sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Veitsellä leivän kimppuun

Esiteinillinen viikonloppu takana ja rupesin taas miettimään erinäisiä asioita, joihin huomioni kohdistui.

Oikeastaan koko probleemi kulminoitui leivän leikkaamiseen. Esiteinillä on tapana maleksia keittiöön aamulla siinä vaiheessa, kun nälkä yllättää. Tällä kertaa se tapahtui niin siinä vaiheessa, kun minä jo istuin aamupalalla ja mieskin harkitsi sellaista.

Osoitin esiteinille leipälaatikkoa ja jääkaappia ja sanoin, että itsepalvelu, ole hyvä. Esiteini ei ole meillä vieraana vaan katsotaan omaan väkeen kuuluvaksi - miehen kanssa tämä asia on juteltu selväksi jo muinoin - sekä tietää, mistä kaikki aamupalaan tarvittava löytyy. Muksu (kuudesluokkalainen) hipelöi tarveaineita pari minuuttia ja siirtyi sitten sohvalle. Mies ihmettelemään, että missä vika, eikö ole nälkä. Esiteini mutisi jotain, jonka voisi tulkita selitykseksi keskellä kämmentä olevasta peukalosta, minkä johdosta mies alkoi huutelemaan sieltä sohvalta minulle, että miksen anna ruokaa lapselle.

Esiteinin ongelma - isänsä mukaan - oli se, ettei hän osaa leikata leipää. En tiedä, mistä tämä täydellinen osaamattomuus nyt äkillisesti iski, koska todistettavasti esiteini on leikannut leipää meillä ollessaan jopa useita kertoja. Leipäveitsen käytössä motoriikka ja koordinaatio voisi minun nähdäkseni olla tuon ikäisellä hiukan parempi, mutta homma onnistuu. Pienellä lisäharjoittelulla voisi onnistua paremmin, mutta se, että aikuinen tekee aina asian lapsen puolesta, ei kai aja kenenkään etua. Ei siitäkään huolimatta, että esiteinin mielestä leivän leikkaaminen on tyhmää touhua.

Leivän leikkaamista ja muita vastaavia arkipäiväisiä asioita pitkällä aikavälillä havainnoituani olen tullut siihen tulokseen, että esiteini ei ilmeisesti saa tai joudu tekemään tällaisia pikkuhommia kotona äidin luona. En sitten tiedä, onko äidin mielestä leipäveitsi liian vaarallinen kapistus kuudesluokkalaisen käsiin annettavaksi vai eikö äidin kärsivällisyys riitä taidon opettamiseen. Tai sitten kyseessä on kirjaimellisesti kaikkensa lapsen eteen tekevä maailman paras äiti. *sarc* (Jos joku ei muuten ymmärtänyt.)

Sen verran tässä todettakoon esiteinin ja minun suhteesta, ennen kuin ryhdytään sormella osoittelemaan ikävää äitipuolta, että esiteini on mukava ja fiksu nuorimies, eikä mielestäni ole lapsen syy, jos ympärillä olevat aikuiset eivät ymmärrä elämän realiteetteja. Kuten nyt esimerkiksi sitä, että leivän leikkaaminen on taito, joka pitää opetella. Se ei tule kuin salama kirkkaalta taivaalta sinä päivänä, kun lapsukainen on kasvanut niin isoksi, että lähtee äidin helmoista maailmalle. Ja olisinhan minä auttanut leikkaamisessa, jos esiteini olisi pyytänyt. Mutta kun ei pyytänyt.

Tämä on luonnollisesti minun henkilökohtainen näkemykseni asiasta, ja me lapsettomathan olemme lastenkasvatuksen asiantuntijoita. Eikös se niin ollut? Jossain määrin olen kuitenkin päässyt näkemään myös muita saman ikäisiä lapsia, joita passataan vähemmän ja opetetaan tai annetaan kokeilla itse enemmän.

Ihan pienen gallupin voisin tähän loppuun heittää: Minkä ikäiselle lapselle antaisitte leipäveitsen harjoituskäyttöön? Enkä minkä ikäisen lapsen oletatte jo osaavan käyttää leipäveistä?

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Ihastunut huokaus

Olenko maininnut, että saimme uuden naapurin talven aikana? Valitettavasti ei kuitenkaan heti tuohon seinän taakse Kiljusten perheen tilalle mutta samaan taloon kuitenkin.

Täytyy sanoa, että ainakin tähänastinen vaikutelma on oikein positiivinen, vaikka en ole vielä päässyt kunnolla tutustumaan tähän päälle nelikymppiseen naiseen ja hänen teinityttäreensä. En ole epäsosiaalinen eikä ilmeisesti naapurikaan, mutta koska sattuneesta syystä olen istunut aika tiiviisti neljän seinän sisällä nenä kirjassa, niin eipä ole edes vahingossa törmäilty kuin ihan pari kertaa.

Reipas ensivaikutelma syntyi, kun uusi naapuri kantoi tavaroita sisälle asuntoon. Isompien mööpelien kanssa oli pari apumiestä, mutta muuten homma näytti hoituvan ihan omin käsin ja vieläpä reipasta vauhtia ja hymyssä suin. Apuakaan ei kuulemma pienempien tavaroiden kanssa tarvittu, kun sitä tarjosimme.

Ja tänään suorastaan huokailin ihastuksesta, kun naapuri ryhtyi raivaamaan takapihan perällä olevaa viimevuotista heinikkoa. Ensin ruohonleikkurilla kaikki silpuksi ja sitten harava käteen. Myös teinitytär oli apuna heiluttamassa haravaa.

Se, miksi olen nyt niin positiivisesti otettu uuden naapurin toimista on, että asunnon edellinen asukas vaikutti olevan täysin uusavuton, jolta ei onnistunut lumenluonti eikä nurmikon leikkaaminen. Entinen asukas myös suurinpiirtein juoksi pakoon, kun näki naapurin lähestyvän. Tämä uusi on ainakin tähänastisen vaikutelman perusteella entisen vastakohta.

En minä nyt sentään vielä laskeskele saavani naapurista uutta bestistä, mutta onhan se rivitalossa asuessa mukavaa, kun naapuritkin tekevät osansa yleisen viihtyvyyden ja ympäristön siisteyden puolesta.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Takapuoleen sattuu

Jotain järkevää tehdäkseni päätin aloittaa ns. uuden elämän nyt, kun koneen ääressä istuminen ei perustu enää pakkoon ja liian nopeasti lähestyvään määräaikaan. Uusi elämä tarkoittaa tässä tapauksessa tiettyjen elintapojen saamista oikeaan kuosiin viime kuukausina tapahtuneen fyysisen lorvailun ja ylenmääräisen suklaansyönnin jälkeen.

Viikonloppuna lähden pitkästä aikaa vähän pidemmälle kävelylenkille. Tosiaan ihan vain kävelin, en juossut, en edes hölkännyt, mutta sellaista suhteellisen reipasta vauhtia kuitenkin etenin. Melkein tuli hiki ja ylämäen kohdalla mieleen tunki ajatus, että saatan olla istunut sisällä vähän turhankin tiiviisti. Ei se lenkki kuitenkaan mikään ylimaallinen fyysinen ponnistus ollut.

Varsinaiset seuraamukset iskivät sitten seuraavana päivänä. Takapuoleen sattui. Itse asiassa sattuu edelleen. Mahdollisesti kyseessä ovat jotkin lihakset, joiden olemassaolo on unohtunut viime aikoina. Mietin vaan tässä, että pitäisikö minun huolestua oletetusta rapakunnostani, kun pelkkä kävely aiheuttaa näinkin paljon tuntemuksia.

Ihan asiasta kolmanteen... Keskustelin tänään pikkupomon kanssa sähköpostin välityksellä muutamista käytännön asioista. Sähköpostilla siksi, että koin tarpeelliseksi dokumentoida keskustelun siltä varalta, että joku myöhemmin "unohtaa", mitä sovittiin. En oikein jaksaisi käydä samaa keskustelua uudelleen. Pikkupomo oletettavasti ymmärsi tämän myös.

Asiasisältöön sen kummemmin menemättä totean vain, että kyllä voi olla vaikea keskustella ihmisen kanssa, joka on kykenemätön suoraan vastaamaan esitettyihin kysymyksiin. Kyse ei ole siitä, etteikö hänellä olisi niitä vastauksia, vaan siitä, että hän ei yksinkertaisesti halua vastata. Vastaus tuli vasta sitten, kun erikseen huomautin, että "kiitos kommenteista, mutta voisitko vastata siihen mitä kysyin". Lopputulos oli kuitenkin se, että sain mitä halusin, vaikka pikkupomo yritti ketkutella vastaan ja olla vastaamatta.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Kyl tämmäneki o surkeet

Mää iha ajatteli, et sit ko se mu projektini o valmis, ni mää ruppee tekemää vaik mitä. Ko se projekti kans ei oikei jääny ylimääräst aikaa, ni o kaikellaiset muut tekemiset ollu aika vähis viime aikoin.

Mitä siit ny sit o aikaa, ko mää sai kaike valmiiks? Jottai pari viikkoo vissii. Ja mitä mää ny sit ole tehny sen jälkee? En yhtää mittää! Tai ole mää hiuka kattellu tyäpaikkailmotuksii, muttei siihenkään kyl ol menny kovi paljo aikaa. Viäl.

Mää en vaa millää viittis ja jaksas tehr mittää ny, ko ei ol iha pakko. Kyl o nii saamato olo, et ei ol tosikaa. Ko mää tule töist kottii, mää tee ruakaa ja syä ja sit mää vaa ole siihe asti, ko tarttee men sänkyy. Miähel näyttää oleva sama vika. Ei sekkää mittää se kummallisempaa tee. Kai me sit ollaa täyrellinen pari, ko harrastuksekki o iha samat.

Kyl mää silti meinaa, et jottai täs ny tarttis ruvet tekemää, ettei valla laiskistu. Täs käy muute pia sillai, et mää totu tämmäsee soffal makkaamisee, ja sit hetke pääst mää en ennää ossaakkaa tehr mittää muut. Mahtaak se ol sillai, et minul täytyy ol joku projekti, ko tarttee saar valmiiks, et mää toimerru tekemää jottai. Täytyy sit vissii keksii joku projekti.

Vois vaik ruvet siivoomaa. Mää en ny tarkot tavallist siivoomist, vaa lähinnä kaappie tyhjentämist kaikest siit ylimääräsest roinast, ko niihi o kertyny. Mul o esimerkiks vaatekaapis vaik kui paljo semmossii vaatteit ko mää en käyt. Ja sit jossai nurkis o jottai epämääräsii laatikoit, mikkä tarttis kans saar pois tillaa viämäst. Mää e eres tiär mitä niis laatikois o. Sen perusteel vois kyl ajatel, ettei niis ol mittää tarpeellist.

Siin o ny sit ainaki suunnitelma. Viäl ko sais sit alotettuu se varsinaise tekemise.

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Kellokauppiaat liikkeellä

Tulinpa sitten vilkaisseeksi roskapostilaatikkoon menneitä kommentteja. Niitä oli siellä vino pino, jonka klikkasin suoraan roskikseen. Sen verran silmäilin (mutten koskenut muuten), että totesin niiden olevan englanninkielisiä ja aika moni oli linkattu rannekelloja kauppaavalle sivustolle. Siis olen näin sen perusteella, mitä linkkitekstissä luki. En toki käynyt itse katsomassa.

Sitä vaan ihmettelen, että miksi tätä roskapostia on tullut laatikon täydeltä nimenomaan viime kuukausien hiljaiselon aikana. Aikaisemmin, kun kirjoittelin aktiivisesti, roskaa ei juurikaan näkynyt. Mikä logiikka tässä on? Bloggerin filtteri näyttää kyllä toimivan kiitettävästi, joten blogin puolella roskakommentteja ei juurikaan näy.

Toinen ihmetyksen aihe on se, että onko tällainen roskaaminen todellakin kannattavaa? Ei kai kukaan oikeasti kuvittele jonkun suomea puhumattoman "vierailijan" tosissaan jättäneen kommenttia siitä, kuinka mielenkiintoinen tms. postaus on, ja sitten klikkaavan linkkiä, joka lupaa superhalpoja rannekelloja. Vai yliarvioinko ihmisten keskimääräiset älynlahjat? No, tarkemmin ajatellen ehkä kyllä...

Roskaamisesta puheenollen kevään edistyessä on nyt päästy siihen vaiheeseen, että talven aikana jostain ilmaantuneet roskat alavat pistää silmään. Minä jaksan vuodesta toiseen ihmetellä, mistä oikein ovat peräisin ne tyhjät, puolen litran limsapullot sekä muovikassit, joita meidän takapihalta löytyy talven jälkeen. Naapuriko niitä viskoo ympäriinsä?

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Mistä tietää, että kevät tulee?

Tämä talvi on ollut jotenkin omituinen, normaalista poikkeava. Mikä nyt sitten onkaan normaalia nykyään... Ensin antoi odottaa itseään ja nyt näyttää poistuvan etuajassa. Oliko tässä jossain välissä talvi? Vai olenko minä vain ollut niin uppoutunut muihin asioihin, että talvi luiskahti ohi ihan huomaamatta?

Nyt ne muut asiat on kuitenkin hoidettu, ja seuraavaksi voisi ryhtyä seuraamaan kevään etenemistä. Siis siinä ohella tietenkin, kun käynnistän uuden projektin nimeltä "uusi työpaikka rouva Beelle". Nyrkkipajalla ovat nimittäin asiat kehittyneet - tai taantuneet - siihen tilanteeseen, että yt-neuvottelut käyvät kiivaina. Oikein tässä jännittää, että kumpi koittaa ensin, minun työsuhteeni loppu vai nyrkkipajan konkurssi.

Jos minulta kysyttäisiin, voisin listata muutamankin syyn tälle syöksykierteelle. Saattaa jopa käydä niin, että avaan suuni, vaikkei minulta edes kysyttäisi. Sen verran asioista juoruillaan, että aika moni näyttää tehneen samanlaisia huomioita, eikä tämä tilanne varsinaisesti ole yllättänyt.

Olen katsellut pikkupomoa, joka keikkuu pomon pallillaan sen näköisenä, ettei hänellä tässä ole mitään huolia. Ja leikitellyt ajatuksella, että tönäisisin sen pallin kumoon mainitsemalla sivulauseenomaisesti, miten hänen bestiksensä, uskottunsa ja tarvittaessa sijaisensa osaa paitsi hänen työnsä, myös paljon muuta ja on työteholtaan melko huippuluokkaa. Ja sitä paitsi tekee kaiken työn pienemmällä palkalla. Vink, vink. Olisiko se liian ilkeää? Olisi se ainakin vähän ilkeää, myönnetään. Mutta toisaalta, jos se konkurssi tulee, niin se on sitten siinä pikkupomonkin osalta.

Kaikkein varmin kevään merkki on kuitenkin se, että kissa on alkanut oksennella karvapalloja. Oi sitä ihanuutta (yäk), kun saa niitä haisevia läjiä siivoilla sieltä täältä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...