sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Liian positiivinen?

Meillä on ollut tässä samassa talossa jonkin aikaa naapuri, jonka jutut ja tekemiset jotenkin saavat minut miettimään, että millaisessa tilanteessa hän oikein elää.

Kyseessä on ihan mukava ihminen. Äärettömän sosiaalinen - itse asiassa hiukan liian sosiaalinen minun makuuni - keski-ikäinen nainen, joka tyttärineen joutui nyt muuttamaan vuokraamastaan asunnosta, kun omistaja tarvitsee sen käyttöönsä.

Nainen suunnitteli vielä muutama kuukausi sitten ostavansa asuntonsa, koska arveli, ettei omistajalla ole sille käyttöä. Matkassa oli ainoastaan se mutka, että hän ei voinut saada asuntolainaa, koska hänellä ei ole vakinaista työpaikkaa. Tosin suunnitelmana oli kyllä hankkia vakinaistaminen. Siinä pienehkönä hidasteena on, että naisella ei ole työhönsä muodollista pätevyyttä, jota ilman vakinaistaminen taitaa olla aika vaikeaa. Kuulemma hän opiskelee työn ohessa jotakin, muttei kuitenkaan mitään sellaista, joka sen muodollisen pätevyyden toisi.

Siippa on ollut apuna kantamassa huonekaluja sekä vanhan että uuden asunnon päässä. Siipan mielestä naisen uusi asunto on murju. Nainen itse sanoo olevansa tosi tyytyväinen, kun löysi niin kivan asunnon.

Naisella tuntuu olevan aina sata rautaa tulessa ja suunnitelmia uusista projekteista vieläkin enemmän. Naisen teinitytär on rauhallisen ja vähän syrjäänvetäytyvän oloinen, ja vaikuttaa suhtautuvan äitinsä vauhdikkaaseen menoon hyvin tyynesti. Äiti on boheemi taiteilijatyyppi, tytär taitaa olla fatalisti.

En oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella, kun puheet ja havaittavissa oleva todellisuus eivät täysin kohtaa. Ehkä nainen vain on niin positiivisesti ajetteleva, että näkee tulevaisuuden ruusunpunaisena, vaikka reunaehdot eivät täyty. Ehkä hän elää kuplassa.

Eihän asia tietenkään minulle kuulu. Kunhan tässä ihmettelen maailman menoa, kun ei muutakaan tekemistä ole keskellä yötä.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Jos lusikalla annetaan jne.

Esiteinillä - melkein jo teinillä - oli kaveri mukana viikonlopunvietossa. Kaksi samanikäistä pitää aika tehokkasti seuraa toisilleen, ja aikuisten huoleksi jää lähinnä muonitus sekä pienimuotoinen peräänkatsominen.

Siippa on siinä vakaassa käsityksessä, että eksänsä ei vaadi esiteiniltä yhtään mitään ja käsittelee tätä pikkulapsena. Lapsen mieltä ei saa millään tavalla pahoittaa, kuulemma.

Kieltämättä tietyt pikkujutut korostuvat, kuin ruokapöydässä istuu kaksi samanikäistä, ja se vieras esiteini-ikäinen ei makaa lautasensa päällä, syö valittamatta kaikkea tarjolla olevaa, myös vihanneksia, ei visko "syötäväksi kelpaamattomia" paloja pois lautaseltaan, ei röyhtäile, ei esittele suunsa sisältöä eikä edes piereskele.

Lapsi oppii sellaisia asioita, mitä hänelle opetetaan, muistelen lukeneeni jostakin kasvatustieteellisestä opuksesta. Ehkäpä siippa on oikeassa eksänsä suhteen.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Tip, tip, tip

Kaikessa rauhassa istuin keittiön pöydän ääressä (netissä tietenkin roikuin), kun tiskialtaan suunnasta alkoi kuulua, kuinka vesi tippui. Sitten kuului oikein lorahdus ja minun piti tarkistaa, että ei kai se hana ole jäänyt hitusen verran auki. Ei ainakaan vaikuttanut siltä.

Tippumatonta hanaa katsellessani, jostain läheltä alkoi taas kuulua, kuinka vesipisarat tipahtelivat. Pelästyin, että tiskikoneen vesiletku vuotaa. Ei vuotanut, mutta tipahtelun ääni jatkui.

Satuin sitten vilkaisemaan lattialle ja huomasin lätäkön. Työpöydältä tippui vettä lattialle, koska työpöydällä oli kohtalaisen kokoinen lammikko. Mistä se siihen oli ilmestynyt, on minulle täysi arvoitus.

Katto ei näytä vuotavan. Vesihana ei käänny työpöydän päälle, joten sieltäkään ei vesi liene peräisin. Jos se olisi ollut kissanpissaa, sen olisi paljastanut haju. Muita järjellisiä veden lähteitä en keksi.

Ehkä meillä sitten kummittelee, ja kummitus pitää vesileikeistä. Ymmärtäisi nyt kuitenkin, että asia tuli selväksi. Ei tarvi loiskia enempää. En jaksa eikä huvita.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...