Analyysin paikka

Ajattelin kirjoitella pientä reflektiota ihan omaksi huvikseni ja hyödykseni, mutta saavat tätä toki muutkin lukea. Näihin ajatuksiin voi palata joskus, kun on jo unohtanut, mikä minkäkin tekstin motivaationa oli.

Kuukausi on mennyt yhdessä hujauksessa erilaisia tarinantynkiä kirjoitellessa, ja huomaan kehittäneeni itselleni keskivakavan riippuvuuden. (Sen huomaa siitä, että ne asiat, jotka OIKEASTI pitäisi hoitaa, ovat edelleen hoitamatta, kun on pakko istua koneella naputtelemassa.) Helmikuu on pakko ottaa vähän rauhallisemmin, jotta ne muutkin asiat edistyvät.

Kirjoittaminen on antoisaa, siitä ei pääse mihinkään. Tällaisista lyhyistä tarinoista on helppo aloittaa ja kieltämättä sekin, että joku antaa aiheen, vaikkakin vain yhden sanan, on jonkinlainen alkusysäys. Toisaalta kun päätin kirjoittaa enimmäkseen fiktiota, vaati sekin miettimistä, että miten sen yhden sanan ympärille nyt oikein rakentaisi jonkinlaisen tarinan. Tarina päivässä kuukauden ajan on melkoinen urakka aloittelijalle ja myönnän, että vauhti alkoi jo vähän hyytyä kuun loppua kohden. Mutta kyllä kuun lopustakin löytyy tekstejä, joihin olen ihan tyytyväinen.

Aika monessa tekstissä oli siemenenä todellinen tapahtuma tai henkilö, jonka ympärille aloin sitten rakentaa tarinaa. Huomasin myös sen, että on todellakin antoisinta käyttää todellisuutta nimenomaan vain siemenenä ja katsoa sitten, millainen puu siitä kasvaa. Käyttää taiteilijan vapautta. Näitä siementarinoita ovat esim. Katu, T niin kuin talvi, Maisema ja Alas.

Sen sijaan Möttös-tarinat (Liike ja Valmis) eivät päässeet erityisemmin elämään omaa elämäänsä. Ne ovat niin sidoksissa totuuteen, että niistä ei olisi pidemmiksi tarinoiksi, eikä niitä tarvinnut edes värittää. Lähinnä piti miettiä, millaisin sanankääntein tarinan kertoo ja miten tehdä Möttösestä anonyymi tiettyjä yksityiskohtia muuttamalla.

Sitten on muutama teksti, jotka syntyivät oksentamalla "paperille" sen, mitä mielessä sattui juuri sillä hetkellä liikkumaan. Huomasin, että oksennustekniikalla (tai tajunnanvirtatekniikalla, jos hienosti sanotaan) syntyy melkoista paatosta. Ukkonen jyrisee, maa repeää ja jumalan kosto on kauhea - kuka niissä oikein puhuu? Tällaisia tekstejä ovat Kello 13.00, Ympyrä ja Aurinko.

Ja sitten on kaikenlaisia kokeiluja. On esimerkiksi pieni scifi-aihio (Varjo), josta itse asiassa jälkeen päin huomasin, että en kirjoittaessani hoksannut, mikä tarinan tilanne oikeastaan oli. Tällaista kirjoittaessa, ainakin jos tarina on pidempi, pitäisi varmaan miettiä perusasetelma itselle selväksi ennen kuin alkaa suoltaa varsinaista tekstiä. Dialogia kokeilin useammassakin tarinassa. Sellaista en ole kirjoittanut koskaan ennen. Sanoisin, että olen suhteellisen tyytyväinen näihin aikaansaannoksiin.

Oma suosikkini tarinoista on Yhdessä. Suosikiksi sen tekee tarinan pituus. Minulla oli vähän enemmän aikaa paneutua kirjoittamiseen ja tarinasta tuli tarina, ei vain lyhyt välähdys. Lyhyitä tekstejä on periaatteessa helppo suoltaa, mutta pitää niidenkin rakennetta miettiä, jos haluaa, että ne pysyvät jotenkin koossa. Mutta hiukan pidemmässä tarinassa onkin enemmän miettimistä. Toisaalta sitten kun pääsee alkuun ja on jonkinlainen ajatus siitä, mitä mahdollisesti tulee tapahtumaan, ei se tekstin tuottaminen niin kauhean tuskallista ole. Ei itseasiassa tuskallista ollenkaan.

Yhdessä-tarina jäi muuten myös pyörimään mieleen ja tajusin, että olihan se Jenna ennenkin miehiä kaatanut, mutta ei ollut löytänyt niistä mitään mielenkiintoista sen jälkeen. Kertakäyttökamaa, kunnes Vesa sattui kohdalle.

Joinakin päivinä tarinan aikaansaaminen on ollut kamalan vaikeaa. Joko annettu aihe ei ole saanut aikaan mitään aivotoimintaa tai sitten mielessä ovat pyörineet muut asiat tai olen yksinkertaisesti ollut vähän väsynyt. Tällaisina päivinä tehdyt tarinat ovat tekeleitä, joista ehkä saisi kehiteltyä jotain parempaakin. Tai sitten ei.

Peppone on tiukannut muutamaankin otteeseen kirjallista historiaani. Jospa tiivistän sen muutamaan lauseeseen. Peruskoulussa kammosin ainekirjoitusta yli kaiken. En vaan ikinä saanut paperille mitään järkevää ja se ei-järkeväkin tuotti tuskaa. Lukiossa tuli jonkinlainen ahaa-elämys, kun ilmeisesti aloin ottaa pakkokirjoittamisen vähän rennommin. Opiskeluaikana kirjoitin paljon ja täyttä asiaa, ja opin vääntämään sitä asiaa vaikka tikusta. Taisin silloin väsätä pari pakinan tyyppistä tekstiä johonkin tarkoitukseen, mutta ei se oikein tuntunut omalta. Töissä usean vuoden aikana kirjoittelin vinon pinon asiakirjoja. Viimeisten parin, kolmen vuoden aikana olen kirjoitellut huvikseni, no, sanotaan nyt sitten vaikka että asiaproosaa. Kaunokirjallisen tuotantoni katson alkaneen tammikuussa 2013.