perjantai 29. maaliskuuta 2013

Kultainen nuoruus

Nappaan Marjaanalta kysymykset, jotka hän oli ottanut Nollavaimolta, ja muistelen vanhoja. Sitä tikulla silmään ja niin edelleen, mutta kerran se vain kirpaisee.

1. Ensimmäinen paras kaveri?
Naapurin VP, pari vuotta vanhempi poika, jonka kanssa jostakin syysta olimme alle kouluikäisinä kuin paita ja peppu.

2. ...elokuvakokemus?
Oletan nähneeni elokuvia myös nuorempana, mutta ensimmäinen todella mieleen jäänyt kokemus oli kuitenkin noin kymmenen ikävuoden tienoilla. Näin videolta 80-luvun alussa Tähtien sodan, joka teki huomattavan suuren vaikutuksen. Olin aivan myyty.

3. ... ulkomaanmatka?
Hiukan alle kouluikäisenä vanhempien kanssa Tukholmassa. Matkustettiin laivalla ja vietettiin päivä kaupungilla. Muistan vanhankaupungin ja hurjan pitkät liukuportaat alas metroon.

4. ...bändikeikka/konsertti/festarikokemus?
Olin erilainen nuori, enkä harrastanut tällaista ollenkaan. Soitin pianoa ja ihailin Mozartia. Ensimmäistä kertaa konsertissa, oikein lipun ostaneena, taisin olla Pori Jazzeilla 20+ -vuotiaana. Ai niin, jos sellainen lasketaan, niin olinhan minä ollut kaupunginorkesterin konsertissa pari kertaa kouluikäisenä. Omasta aloitteestani.

5. ...ravintolailta?
En muuten harrastanut tätäkään lajia ennen kuin sitten opiskeluaikoina. Eka kerta ravintolassa oli kuitenkin penkkari-iltana. Minä ja bestikseni pysyttelimme alkoholittomalla linjalla.

6. ...suudelma? Tarkenna.
Olin noin 3-4-vuotias, kun VP (ks. kohta 1) pussasi minua poskelle. En suostunut pussaamaan takaisin. "Kunnollinen" suudelma, johon osallistuin myös itse, sai sitten odottaa viitisentoista vuotta, ja vastapuolena oli ensimmäinen poikaystäväni. Tämä historiallinen tapahtuma sattui pimeällä polulla yliopistonmäellä illalla viimeisen luennon jälkeen.

7. ...salainen rakkaus?
Ari, joka oli samalla luokalla lähes koko kouluajan. Tapasin Arin muutama vuosi sitten monen vuoden tauon jälkeen, ja täytyi todeta, että oli se edelleen aika ihana. Ja varattu, kun taas minä olin silloin vapaalla jalalla.

8. ...harrastus?
Pianonsoitto.

9. ...oma koti?
Jos jätetään soluasuminen pois laskuista, niin ensimmäinen oma huusholli, jota en jakanut kenenkään kanssa, oli yksiö Turun Ylioppilaskylässä. Ensimmäisessä itse omistetussa asun nyt. Ostimme rivitaloasunnon kaksi vuotta sitten, ja kolmantena pyöränä on vielä pitkään mukana pankki.

10. ...työpaikka?
Ensimmäinen kesätyöpaikka oli seurakunnan kesäkerhon apuohjaajana. Ensimmäinen vähän pitkäaikaisempi työ oli, kun jäin intin jälkeen vielä vuodeksi töihin sopimussotilaana kouluttamaan varusmiehiä.

11. ...lukemasi blogi?
Aivan ensimmäinen taisi olla "Hoidon tarpeessa", jonka kirjoittajan tunsin, muttemme siihen aikaan olleet enää aktiivisesti yhteydessä. Blogi kertoi hiukan päälle kolmikymppisen Annukan kaksi vuotta kestäneestä taistelusta rintasyöpää vastaan. Se oli varsinkin loppua kohden aika raastavaa luettavaa. Blogi on suljettu, mutta tekstit on julkaistu kirjana.

Että tällainen oli se kultainen nuoruus... Kultaisuudesta voi kyllä olla montaa mieltä, ja jos saisin palata nuoruuteeni, niin ajankohta ei missään tapauksessa olisi teini-ikä.

Niin, ja en sitten kuulunut seurakuntanuoriin tms., jos joku alkoi sitä epäillä ylläolevan perusteella. Olin muuten vaan vähän erilainen nuori. Ja vanhemmillani oli kaiken mahdollisen negatiivisen suhteen vilkkaampi mielikuvitus kuin minulla itselläni oli edes kiinnostusta, joten lieka oli aika kireällä. Minua nuorempi siskoni sai enemmän vapautta varmaankin sen vuoksi, että minä en ollut hölmöillyt.


torstai 28. maaliskuuta 2013

Kylpylelu

Johtokunnan kokous oli juuri päättynyt ja toimitusjohtaja Martikainen oli varsin tyytyväinen lopputulokseen. Esitetyt asiat oli hyväksytty lyhyen keskustelun jälkeen lähes yksimielisesti. Yksi johtokunnan jäsenistä tosin oli tapansa mukaan itsepintaisesti vastustanut kaikkea, mutta Paavolan tapoihin oli totuttu. Kyllä hän jo seuraavaan kokoukseen menessä olisi unohtanut tämänkertaiset näkemyksensä. Martikainen olisi mielellään nähnyt Paavolan luopuvan paikastaan, mutta tämän varsin suuri omistusosuus yhtiössä auttoi häntä pysymään mukana vuodesta toiseen, vaikka alkavasta dementiasta jo kuiskuteltiin.

Martikainen hyvästeli Paavolan, joka oli jo paremmalla tuulella ja taputteli salkkuaan tyytyväisenä myhäillen.

- Oli kiire käydä asioilla ennen kokousta, ja noutamassa kokoelmaani täydennystä, kertoi Paavola tyytyväisenä. - Tämä on keräilyharvinaisuus, joita ei usein ole saatavilla Suomessa. Kävi todellinen tuuri, kun huomasin tällaisen olevan kaupan.
- No sepäs mukavaa, myönteli Martikainen.

Paavolan keräilyharrastus oli yleisesti tiedossa, eikä siitä kukaan enää jaksanut se tarkemmin kysellä. Kaikki yksityiskohdat olivat tulleet selviksi jo ajat sitten. Kovin moni ei ollut Paavolan kokoelmaa kuitenkaan nähnyt, sillä hän piti sen kotonaan visusti lukkojen takana. Pelkäsi kuulemma varkaita niin paljon, että oli asennuttanut taloonsa hälytyslaitteetkin. Saihan sitä miehellä harrastus olla, ei Martikainen sitä kieltänyt, mutta Paavolaisen ylitsepursuavaa intoa hän joskus vähän oudoksui. Miten joku pystyikin pitämään monen tunnin monologin keräilyn hienouksista, jos sai siihen tilaisuuden?

Martikainen ja Paavola kättelivät hyvästiksi, ja Paavola nousi sihteerin hänelle kutsumaan taksiin salkkuaan puristaen. Koko kotimatkan hän myhäili tyytyväisenä uusinta aarrettaan ajatellen. Kotona Paavola malttoi hädin tuskin riisua kengät, ja nekin vain, koska vaimo huomautti asiasta havaitessaan miehensä ajatusten olevan muualla. Tällaista se aina oli, kun kokoelman uusin helmi poltteli salkun pohjalla, mutta eteistä pidemmälle ei kengät jalassa tultu. Siitä säännöstä piti rouva Paavola kiinni.

Vihdoinkin Paavola oli valmis tutustumaan hankintaansa. Hän veti hansikkaat käteensä, avasi salkkunsa ja otti esille laatikon, jonka hän avasi henkeään pidätellen. Siinä se nyt oli! Paavola otti viskipullon käsiinsä ja ihaili etikettiä. Hän katsoi pulloa ikkunaa vasten ja totesi värin kauniin kullanruskeaksi. Hän otti säämiskänpalan, pyyhki pullosta sormenjäljet ja avasi vitriinin oven. Tämä viskipullo pääsisi kunniapaikalle. Paavola asetti pullon hyllylle, korjasi sen asentoa niin, että etiketti osoitti suoraan eteenpäin ja lukitsi vitriinin. Avaimen hän laittoi työpöydän laatikkoon papereiden alle.

Martikainen asui lähellä toimistoa ja tapansa mukaan käveli kotiin tänäänkin. Postilaatikosta löytyi katalogi, jonka hän oli tilannut muutama päivä sitten. Martikainen löysäsi kravattiaan ja kävi laittamassa kylpyveden valumaan. Nyt oli hyvä rentoutua, kun tärkeä kokous oli takanapäin. Hän riisuutui, otti katalogin mukaansa ja suuntasi kylpyhuoneeseen. Lämmin vesi tuntui mukavalta. Martikainen asettui ammeeseen mukavaan asentoon, avasi katalogin ja etsi kohdan "kylpylelut". Hän katsahti ammeen reunoilla ja kylpyhuonetta kiertävällä hyllyllä olevaa ankkojen ja muiden eläinten armeijaa arvioiden. Mitäköhän uutta ja mielenkiintoista katalogista löytyisi?


keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Uni

Kuljen kapeaa tietä vastavirtaan. Minulla on päälläni uniformu. Tie on täynnä ihmisiä, jotka ovat kaikki menossa samaan suuntaan, siis eri suuntaan kuin minä. Ihmiset puhuvat, että jotain tapahtuu siinä suunnassa, josta he ovat tulossa. Saavun perille. Paikka on jonkinlainen kivistä muurattu juoksuhauta tai linnoite. Siellä olevat sotilaat katselevat linnoitteen laidan yli kohti rantaa, jossa näkyy piippalakkisia sotilaita. Kysyn, mikä on tilanne. Joku vastaa, että meneillään on piippalakkien jokakeväinen operaatio. Ne yrittävät maihinnousua säännöllisesti. Tunnen, että tilanne on kuitenkin aika jännittynyt. Panen merkille, että linnoitteessa ei näy minkäänlaisia aseita. Huomaan, että omakin aseeni on hävinnyt. Sanon, että jotain pitäisi mielestäni tehdä. Ampua jollakin, etteivät piippalakit pääse tänne. Sotilaat levittelevät käsiään. Ei heillä ole mitään. Eikä kellään tunnu olevan edes ajatuksia siitä, mitä voitaisiin tai pitäisi tehdä. Tilanne ei tunnu minusta pelottavalta tai ahdistavalta. Asiat nyt vain sattuvat olemaan näin, mutta tunnen, että minun pitää tehdä jotain. Lähden hakemaan itselleni asetta. Kuljen käytävää pitkin. Saavun huoneeseen, jossa ovat vanhempani, ehkä muitakin ihmisiä. Siellä on sohva ja telkkari. Minua kehoitetaan istumaan sohvalle. Huomaan että aiemmat vaatteeni ovat vaihtuneet pyjamaan. Se tuntuu oudolta, koska minulla olisi jotain muuta tekemistä kuin istua katsomaan telkkaria.

Tällaista uneksin äskettäin. Outo uni. Tilanteen pitäisi kaiken järjen mukaan olla ahdistava, mutta se ei tuntunut ollenkaan siltä. Tämä ei ollut painajainen, en edes herännyt. En ole nähnyt armeijaunia vuosiin, eikä tämä edes ole tyypillinen sellainen. Täytyy varmaan etsiä jotain symboliikkaa vastavirtaan kulkemisesta ja taisteluun valmistautumisesta.

Muuten olen viime aikoina nähnyt unia lähinnä herätyskellon soimisesta eli enpä juuri mistään.



maanantai 25. maaliskuuta 2013

Paha tapa

Ko mää kirjota jottai, vaik ny tätä plokii, ni mul o yks aika paha tapa. Tai emmää tiä onk se nii paha se tapa, mut kumminki vissii vähä jollai taval haittaava.

Mää ajattele liikaa. Siit sit seuraa, et ne kirjotukset ei ol nii vapautuneit ko ne vois ol. Joku eppäili, et mää käytä kamala paljo aikaa kaikemaailma turhapäiväsee pilkuviilauksee enkä sit vaa an jutu tul takaraivost suaraa "paperil". Mahtoko se sit meinat, et mää ole vähä takakiree tai jottai. Ohjeeks mää taisi saar, ettei sais ajatel nii paljoo sitä lopputulost, ko pitäs vaa antaa sanoje virrat.

Kyl mää sitä ole välil kokkeillukki, ja kyl niist teksteist sit tulleeki iha erilaisii. Tammikuus, ko mää kirjoti tarina päiväs (ainaki melkei), ni siäl oli joukos muutama semmone aihe, et mää e keksiny mittää järkevää kirjotettavaa. Sit mää vaa ninko oksensi sanoi ja lauseit sillai, et ne virtas suaraa siält takaraivost sormie kaut tekstiks. Tajunnavirraks sitä hianommi sanotaa, mut minust se kyl tuntu melkei ko oksentamiselt. Jälkeepäi ko mää lui niit tekstei ni mää rupesi ihmettelemää, et kuka niis oikei puhhuu. En se mää itte ainakaa ol. Tai emmää silti tiär ketä kaikkii mu pääni sisäl assuu. Et voi ol, et se kumminki ole mää itte, mut se o sit joku semmone puali mu persoonallisuurestani, joka ei ol koko aikaa framil.

Joku ny sit varmaa lukkee tätä ja ihmettellee, et kui mää kirjota murteel, ko sitä o vaikeet lukkee. No se o iha siit yksikertasest syyst, et mää koita ny kirjottaa samal lail ko mää ajattele ilma, et mää ruppee niit ajatuksii viilaamaa johonki hianompaa muatoo. Ko emmää ny millää kirjakiälel ajattel, vaik mää semmost yleensä kirjota ja puhunki, no en ny varmaa iha kirjakiält, mut semmost hyvvää yleiskiält kumminki. Et yhren sorttist tajunnavirtaa tämäki kai sit o. Mut täytyy sannoo, et tällai kirjottamine o aika vaikeet, ko siihe ei ol tottunu. Meinaa valla väkisi tul ylimääräsii kirjaimii sanoihi.

Mää kyl tykkää kirjottamisest, ja minu o jotenki luantevampi ilmast itteeni kirjallisesti ko puhumal. Emmää ninko puhumistakaa millää lail pelkää, mut mu miälikuvitus toimii noppeemmi ko mää kirjota. Aika kumma juttu sinänsä, et se o näim päi.

Mää ny sit koita kehittyy kirjottajan. Sil mää tarkota sitä, et mää kirjota jatkossaki niit fiktiivisii tarinoit, mitä mää ny ole harrastanu tämä vuare pualel aika paljonki. Tähä asti ne tarinat o ollu aika lyhyit, enemmänki semmossii tuakiokuvvii, mut nyt tarttis kokkeil kans vähä pirempii juttui. Minnuu o viime aikoin miätityttäny yks semmone piäni kiinalaispoika ko Wang Shigu, ja minust tuntuu, et mun täytyy kirjottaa siit vähä enemmänki. Mää koita sit kans antaa sanoje tul siält takaraivost vähä enemmä ko enne. Kattotaa kui käy.


Ilmoitusasia

Suomensin nimeni ja sitä myöden myös blogin nimi muuttui hieman. Mrs B:stä tuli Rouva B.

En enää muista, miksi alunperin päätin olla Mrs, joten eiköhän siinä ole riittävästi perusteita nimenmuutokselle. Meno ja meininki kuitenkin säilyy samana kuin ennenkin, joten muutos on lähinnä kosmeettinen.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Kiireetön

Olin suunnitellut itselleni kiireettömän viikonlopun. Sellaisen, että mitään ei ole pakko tehdä, mutta on paljon aikaa tehdä kaikenlaista mukavaa ja rentouttavaa. Ulkoilla, vaihtaa kukkamullat, katsella telkkaria ilman taistelua kaukosäätimestä - eikä mitään velvollisuuksia. No, jokainen nyt voi kuvitella, mitä kaikkea voi tehdä parilla päivällä ihan omaa aikaa, kun mies on poissa häiritsemästä kiireetöntä eimitääntekemistä.

Ja katin kontit! Hyvin alkoi jo perjantaina, kun päätin tuppautua ruokaostoksille samaan aikaan kuin kaikki muutkin. Toisen hyvän lähtökohdan antoi ostoslistan puuttuminen. Lopputulos? Hermostuminen tungokseen ja kaupan käytävät kärryillään tukkiviin ihmisiin. Ostoskassin sisältökin oli sitten mukainen, että ilmiselvästi hermoja oli tarkoitus rauhoittaa: mansikoita (vaikka tiesin, etteivät ne maistu miltään tähän aikaan vuodesta), sushia, tuorepastaa ja pestoa, suklaamuffinsseja, suklaakastiketta (jäätelöä oli jo kotona). Alun perinhän olin suunnitellut, että syön kevyesti ja terveellisesti, mutta se siitä suunnitelmasta.

Lauantai alkoi lupaavasti, kun löysin itseni kuntosalilta jo ennen puolta päivää, mutta sen jälkeen onnistuin taas eksymään kauppohin, joista ei tällä kertaa löytynyt mitään. Ja tällä kertaa oli sentään oikein ostoslista, jolle oli kerätty tuikitarpeellisia asioita. Lisää suklaata, sitä löytyi. Se tosin ei ollut listalla. Loppuaika viikonlopusta menikin sitten pyykkiä pestessä ja muita turhanpäiväisiä kotitöitä hoitaessa. Ei ihan alkuperäisen suunnitelman mukaista. Sunnuntaita sentään pääsin, kun olin ennalta sopinut, ystävän kanssa käymään läpi viimeaikaiset juorut. Se vähän helpotti.

Mikä kumma siinä on, että aika lipsahtaa johonkin aivan muuhun kuin pitäisi? Joskus tuntuu siltä, että kaikkein stressittömintä ja tuottoisinta olisi kuitenkin suunnitella minuuttiaikataulu ja seurata sitä sen sijaan, että ajautuu tilanteesta toiseen. Ja huomenna pitää taas mennä töihin tuhlaamaan aikaansa johonkin, joka on minun näkökulmastani lähinnä, no, ajan tuhlausta. Parempaakin tekemistä olisi. Esimerkiksi se kukkamultien vaihtaminen, joka on edelleen tekemättä.


perjantai 22. maaliskuuta 2013

Silmänisku

Miksi tuijotat minua? Tässähän minä olen istunut jo jonkin aikaa ja varmasti tiedät jo, miltä minä näytän. Ei siis enää mitään tarvetta tuijottaa noin. Haluatko kertoa minulle jotakin, kun katsot noin pitkään ja intensiivisesti? Onko huulipunani levinnyt tai paita väärin päin päälläni? Vai kuvitteletko kenties näkeväsi vaatteideni läpi, kun oikein tarkkaan katsot?

Entä, jos alankin tuijottaa takaisin? Näin. Katselen sinua päästä varpaisiin, arvioivasti. Sitten räpäytän ripsiäni pari kertaa ja annan pienen hymyn nousta huulilleni. Mitä? Punastutko sinä? Miksi ihmeessä? Etkö halunnutkaan, että huomaan sinut? Eihän sinua voinut olla huomaamatta, kun suorastaan tunsin tuijotuksesi ihollani.

Katselen sinua edelleen. En enää tuijota, vaan vilkuilen silloin tällöin. Kuitenkin riittävän usein, jotta huomaat minun katselevan. Sinä näytät tekevän samoin. Kauanko haluat jatkaa tätä leikkiä? Katseemme kohtaavat enkä enää käännä silmiäni muualle. Nuolaisen jäätelöäni ja isken sinulle silmää. Punastut taas.

Nousen ylös ja lähden kävelemään poispäin. Rauhallisesti ja lanteet keinuen. En katso enää taakseni.


Kevättä odotellessa...


Olen pannut merkille, että naapuri ei ole ajellut autollaan pariin viikkoon. Tänään kotiin tullessa satuin vilkaisemaan viereistä autoa vähän tarkemmin ja havaitsin mahdolllisen syyn äkilliseen julkisen liikenteen käyttöön. Kaikki neljä rengasta olivat kuvan näyttämässä tilanteessa. Piti oikein kumartua katsomaan ja ottamaan kuva solmimaan kengännauhoja siinä kohdalla. Joitakin viikkoja sitten kohtasin saman ongelman aamulla töihin lähtiessä, mutta renkaat eivät olleet aivan näin syvällä jään sisällä. Silti meni hetki, ennen kuin auto suostui liikkumaan. Naapuri näyttää alistuneen odottamaan kevättä.

Se taannoin kuvailemani uima-altaan ja parkkiksen risteytys on siis totisinta totta, ja tämä on käytännön seuraus, jos auton omistaja ei ole tarkkana. Kun pysäköintimahdollisuuksia ei ole muualla, pitää katsoa, ettei aja autoa joka kerta niihin samoihin kuoppiin.

Pitäisiköhän mennä tarjoamaan naapuriapua - hiekkaa, suolaa, jäähakkua, kuumaa vettä, hyviä neuvoja? Tämä kyseinen naapuri nimittäin vaikuttaa ihan hiukan uusavuttomalta muutenkin kuin tämän tapauksen perusteella.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Simasuu

Pekka saapui töihin tapansa mukaan pari minuuttia vaille yhdeksän. Hän käveli käytävää pitkin omaa huonettaan kohti ja pani tyytyväisenä merkille, että kaikki olivat jo työn tuohussa. Naputus vain kuului, kun alaiset kirjoittivat asiakirjoja ja vastasivat sähköposteihinsa, joku puhui puhelimessa. Kahvinkin oli joku ehtinyt panna tippumaan niin, että se oli valmiina juuri yhdeksältä, jolloin oli yhteisen kahvitauon aika.

Pekka riisui päällystakkinsa, napsautti tietokoneen päälle ja kiirehti sitten saman tien kahvihuoneeseen. Aamupäiväkahvilta ei toki sopinut myöhästyä. Ei edes osastopäällikön. Siellä oli hyvä vaihtaa kuulumisia ja muutenkin jutella mukavia alaisten kanssa. Tällaisesta leppoisasta johtamistyylistä Pekka piti. Hän piti kunnia-asianaan olla hyvissä väleissä kaikkien kanssa.

Osaston väki kokoontui pöydän ääreen. Joku hörppäsi kahvikupillisensa nopeasti ja jatkoi matkaa kokoukseen. Toiset juttelivat työasioista, toiset lähestyvästä hiihtolomasta. Pekka sanoi sanan sinne, toisen tänne, myötäili sitä, mitä toiset puhuivat. Erinomainen tapa pysyä selvillä osaston tunnelmista, hän ajatteli. Kahvitauon jälkeen väki palasi huoneisiinsa ja Pekkakin lukaisi sähköpostit ennen kuin lähti kierrokselle huoneesta toiseen.

- Ville se näyttää niin pirteältä tänään, aloitti Pekka hymy huulillaan.
- Nukuin pitkästä aikaa hyvin, kun vauva ei herättänyt koko yönä, vastasi Ville.
- Niin ne lapset kasvavat, myhäili Pekka. - Oletko ehtinyt katsoa sitä esitystä, josta oli puhetta eilen?
- Rungon olen tehnyt valmiiksi mutta en muuta. Nyt on niin kiire tämän toisen asian kanssa, että se on pakko hoitaa pois alta ensin, Ville huokaisi. - Milloin sen pitikään olla valmiina?
- Lounaan jälkeenhän se kokous on, jossa minun pitäisi asia esittää. Mutta eihän tässä vielä mikään hätä ole. Jos parin tunnin kuluttua saan  powerpointin, niin ehdin sen käydä läpi ennen kokousta. Kyllähän minä sen muuten itsekin tekisin, mutta kun sinä olet tässä asiassa se paras asiantuntija. Ja sinun esityksesi ovat aina niin hyvin laadittuja, ettei siinä tarvitse kovin paljon mitään edes selitellä lisäksi.
- Niinkä vähän aikaa tässä onkin? Mahdankohan ehtiä, kun on tämä toinenkin asia tässä käsillä. Jos tosiaan voisit itse...
- Sinä, Ville, olet osaston tukipylväs, johon tiedän aina voivani luottaa, keskeytti Pekka Ville lauseen. - Tämä esitys on todella tärkeä, eikä kukaan muu kuin sinä pysty sitä laatimaan kunnolla. Kyllähän sinä tiedät, miten kriittiset hetket tässä on käsillä ja kuinka suurista asioista on kyse. Tämä on niin tärkeää, että minä ehdottomasti haluan sinun, parhaan mieheni, panostavan tähän asiaan kaiken osaamisesi. Ja sitähän sinulla on.
- No, ei kai tässä sitten auta muukaan, alistui Ville. - Tämän toisen asian kanssa joudun varmaan jäämään pariksi tunniksi ylitöihin, jotta saan sen eteenpäin tämän päivän aikana. Kai se sopii?
- Tottakai saat tehdä ylitöitä, ei siinä ole mitään ongelmaa. Ylityökieltohan on vain muodollisuus.

Pekka jatkoi matkaansa osastosihteerin huoneeseen. Marja vilkaisi epäluuloisena hänen suuntaansa mutta sai sitten naamansa peruslukemille.

- Marja se on niin simpsakan näköinen. Kyllä tuo violetti väri pukee sinua erinomaisesti. Onko se uusi pusero? En muista, olenko nähnyt sitä ennen.
- Eihän tämä enää mikään uusi ole...
- Eikö? Se on niin muodikkaan näköinen, että näyttää ihan uudelta.
- Oliko sinulla jotakin asiaa? Minulla on tässä tämä yksi homma kesken.
- Eihän minulla tässä mitään erityistä, tee vain rauhassa työsi.
- Hmh, äännähti Marja ja kääntyi takaisin papereiden puoleen.
- Tai oikeastaan... Ehtisitkö mitenkään soittaa talousosastolle ja pyytää heitä lähettämään edelliskuun matkalaskukopiot ja tositteet? Sinullahan on kuitenkin kaikki tarvittavat projektinumerot, minä en niissä pysy perässä. Kyllähän sinä tiedät, Marja, että sinä olet ainoa henkilö tällä osastolla, joka todella hallitsee nämä asiat.
- No, minä soitan.
- Tai vielä parempi, jos ehtisit käydä hakemassa ne paperit itse. Sinä kun olet niin tarkkasilmäinen, niin voisit varmistaa, että kaikki tarvittava tulee mukaan. Ne ovat ne talousosaston tytöt sellaisia huithapeleita joskus, mutta minä tiedä, että minä voin luottaa sinuun. En tiedä, mitä me teemme sitten, kun sinä, osaston tukipylväs, jäät eläkkeelle. Sinun mukanasi osastolta lähtee niin paljon hiljaista tietoa, että mehän lamaannumme täysin ilman sinua, Pekka vuodatti ylistystä.
- Ei minulla kyllä oikeastaan olisi aikaa, mutta katsotaan jos ehdin lounaan jälkeen, Marja myöntyi. Ei häntä olisi huvittanut lähteä talon toiseen päähän parin paperin takia, mutta eihän tuosta simasuusta päässyt muuten eroon. Sen hän oli oppinut vuosien varrella.
- Lounaan jälkeen sopii oikein hyvin. Eihän niillä papereilla sellaista kiirettä ole. Ja kun sinne suunnalle menet, niin käytkö kahviossa hakemassa vaikka possumunkit iltapäiväkahville koko porukalle. Osaston piikkiin tietenkin.

Pekka poistui huoneesta, ennen kuin Marja ehti vastata mitään. Hymy huulillaan hän jatkoi vielä yhden alaisen luokse.

- Katja, Katja, otapa nyt pieni tauko siinä naputtelusta. Sinä olet niin ahkera aamusta iltaan. Sinut mainittiin eilen osastopäällikköpalaverissa, Pekka nyökkäili isällisesti Katjalle, joka oli osaston uusin tulokas, vasta pari kuukautta sitten aloittanut.
- Niinkö? Katja punastui. - Toivottavasti positiivisessa mielessä.
- No tottakai! Sinä olet tehnyt niin hyvän vaikutuksen kaikkiin, että sinulle olisi ottajia muillakin osastoilla, mutta enhän minä sinusta luovu. Kyllä tuollaisesta kultakimpaleesta täytyy pitää kiinni.
- Enhän minä vielä ole edes ehtinyt tehdä mitään ihmeellistä, punasteli Katja edelleen.
- Mutta sinussa on sitä oikeaa ainesta. Kyllä minä sen heti näin jo työhaastattelussa, jatkoi Pekka kehumistaan. - Minä ajattelin, että sinä voisit avustaa minua eräässä projektissa, kun sinulla on niin hyviä ja tuoreita ideoita.
- Oikein mielelläni, innostui Katja. - Mistä siinä on kyse?
- Meidän pitäisi kehittää osaston toimintaa, luoda tiimitoimintamalli. Ajattelin, että sinulla voisi olla hyviä ideoita. Minä olen niin luutunut näihin vanhoihin prosesseihin, etten oikein edes tiedä, mistä tällaisessa asiassa pitäisi aloittaa. Jos sinä voisit vähän hahmotella tätä asiaa aluksi. Koota tietoa ja sen sellaista, niin pääsemme alkuun.
- Siinä pitäisi varmaan ensin kartoittaa osaston prosessikulut. Muistelen nähneeni prosessikaavion, mutta sen ajantasaisuus pitää ensin tarkistaa, jos se ei ole kovin tuore, mietti Katja ääneen.
- Juuri noin! Kyllä minä tiesin, että sinä tartut heti toimeen ja tiedät, mistä päästä aloittaa, riemastui Pekka. - Voit hahmotella asiaa niin pitkälle kuin pystyt. Tee vaikka valmiiksi asti, jos vauhtia riittää, hehe... Tällä osastolla on todellakin kaivattu uutta verta, kun kaikki muut ovat istuneet palleillaan jo niin pitkään, että uusia ajatuksia harvemmin enää esitetään. Mutta nyt on selvästikin toinen ääni kellossa. Sinä, Katja, olet jo näinkin lyhyessä ajassa kohonnut osaston innovatiivisimmaksi työntekijäksi ja todelliseksi tukipylvääksi. Se ei ole mikään pieni suoritus. Jatka samaan malliin.

Pekka jätti hymyilevän Katjan taakseen ja palasi omaan huoneeseensa. Hän sulki oven takanaan, napsautti varattu-valon palamaan ja istuutui tietokoneen eteen. Nyt oli päivän työt laitettu tekeytymään. Pekka klikkasi pasianssin kuvaketta ja nojautui taaksepäin tuolissaan.


maanantai 18. maaliskuuta 2013

Oravanpyörä

Joitakin vuosia sitten hyppäsin ulos. En sen takia, että olisin halunnut ulos, vaan koska elämässä oli palikoita, jotka eivät pitkällä tähtäimellä sopineet yhteen. Piti tehdä valintoja, ja yksityiselämä meni työn edelle.

Tänään kuulin töissä asioita, jotka pistivät miettimään tulevaisuutta. Kun tämänpäiväiset asiat yhdistää aikaisemmin kuultuun ja nähtyyn, epäilykseni tulevaisuuden kulusta saavat vahvistusta, vaikka työnantaja kieltää kaiken, jos asiasta kysyy. Luulevatko ne ihmisiä tyhmiksi? Luulevatko ne minua tyhmäksi? Kyllä minä huomaan, jos kaikki merkit alkavat viitata siihen, että työnantaja valmistautuu vähitellen vetäytymään pois tietyltä toiminta-alueelta, jolla on menty alamäkeä jo kauan. Kerran, kun juttelin isopomon kanssa (rasti seinään, sitä tapahtuu harvoin) hän lähes myönsi esittämäni epäilyt oikeaksi, kun joutui faktojen eteen. Siis lähes, muttei suoranaisesti kuitenkaan.

Se toiminta-alue, joka supistuu koko ajan, on se, joka työllistää minut. On tietenkin mahdolllista, että minulle tarjotaan uusia tehtäviä muilta toiminta-alueilta, siis niiltä, joilla menee hyvin ja joihin panostetaan. Mutta kun minä en ole kiinnostunut. Oikeasti en ole kiinnostunut edes siitä, mitä teen nyt. Onhan työssä yksi hyvä puoli, siitä saa rahaa, jolla saa ruokaa. Mutta oravanpyörä puuttuu. Se on se varsinainen ongelma.

Haluan takaisin oravanpyörään! Sanokaa hulluksi, mutta tylsistyn, kun mitään ei tapahdu. Töiden määrä ei ole sama asia kuin työn haasteellisuus ja mielenkiintoisuus. Ja jos tapahtuu jotain, johon pitäisi reagoida ja ratkaista ongelma, suunnitella asioita eteenpäin, minä en saa siihen puuttua vaikka haluaisin, vaikka osaisin, koska istun väärällä pallilla, väärällä nimikkeellä.

Haluan olla vastuussa, koordinoida, suunnitella, neuvotella, esiintyä, revetä joka suuntaan! Pysäyttäkää oravanpyörä hetkeksi! Haluan takaisin sisään!


lauantai 16. maaliskuuta 2013

Sananlasku

Aatteloo mitä aatteloo, ajatukset männöö aina naimisee.
Aidan takana ruohokin on vihreämpää.
Ennen vartioi kapan kirppuja kuin uskotonta akkaa.
Kyllä luonto luokse tuopi, veri vierelle vetääpi.
Tilaisuus tekee varkaan.
Kahden kauppa on kolmannen korvapuusti.
Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.
Sitä saa mitä tilaa.
Ei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää.
Ei ne kaikki miehiä ole, jotka pöksyjä kantavat.
Iso on jorma meisselillä, pieni kalu kummallakin.

Sananlaskut: Wikiquote


perjantai 15. maaliskuuta 2013

Kyläluuta

Osiris oli aloitteleva bloggaaja. Hän oli jo pidemmän aikaa lueskellut muiden blogeja suurella mielenkiinnolla ja tehnyt itselleen profiilinkin päästäkseen kommentoimaan muiden postauksia muutenkin kuin anonyyminä. Sen hän oli nimittäin ymmärtänyt bloggareiden happamista kommenteista anonyymeille kommentoijille heti alkumetreillä, että anonyymi oli lähes stalkkerin synonyymi. Sellainen, joka puskan takaa tarkkailee silmä kovana tilannetta, ja iskee sitten happamalla kommentilla, kun katsoo sopivan hetken koittaneen.

Osiriksen kommentointiaktiivisuus ei ollut kovin suuri ennen oman blogin aloittamista. Pari postausta tehtyään hän kuitenkin arveli ajan olevan kypsä ja lähti kiertämään blogistania. Kommentti sinne, parikin tuonne, kas uusi tuttavuus, heti sinne tekemään itseään tykö.

Näin kulki Osiris kyläilyreissuillaan, joiden pituus alkoi kasvaa ja kasvaa, kun uusia kyläpaikkoja löytyi. Aina silloin tällöin hän palasi omaan blogiinsa tarjoamaan mahdollisille vierailijoille uutta luettavaa. Osiriksen blogi alkoi sekin kerätä vähitellen lukijakuntaa, jotka seurasivat hänen ympäri blogistania jättämiään jälkiä olemassaolostaan.

Osiris oli kuitenkin erityisen mieltynyt kyläilemään blogituttujensa luona. Hän oli usein nähty vieras 132:ssa säännöllisesti lukemassaan blogissa ja poikkeili satunnaisesti kommentoimassa myös lähes paria sataa muuta blogia, joiden määrä kasvoi kasvamistaan. Osiris oli sosiaalisesti aktiivinen ihminen, joka olisi mielellään ilman kutsuakin poikennut kahvilla ystävien ja kylänmiesten luona myös blogistanin ulkopuolella, mutta hän oli havainnut, että ovikellojen soittelu ei useinkaan tuottanut toivottua tulosta. Blogien ovet sen sijaan olivat aina auki ohikulkijalle.


keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Minun päiväni

Normipäiväversio

Aamulla heräsin kuuden maissa, kävin suihkussa ja söin aamupalaa. Sitten lähdin töihin, vähän oli paikoittain ruuhkaa matkan varrella, muttei mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Töissä tein vähän sitä sun tätä, ison osan ajasta tuijottelin tietokoneen ruutua. Söin salaattilounaan. Neljän paikkeilla lähdin kuntosalin kautta kotiin. Ruuan jälkeen olekin tässä lähinnä lukenut ja kirjoitellut. Nukkumaanmenoaika lähestyy. Ihan normipäivä.

Yksityiskohdilla höystetty versio

Kissanrontti, jota kastroitaessa eläinlääkärin veitsi on tainnut päästä lipsumaan, hyppääsi sänkyyn ja alkoi pomppia ympäriinsä aamulla puolta tuntia ennen kellon soittoa. Siinä se mourusi koko kahdeksan kilon voimallaan, eikä lopettanut vaikka yritin sitä potkia kauemmas. Jalkani liike sai sen kuvittelemaan, että peiton alla on rotta, jota se sitten alkoi jahdata entistä kiivaammin. Tätä tapahtuu niin usein, että vasemmassa jalassani on kissan kynsien jättämät pysyvät viirut. Vasta kun vaihdoin taktiikkaa ja muutuin täysin liikkumattomaksi, kissakin rauhoittui siihen asti, kunnes kello soi.

Mies jäi sänkyyn kuorsaamaan vapaapäivänsä kunniaksi, mutta minun piti lähteä leivän perässä maailmalle. Taas oli satanut lisää lunta, ja ensi töikseni jouduin kaivamaan salakäytävän ovelta muutaman metrin päähän ohi naapurin oven. Meillä on nimittäin tehty periaatepäätös, että naapurin lumitöitä ei tehdä. Naapuri kahlaa mieluummin vaikka kuinka syvässä hangessa kuin tarttuu lumikolaan. Kahden vuoden naapuruuden aikana olen nähnyt naapurin miehen lapioivan lunta kahdesti (2), naisen en ikinä. Niinpä sitten puhdistamme oman oven edustan, mutta niin tarkasti omalla puolella pysyen, että naapuri ei vahingossakaan pääse hyötymään siitä. Kulkuväylä ovelta parkkipaikalle avataan vain, jos se on ehdottoman välttämätöntä, ja silloinkin naapurin ovi mahdollisimman kaukaa kiertäen. Naapurin koulutus ei ole vielä tuottanut tulosta, mutta muut naapurit ovat jo oppineet meidän tavoillemme eli jättävät tietyn alueen koskematta.

Päästyäni parkkipaikan laidalle puin kumipuvun päälleni ja kroolasin auton luo. Jokin paikallinen lämpöilmiö sulattaa lunta niin, että lähikoulun oppilailla on lupa käyttää parkkista uima-altaana. Siellä niitä oli jo yksi luokallinen harjoittelemassa kelluntaa. Tähän aikaan autolle selviää vielä muutamalla vedolla, mutta kunhan tästä kevät etenee, tarvitaan soutuvene uintimatkan kasvaessa liian pitkäksi ja vaaralliseksi.

Maantie oli taas niin tupaten täynnä autoja ja liike hidasta, että ehdin hyvin lukea aamun lehden töihin ajaessa. Töihin tultua sitten iski työallergia heti kolmen minuutin kuluttua. Silmät alkoivat kutista ja hetken päästä myös nenä vuotaa ja yskittää. Tilanne ei yhtään parantunut siitä, että käytin tuntikausia ruudun tihrustamiseen, kun tarkastin uusia nettisivuja, jotka puolalainen alihankkija oli tehnyt ymmärtämättä sanaakaan suomea. Välillä jouduin käyttämään google kääntäjää saadakseni selville, mitä ne kaikki puolankieliset kommentit tarkoittivat.

Osaan kommenteista oli piilotettu jonkinlaisia matemaattisia ongelmia, joiden selvittämiseen jouduin pyytämään yhden varastomiehen apua. Tätä tyyppiä lähestyttäessä on parasta jälleen pukeutua siihen kumipukuun siltä varalta, että miekkonen innostuu jostakin asiasta. Silloin alkaa nimittäin sylki roiskua siihen malliin, että ilman suojavarusteita vaikutus on sama kuin jos ottaisi suihkun vaatteet päällä. Varastomies on aika erikoinen tapaus, käytös ei päällisin puolin vaikuta millään tavalla normaalilta, jalat ja kädet vipattavat jatkuvasti, sylki roiskuu ja äänitehosteista tulee mieleen aasi, jota kepillä ajetaan johonkin suuntaan vastoin sen tahtoa. Mutta tosiaan ne puolankieliset matemaattiset ongelmat, ne piti selvittää. Vaikka olen pitkän matematiikan lukenut lukiossa, nämä dilemmat olivat sitä luokkaa, että vaaditaan vähintään astrofysiikan osaamista, että edes ymmärtää mistä mahdollisesti voisi olla kyse. Varastomies on tällaisissa tilanteissa aivan ehdoton apu, ei siksi, että hän olisi astrofyysikko vaan koska hänen adhd-mbd-yms-tilansa yhtenä oireena on kyky käsitellä tämäntyyppistä tietoa uskomattomalla nopeudella ja tarkkuudella. Luin paperille printtaamani ongelmat hänelle puolaksi (alkukielellä, jottei tule käännösvirheitä) ja jäin odottamaan ratkaisua. Jo muutaman sekunnin kuluttua mies alkoi suoltaa vastausta sellaisella vauhdilla, että jouduin toppuuttelemaan, jotta ehdin kirjata edes pääasiat muistiin. Kun homma oli valmis, varastomies kiljaisi jotain, mistä en hyvällä tahdollakaan saanut selvää, ja loikkasi kaikki raajat sätkien jonnekin hyllyjen taakse.

Jatkoin nettisivujen tihrustamista, mutta tässä vaiheessa työallergia sai silmäluomeni kutisemaan niin, että joudun teippaamaan ne auki, jotteivät ne väkisin valahtaneet kiinni. Pomo, joka istuu koko päivän selkäni takana vahtimassa tekemisiäni, kohotteli ensin kulmiaan, mutta näytti sitten peukkua silleen hieman ironiseen tyyliin. Meillähän sairaana töissä olemisesta saa papukaijamerkin palkkalaskelman kulmaan, ja jotkut niitä keräilevät oikein urakalla. Huhu nimittäin kertoo, että jos onnistuu saamaan tuhat papukaijaa kokoon, voi saada viiden euron bonuksen. En kyllä tiedä, onko tähän uskomista, sillä tuhanteen ei kukaan tiettävästi ole vielä päässyt, aika lähelle kylläkin, mutta sitten jäi eläkkeelle.

Kotona oli ruoka odottamassa, kun mies oli innostunut kokkailemaan (pyynnöstäni). Raivasin tieni keittiöön pata- ja kattilaröykkiöiden halki ja onnistuin kuin onnistuinkin löytämään spagettikattilan liedeltä kaiken sen rojun keskeltä. Miehellä on tapana valikoida tarkasti, minkä kattilan milloinkin ottaa käyttöön, ja siinä sivussa tulee sitten tyhjentäneeksi keittiön kaapit eikä enää muista, mikä kuuluu minnekin. Spagettia pistellessämme sanailimme siitä, kumman vuoro on siivota keittiö.

Aikas tavallinen arkipäivä siis.

Tämä kirjoitus on omistettu Pepponelle ja hänen ainutlaatuiselle tavalleen kertoa arjesta ;)



maanantai 11. maaliskuuta 2013

Ajan hammas

Miten nyt sattuikin tästä aiheesta ensimmäisenä tulemaan mieleen ikääntyvä ihminen eikä jokin museoesine. Onhan ikääntyminen ja jonkinasteinen rupsahtaminen aivan luonnollista, mutta valitettavasti joidenkin kohdalla sitä näyttää tapahtuvan enemmänkin kuin olisi tarpeellista. No, tietenkin se, onko ihminen itse itseensä ja ulkonäköönsä tyytyväinen, on olennaisinta, ja tietenkin geeneilläkin on vaikutuksensa.

Perimäänsä on vaikea muuttaa, vaikka joillakin on vakavaa yritystä siihen suuntaan. Hyvänä esimerkkinä olkoon jo edesmennyt Michael Jackson, joka nuoruusvuosistaan teki melkoisen fyysisen muodonmuutoksen.

Oikeasti järkytyn nykyään lähes joka kerta, kun ruutuun pamahtaa Val Kilmer nykyisessä olomuodossaan. Mitä ihmettä on tapahtunut Icemanille? Onhan niistä päivistä kulunut aikaa, mutta aika pahasti on ajan hammas puraissut Valia, ja taitaa mies olla edesauttanut kehitystä itsekin.

Naisten ryppyjä ja läskejä aina katsellaan sillä silmällä, että eikö tuokaan kykene huolehtimaan itsestään. Miehet sen sijaan saavat vanheta rauhassa, kunhan eivät ihan övereitä vedä. Mikä logiikka tässä on? Aika harva naispuolinen filmitähti - siis niistä, jotka ovat loistaneet kauneudellaan - on julkisesti sanonut, ettei aio turvautua kirurgin veitseen. Emma Thompson on näin tehnyt, mutta oletettavasti hän huolehtii itsestään muuten, koska ulkonäkö kuitenkin on näyttelijän työväline.

Jottei heitellä kiviä vain muiden suuntaan, niin tunnustan, että kyllä minäkin olen jo jonkin aikaa sitten alkanut tarkastella naamaani sillä silmällä, että paljonko niitä ryppyjä on, ja muutenkin, että mistä roikkuu ja kuinka pahasti. Olisi ihan kiva palata runsaan kymmenen vuoden takaisiin mittoihin, jolloin olin armeijan jäljiltä timmimmässä kunnossa kuin koskaan ennen tai jälkeen ja mikä tahansa vaate näytti hyvältä päällä. Mutta eipä se taida olla realistista nykyisellä elämäntyylillä. Ja toisaalta en myöskään ole (onneksi) niin ulkonäkökeskeinen, että menettäisin mielenrauhani nykytilanteesta. Ihan hyvähän se on ikä huomioonottaen.

Rouskis, sanoo ajan hammas.


sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Lukko

Viikonloppu alkaa olla takana ja hyvä niin. Nämä lapselliset viikonloput ovat joskus aika rasittavia, kun suurimman osan ajasta muuten on tottunut olemaan aikuisten kesken.

Tänä aamuna, siis sunnuntaina, havahduin hiukan ennen kahdeksaa ja lähdin siinä aikani kuluksi käymään vessassa. Matkalla sinne havaitsin, että bonuslapsi oli jo hereillä ja istui keittiössä pelaamassa jotain nettipeliä. Älkää kysykö mitä. Minä olen niistä ihan pihalla, mutta tätä pelataan kaverien kanssa kuulokkeet korvilla. Joku muukin oli siis yhtä aamuvirkku kuin bonuslapsi.

Takaisin sänkyyn könytessäni ihmettelin miehelle, että montako tuntia perillisensä on jo mahtanut olla hereillä. Mies ei reagoinut sillä hetkellä mitenkään, mutta nähtävästi korvaan tulleet ääniaallot olivat kuitenkin muuntuneet impulsseiksi, jotka olivat sitten pikkuhiljaa madelleet kuulohermoa eteenpäin kunnes ne noin vartin päästä saavuttivat miehen tajunnan. Silloin mies heräsi ja lähti saman tien komentamaan jäkikasvuaan lopettamaan pelaamisen. Siellä kuului käytävän keskustelua peliriippuvuudesta ja muusta mukavasta. Keskustelua tehokkaampi keino voisi kyllä olla pistää kaikenlaiset pelivälineet lukkojen taakse.

Illalla miehelle iski rauhattomuuden puuska. Olisi kuulemma pitänyt lähteä jonnekin tekemään jotakin. Tarkempaa tietoa en onnistunut nyhtämään. Minua taas ei voisi sunnuntai-iltana seitsemän jälkeen vähempää kiinnostaa lähteä 'jonnekin' tekemään 'jotakin'. Tällainen perustylsä, keski-ikäinen rouvashenkilö kun olen. Teki mieli laittaa ulko-ovi takalukkoon ja piilottaa avain, mutta mies onneksi uskoi, kun ilmoitin aikovani valittaa taukoamatta, jos minut väkisin raahataan 'jonnekin' tekemään 'jotakin'.

Nyt sitten istutaan kotona telkkarin äärellä, ja mietiskelen, mistä tähän hätään saisi jääkaapin oveen lukon, jotta se ei tyhjene aamuun mennessä.

Kyllä olisi lukoille tarvetta tässä huushollissa.


lauantai 9. maaliskuuta 2013

Varkain

Aino istui junassa, joka oli juuri lähtenyt Tampereelta kohti Helsinkiä. Vanerisen matkalaukun hän oli nostanut hyllylle, mutta kori, jossa olivat äidin mukaan antamat tuliaiset, oli istuimen alla jalkojen takana. Eihän näinä aikoina ilman tuliaisia kehdannut mennä moneksi päiväksi kyläilemään kaupunkiin, ei varsinkaan tällainen maatalon tytär. Kyllä Helsingissäkin tiedettiin, että maalla olivat asiat monella tapaa paremmin, kun oli eläimiä omasta takaa. Kaupunkilaiset saivat vain haaveilla niistä herkuista, joita maatalojen puoreissa oli, elleivät sitten turvautuneet mustaan pörssiin.

Mutta ne äidin tuliaiset vähän epäilyttivät Ainoa. Mitä jos sotapoliisit alkaisivat tarkastaa junamatkustajien kapsäkkejä ja nyssyköitä ja löytäisivät lampaanviulun hänen koristaan? Siitä tuskin seuraisi mitään hyvää, sillä varmasti hänen epäiltäisiin vievän sitä myytäväksi. Siinähän oli näin säännöstelyn aikana ties kuinka monen ihmisen kuukausiannos, ja mustassa pörssissä siitä saisi isot rahat. Aino työnsi vaivihkaa jalallaan koria pidemmälle penkin alle.

Junamatka Vammalasta Tampereelle oli sujunut ilman ongelmia, mutta vielä oli monta tuntia piinaa edessä. Olihan lampaanviulu pakattu moninkertaiseen sanomalehtipaperiin ja korissa sen päällä oli vielä muitakin tuliaisia ja pyyheliina peittämässä kaikkea. Ei se päällepäin näyttänyt epäilyttävältä. Vai näyttikö? Entä jos sotapoliiseilla olisi koira mukanaan ja se haistaisi lihan?

Junanvaunun ovi aukesi. Sieltä ne nyt tulivat, kaksi sotapoliisia, ja näyttivät tarkastavan kaikkien henkilöpaperit. Koiraa ei sentään ollut. Aino kaivoi paperinsa valmiiksi esille, ettei sotapoliisien tarvinnut hänen kohdallaan seisoskella yhtään pidempään kuin tarpeellista.

- Henkilöpaperit.
- Tässähän ne, Aino yritti hymyillä sotapoliisille, joka silmäili häntä päästä varpaisiin.
- Minne neiti on matkalla? kysyi sotapoliisi.
- Helsinkiin minä, ystävättären luokse.
- Jaaha, jaaha... Varokaapa desantteja. Niitähän mekin tässä etsimme, mutta ei taida neiti kuulua siihen porukkaan.

Mies katseli Ainoa jo hyväntahtoisemmin ja ojensi paperit takaisin. Ainon teki mieli huokaista helpotuksesta, mutta parempi oli vielä pidätellä, kunnes molemmat sotapoliisit olisivat menneet ohi. Tai mistä sitä tiesi, kuinka monta kertaa ne kulkisivat junan läpi ennen kuin päästiin perille.

Loppumatka sujui kuitenkin ilman lisätarkastuksia, ja perillä Helsingissä Aino huomasi heti Marjatan, joka oli tullut laiturin päähän häntä vastaan. Ystävättärien jälleennäkeminen oli sydämellinen. Eiväthän he olleet tavanneet sitten viime kesän, jolloin he olivat tutustuneet rintamalla ollessaan samassa paikassa lottakomennuksella. Kuitenkin vasta saavuttuaan Marjatan kotiin ja ojennettuaan tuliaiskorin tämän äidille Aino uskalsi rentoutua.

- Hyvänen aika, mitä täällä onkaan! ihmetteli rouva ääneen avatessaan kääröjä. - Onko tämä oikein lammasta? Nythän me saimmekin oikeaa pääsiäisruokaa!


keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Tänään opin

Tuntuu siltä, etten ole pitkään aikaan oppinut yhtään mitään. Olen ehkä tehnyt havaintoja erilaisista asioista, mutta lasketaanko se oppimiseksi? Mielestäni ei, jos havainnot ovat hetken kuluttua unohtuneet eivätkä ne johda ajattelun tai tekojen muuttumiseen.

Jotkut tänään tehdyt havainnot ovat kyllä vahvistaneet aiempia käsityksiäni esimerkiksi eräistä ihmisistä.

Viikkopalaverissa työpaikalla tulin ilmaisseeksi tietäväni eräästä asiasta, josta minun ei oletettu tietävän. Kerroin tietoni ääneen, kun joku asioista kyseli, eivätkä pomon vastaukset tyydyttäneet kyselijää. Mitä sitten tapahtui? No, pomo joutui myöntämään, että asia saattaakin olla niin kuin sanoin. Ja kun alkuun oltiin päästy ja lisää kysymyksiä ilmaantui, pomo joutui vastaamaan niihin ja kertomaan asioita, joita hän ei ollut ajatellut kertoa alaisilleen ollenkaan. Mukamas salaisuuksia, mutta häneltä unohtui, että niistä ovat tietoisia monet muutkin, jotka eivät näe estettä niistä puhumiselle. Käsitykseni siitä, että pomo ei tykkää, kun menettää kontrollin tietojen jakamisen suhteen, vahvistui.

Miehen kanssa juttelimme (emme riidelleet, huom.) illalla asiasta, josta meillä on erilaiset näkemykset. Mies haluaa pitää päänsä, vaikka minun mielestäni kuka tahansa järkevä ihminen ajattelisi ja toimisi toisin. Mies on itsepäinen, kun sille päälle sattuu. Mikä oli todistettava.

P.S. Väsyttää ja ajatus ei kulje. Ehkä sitten taas huomenna...


tiistai 5. maaliskuuta 2013

Negatiivi

V-käyrä pompahti taas sen verran ylös, että nyt ei valitettavasti tule haastepostausta vaan v-postaus. Teitä on  varoitettu.

Työpäivä oli samanlainen peruspaska kuin yleensä, kun töissä v-käyrä saatiin nousuun jo eilen, kun sanailin viereisessä huoneessa istuvan pomon kanssa sähköpostin välityksellä. Pomo sattuu aina unohtamaan minun työni projektipäivityksistä ilmoitellessaan, joten kokosin sitten listallisen vastausta kaipaavia kysymyksiä ja pistin sähköpostin menemään. Tänään pomo ei vaivautunut edes tervehtimään. Länsirintamalta ei siis mitään uutta.

Oikeasti alkoi ottaa päähän tänään ihan vapaa-ajalla, kun havaitsin parin ihmisen sipisevän ja supisevan keskenään. Eivät huomanneet - tai välittäneet - että kuiskuttelun aihe, Mrs B, sattui olemaan kahden metrin päässä. Ja sitten päälle jotain  seliselitystä, hihihi... kun noteerasivat läsnäoloni.

Näköjään pitää alkaa ainakin tuossa seurassa esittämään jotain muuta kuin omaa itseään, kun kerran en sovi noiden rouvien muottiin sellaisena kuin oikeasti olen. Voi olla, että olen jonkun mielestä outo, mutta melko varmasti kuitenkin vielä normaali-ihmisen rajoissa. En vaan jaksa näitä juttuja enää! Noiden ihmisten osalta ei ole tullut mitään ihmeempää aikaisemmin, mutta tämäkin riitti.

Nyt siellä varmaan jonkun sormet jo syyhyävät kirjoittaa kommentti, että ei kannata välittää ikävistä ihmisistä. Juu, ei varmaan kannatakaan, mutta kun olen vuosia sitten saanut yliannoksen tätä ihmislajia, niin edelleenkin iskee allergiareaktio välittömästi, silmät kutiavat ja nenä alkaa vuotaa. Ja v-käyrä nousee ja päivä on pilalla. Eikä huvita yhtään. Tästä ei saa huumoria irti repimälläkään.


maanantai 4. maaliskuuta 2013

Terapian tarpeessa

- Asiakaspalvelu! Kuinka voin auttaa?
- Onko tämä nyt asiakaspalvelussa?
- Kyllä on! Kuinka voin auttaa teitä?
- Kun minä tilasin teiltä sellaisen tuotepaketin...
- Niin?
- Ja nyt se sitten tuli.
- Jaha.
- Ja siinä oli se laskukin mukana...
- Niin...
- Ja minä sen jo maksoin.
- No sepä hyvä.
- Mutta nyt minä en oikein tiedä...
- Mitä haluaisitte kysyä?
- Että mitä nämä tuotteet nyt sitten oikein ovat?
- Minkäslainen se teidän tilaamanne tuotepaketti on? Meillä kun on useampia paketteja tarjolla.
- Ettekös te tiedä, mitä te olette minulle lähettäneet?
- No, voinhan minä sen tarkistaa täältä asiakastiedoista. Mikä teidän nimenne on?
- Pirkko.
- Saisinko vielä sukunimen?
- En minä nyt oikein tiedä. Jos vaikka rupeatte soittelemaan ja kauppaamaan jotain.
- Valitettavasti teidän asiakastietojanne ei löydy pelkällä etunimellä.
- Kun minä luulin, että tämä on sellainen luottamuksellinen palvelunumero.
- Ehdottomasti on luottamuksellinen, mutta tarvitsen silti koko nimen, että löydän teidän asiakastietonne.
- Kun minun mieskin sanoi, ettei saa kertoa liikaa itsestään, kun ei tiedä, kenelle ne tiedot päätyvät.
- Vai niin... No, yritetäänpä sitten selvittää muulla tavalla, mitä te olette tilannut meiltä. Onko teillä se tuotepaketti lähettyvillä?
- Tässähän se on.
- Minkäs nimisiä ne tuotteet ovat? Voisitteko lukea mitä niissä pakkauksissa sanotaan, tai löytyvät ne tiedot siitä laskustakin.
- Voi kun en minä ilman silmälaseja näe yhtään mitään. Mutta kolme purkkia tässä on. Vähän kolisevat, kun niitä ravistaa.
- Siis jotain pillereitä olette ilmeisesti saanut?
- Hyvänen aika! Mitä te oikein olette lähettäneet minulle? Pillereitä? Enhän minä tällaisia voi syödä, kun lääkärikin on kieltänyt kaikki muut paitsi reseptillä saadut.
- Sellaisia te nyt kuitenkin olette ilmeisesti tilannut. Ehkä ne olikin tarkoitettu miehenne käyttöön.
- Ei minun mieheni tällaisia rupea syömään. Se on varma. Niin on epäileväinen ihminen.
- Vai niin. No, mitä te nyt sitten haluaisitte tehdä? Voisinko minä auttaa teitä jotenkin?
- Kyllä minä ehdottomasti palautan tällaiset pillerit!
- Käyhän se, teillä on siihen oikeus.
- Ja rahat haluan myös takaisin!
- Totta kai saatte rahanne takaisin.
- Eikä tarvitse minulle enää mitään yrittää kaupata!
- Eihän toki. Meillä ei ole tapana aktiivisesti markkinoida tuotteita suoraan asiakkaille.
- Milloin minä saan rahat takaisin?
- Teidän pitää ensin palauttaa saamanne tuotteet. Kuin viette paketin postiin, sanotte, että kyseessä on asiakaspalautus, niin se ei maksa teille mitään.
- Vai vielä pitäisi maksaa siitä huvista!
- Ei, ei! Asiakaspalautus on maksuton asiakkaalle.
- Mutta kyllä minä ne rahani haluan takaisin, joka sentin.
- Siinä ei ole mitään ongelmaa. Saatte rahanne, kun tuotteet ovat palautuneet meille.
- Laitatteko kirjeessä tulemaan?
- Anteeksi, mutta mitä tarkoitatte?
- No ne minun rahani!
- Ne maksetaan teidän pankkitilillenne.
- Minulla on kaksi tiliä. Kummalle aiotte maksaa?
- Sille tilille, jonka numeron annatte meille.
- Mitä? Pitäisikö minun antaa teille tilinumeroni?
- Kyllä. Muuten rahojen palautus ei onnistu. Ja se teidän nimenne tarvittaisiin sitten myös.
- En varmasti anna tilinumeroani kenellekään! Kuka sitä tietää, mihin sitä käytetään! Vaikka tyhjentäisitte koko tilin!
- Me emme voi maksaa rahoja takaisin teille ilman tilinumeroa, koska maksoitte tilauksen laskulla. Jos olisitte maksanut luottokortilla, voisimme palauttaa rahat suoraan kortille ilman mitään tilinumeroita.
- Ettekö te voi sanoa sinne pankkiin, että ette halua minun rahojani?
- Se ei taida valitettavasti onnistua. Kaikki on nykyään niin pitkälle automatisoitu, ja rahat ovat varmaankin jo siirtyneet. Enkä minä edes tiedä teidän nimeänne.
- No jo on aikoihin eletty, kun ihmisiltä viedään viimeisetkin pennoset eikä armoa anneta!
- Kyllä te saatte ne rahanne takaisin, jos annatte tilinumeronne.
- Minähän en sitä teille anna. Enkä kyllä lähetä mitään takaisinkaan. Saatte jäädä nuolemaan näppejänne! *klik*
~ ~ ~ ~ ~
- Oliko hankala asiakas?
- Aika normitapaus.
- Tänäänkö sulla on se terapia?
- Joo, itse asiassa lähden nyt. Terapeutti odottaa.
- On se hyvä, että on terapia työsuhde-etuna.
- On tosiaan. Ja onpa taas purettavana viikon jutut.
- Mä joudun odottamaan vielä ylihuomiseen.
- Jaksuja!


lauantai 2. maaliskuuta 2013

Mustelma

Päivä maastossa oli takana, ja komppanian käytävällä laahusti väsähtäneen oloista porukkaa kohti tupia. Aseet telineisiin, tetsarit tupaan ja taas takaisin käytävälle aseenpuhdistusvälineiden kanssa. Huollon järjestystä - ensin aseen ja muiden varusteiden huolto, sitten henkilökohtainen huolto - oli taottu alokkaiden päähän, ja ennen pitkää käytävällä istuikin rivi taistelijoita jynssäämässä rynnäkkökivääreitään puhtaaksi.

Naisten tuvassa alkoi aseiden puhdistuksen jälkeen henkilökohtaisten vaurioiden vertailu, kun naiset riisuivat maastopukujaan ja valmistautuivat lähtemään suihkuun.

- Mun ritsikoissa on männynneulasia ja hiekkaa. Ei ihme, että alkoi kutittaa loppumarssilla.
- Hei, et ole ainoa. Ja sitä paitsi mulla on niitä myös alushousuissa.
- Mä luulin päässeeni jo eroon rakoista, mutta taas on yksi iso kantapäässä.
- Mulla on molemmissa, ja lantiolla taitaa olla hiertymä.
- Sama juttu. Mistä saisi S-kokoisen tetsarin? Nämähän on mitoitettu 180-senttiselle miehelle, ja asettuu ihan liian alas meikäläisellä.
- On muuten käsivarsi hiukan kipeä. Taas vaihteeksi.
- Näytäs! Joo, se on se sun kestomustelma.
- Mitä sä oikein teet? Outo paikka mustelmalle.
- Kypärä hakkaa käsivartta, kun en saa sitä tiukemmin kiinni tetsariin. Ihan kiva sinänsä, ettei sitä tarvi pitää päässä koko aikaa, mutta aina kun juoksen tai vedän maihin niin se heilahtaa toiselle sivulle.
- On muuten aika komean kokoinen tuo sun mustelmasi eikä väriäkään puutu.
- Joo-o... Pitää varmaan ottaa valokuva muistoksi siltä varalta, jos se vaikka joskus häviää.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...