keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Viisi omituista tapaa

Peppone on ikuisesti utelias, joten häntä on kiittäminen tästäkin vitsauksesta. Tehtävänannossa ei määritelty, pitääko omituisten tapojen olla omasta mielestäni omituisia vaiko muiden mielestä. Itsehän olen sitä mieltä, ettei minulla mitään omituisia tapoja juurikaan ole, ei ainakaan niin montaa kuin viittä, josta syystä tästä tulee sekalista.

1. Lasken kaikkea
Portaita ihan erityisesti, ja tiedän oikeastaan jo laskemattakin, kuinka monta porrasta tavallisilla kulkureiteilläni on. Sen lisäksi olen laskenut myös mm. Lahden isoimman hyppyrin ylimpään kerrokseen ja Pietarinkirkon kupolin päälle johtavat portaat (kumpaankaan ei pääse hissillä ylös asti) ajattelematta asiaa sen kummemmin. En kyllä enää muista, montako niitä oli, joten turha kysyä. Joskus tämä tapa stressaa ja pakotan itseni olemaan laskematta. Sekin stressaa.

2. En siedä leivämurusia lattialla ja pöydillä
Ja vielä tarkennuksena, että kyseessä ovat MUIDEN tekemät ja levittämät muruset. Minä itsehän en murustele ja jos niin sattuisi käymään, ne muruset eivät jää olemaan. Tämän asian suhteen olen niin neuroottinen, että minulla on aina rikkaimuri käden ulottuvilla. Aina välillä saan muut ihmiset, ne murustelijat, stressaantumaan kulkemalla heidän perässään rikkaimuri kädessä.

3. Korjaan faktat jos muut kertovat väärin
Jos joku kertoo juttua - ihan sama onko kyseessä vakavamielinen juttu vai hauskaksi tarkoitettu - ja havaitsen jutussa ilmiselvän asiavirheen, minulla on pakottava tarve korjata faktat kohdalleen. Ja mieluiten saman tien. Mieheni mukaan tämä keskeyttää jutun kertomisen ja häiritsee tunnelmaa, mutta kun minä en tykkää asiavirheistä.

4. Olen kiinnostunut lähes kaikesta
On hyvin harvoja asioita, varsinkaan uusia vastaantulevia, joista en ole kiinnostunut ollenkaan. Katselen, kuuntelen ja kyselen vielä siinä vaiheessa, kun mies on jo täysin pitkästynyt ja nääntynyt ja valmis jatkamaan matkaa. Niin, tämäkin kuuluu osastoon "miehen mielestä omituinen tapa". Voin kiinnittää kaiken huomioni niin ydinvoimalan toiminnan, perinteisen revinnäistekniikan kuin juustonvalmistuksenkin esittelyyn. Kerran olen mm. keskustellut antaumuksella kymmenen kilometrin kävelymatkan ajan jugendlamppujen ja maalaisantiikin keräilystä (kerrassaan kiehtovaa!) keräilijän kanssa, vaikka en kyseisestä aiheesta ollut ennen tiennyt mitään.  Omasta mielestäni tässä ei ole mitään omituista. Omituisia ovat ne, joita ei kiinnosta tietää.

5. Inhoan tavallisia sukkia
Kun tulen kotiin, otan yleensä lähes ensi töikseni sukat pois. En vaan voi sietää niitä ja ne tuntuvat inhottavilta jalassa. Kyseessä ovat siis aivan tavalliset nilkkasukat, joita kuitenkin on jonkinlainen pakko aika usein käyttää. Kenkien kanssa ne menettelevät, mutta pelkissä sukissa kotona oleminen - YÄK! Vuodenajasta ja lämpötilasta riippuen joko vaihdan tilalle villasukat tai olen paljain jaloin. Paljain jaloin ollessa muuten ne lattialla olevat, jonkun muun levittämät leivänmurut ovat ihan erityisen inhottavia.



Ai niin, melkein unohdin, että tätä ruttoa piti kai levittää eteenpäin. Tartuntaa tarjotaan seuraaville:
Neo
Na-ta


Lapsuusmuisto

Olin viisivuotias ja olimme juuri muuttaneet kerrostalosta vastavalmistuneeseen rivitaloon. Kaikissa naapuriperheissä oli alle kymmenvuotiaita lapsia, jotka tuota pikaa löysivät toisensa. Ajankohta oli kultaista 70-lukua, jolloin lapset leikkivät ulkona eivätkä verkossa ja viisivuotiaankin oli aivan sopivaa poistua vanhempien jatkuvasta valvonnasta ulkona ollessaan.

Muistan, miten eräänä päivänä ovikello soi ja oven takana oli lapsiparvi pakkashaalareissaan. En ollut vielä tutustunut naapureiden lapsiin, mutta näköjään heille oli selvinnyt, että tässäkin asunnossa asui joku yhteisiin leikkeihin sopivan ikäinen. Siskoni oli vauvaikäinen, joten hänestä ei ollut ulos lähtijäksi, mutta minä, viisivuotias, taisin edustaa jotakuinkin ovikelloa soittaneen lapsiparven keski-ikää.

En ollut kovin sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut lapsi, pikemminkin ujonpuoleinen, mutta leikkikavereille oli kyllä tarvetta. Kerrostalossa niitä oli itse asiassa ollut vähemmän kuin mitä nyt oli tyrkyllä.

Ja siinä ne nyt seisoivat 70-luvun värisissä haalareissaan ja kysyivät, jos "se tyttö" tulisi ulos leikkimään. Todennäköisesti äitini vastasi puolestani, että tulee kyllä, ja tuuppasi minut ovesta ulos samanlaisissa tamineissa kuin muillakin oli. Muistan vieläkin, miten lapsiparvi ensi töikseen esittäytyi minulle, ja sitten lähdettiin leikkimään ilman sen kummempia lisämuodollisuuksia.

Vuosien kuluessa osa naapureista vaihtui, mutta lapsilla oli tapana leikkiä yhdessä isossa porukassa. Pelattiin pelejä ja rakennettiin lumilinnoja ja majoja. Tai käytiin soittamassa naapurien ovikelloja ja juostiin äkkiä piiloon.


tiistai 26. helmikuuta 2013

Kirmata

Talvea oli kestänyt ja kestänyt, mutta toukokuun lopulla oltiin vihdoinkin niin kesäisissä tunnelmissa, että oli aika päästää lehmät laitumelle syömään tuoretta ruohoa. Ne kirmasivat innossaan ulos navetasta vietettyään siellä monta kuukautta, ja paimentajat saivat olla tarkkana, ettei yksikään päässyt omille teilleen ennen laitumen porttia.

Kun oli saavuttu laitumella ja kaikki ammut olivat onnellisesti aidan sisällä, kirmailu pääsi vielä parempaan vauhtiin. Siinä hyppivät riemusta niin vanhemmat lehmärouvat kuin nuoret hiehotkin vetreyttäen talven kangistamia koipiaan.

- Pirkko, jää vahtimaan lehmiä, kunnes ne rauhoittuvat, sanoi äiti kymmenvuotiaalle tyttärelleen. - Katso, etteivät ne syö liikaa ruohoa. Ne voivat yrittää sitä, kun pitkästä aikaa saavat tuoretta. Jos ne ahtavat itsensä liian täyteen ja liian nopeasti, siitä ei mitään hyvää seuraa. Mahansa halkaisevat, mokomat elukat, ja kuolevat. Että pidäkin sitten tarkasti silmällä niitä, ettei niin pääse käymään!


Koukku

Onko alokas oikeakätinen? No sitten se oikea jalka taaemmas. Noin! Ja kädet nyrkkiin. Pois se peukalo nyrkin sisältä. Nyrkit ylös leuan tasolle, leuka alas, käsivarret suojaavat rintaa. No niin! Nyt näyttää paremmalta! Jalat liikkeeseen. Ja sitten lyönti. Tähdätkää leukaani! Oikea suora, käsi kiertyy kämmenselkä ylöspäin. Hyvä! Ja käsi palautuu heti suojausasentoon. Vasen suora, sama juttu. Vielä uudestaan, vasen! Oikea! Älkää lopettako liikkumista. Leuka pysyy alhaalla. Oikea! Lisää voimaa lyöntiin. Vartalo kiertyy mukana. Vasen! Vasen! Oikea! Uh... Ai perkele... Teillä on aika napakka oikea koukku.


sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Lennosta

Pekka seisoi kadunkulmassa ja yritti saada taksia. Niitä ajoi ohi jatkuvasti, mutta yksikään ei pysähtynyt hänen kohdalleen. Pekka mietti, mitä hän oikein tekee väärin. Olihan hän telkkarissa nähnyt, että New Yorkissa taksin saa kättään heilauttamalla, mutta miksei se toiminut nyt?

Auto pysähtyi Pekan kohdalle, kun hän oli jo luovuttamaisillaan ja valmis lähtemään takaisin hotelliin. Olihan sielläkin baari ja huoneessa lisäksi minibaari. Ei tässä aivan välttämättä tarvinnut minnekään sen kauemmas mennä pari lasillista saadakseen. Mutta siinä se nyt oli!

Pekka avasi takaoven ja istahti penkille autossa jo istuvan naisen viereen. Hetkinen, eikö tämä ollutkaan taksi? Pekka ojensi kättää kohti ovea, mutta auto oli jo liikkeellä ja kiihdytti vauhtiaan. Myös etupenkillä kuljettajan vieressä istui joku.

- Anteeksi, mutta taisin erehtyä autosta, sanoi Pekka. - Voisitteko pysähtyä ja päästää minut ulos?
- Minne olet matkalla? kysyi nainen ja katseli häntä arvioivasti aurinkolasiensa yli. - Ehkäpä me voimme viedä sinut.
- Tuonne Broadwayn suuntaan minun oli tarkoitus mennä, vastasi Pekka.
- Turisti, hymähti etupenkin mies.
- Mistäpäin olet? kysyi nainen.
- Bostonista, vastasi Pekka luottaen aksenttiinsa, joka oli ahkeran elokuvien katselun tulosta.
- Et kyllä ole, nauroi nainen. - Sinä et edes ole amerikkalainen. Luulen, että sinun saattaa olla parasta tulla meidän mukanamme. Baariinhan sinä olit menossa?

Pekkaa alkoi epäilyttää tämä naisen ja kahden miehen seurue, joka oli poiminut hänet kadunkulmasta. Mutta miksi he olivat tehneet niin, eivätkä halunneet päästää häntä menemään? Nainen otti käsilaukustaan sätkän, sytytti sen ja imaisi pari kertaa ja ojensi sitä sitten Pekalle.

- Haluatko?
- Kiitos, mutta en polta.
- Ei se ole tupakkaa, sanoin nainen vinosti hymyillen. - Ehkä haluaisit jotain muuta.
- No? Mitä arvelet? kysyi etupenkin mies naiselta.
- Suloinen, mutta enpä tiedä, onko hän se, mitä haluan tänään.
- Jatketaan siis etsimistä.
- Jatketaan, mutta pidetään tämä mukana vielä hetki siltä varalta, etten löydä muuta. Haluaisin kuitenkin jotain isokokoisempaa, nainen huokasi kuulostaen pitkästyneeltä.
- Onko värillä väliä?
- Valkoinen! Minähän sanoin, että valkoinen!
- Hyvä on, pysy nyt vain rauhallisena, mies tyynnytteli naista. - Ei siis mitään eksoottista tänään.
- Äh, niitä on ollut viime aikoina ihan tarpeeksi. Nyt minun oikeastaan tekisi mieli sellaista quarterback-tyyppistä namupalaa.
- Se tietää töitä meille, sanoi mies kuljettajalle. - Ellei sitten satu kohdalle joku yhtä tyhmä kuin tämä turisti.
- Tuolla! kiljaisi nainen ja osoitti sormellaan kadun varressa seisovaa nuorta miestä.

Kuljettaja jarrutti.

- Ulos! sanoi nainen Pekalle, jota ei tarvinnut käskeä kahdesti. Naisen ja miehen keskustelu oli saanut kylmän hien nousemaan.

Auto jatkoi matkaansa pysähtyen kolmenkymmenen metrin päässä seisovan pitkän, vaalean, rotevahkon miehen kohdalle.


perjantai 22. helmikuuta 2013

Tottumus

Marja istui baaritiskillä ja katseli sivusilmällä vieressään istuvaa miestä ja mietti, uskaltaisiko sanoa tälle jotakin. Edellisestä kerrasta oli aikaa, mutta nyt alkoi kotona istuminen riittää. Avioero oli astunut voimaan kolme kuukautta sitten, ja miehen lähdöstä sen naikkosen matkaan oli jo melkein puolitoista vuotta. Puhumattakaan siitä, kuinka kauan olikaan jo aikaa seksistä. Siis oikeasta seksistä miehen kanssa. Soololeikkejä ei nyt laskettu.

Mies oli huomannut Marjan vilkuilun ja ratkaisi hänen ongelmansa aloittamalla keskustelun. Marja oli helpottunut ja keskustelun edetessä hän huomasi, että tässä se hänen etsimänsä taisi nyt olla. Ilmiselvästi mieskin oli samalla asialla. Tunnin jutustelun jälkeen Marja rohkaistui kysymään mieheltä, haluaisiko tämä lähteä hänen asunnolleen. Vähän se tuntui oudolta, sillä Marja ei ollut tottunut olemaan aktiivinen näissä asioissa. Ja olihan edellisestä kerrasta baarissa sinkkuna jo erinäisiä vuosia aikaa.

Marjan asunnolla mies meni suoraan asiaan. Siltä ainakin Marjasta tuntui, kun mies suuteli häntä ja kädetkin tuntuivat vaeltelevan pitkin poikin vartaloa. Ex-miehen kanssa oli pitänyt aina etukäteen sopia, milloin on sopiva hetki. Miehelle sopiva. Itse seksi oli aina mennyt saman kaavan mukaan. Hiukan suutelua, koskettelua ja sitten selälleen makaamaan ja mies teki työt. Vähän tylsää, mutta siihen Marja oli tottunut vuosien varrella. Eikä miehen tottumuksia ollut voinut muuttaa. Sen Marja oli oppinut.

Mutta tämä baarista löytynyt mies oli aivan toista maata. Mikään ei ollut sellaista, mihin Marja oli tottunut. Kun Marja johdatti miehen makuuhuoneeseen, tämä otti lopullisesti ohjat käsiinsä. Hänen kätensä menivät Marjan puseron alle, nostivat sitä ylemmäs, riisuivat sen. Sitten hänen suunsa löysi rinnat ja kädet auttoivat ne ulos liiveistä. Kädet jatkoivat matkaansa alaspäin, avasivat hameen vetoketjun ja antoivat hameen pudota lattialle. Sitten ne tarttuivat Marjan käsiin ja ohjasivat ne avaamaan miehen paidannappeja samalla kun ne itse riisuivat housut ja alushousut.

Mies ohjasi Marjan vuoteelle. Hänen kätensä vetivät pikkuhousut pois ja kieli löysi klitoriksen. Marja tunsi itsensä täysin kokemattomaksi, sillä mihinkään tällaiseen hän ei ollut tottunut avioliittonsa aikana. Ja nyt oltiin vasta esileikissä. Mies puhui käheällä äänellä, käski hänen rentoutua ja antaa miehen rakastella häntä. Sitten hänen kätensä ja huulensa lähtivät taas vaeltamaan Marjan vartalolla. Kädet puristivat rintoja, huulet hivelevät kaulaa. Marjasta tuntui, että hän oli jo täysin valmis laukeamaan milloin tahansa.

Miehen sormet etsivät klitoriksen, hieroivat sitä hetken ja sitten Marja tunsi miehen tulevan hänen sisäänsä. Kipinät sinkoilivat ympäri kehoa, siltä se ainakin hänestä tuntui. Mies alkoi liikkua, ensin rauhallisesti, vähitellen tempoa lisäten. Marja kietoi jalkansa miehen ympärille ja työnsi sormensa tämän hiuksiin.

Mikään ei enää ollut niin kuin ennen.


tiistai 19. helmikuuta 2013

Minä

Minä puhun mielelläni minusta. Niinhän lähes kaikki ihmiset tekevät. Se on helppo puheenaihe, koska siitä tiedän kaiken ja voin kertoa sinulle asioita, joita sinä et tiedä.

Haluan kertoa sinulle, että minä olen kaunis, älykäs, sympaattinen, empaattinen, loistava kokki, täydellinen vaimo, rakastava äitipuoli sekä innovatiivinen ja aloitteellinen työntekijä ihan vain muutamia erinomaisia ominaisuuksiani mainitakseni.

Toisaalta voisin myös kertoa sinulle, että minä olen usein laiska ja siirrän tekemisiä hamaan tulevaisuuteen, syön liikaa suklaata, jätän pölyt pyyhkimättä, en jaksa liikkua niin paljon kuin pitäisi, olen epäsosiaalinen, koska en viitsi kuunnella samojen ihmisten aivotonta kälätystä päivästä toiseen, olen rasittava alainen, koska kerron jatkuvasti esimiehelleni, mitkä asiat ovat rempallaan ja miten ne pitäisi hoitaa, minulla on ikuisuusprojekteja, jotka valmistuvat sitten joskus, ehkä, puristelen mustapäitä nenästäni, vaikka minua on jo kaksikymmentäviisi vuotta kielletty tekemästä niin ja kuljeskelen kotona rönttövaatteissa, jotka ovat täynnä kissankarvoja.

Mitä väliä sillä on, mitä minä kerron sinulle itsestäni? Pitäisikö minun välittää siitä, mitä sinä ajattelet minusta? Ehkä on parempi, etten kerro mitään, niin voit tehdä omat havaintosi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että minun pitäisi yrittää olla niin, että saat minusta mahdollisimman hyvän kuvan. Ei minun tarvitse välittää siitä, mitä sinä minusta ajattelet. Ei minun tarvitse edes yrittää sovittaa itseäni muottiin, johon en oikeasti sovi. Minun ei tarvitse yrittää olla niin kuin kaikki muut. Hajuton, äänetön, neutraali, näkymätön. Riittää, että itse olen sinut itseni kanssa.

Minä olen minä.

FB:ssa vastaan tullut, alkuperästä ei mitään tietoa.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Tuhti

Seurojentalolla alkoi olla jo tungosta, vaikka tanssit olivat vasta alkamassa. Naiset olivat ryhmittyneet yhdelle puolelle salia, miehet toiselle, ja katselivat sieltä toisiaan arvioivasti.

Aino ja Fanni seisoivat vierekkäin ja tarkkailivat sisääntulijoita.
- Muistatko sen pitkän vaalean miehen, joka tanssitti minua viimeksi? Hän lupasi tulla tänäänkin, mutten näe häntä missään, kuiskutti Aino ystävälleen.
- Kyllä kai hän tulee, jos kerran lupasi. Ja jos ei tule, onhan tuossa mistä valita uusi, naurahti Fanni. - Mutta katsopas tuota Mattilan Emmaa! Niin se taas keinuttelee lanteitaan tuossa miesten edessä.

Aino katsoi Fannin osoittamaan suuntaan. Emma käveli kohti naisten riviä muttei pitänyt mitään kiirettä. Katseli miesten suuntaan, hymyili, nyökkäili tutuille, esitteli itseään. Emma ei ollut lihava, mutta aika tuhti kuitenkin. Oli lanteet, joita keinutella niin, että kretonkimekon helmat heilahtelivat, ja rinnatkin kuin kaksi pikkuporsasta.

Siinä oli nainen, joka käänsi monen miehen pään ohi kulkiessaan. Emäntäähän täällä oli moni etsimässä itselleen, ja Emma näytti paitsi hyvältä synnyttäjältä myös vahvalta työihmiseltä. Ja olisihan siinä myös hauskaa sänkykamariseuraa, kun oli, mihin tarttua. Moni muu nuori nainen katseli Emmaa kateellisena.

- Voi, miksen minäkin ole tuollainen, huokasi Fanni. - Näin laihasta miehet luulevat vielä, että on jotain vikaa.
- Voi voi, kyllä me molemmat olemme niin laihoja, että varmaan kuolemme pian, säesti Aino.
- Niin se äitikin sanoo, että minun pitäisi lihota. Muuten voi vaikka keuhkotauti iskeä, ja se on sitten menoa.


lauantai 16. helmikuuta 2013

Eilen

Eilen oli hyvä päivä. Koska oli perjantai.

Minua on väsyttänyt koko viikon aivan ennenkuulumattomasti, mutta perjantaina aloin piristyä. Joka aamu olen herännyt väsyneenä. Yleensä  ensimmäinen havahtuminen on tapahtunut jo ennen herätyskellon soittoa, koska kissa on päättänyt olla aamuvirkku. Olen vielä jatkanut nukkumista sen jälkeen, kun olen painavasti kehottanut kissaa siirtymään muualle. Olen jatkanut nukkumista hetken vielä senkin jälkeen, kun kello on soinut. Sitten on ollut pakko nousta ja lähteä nyrkkipajalle.

Pahin päivä oli torstaina, kun lähes nukahdin istualleni työni ääreen. Oli pakko nousta ja lähteä mukamas toimittamaan jotakin asiaa. Mietin, huomaisiko kukaan, jos menisin tyhjään toimistoon tai vessaan lukkojen taakse nukkumaan puoleksi tunniksi. Todennäköisesti joku huomaisi ja panisi pahakseen. En siis tehnyt sitä, vaikka mieli todellakin teki. Neljän aikaan alkoi kaduttaa, että olin sopinut iltamenoja ja vieläpä suoraan töistä sen sijaan, että olisin voinut vain mennä kotiin ja vaipua koomaan pariksi tunniksi. Illalla, kun vihdoin ja viimein pääsin kotiin, aivotoiminta oli jotakuinkin loppunut, joten käytännössä olin koomassa jo ennen kuin kaaduin sänkyyn.

Mutta eilen ei jostain syystä väsyttänyt ollenkaan niin paljon kuin muina päivinä. Siitä huolimatta, kun joku kysyi viikonlopun suunnitelmistani, sanoin aikovani nukkua. Mitenköhän sitä pystyisi ja ehtisi nukkumaan riittävästi myös viikolla? Kymmenen tuntia vaikuttaisi olevan optimaalinen pituus kunnon yöunille.


perjantai 15. helmikuuta 2013

Neliö

Taivas on pyöreä. 
Maa on nelikulmainen. 
Maan keskellä sijaitsee keskustan valtakunta.
Valtakunnan keskipiste on pyöreä taivaan alttari.
Keskustan valtakunnan keskipisteenä se on myös maailman keskipiste.
Pyöreä taivaan alttari sijaitsee neliön sisällä.
Neliö on Tiantanin puistossa, sen neliön mallisessa, maata symboloivassa osassa.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Puskissan perässä...

Puskissa paljasteli salaisuuksiaan, mistä sitten minullekin napsahti päähän älytön idea listata miessukupuolen edustajia, jotka saavat mielikuvituksen liikkeelle ja herpaantumattoman huomioni osakseen ilmaantuessaan valkokankaalle. Olen nähtävästi yllytyshullu tai vaihtoehtoisesti tänäänkin vain niin väsähtänyt, että järki on lakannut toimimasta ja menen vaistojen varassa.

Puskissa oli joskus listannut jopa likaisen tusinan, mutta minä tyydyn pienempään joukkoon. Tällä kertaa laatu ratkaisee, ei määrä, joten kolmen kärkeen kelpuutetaan vain ne, jotka tulevat mieleen sen kummempia pohtimatta.

Ykköstilasta kilpailevat... *rumpujen pärinää*

Daniel Craig
Viimeisimpiä Bond-leffoja voi lähestyä myös siitä näkökulmasta, että katselee Danielia. Tykkään kyllä Bondeista muutenkin - siis leffoista, en kaikista pääroolissa olleista - mutta vielä miellyttävämmäksi kokemuksen tekee tällainen silmänilo.

Colin Firth
Darcyn voisin ottaa meille päivähoitoon kiukuttelemaan, mutta Colin esiintyy edukseen myös monessa muussa roolissa. Kuvakaan ei ole välttämätön, sillä tämän miehen brittiaksentti vetoaa minuun jostakin syystä vallan mahdottomasti.

George Clooney
Paranee vanhetessaan, mutta jää kuitenkin kolmossijalle.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Pettävä arkistointijärjestelmä

Tänään ei tule hersyvän helmikuun teemapostausta, koska juuri nyt ei irtoa. Päivän aiheesta voisi hyvinkin saada jotain irti, mutta energia on mennyt tekstin pohtimisen sijaan johonkin aivan muuhun. Olen nimittäin tämän illan aikana kääntänyt talon ylösalaisin - ja takaisin oikein päin - etsiessäni erinäisiä papereita.

Periaatteessa minulla on ihan hyvä arkistointijärjestelmä, ja jopa muistan melko suurella tarkkuudella, minne olen lykännyt paperit jemmaan. Ongelman tuottaa kuitenkin se, että nyt tarvittavat paperit ovat kertyneet viimeisten neljän vuoden aikana, ja sinä aikana olen muuttanut kahdesti. Osa papereista oli siis edelleen muuton tai jopa molempien muuttojen jäljiltä sekatavaralaatikoissa, joita olen suunnitellut purkavani jo parin vuoden ajan.

Laatikoita ja nurkkia penkoessa tuli pakostakin mieleen, että mikä ihmeen tarve ihmisellä on säästää kaiken maailman lippusia ja lappusia. Nämä nyt haussa olleet paperit, joista ilmeisesti löytyi suurin osa - missähän ne loput ovat... - olivat ehdottomasti säästettäviä, mutta niiden lisäksi vastaan tuli vaikka mitä. Vanhoja veroilmoituksia, kodinkoneiden takuulappuja ja käyttöohjeita, nykyisen työpaikan työsopimus, jonka olinpaikkaa olen arvuutellut jo jonkin aikaa. Dokumentteja, joita en edes tiennyt säästäneeni. Ja dokumentteja, jotka isäni on arkistoinut 1980-luvulla ja antanut mapin mukaani, kun parikymmentä vuotta sitten muutin omaan talouteen. Niillähän alkaa olla jo historiallista arvoa!

Olen lievästi sanottuna räytynyt tämän paperisavotan jälkeen. En edes käynyt läpi jokaista paperia, vaan ainoastaan silmämääräisesti heittelin yhteen kasaan kaiken, joka jollakin tavalla näytti liittyvän asiaan. Toivottavasti siitä kasasta sitten huomenna löytyvät juuri ne paperit, joita tarvitaan asioiden selvittelyyn.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Vanhus

Ellen Fagerstöm seisoi ikkunassa ja katseli kadun vilinää. Kaupustelijoita ja riksoja, kiinalaisia ja eurooppalaisia, kerjäläisiä ja rikkaita. Harbinissa riitti väkeä ja nähtävää. Siperian rata toi kaupunkiin ihmisiä ja tavaroita niin, että välillä saattoi lähes kuvitella olevansa Euroopassa. Venäjän ja Japanin välisen sodan jälkeen eri läntiset kansallisuudet olivat vain lisääntyneet, kun Venäjän vaikutus oli vähentynyt. Ellen oli saapunut Harbiniin kolme vuotta sodan jälkeen, ja nyt, neljän täällä vietetyn vuoden jälkeen kotiinpaluu alkoi häämöttää. Vielä puoli vuotta töitä lähetysseuran ylläpitämässä sairaalassa, ja sitten seuraaja saisi ottaa vastuun vastasyntyneiden osastosta.

Oveen koputettiin ja kiinalainen palvelustyttö kumarsi sisään tullessaan. Voisiko madame tulla osastolle? Siellä tarvittaisiin neuvoa. Ellen oli neljässä vuodessa oppinut sen verran kiinaa, että pystyi hiukan keskustelemaan palvelijoiden ja kiinalaisten hoitajien kanssa, ja potilaiden tietenkin. Paikalliset hoitajat tosin puhuivat kaikki myös englantia tai saksaa, koska olivat lähetyssaarnaajien pitämien koulujen kasvatteja.

Osaston oven pielessä lattialla istui vanhus, harmaahapsinen mies, joka näytti satavuotiaalta. Hän piti sylissään vaatemyttyä, joka sätki ja vinkui, ja katseli epäilevästi hoitajaa, joka yritti houkutella häntä antamaan mytyn itselleen.

Sairaalan portaille jätettiin säännöllisesti vastasyntyneitä, mutta oli harvinaista, että tuoja tuli sisälle asti ja jäi vieläpä odottamaan. Yleensä lapsen hylkääjät yrittivät päästä pois näkyviltä ennen kuin kukaan huomasi, mitä he olivat tekemässä. Mutta tämä mies oli erilainen. Ehkä hän ei halunnutkaan antaa lasta pois.

Ellen kumartui miehen puoleen ja pyysi saada nähdä lapsen. Vanhus raotti ryysyjä ja paljasti enintään muutaman päivän ikäisen poikavauvan. Hän sanoi jotakin, josta Ellen erotti vain sanan shigu, onnettomuus. Hän ei ymmärtänyt miehen murretta.

- Mitä on tapahtunut? Kuka hän on? Ellen kysyi hoitajalta.
- Hän on ukko Wang. Ukon tytär, jo vanha nainen, on kuollut synnytykseen. Lapsella ei ole isää, suuri häpeä perheelle. Suuri onnettomuus, kirottu lapsi. Eilen miehen poika joutui onnettomuuteen. Lapsi on tuonut huonon onnen taloon. Perhe ei halua pitää sitä, vaikka se on poika, käänsi hoitaja miehen puhetta. - Kirottu lapsi pitäisi hukuttaa, mutta vanhuksella ei ole sydäntä tehdä sitä. Hän ei voi viedä sitä takaisin kotiinsa. Muuten tapahtuu lisää kamalia asioita.
- Hyvänen aika, kyllä meidän sitten varmaan pitää ottaa lapsi vastaan, totesi Ellen mietteliäänä. - Orpokoti on vain niin täynnä, etten tiedä, mihin he joutuvat näiden kaikkien hylättyjen kanssa. Sano ukko Wangille, että huolehdimme lapsesta. Ja kysy, onko hänelle annettu nimi.

Vanhus näytti huojentuneelta hoitajan puhuessa hänelle ja nousi seisomaan edelleen lasta pidellen. Hän katsoi ympärilleen ja otti askelen Elleniä kohti.
- Wang Shigu, se on hänen nimensä, sanoi vanhus ojentaen lapsen Ellenin syliin.

lauantai 9. helmikuuta 2013

Parasta ennen

Liisa oli ensimmäistä kertaa vierailulla Markuksen vanhempien luona eräänä sunnuntaina. Markus oli varoitellut häntä etukäteen vanhempiensa omalaatuisuudesta, mutta jättänyt täsmentämättä, mitä sillä oikeastaan tarkoitti. Ei se Liisaa pelottanut. Olihan hän ennenkin tavannut poikaystävien vanhempia ja selvinnyt hengissä joka kerta.

Päivällispöytään istuutuessaan Liisa huomasi välittömästi, että hänen lautasessaan näytti olevan rasvakerros aivan kuin sitä ei olisi pesty ollenkaan, huuhdeltu vain ruuantähteet pois. Liisa nykäisi Markuksen hihaa ja nyökkäsi lautastaan kohti.

- Se on likainen, hän kuiskasi.
- Äiti tiskaa astiat kylmällä vedellä, Markus kuiskasi takaisin.
- Miksi? Onhan niillä tiskikonekin.
- Ei äiti käytä sitä. Se säästää energiaa.

Liisa kohotti kulmiaan ja mietti, miten tästä selvittäisiin kunnialla, yökkäämättä. Juomalasikaan ei näyttänyt aivan puhtaalta ja veitsen terässä näkyi hyvin selvä sormenjälki. Rasvainen sormenjälki. Ruokahalu pyysi anteeksi ja poistui takavasemmalle.

Markuksen äiti kantoi ruokia pöytään ja rupatteli siinä samalla niitä näitä. Liisa vastaili kohteliaasti, mutta ei pystynyt aivan rentoutumaan. Tätäkö Markus oli tarkoittanut, kun oli sanonut vanhempiensa olevan omalaatuisia? Äidistä ainakin oli paljastunut piirre, jota Liisa ei ollut odottanut. Isä vaikutti toistaiseksi normaalilta, mutta mitäköhän siitä suunnasta oli odotettavissa?

- Nämä perunat olivat vähän nahistuneita, mutta ihan hyviltähän ne näyttävät keitettyinä, sanoi äiti nostaessaan kulhon pöytään. - Ottakaapa nyt tätä lihamureketta. Tein ison annoksen, kun sain perjantaina jauhelihaa puoleen hintaan. Tuo lähikauppa on niin mukava, kun siellä on aina näitä viimeisen päivän tarjouksia. Siinä säästää paljon rahaa.

Liisa pohti, kuinka vähän kehtaisi ottaa. Nahistuneita perunoita ja vanhaksi mennyttä jauhelihaa likaisella lautasella. Oikeastaan ei tehnyt mieli syödä mitään, mutta nyt taisi olla pakko ellei alkaisi äkillisesti esittää huonovointista. Tosin tässä saattoi käydä niin, että hetken päästä ei edes tarvinnut esittää, jos lihamureke todellakin oli pilaantunutta.

- Ai niin, se kastike! Melkein unohdin, huudahti äiti ja syöksähti keittiöön. Sieltä alkoi kuulua lorinaa ja sekoittamisen ääniä, ja hetken kuluttua äiti toi kastikeastian ja laski sen pöydälle. - Meinasin tehdä ihan vain tavallista ruskeaa kastiketta, mutta sitten muistin sen kerman lopun, joka jäi kun oli vieraita edellisviikonloppuna. Vähän siinä jo oli kokkareita, mutta kyllä ne tänne joukkoon sulivat, kun vispasin. Että nyt saatiinkin sitten kermakastiketta. Katsos Liisa, kun minulle ei ole tapana heittää mitään pois. Kaikki ruoka syödään, mitä on ostettu. Se on periaate.

torstai 7. helmikuuta 2013

Pulina

-Siirrytäänpä sitten asialistalla seuraavan kohtaan elikkä osastojen ajankohtaiset asiat. Ja mennään vaikka järjestyksessä pöydän ympäri alkaen Harrista.
- Helvetti, ei meillä mitään tapahdu. Eikö joku toinen voisi aloittaa vaihteeksi? Ensi kerralla istun muualla kuin tässä pomon vieressä.
- Ole hyvä, Harri!
- Kiitos... Tuota, meillähän on nyt meneillään edelleen se osaston sisäisten prosessien tarkastelu.
- Ei taas! Taasko se jauhaa tuota samaa?
- Nykyiset prosessikulut on jotakuinkin kartoitettu ja seuraavaksi tarkastelemme vastuita ja kriittisiä kohtia. Voisin sitten vaikka esitellä prosessikaaviot, kun työ on saatu valmiiksi.
- Tyyylsäää... Älä esittele.
- Prosessikaaviot pitää muuten meilläkin päivittää. Hyvä, että tuli puheeksi!
- Miksiköhän meidän osastolla ei tehdä samaa? Olisi kyllä tarvetta... Ei sitten päällikköä kai kiinnosta. Tai mistä minä tiedän, sijainen...
- Erinomainen ajatus, Harri!
- Älä viitsi, ihan oikeasti!
- Oliko sinulla vielä muuta? Ei? Sitten Merja.
- Missä minun lukulasini ovat? 
- Pieni hetki, niin löydän muistiinpanoni... Täällähän ne ovat.
- Ja mitäköhän niissä lukee? No, yritän muistella.
- Meille on kuluneen viikon aikana tullut kaksi uutta työntekijää. Teille varmaan sopii, että he kiertävät tässä jonain päivänä muilla osastoilla tutustumassa taloon. Olisi oikein mukavaa, jos voisitte varata heille vaikkapa puoli tuntia ja hieman kertoa organisaatiosta ja tehtävistä.
- Oikeitakin töitä olisi...
- Kai sen kierrättämisen voi antaa vaikka sihteerille?
- Kävisikö vaikkapa torstai tai perjantai? Voitteko laittaa minulle sähköpostia tämän päivän kuluessa siitä, milloin teiltä löytyy se puoli tuntia. Tai saa se vaikka tuntikin olla.
- Älä luule. Perjantai on hyvä, en ole paikalla, joku muu saa hoitaa tämän.
- Miksei minua kierrätetty, kun tulin taloon? Epistä...
- Ja mitäs muuta minulla olikaan... Niin, olemme laatineet osaston viestintäsuunnitelman, tässä teille monisteet. Tässä on nyt otettu huomioon koko viraston uudistettu toimintastrategia. En ala tässä tilaisuudessa käydä sitä läpi kokonaisuudessaan...
- Herran kiitos!
- Miten tuo Merja jaksaa aina pingottaa noin? Kiltin tytön syndrooma...
- ...mutta jos katsotte siinä sivulla kaksi olevaa sisällysluetteloa, niin huomaatte, että olemme pyrkineet kokonaisvaltaisuuteen ja interaktiivisuuteen unohtamatta myöskään sosiaalista mediaa. Sehän on niin tärkeä nykyään, jos halutaan tavoittaa kaikki kohderyhmät.
- On tuo Merjakin vanhentunut. Joko se täytti pyöreitä? Lyhyt hame kuitenkin edelleen.
- Pitäisi päästä vessaan... ja aika pian.
- Tästä tuli nyt pilotti, jota on tehty rinnakkain koko viraston viestintästrategian uudistuksen kanssa. Jos teillä on jotain kysyttävää, vastaan mielelläni. Ja toki kysymyksiä voi esittää myöhemminkin.
- Oliko kysymyksiä? Eipä taida olla. Kehotan teitä kuitenkin perehtymään pumaskaan. Merjahan voi tarvittaessa toimia mentorina sitten, kun alatte työstää omien osastojenne suunnitelmia. Eikö niin, Merja? Hyvä!
- Hätähätähätäää...
- Ja sitten Kimmon vuoro.
- Pakko päästä vessaan.
- Meillä ei ole mitään erityistä raportoitavaa tällä kertaa.
- No jopas! Ainahan sillä jotain on.
- Ja valitettavasti minun pitää poistua nyt. Sidosryhmätapaaminen viiden minuutin kuluttua.
- Tekisi mieli juosta, mutta en kehtaa... Lähimpään vessaan!
- Sitten onkin jäljellä enää Elina.
- Voi apua, mitä mä sanon! Mut vaan käskettiin tänne viiden minuutin varoitusajalla!
- Sinä oletkin nyt ensimmäistä kertaa edustamassa osastoasi.
- On tuo ainakin paremman näköinen kuin pomonsa.
- Toivottavasti ei tule pitkää esitystä. Minun pitäisi vielä kirjoittaa se raportti tänään.
- Niin, tosiaan olen täällä sijaisen ominaisuudessa...
- Jaaha, diibadaabaa tulossa...
- Makkosta ei tainnut huvittaa tulla itse. Se on semmoinen.
- Mitä mä sanon! Jotain julkaisutoiminnasta? Siitähän mä tiedän jotain.
- Olemme aloittamassa osaston julkaisutoiminnan vaikuttavuusarvioinnin.
- Lukeeko niitä julkaisuja kukaan? Kysyn vaan...
- Julkaisuillahan on varsin kattava perusjakelu, nyt olisi tarkoitus ottaa yhteyttä näihin vakituisiin vastaanottajatahoihin ja pyytää heiltä palautetta.
- Tällaisesta arvioinnista en ole kuullutkaan aikaisemmin. Se on ilmeisesti vasta suunnitteluvaiheessa?
- Kiinnostaako muka oikeasti? Eikö voida jo lopettaa.
- Meidän on tarkoitus ottaa yhteyttä vastaajiin ensi viikon aikana. Vastausprosentista riippuen tulokset ovat selvillä kuukauden tai parin kuluttua.
- Miten siihen analyysiin niin kauan menee? Ei kai ne aio jotain muuta käyttää kuin monivalintakysymyksiä.
- Erinomaista! Toivottavasti kuulemme sitten tuloksista täälläkin.
- Huh! Selvisin!
- Joko tämä loppuu?
- Siinä olivatkin sitten kaikki tämän viikon asiat. Tapaamme taas viikon kuluttua.
- Halleluja!

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Sivuääniä

Hanna seisoi marketin käytävällä ostoskärryjen kanssa ja tutki ostoslistaa. Maitoa, leipää,spagettia, juustoa, omenoita, jauhelihaa, kissanruokaa, vessapaperia. Ihan normilista. Nämä kun ostaa, niin pärjää viikonloppuun asti. Ei mitään turhuuksia tai herkkuja tai muutakaan heräteostoksia. Hanna oli tarkistanut jääkaapin sisällön ja suunnitellut ruuat seuraaviksi kolmeksi päiväksi.

Suklaa puuttuu listalta, Hanna!

Kuka se oli? Hanna katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt puhujaa, joka ilmiselväsi oli kohdistanut sanansa hänelle, kuin olisi katsellut listaa hänen olkansa yli. Totta oli, ettei listalla ollut suklaata, mutta ei siellä pitänytkään olla. Hedelmiä suklaan sijaan. Se oli parempi vaihtoehto.

Hanna hymähti itsekseen. Kaikkea sitä ihminen kuvitteleekin. Puhuja oli varmaankin ollut jompi kumpi noista naisista tuolla kauempana. Hanna alkoi valikoida omenoita, vihreitä tällä kertaa. Niissä oli joskus kolhuja, joten oli parasta tarkistaa, mitä pussiinsa laittoi. Kolhut muuttuivat pian ruskeiksi, ja sellaisia läikikkäitä omenoita oli ikävä syödä.

Omenanpaloja voi dipata sulaan suklaaseen!

Konsulentti siellä esittelee taas jotain houkutusta, ajatteli Hanna. Viime viikolla hedelmäosastolla oli ollut smoothiekoneen esittelijä, ja kyllähän ne maistiaiset olivatkin olleet hyviä. Sellaisen koneen ostamista voisi harkita.

Maitosuklaa on parasta, Hanna!

Minulleko se puhuu? Onko se joku tuttu? Hanna katseli suuntaan, josta ääni tuntui tulleen. Ei siellä mitään konsulenttia ollut. Äiti lapsensa kanssa vain lappoi mandariineja muovipussiin. Omituista! Hanna jatkoi maitohyllyn suuntaan ja nappasi matkalla kärryynsä ruisleivän ja jauhelihapaketin. Mustaleimaemmentalia, sitä tällä kertaa. Ja sitten spagettia. Onpa niitäkin montaa lajia!

Ruisspagetti on suklaan väristä. Ota sitä!

Ruisspagetti on terveellistä, joten otan sitä, sanoi Hanna ääneen vastalauseena kuiskuttelijalle. Eikä se sitäpaitsi edes maistu suklaalta. Vai onko joku kuullut ruissuklaasta? Mitä vielä puuttuu? Kissanruoka, sitä kuluu vaikka kissa ei edes pahemmin ulkoile nyt talvella. Taitaa olla parasta ottaa sisäkissalle tarkoitettua, ettei tule liikaa energiaa.

Kissansuklaata!

Jotain pikkuherkkuja kissalle tietenkin voisi ostaa. Kissansuklaastahan se pitää, mutta sitä ei pidä antaa liikaa. Hanna poimi pussin ostoskärryyn.

Jiihaa! Suklaata!

Hanna alkoi jo epäillä, että joku oikeasti pilaili hänen kanssaan. Seurasi häntä hyllyjen takaa ja kuiskutteli ohjeita. Nyt alkoi kyllä riittää tämä ilkkuminen! Äkkiä pois täältä, ennen kuin menee hermot. Tuosta vielä vessapaperia mukaan ja sitten kassalle. Turha katsella olan yli. Jos siellä joku on, niin piilossahan se pysyy. Ostokset muovikassiin ja autolle.

Kotona Hanna kantoi ostoskassin keittiöön ja laittoi ruuat kaappeihin, omenat kulhoon pöydälle. Kissa sipsutteli rapinan houkuttelemana katsomaan, olisiko sille tarjolla jotain, niin kuin usein kauppareissun jälkeen. Saat pari suklaanappia, sanoi Hanna kissalle ja avasi pussin. Kissansuklaat tuoksuivat vaniljalta ja kissa valpastui tuoksun tullessa sen nenään. Miu! Anna!

Hanna antoi kissalle suklaanapin ja silitti sen selkää. Kissa pureskeli herkkupalaansa ahneen oloisesti. Seuraava nappi odotti jo Hannan sormissa, ja yhtäkkiä se olikin hänen suussaan.

Hyi! Ei tämä mitään suklaata ole!

maanantai 4. helmikuuta 2013

Ei hajuakaan mistään sinisestä

Ei edes vaaleansinisestä. Mietin päivän teemaa "jotain sinistä" ja ainoa mieleen tullut ajatus liittyy morsiameen, jolla jonkin perinteen mukaan pitäisi jostakin syystä - mikäköhän se on? - olla jotakin sinistä. Ei siitä jaksa repiä mitään kertomusta. Eikä minulla edes itsellä ollut naimisiin mennessäni mitään sinistä, kaikki oli valkoista paitsi kukat (eikä sinistä niissäkään).

Tänä iltana olen uppoutunut internetsosiologian maailmaan. On pakko, koska kirjastosta on tullut jo kaksi karhukirjettä ja seuraava askel lienee lainauskielto, ellen palauta kirjaa. Ja palautus pitäisi hoitaa huomenna, kun olen muutenkin menossa käymään asianomaisen kirjaston suunnalla. Ai miksikö en ole palauttanut sitä aiemmin? No, kun on ollut niin kiire tämän blogin kanssa, että (lähes) unohdin lukea sen kirjan ajoissa. Tai onhan tuolla takaraivossa jokin pieni ääni aina silloin tällöin yrittänyt muistuttaa asiasta, mutta olen hiljentänyt sen tehokkaasti ja klikannut itseni blogistaniaan.

Aina joskus ihmettelen itsekseni, mikä siinä oikein on, että aikuinen ihminen ei tunne olevansa täysinoppinut, vaan pitää vielä ottaa kaikenlaisia lisäprojekteja itselleen, vaikka niiden perimmäinen hyöty on joskus hämärän peitossa. Valitettavasti tai onneksi - näkökulmasta riippuen - olen huono jättämään edes tällaisia ikuisuusprojekteja kesken. Ja sitten kituutetaan.

Siitä kirjasta jäi muuten mieleen pyörimään seuraavanlainen ajatus:
Tiedolla sinänsä ei ole arvoa, vaan arvon se saa vasta, kun se liitetään  kontekstiin.

Näin on! Nyt pitäisi vielä löytää se konteksti...

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Pariskunta

- No niin, aloitetaanpa sitten. Te olette tulleet tänne, koska koette, että teillä on suhteessanne joitakin ongelmia. Kumpi teistä haluaisi aloittaa? Jospa vaikka sinä, Anne, kerrot ensin oman näkemyksesi tilanteesta, ja sen jälkeen on sitten Petrin vuoro.
- Ongelma on se, että Petrillä on jatkuvasti syrjähyppyjä. Se käy baareissa kavereiden kanssa ja lähtee sitten sieltä naisten mukaan. Tätä on jatkunut vaikka kuinka kauan, monta vuotta, ja tästä asiasta on puhuttu vaikka kuinka monta kertaa, mutta se vaan jatkaa samaa menoa.
- Jaahas, mitenkäs sitten Petri näkee tilanteen?
- Olenhan mä joskus hairahtunut, mutta aina olen sitten lopulta tunnustanut. Eikä niistä jutuista sitten ole mitään sen kummempia seurauksia ollut. Enhän mä anna edes puhelinnumeroani niille naisille tai kerro oikeaa nimeäni. Ja aina olen palannut takaisin Annen luokse. Että en nyt oikein ymmärrä, mikä tässä se varsinainen ongelma on.
- Et ymmärrä, mikä on ongelma? Meillä on häät kolmen kuukauden kuluttua! Se on ongelma! Nyt alkaa olla korkea aika lopettaa ne juoksemiset muiden naisten perässä.
- Mutta kun enhän mä juokse. Ne naiset tulee ja pokaa mut!
- Opettelisit sitten pitämään edes housut jalassasi. Ei niille naisille ole mikään pakko sanoa kyllä.
- Mutta kyllähän sä tiedät, että mun on aina niin vaikea sanoa ei, sinullekin. Aina sinäkin saat sen, mitä pyydät. En mä voi sille mitään, että mä en osaa sanoa ei.
- Jospa rauhoitutaan nyt vähän. Te siis olette menossa naimisiin pikapuoliin. Miten te päädyitte tällaiseen ratkaisuun, vaikka näitä ongelmiakin on?
- Me ollaan Petrin kanssa oltu yhdessä lukioajoista, pian kymmenen vuotta. Mä en vaan osaa kuvitella itseäni kenenkään toisen kanssa. Kun on täydellisen löytänyt, ei kannata enää etsiä jotain muuta.
- Anne on ehdottomasti mun elämäni rakkaus. Ne muut jutut on pelkkää seksiä, vähän jotain jännitystä elämään, kun muuten on niin tasaista.
- Jaha... Te siis olette omasta mielestänne täydellisesti toisillenne sopivat. Mutta mistäköhän nämä ongelmat sitten mahtavat kummuta? Miksi te päätitte lähteä parisuhdeterapiaan?
- Niin no, kun on ne häät tulossa, niin me ajateltiin, että jos sä voisit sanoa meille, mitä meidän pitäisi tehdä.
- Eihän tämä mun mielestä ole mikään iso ongelma. Niin kuin mä sanoin, niin ainahan mä palaan Annen luokse ja Anne tietää sen.
- Mutta kun tää alkaa olla jotenkin tylsää, tää koko kuvio. Siksi mä haluan tähän muutosta. Ja kun sä et kerran oikeasti usko, kun mä sanon, etten mä tykkää tästä.
- Oletetaanpa, että te menette naimisiin, niin kuin olette suunnitelleet. Mitä sen jälkeen tapahtuu?
- Mä ainakin haluan lapsia. Tai siis me halutaan molemmat. Ollaan me siitä Petrin kanssa julteltu.
- Joo, ehdottomasti pari lasta.
- Ajatteletteko te, että lapset voisivat parantaa teidän suhdettanne?
- En mä ole oikeastaan ajatellut, mitä ne tekee. Voihan ne vaikka muuttaakin jotain asioita. Ja jos meillä alkaa mennä oikeasti huonosti, niin voidaanhan me sitten vaikka erota.
- Joo, mä olen ihan samaa mieltä. Mitä sitä sitten huonossa suhteessa roikkumaan. Eroaahan ne muutkin.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Liekki

Liekki istui katonharjalla haaveilemassa. Hänellä oli tapana kiivetä jonnekin korkealle katselemaan maailman menoa. Sieltä näki hyvin, mitä maailmassa tapahtui. Asiat harvemmin menivät hänen mielensä mukaan, mutta hänellä oli kyllä vakaa käsitys siitä, mitä pitäisi maailmassa muuttaa. Harvemmin hän kenellekään ajatuksiaan kertoi, koska ihmiset eivät tuntuneet ymmärtävän asioita ollenkaan, hymähtivät vain hänelle. 

Jos Liekillä olisi valta, hän jaottelisi ihmiset sen mukaan, olivatko nämä samaa vai eri mieltä hänen kanssaan. Kannattajat ymmärtäisivät hänen viisautensa ja nostaisivat hänet valtaan. Hän olisi yksinvaltias, Liekki I, jonka sana olisi laki. Nekin, jotka nyt nauroivat hänelle, pelkäisivät häntä. Niin, demokratiastahan oli tietenkin luovuttava pikimmiten, sillä se ei toiminut ollenkaan. Mihin sitä edes tarvittiin, jos hallitsija oli viisas. 

Hän määräisi koulut opettamaan lapsille hänen ajatuksiaan, ja sukupolven kuluttua kaikki ymmärtäisivät hallitsijansa suurenmoisuuden. Sitä aikaa odottaessa vastaanhangoittelijat voitaisiin siirtää vähäarvoisempiin töihin, joissa he eivät pääsisi tekemään haittaa uudelle ihanneyhteiskunnalle. Oikeastaan heidät voitaisiin kerätä reservaatteihin, ja kunnolliset ihmiset eivät joutuisi kärsimään heistä lainkaan. 

Liekki hymyili itsekseen. Näin se pitäisi tehdä! Kun ihmiset huomaisivat, miten hyvin asiat olivat Liekki I:n vallan alla, he antaisivat hänelle liikanimiä. Elämän Liekki. Ikuinen Tuli. Älyn Väläys. Ja hän saisi hallita ikuisesti. Vallan symbolina olisi tietenkin tulenliekki, jota kannettaisiin hänen edellään, minne ikinä hän menisi. 

Hän toisi valon tähän pimeyteen, jossa ihmiset elivät. Liekin, joka valaisisi ikuisesti.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...