisin tutuksi. Mennan löytymispaikan lähistöllä olevan valvontakameran kuvista oli myös saatu hieman lisätietoja, joiden perusteella oli aihetta epäillä, että auto oli anastettu eräältä pysäköintipaikalta, jonne Menna oli sen jättänyt. Hän oli jättänyt laukkunsa kännyköineen ja lompakoineen autoon, ja ilmeisesti myös auton avain oli jäänyt autoon.

Lassen päänsärky tuntui pahenevan, kun hän viimein nousi tuolista ja kätteli poliisin hyvästiksi. Minne nyt? Kotiin oli matkaa ja bussi oli tässä tilanteessa ainoa järkevä vaihtoehto. Sairaalaan Mennaa katsomaan Lasse ei kuitenkaan jaksaisi lähteä. Olo ei ollut sellainen, että hän kykenisi kohtaamaan Mennan, jonka asiat eivät poliisin puheista päätellen olleet aivan kunnossa. Muutenkin olisi varmaan parempi soittaa ensin tämän vanhemmille kuullakseen, mikä häntä sairaalassa odotti.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...