Jotenkin kuvittelin, että olisi taas aikaa kirjoitella ahkerammin, mutta kuinkas tässä sitten kävikään... Kaikki aika kuluu johonkin niin, ettei mihinkään tunnu riittävän aikaa. Vapaa-ajantoiminta kärsii, ellei sille ole varattu aikaa oikein kalenterista, ja kotityötkin näköjään ovat vähän (hah!) rempallaan.
Mistä tulikin mieleeni, että jos joku haluaa tulla meille tekemään joulusiivouksen, niin sydämellisesti tervetuloa! Voin osoittaa, mistä siivousvälineet löytyvät ja vetäytyä sitten pois tieltä.
Mitä minä sitten oikeastaan teen? Ei aavistustakaan. Viime talvena, kun The Projekti oli vielä käynnissä - ja sitähän tehtiin nimenomaan vapaa-ajalla - luppoaikaa, siivousaikaa, yms. aikaa tuntui olevan paljon enemmän kuin nyt, kun minkäänlaisia pakollisia vapaa-ajanprojekteja ei ole käynnissä.
Ehkä minä sitten vaan olen laiska ja saamaton. Kun ei ole pakko, niin mitään ei tapahdu. Rakas aviomieheni ei ole yhtään parempi. Koska en ainakaan omasta mielestäni ole aina ollut tällainen, johtopäätökseksi tullee, että tapa on omaksuttu mieheltä.
Töissä sen sijaan tekemistä on ihan riittävästi, ja koska yritän tässä samalla pedata itselleni jatkopestiä, näytän työnantajalle vain ja ainoastaan parhaat puoleni. Tavoitteenahan on, että kun nykyinen broilerinkasvatusprojekti loppuu, työntaja huomaa, ettei tule toimeen ilman minua eikä voi päästää minua muualle.
Ehkä jatkuva töissä pingottaminen ja irtopisteiden keräily kaikissa sopivissa tilanteissa sitten johtaa siihen, että energiaa ei enää riitä vapaa-ajalle.
Mistä tulikin mieleeni, että voisin seuraavaksi siirtyä sohvalle tarkkailemaan ympäristöä horisontaalisesta asennosta.
tiistai 16. joulukuuta 2014
perjantai 28. marraskuuta 2014
Itsetehty lasiseinä
Meikäläisen työpaikalla, sillä uudella, on hyvä työilmapiiri. Ihmiset tulevat toimeen keskenään, eikä paskanpuhumista selän takana juurikaan esiinny. Lähinnä ihmetellään joskus broilerinkasvatusta, kun joillakin broilereilla on taipumus vaatia erityishuomiota.
Tässä nyt jo muutaman kuukauden ihmisiä ja toimintaa seuranneena, olen vähitellen huomannut myös, että onhan tuollakin joitakin, tosin harvoja, työntekijöitä, joiden toiminta ei kaikilta osin saa yleistä hyväksyntää.
Yksi valkkaa itselleen vain kivoja hommia eikä osallistu esimerkiksi silloin, kun pidetään koko porukalla talkoot kasvattamon puolella ja lapioidaan kanankakkaa. Kun talkoisiin kuuluu olennaisena osana myös se, että mietitään, miten kanankakan lapioimista ja muita vastaavia rutiineja voitaisiin kehittää ja tehostaa, luulisi se koskettavan kaikkia. Mutta kun ei. Yksi istuu suljetun oven takana tekemässä kivoja töitä ja hermostuu, jos joku pyytää mukaan talkoisiin. Muuten kyllä kyseessä on oikein mukava ja lupsakka ihminen.
Toinen keskittyy kokouksissa kännykkäänsä ja valitsee istumapaikan niin, että kännykän räplääminen häiriintyy mahdollisimman vähän, vaikka samassa huoneessa pidetään kokousta. Vaikutelma on, etteivät työpaikan yhteiset asiat voisi vähempää kiinnostaa. Sen vähän perusteella, mitä olen tämän ihmisen kanssa ollut tekemisissä, ihan mukava ihminen muuten.
Onkohan sillä jotain tekemistä tällaisen tavallaan epäsosiaalisuuden kanssa, että kumpikin mainituista on urallaan jo pitkälle ehtinyt? Eläke häämöttää muttei ole kuitenkaan aivan vielä nurkan takana. Päteviä ihmisiä, joita ei vaan kiinnosta. Kai. En minä tiedä, miksi. Mutta ihmettelen kuitenkin.
En minä itsekään mikään untuvikko ole, vaikkei työvuosia aivan yhtä paljon olekaan kuin näillä mainituilla. Silti en osaa kuvitella, että vetäytyisin omaan rauhaani tekemään vain ja ainoastaan omia, tarkkaan rajattuja töitäni. Siinähän alkaisi aivotoiminta taantua.
Tässä nyt jo muutaman kuukauden ihmisiä ja toimintaa seuranneena, olen vähitellen huomannut myös, että onhan tuollakin joitakin, tosin harvoja, työntekijöitä, joiden toiminta ei kaikilta osin saa yleistä hyväksyntää.
Yksi valkkaa itselleen vain kivoja hommia eikä osallistu esimerkiksi silloin, kun pidetään koko porukalla talkoot kasvattamon puolella ja lapioidaan kanankakkaa. Kun talkoisiin kuuluu olennaisena osana myös se, että mietitään, miten kanankakan lapioimista ja muita vastaavia rutiineja voitaisiin kehittää ja tehostaa, luulisi se koskettavan kaikkia. Mutta kun ei. Yksi istuu suljetun oven takana tekemässä kivoja töitä ja hermostuu, jos joku pyytää mukaan talkoisiin. Muuten kyllä kyseessä on oikein mukava ja lupsakka ihminen.
Toinen keskittyy kokouksissa kännykkäänsä ja valitsee istumapaikan niin, että kännykän räplääminen häiriintyy mahdollisimman vähän, vaikka samassa huoneessa pidetään kokousta. Vaikutelma on, etteivät työpaikan yhteiset asiat voisi vähempää kiinnostaa. Sen vähän perusteella, mitä olen tämän ihmisen kanssa ollut tekemisissä, ihan mukava ihminen muuten.
Onkohan sillä jotain tekemistä tällaisen tavallaan epäsosiaalisuuden kanssa, että kumpikin mainituista on urallaan jo pitkälle ehtinyt? Eläke häämöttää muttei ole kuitenkaan aivan vielä nurkan takana. Päteviä ihmisiä, joita ei vaan kiinnosta. Kai. En minä tiedä, miksi. Mutta ihmettelen kuitenkin.
En minä itsekään mikään untuvikko ole, vaikkei työvuosia aivan yhtä paljon olekaan kuin näillä mainituilla. Silti en osaa kuvitella, että vetäytyisin omaan rauhaani tekemään vain ja ainoastaan omia, tarkkaan rajattuja töitäni. Siinähän alkaisi aivotoiminta taantua.
perjantai 21. marraskuuta 2014
Täällä ollaan!
Mieleeni tuli yhtäkkiä, etten ole poikennut täällä aikoihin. Että olisi jo varmaan aika antaa jotain elonmerkkejä, ellen sitten pistä pillejä kokonaan pussiin. Mutta hengissä siis ollaan edelleen, jos joku asiaa on sattunut pohtimaan. Tai sitten pätee sanonta poissa silmistä, poissa mielestä.
Mutta joo... Broilerinkasvattamosta taisin mainita joskus muinoin, ja nyt sitten tosiaan olen niissä hommissa. Ollut jo jonkin aikaa. Vähän erilaista työtä kuin entisessä paikassa ja hyvä niin. Viihdyn. Katsotaan nyt sitten kauanko tässä paikassa lopulta olen, koska kyseessä on projekti, joka ehkä jatkuu määräajan jälkeen, ehkä ei. Ei näistä ikinä tiedä. Mutta on tässä nyt ainakin muutamaksi kuukaudeksi jotain järkevää tekemistä.
Broilereista ei tällä kertaa sen enempää, kun en tuolla varsinaisen kasvattamon puolella jatkuvasti käy niitä ihmettelemässä. Joskus joku tosin eksyy tänne konttorin puolelle, ja sitten ihmetellään, että mitähän se haluaa.
Jo perinteeksi muodostunut syysväsymys on taas valloillaan. Huomasin sen tässä eräänä päivänä, kun meinasin nukahtaa istualtani keskellä päivää. Väsy ei liity työhön vaan valon puutteeseen, mutta kieltämättä se, että nykyään hiukan aiempaa pidemmän työmatkan takia lähtemään liikenteeseen aikaisemmin ja tulen vastaavasti myös kotiin myöhemmin, vie myös tehoja pois.
Ei tässä nyt kuitenkaan ollut tarkoitus alkaa valittaa, koska asiat ovat tällä hetkellä ihan hyvin, ja minusta tuntuu, että tulevaisuudenkin osalta tilanne on parempi kuin aikoihin. Ikuinen optimisti. Ai minäkö? No, ehken ikuinen, mutta aina joskus.
Tätä kirjoittamistakin voisi alkaa taas viritellä, kun viime aikoina on tuntunut, että jotain puuttuu. Jos vaikka saisi vähän ryhtiä arkipäiväänkin niin, etten työpäivän jälkeen vain jämähtäisi sohvalle odottamaan nukkumaanmenoaikaa.
Plaa, plaa, plaa... Olipa taas painavaa asiaa sanottavana.
Mutta joo... Broilerinkasvattamosta taisin mainita joskus muinoin, ja nyt sitten tosiaan olen niissä hommissa. Ollut jo jonkin aikaa. Vähän erilaista työtä kuin entisessä paikassa ja hyvä niin. Viihdyn. Katsotaan nyt sitten kauanko tässä paikassa lopulta olen, koska kyseessä on projekti, joka ehkä jatkuu määräajan jälkeen, ehkä ei. Ei näistä ikinä tiedä. Mutta on tässä nyt ainakin muutamaksi kuukaudeksi jotain järkevää tekemistä.
Broilereista ei tällä kertaa sen enempää, kun en tuolla varsinaisen kasvattamon puolella jatkuvasti käy niitä ihmettelemässä. Joskus joku tosin eksyy tänne konttorin puolelle, ja sitten ihmetellään, että mitähän se haluaa.
Jo perinteeksi muodostunut syysväsymys on taas valloillaan. Huomasin sen tässä eräänä päivänä, kun meinasin nukahtaa istualtani keskellä päivää. Väsy ei liity työhön vaan valon puutteeseen, mutta kieltämättä se, että nykyään hiukan aiempaa pidemmän työmatkan takia lähtemään liikenteeseen aikaisemmin ja tulen vastaavasti myös kotiin myöhemmin, vie myös tehoja pois.
Ei tässä nyt kuitenkaan ollut tarkoitus alkaa valittaa, koska asiat ovat tällä hetkellä ihan hyvin, ja minusta tuntuu, että tulevaisuudenkin osalta tilanne on parempi kuin aikoihin. Ikuinen optimisti. Ai minäkö? No, ehken ikuinen, mutta aina joskus.
Tätä kirjoittamistakin voisi alkaa taas viritellä, kun viime aikoina on tuntunut, että jotain puuttuu. Jos vaikka saisi vähän ryhtiä arkipäiväänkin niin, etten työpäivän jälkeen vain jämähtäisi sohvalle odottamaan nukkumaanmenoaikaa.
Plaa, plaa, plaa... Olipa taas painavaa asiaa sanottavana.
keskiviikko 30. heinäkuuta 2014
Ei jaksa...
Tämä ns. loma alkaa jo vähitellen tympiä. Sen lisäksi, että on liian kuumaa, ympärillä olevat ihmiset käyvät hermoille ja tekemisen puute hajottaa. Joo, ei lähdetty tänä kesänä ulkomaille, eikä harrasteta edes kotimaanmatkailua paria päiväreissua enempää. Jonkin aikaa tällaista kestää, mutta sitten kuin rentoutumisen huippu on saavutettu, alkaa alamäki ja v-käyrä ryhtyy pikkuhiljaa nousemaan. Joinakin päivinä sen alhaalla pitämisessä on täysi työ.
Esiteinin seurasta on saatu nauttia tällä hetkellä jo ikuisuudelta tuntuvan ajan ja vielä on aikaa edessäkin. Mukula yrittää passuuttaa meitä aikuisia parhaansa mukaan ja muutenkin venyttää talon sääntöjä. Ilmeisesti ongelman ydin on, että kun kotonaan on tietyissä asioissa tiukemmat säännöt kuin meillä, meidän mukamas rennompi ilmapiiri luo illuusion, että mitään sääntöjä ei ole. Ja sitten esiteinin meno on välillä sen mukaista. Vauhti sata, äly nolla.
Siipalla on ilmiselviä vaikeuksia sanoa perilliselleen vastaan niin usein kuin olisi tarve, ja minä en oikein jaksaisi pitää jöötä molemmille.
Viikon kohokohta on ollut, kun joku sulki illalla oven, jonka takana on kissojen hiekkalaatikko. Jompi kumpi maukuista ei jaksanut pidätellä koko yötä, minkä tuloksena aamulla herättiin tuoreen kissanp****n aromiin. Meidän huushollissa on vain harvoja ehdottomia sääntöjä, mutta yksi niistä on, että kissojen ja hiekkalaatikon välillä olevaa ovea ei suljeta. Ikinä. Tästä asiasta on keskusteltu muutamaankin otteeseen hyvin vakavaan sävyyn, mutta silti asia ei mene perille.
Kesäflunssa onneksi oli ja meni jo, sillä jos se kruunaisi tämänhetkisen tilanteen, v-käyrä olisi mennyt katosta läpi jo monta kertaa.
Kaikesta huolimatta tunnelin päässä näkyy valoa. Keskustelut työmarkkinoiden kanssa ovat tuottaneet tulosta ja broilerinkasvattamo kutsuu elokuussa. Sen johdosta arvelisin, että lataamolle ei kaikesta huolimatta tarvitse lähteä.
Esiteinin seurasta on saatu nauttia tällä hetkellä jo ikuisuudelta tuntuvan ajan ja vielä on aikaa edessäkin. Mukula yrittää passuuttaa meitä aikuisia parhaansa mukaan ja muutenkin venyttää talon sääntöjä. Ilmeisesti ongelman ydin on, että kun kotonaan on tietyissä asioissa tiukemmat säännöt kuin meillä, meidän mukamas rennompi ilmapiiri luo illuusion, että mitään sääntöjä ei ole. Ja sitten esiteinin meno on välillä sen mukaista. Vauhti sata, äly nolla.
Siipalla on ilmiselviä vaikeuksia sanoa perilliselleen vastaan niin usein kuin olisi tarve, ja minä en oikein jaksaisi pitää jöötä molemmille.
Viikon kohokohta on ollut, kun joku sulki illalla oven, jonka takana on kissojen hiekkalaatikko. Jompi kumpi maukuista ei jaksanut pidätellä koko yötä, minkä tuloksena aamulla herättiin tuoreen kissanp****n aromiin. Meidän huushollissa on vain harvoja ehdottomia sääntöjä, mutta yksi niistä on, että kissojen ja hiekkalaatikon välillä olevaa ovea ei suljeta. Ikinä. Tästä asiasta on keskusteltu muutamaankin otteeseen hyvin vakavaan sävyyn, mutta silti asia ei mene perille.
Kesäflunssa onneksi oli ja meni jo, sillä jos se kruunaisi tämänhetkisen tilanteen, v-käyrä olisi mennyt katosta läpi jo monta kertaa.
Kaikesta huolimatta tunnelin päässä näkyy valoa. Keskustelut työmarkkinoiden kanssa ovat tuottaneet tulosta ja broilerinkasvattamo kutsuu elokuussa. Sen johdosta arvelisin, että lataamolle ei kaikesta huolimatta tarvitse lähteä.
lauantai 12. heinäkuuta 2014
Tilannekatsaus
Pillerinsyöjäkissa pudottelee karvojaan joka paikkaan. Niistä tulee pölynimurin pussi täyteen alta aikayksikön. Miten keskikokoisesta kissasta voikin lähteä noin paljon karvaa? Siippa jo arveli, että kohta meillä on kalju kissa.
Ilmeisesti ilmiö kuuluu taudinkuvaan, koska lähellekään vastaavaa karvanlähtöä ei ole ikinä koettu kesäaikaan. Tai mihinkään muuhunkaan vuodenaikaan, jos oikein ajatellaan. Muuten kissa vaikuttaa aivan normaalilta, mutta kaipa tästä pitää mainita eläinlääkärille, kun pikapuoliin mennään tarkistuttamaan tilanne muutenkin.
Minä poden jo lähes perinteeksi muodostunutta kesäflunssaa. Ei siitä sen enempää.
Yhden broilerikasvattamon kanssa on keskustelut käynnissä. Sieltä saattaa hyvinkinpoikia kuoriutua jotakin tekemistä, kun loma-aika on ohi ja broilerinkasvatustoiminta taas vilkastuu. Tästä aiheesta toivon mukaan lisää juttua lähitulevaisuudessa.
Kesä passivoi. Menen syömään jäätelöä.
Ilmeisesti ilmiö kuuluu taudinkuvaan, koska lähellekään vastaavaa karvanlähtöä ei ole ikinä koettu kesäaikaan. Tai mihinkään muuhunkaan vuodenaikaan, jos oikein ajatellaan. Muuten kissa vaikuttaa aivan normaalilta, mutta kaipa tästä pitää mainita eläinlääkärille, kun pikapuoliin mennään tarkistuttamaan tilanne muutenkin.
Minä poden jo lähes perinteeksi muodostunutta kesäflunssaa. Ei siitä sen enempää.
Yhden broilerikasvattamon kanssa on keskustelut käynnissä. Sieltä saattaa hyvinkin
Kesä passivoi. Menen syömään jäätelöä.
lauantai 28. kesäkuuta 2014
Kääks!
Piti lähteä ostoksille, kun totesin, että urheiluliivikokoelmassani on oikeasti vain yksi kappale, joka ei ole pieni/venahtanut/muuten loppuun kulunut. Siellä pukukopissa sovitellessani - en ymmärrä ihmisiä, jotka kykenevät ostamaan minkäänlaiset etumustan kannattimet sovittamatta - havaitsin, etten ehkä olekaa kokoa, jota olen luullut olevani.
Tavallaan tämä on täysi mysteeri. Jos paino ei ole muuttunut, miksi kropan mitat eivät ole samat kuin vielä hetki sitten. Ja ei, en ole treenannut niin intensiivisesti tai muutenkaan muuttanut elintapojani suuntaan tai toiseen siinä määrin, että sillä olisi ollut tässä tapauksessa jotain vaikutusta. Enkä mielestäni ole aivan vielä siinä iässä tai kunnossa, että pystymitta pienenee ja sen johdosta (?) loogisesti (?) leveys kasvaa. Enivei, jotain sopivaa kuitenkin löytyi, mutta hieman nyt olen hämmästynyt.
Lisää vaatetuskaa on odotettavissa, kun pitäisi löytää klänninki. Kuulemma. Jotain edustuskelpoista, koska pitää edustaa miehen työpaikan tilaisuudessa. Tätä tapahtuu niin harvoin, että kaapista ei todellakaan löydy mitään soveliasta. Ja kun nyt sanon "ei mitään", tarkoitan sitä kirjaimellisesti. Ja sitä paitsi sen kyseisen edustusvaatteen pitäisi ainakin omasta mielestäni olla sellainen, joka ei saa minua näyttämään a) tädiltä b) keski-ikäiseltä, joka yrittää näyttää 20 vuotta nuoremmalta c) läskiltä d) lainavaatteissa olevalta.
Jotenkin minusta tuntuu, että tässä on parasta laittaa hyvät kävelykengät jalkaan, jotta jaksaa kävellä läpi kaikki mahdolliset kaupat, kunnes se jollakin tavalla siedettävä vaate sitten löytyy sieltä viimeisestä kaupasta. Jos löytyy. Jos ei, niin heittäydyn lattialle itkupotkuraivarin kourissa.
Sitten kun The Klänninki on löytynyt, pitää ilmeisesti myös ostaa kengät, koska en ole ostanut minää ns. hienompia kenkiä ainakaan kuuteen vuoteen. Minun nykyinen kenkävarastoni koostuu kengistä, jotka soveltuvat kävelyyn, juoksemiseen ja autolla ajamiseen, ja ne voi jakaa kahteen ryhmään: mukavat ja vielä mukavammat. En edes muista milloin olen viimeksi käyttänyt korkokenkiä, joten on ehkä parasta unohtaa ne kymmenen sentin piikkarit tällä kertaa. Tosin en edes tiedä, ovatko sellaiset enää muotia. Viimeksi kun käytin sellaisia, ne olivat.
Se sentään lohduttaa, että muistaakseni kenkien ostaminen ei tuota minulle vaikeuksia.
Tavallaan tämä on täysi mysteeri. Jos paino ei ole muuttunut, miksi kropan mitat eivät ole samat kuin vielä hetki sitten. Ja ei, en ole treenannut niin intensiivisesti tai muutenkaan muuttanut elintapojani suuntaan tai toiseen siinä määrin, että sillä olisi ollut tässä tapauksessa jotain vaikutusta. Enkä mielestäni ole aivan vielä siinä iässä tai kunnossa, että pystymitta pienenee ja sen johdosta (?) loogisesti (?) leveys kasvaa. Enivei, jotain sopivaa kuitenkin löytyi, mutta hieman nyt olen hämmästynyt.
Lisää vaatetuskaa on odotettavissa, kun pitäisi löytää klänninki. Kuulemma. Jotain edustuskelpoista, koska pitää edustaa miehen työpaikan tilaisuudessa. Tätä tapahtuu niin harvoin, että kaapista ei todellakaan löydy mitään soveliasta. Ja kun nyt sanon "ei mitään", tarkoitan sitä kirjaimellisesti. Ja sitä paitsi sen kyseisen edustusvaatteen pitäisi ainakin omasta mielestäni olla sellainen, joka ei saa minua näyttämään a) tädiltä b) keski-ikäiseltä, joka yrittää näyttää 20 vuotta nuoremmalta c) läskiltä d) lainavaatteissa olevalta.
Jotenkin minusta tuntuu, että tässä on parasta laittaa hyvät kävelykengät jalkaan, jotta jaksaa kävellä läpi kaikki mahdolliset kaupat, kunnes se jollakin tavalla siedettävä vaate sitten löytyy sieltä viimeisestä kaupasta. Jos löytyy. Jos ei, niin heittäydyn lattialle itkupotkuraivarin kourissa.
Sitten kun The Klänninki on löytynyt, pitää ilmeisesti myös ostaa kengät, koska en ole ostanut minää ns. hienompia kenkiä ainakaan kuuteen vuoteen. Minun nykyinen kenkävarastoni koostuu kengistä, jotka soveltuvat kävelyyn, juoksemiseen ja autolla ajamiseen, ja ne voi jakaa kahteen ryhmään: mukavat ja vielä mukavammat. En edes muista milloin olen viimeksi käyttänyt korkokenkiä, joten on ehkä parasta unohtaa ne kymmenen sentin piikkarit tällä kertaa. Tosin en edes tiedä, ovatko sellaiset enää muotia. Viimeksi kun käytin sellaisia, ne olivat.
Se sentään lohduttaa, että muistaakseni kenkien ostaminen ei tuota minulle vaikeuksia.
keskiviikko 25. kesäkuuta 2014
Keskisuuri ihme
Muistatte varmaan, kun kerroin kissan saamasta lääkityksestä. Pilleri aamuin illoin. Alkuhankaluuksien jälkeen homma alkoi sujua varsin mallikkaasti, ja koska pillerit menivät sinne, minne niiden pitikin eli kissan kurkusta alas, lääkkeen vaikutuskin oli toivotunlainen. Koska tarkoitus on, että aluksi lääkkeillä normalisoidaan kilpirauhasen toiminta ja sen jälkeen vain ylläpidetään saavutettua tilaa, eläinlääkäri antoi luvan vähentää pillerit yhteen päivässä. Hurraa!!
Aamupilleri, jolla nyt jatketaan, menee normaaliin tapaan ilman suurempia sirkusesityksiä. Iltapillerin ottoaikaan - ja sitähän ei nyt enää oteta - olen havainnut, että kissa maleksii keittiöön ja istahtaa odottamaan jotakin. Sitä pilleriäkö? Ilmeisesti. Vaikuttaa siltä, että kissan oppimiskyky on ylittänyt minun odotukseni, mikä tässä tapauksessa on aika erikoista, koska yleensä kissa oppii asioita, jotka sen itsensä mielestä ovat tarpeellisia. No, ehkä se sitten on kuunnellut minua, kun olen sille kerta toisensa jälkeen sanonut, että pilleri on hyväksi, pilleri parantaa oloa, pilleri pitää siksi ottaa.
Olen myös sanonut, että pillerin jälkeen saat namin. Voi siten olla, että se nami on se asia, joka on jäänyt hyötyä tavoittelevan kissan mieleen.
Toinen asia tietenkin on, että kissa näyttää myös tuntevan kellon, koska osaa ilmestyä paikalle oikeaan aikaan.
Varsinainen ihme kuitenkin tapahtui, kun päätin antaa samaiselle kissalle matolääkettä. Käytän lääkepastaa, jota on helppo truutata kissan suuhun. Arvatkaapas, mitä kissa teki, kun se näki ruiskun, jossa pasta on? Valpastui ja tuli luokseni, melkein avasi suunsakin valmiiksi. Eipä ole matolääkkeen antaminen tälle kissalle ikinä ollut näin helppoa!
Tämä pitää kyllä laskea vähintään keskisuureksi ihmeeksi.
Aamupilleri, jolla nyt jatketaan, menee normaaliin tapaan ilman suurempia sirkusesityksiä. Iltapillerin ottoaikaan - ja sitähän ei nyt enää oteta - olen havainnut, että kissa maleksii keittiöön ja istahtaa odottamaan jotakin. Sitä pilleriäkö? Ilmeisesti. Vaikuttaa siltä, että kissan oppimiskyky on ylittänyt minun odotukseni, mikä tässä tapauksessa on aika erikoista, koska yleensä kissa oppii asioita, jotka sen itsensä mielestä ovat tarpeellisia. No, ehkä se sitten on kuunnellut minua, kun olen sille kerta toisensa jälkeen sanonut, että pilleri on hyväksi, pilleri parantaa oloa, pilleri pitää siksi ottaa.
Olen myös sanonut, että pillerin jälkeen saat namin. Voi siten olla, että se nami on se asia, joka on jäänyt hyötyä tavoittelevan kissan mieleen.
Toinen asia tietenkin on, että kissa näyttää myös tuntevan kellon, koska osaa ilmestyä paikalle oikeaan aikaan.
Varsinainen ihme kuitenkin tapahtui, kun päätin antaa samaiselle kissalle matolääkettä. Käytän lääkepastaa, jota on helppo truutata kissan suuhun. Arvatkaapas, mitä kissa teki, kun se näki ruiskun, jossa pasta on? Valpastui ja tuli luokseni, melkein avasi suunsakin valmiiksi. Eipä ole matolääkkeen antaminen tälle kissalle ikinä ollut näin helppoa!
Tämä pitää kyllä laskea vähintään keskisuureksi ihmeeksi.
keskiviikko 18. kesäkuuta 2014
Kädet ylhäällä ilmassa
Luuletko, että sinä ja minä tapaamme uudelleen?
Luuletko, että meillä on tulevaisuus yhdessä?
Luuletko, että sinä ja minä elämme vielä pitkään?
Minä en usko siihen.
Luuletko, että sinä ja minä muistamme sen illan?
Luuletko, että me palaamme tänne unissamme?
Luuletko, että me elämme onnellisina elämämme loppuun asti?
Vaikkemme enää koskaan tapaa toisiamme.
Kädet ylhäällä ilmassa.
Otsa tankoa vasten, nyt räjäytämme katon.
Päädymme taivaaseen, jossa enkelit itkevät.
Kaupunki on hereillä, kaikki on annettu anteeksi, rakkaani!
Kädet ylhäällä ilmassa.
Me humallumme, eikä elämällä ole tarkoitusta.
Kuka välittää?
Yö on kaunis, ja sinä olet kuin yö.
Minä olen jälleen voittaja.
Luuletko, että sinä ja minä voitamme tämän kisan?
Luuletko, että meillä on mahdollisuus kaikkia muita vastaan.
Toivon, että voisin luottaa johonkin muuhun kuin tunteeseen,
että kaikki on jo liian myöhäistä.
Kädet ylhäällä ilmassa.
Otsa tankoa vasten, nyt räjäytämme katon.
Päädymme taivaaseen, jossa enkelit itkevät.
Kaupunki on hereillä, kaikki on annettu anteeksi, rakkaani!
Kädet ylhäällä ilmassa.
Me humallumme, eikä elämällä ole tarkoitusta.
Kuka välittää?
Yö on kaunis, ja sinä olet kuin yö.
Minä olen jälleen voittaja.
Petra Marklund
Suom. Rouva B
Luuletko, että meillä on tulevaisuus yhdessä?
Luuletko, että sinä ja minä elämme vielä pitkään?
Minä en usko siihen.
Luuletko, että sinä ja minä muistamme sen illan?
Luuletko, että me palaamme tänne unissamme?
Luuletko, että me elämme onnellisina elämämme loppuun asti?
Vaikkemme enää koskaan tapaa toisiamme.
Kädet ylhäällä ilmassa.
Otsa tankoa vasten, nyt räjäytämme katon.
Päädymme taivaaseen, jossa enkelit itkevät.
Kaupunki on hereillä, kaikki on annettu anteeksi, rakkaani!
Kädet ylhäällä ilmassa.
Me humallumme, eikä elämällä ole tarkoitusta.
Kuka välittää?
Yö on kaunis, ja sinä olet kuin yö.
Minä olen jälleen voittaja.
Luuletko, että sinä ja minä voitamme tämän kisan?
Luuletko, että meillä on mahdollisuus kaikkia muita vastaan.
Toivon, että voisin luottaa johonkin muuhun kuin tunteeseen,
että kaikki on jo liian myöhäistä.
Kädet ylhäällä ilmassa.
Otsa tankoa vasten, nyt räjäytämme katon.
Päädymme taivaaseen, jossa enkelit itkevät.
Kaupunki on hereillä, kaikki on annettu anteeksi, rakkaani!
Kädet ylhäällä ilmassa.
Me humallumme, eikä elämällä ole tarkoitusta.
Kuka välittää?
Yö on kaunis, ja sinä olet kuin yö.
Minä olen jälleen voittaja.
Petra Marklund
Suom. Rouva B
lauantai 14. kesäkuuta 2014
11 totuutta
Rantakasvi heitti haasteella, ja koska sitä annettiin lupa soveltaa niin oion vähän mutkia. Alkuperäisen haasteen mukaan pitäisi kertoa 11 vapaavalintaista asiaa itsestään, mutta sen taidan skipata laiskuuksissani. Rantiksen 11 kysymykseen sen sijaan vastaan.
1. Mikä on lempikulkuvälineesi asteikolla juna, lentokone, laiva ja miksi?
Juna. Tai lentokone. Jompi kumpi näistä. Kumpi on parempi, riippuu matkan pituudesta. Juna voittaa ainakin linja-auton, koska junassa en ala voida pahoin. Siellä pystyn myös lukemaan toisin kuin linja-autossa. Laivoihin suhtaudun varauksella ja syynä on tässäkin tapauksessa pahoinvointi, joka iskee varsin äkkiä, jos alkaa keikuttaa.
2. Mitä lemmikkiä et missään nimessä ottaisi?
Ehkäpä en ottaisi käärmettä tai jotain muuta matelijaa. Lemmikki on mieluiten jonkin pehmeä ja karvainen eläin.
3. Käytkö katsomassa/auttamassa ketään vanhusta/sairasta säännöllisesti?
En tällä hetkellä asuinpaikasta johtuen. Jos asuisin muualla, jossa olisi esim. iäkkäitä sukulaisia lähiseudulla, hyvin todennäköisesti kävisin auttamassa.
4. Pysähdytkö viinalta haisevan maassa makaavan ihmisen kohdalle tarkistamaan hänen kuntonsa?
Olen pysähtynyt ja jopa soittanut apua, kun pultsari ei reagoinut puheeseen ja päässä vaikutti olevan haava. (Myönnän, etten ryhtynyt tutkimaan tarkemmin, mistä veri oli peräisin.)
5. Miten usein käyt kirjastossa?
Todella vaihtelevasti. Opiskeluprojektin aikana kävin hyvinkin säännöllisesti. Nyt kun on taas aikaa lukea muutakin, todennäköisesti alan käydä useammin etsimässä luettavaa.
6. Mitä lihaa/kalaa ostat kaupasta ja mitä siitä teet?
Ostan mitä milloinkin, useimmiten jotain edullista, ja katselen, jos jokin on tarjouksessa. Täytyy myöntää, että jauhelihaa tulee ostettua turhan usein vain sen takia, että siitä saa nopeasti kokattua jotain ruuantapaista. Kesäaikaan grillaan mielelläni, ja erityisesti silloin vaikuttaa myös miehen mielipide siihen, millaista lihaa grilliin päätyy. Mies on nirsompi kuin minä, millä on myös vaikutuksensa ostoksiini.
7. Luomu vai ei ja miksi?
Kyllä kiitos, mielellään, mutten kuitenkaan aina lähde ensisijaisesti luomua etsimään. Tässäkin tapauksessa hinnalla on vaikutusta eli jos luomu on ylikallista tavalliseen verrattuna, ostoskärryyn päätyy tavallinen tuote. Kaikenmaailman kemikaaleja saa muualtakin ihan riittävästi, vaikka söisi luomua.
8. Kiroiletko itseksesi autossa tai yksin kotona?
Joo... joskus. Mutten huvin vuoksi. Ainoastaan hyvästä syystä.
9. Mikä on sinun mielestäni hauskin ammatti?
Hauskin? Minä itse olen pohjimmiltani byrokraatti, joka tykkää pyöritellä asiakirjoja ja suunnitella ja organisoida erilaisia asioita. Onko se hauskaa? Olenko minä outo?
10. Oletko helposti johdateltavissa?
Mielestäni en. Tosin se, kuinka helposti lähden mukaan erilaisiin juttuihin, riippuu myös siitä, kuka ehdottaa, ja kuinka kiinnostunut olen ko. asiasta ylipäätään. Olen oppinut tervettä epäluuloisuutta ja harkintaa.
11. Miten usein käyt metsässä kävelemässä/hiihtämässä/sienessä/marjassa?
Nykyään turhan harvoin, ja useimmiten vain kävelemässä. Silloin kun olen asunut nykyistä parempien marja- ja erityisesti sienimaastojen äärellä, olen käynyt säännöllisemmin sadonkorjuussa.
Laiskuus jatkuu siinä määrin, etten jaksa keksiä uusia kysymyksiä, enkä siten myöskään haasta ketään.
1. Mikä on lempikulkuvälineesi asteikolla juna, lentokone, laiva ja miksi?
Juna. Tai lentokone. Jompi kumpi näistä. Kumpi on parempi, riippuu matkan pituudesta. Juna voittaa ainakin linja-auton, koska junassa en ala voida pahoin. Siellä pystyn myös lukemaan toisin kuin linja-autossa. Laivoihin suhtaudun varauksella ja syynä on tässäkin tapauksessa pahoinvointi, joka iskee varsin äkkiä, jos alkaa keikuttaa.
2. Mitä lemmikkiä et missään nimessä ottaisi?
Ehkäpä en ottaisi käärmettä tai jotain muuta matelijaa. Lemmikki on mieluiten jonkin pehmeä ja karvainen eläin.
3. Käytkö katsomassa/auttamassa ketään vanhusta/sairasta säännöllisesti?
En tällä hetkellä asuinpaikasta johtuen. Jos asuisin muualla, jossa olisi esim. iäkkäitä sukulaisia lähiseudulla, hyvin todennäköisesti kävisin auttamassa.
4. Pysähdytkö viinalta haisevan maassa makaavan ihmisen kohdalle tarkistamaan hänen kuntonsa?
Olen pysähtynyt ja jopa soittanut apua, kun pultsari ei reagoinut puheeseen ja päässä vaikutti olevan haava. (Myönnän, etten ryhtynyt tutkimaan tarkemmin, mistä veri oli peräisin.)
5. Miten usein käyt kirjastossa?
Todella vaihtelevasti. Opiskeluprojektin aikana kävin hyvinkin säännöllisesti. Nyt kun on taas aikaa lukea muutakin, todennäköisesti alan käydä useammin etsimässä luettavaa.
6. Mitä lihaa/kalaa ostat kaupasta ja mitä siitä teet?
Ostan mitä milloinkin, useimmiten jotain edullista, ja katselen, jos jokin on tarjouksessa. Täytyy myöntää, että jauhelihaa tulee ostettua turhan usein vain sen takia, että siitä saa nopeasti kokattua jotain ruuantapaista. Kesäaikaan grillaan mielelläni, ja erityisesti silloin vaikuttaa myös miehen mielipide siihen, millaista lihaa grilliin päätyy. Mies on nirsompi kuin minä, millä on myös vaikutuksensa ostoksiini.
7. Luomu vai ei ja miksi?
Kyllä kiitos, mielellään, mutten kuitenkaan aina lähde ensisijaisesti luomua etsimään. Tässäkin tapauksessa hinnalla on vaikutusta eli jos luomu on ylikallista tavalliseen verrattuna, ostoskärryyn päätyy tavallinen tuote. Kaikenmaailman kemikaaleja saa muualtakin ihan riittävästi, vaikka söisi luomua.
8. Kiroiletko itseksesi autossa tai yksin kotona?
Joo... joskus. Mutten huvin vuoksi. Ainoastaan hyvästä syystä.
9. Mikä on sinun mielestäni hauskin ammatti?
Hauskin? Minä itse olen pohjimmiltani byrokraatti, joka tykkää pyöritellä asiakirjoja ja suunnitella ja organisoida erilaisia asioita. Onko se hauskaa? Olenko minä outo?
10. Oletko helposti johdateltavissa?
Mielestäni en. Tosin se, kuinka helposti lähden mukaan erilaisiin juttuihin, riippuu myös siitä, kuka ehdottaa, ja kuinka kiinnostunut olen ko. asiasta ylipäätään. Olen oppinut tervettä epäluuloisuutta ja harkintaa.
11. Miten usein käyt metsässä kävelemässä/hiihtämässä/sienessä/marjassa?
Nykyään turhan harvoin, ja useimmiten vain kävelemässä. Silloin kun olen asunut nykyistä parempien marja- ja erityisesti sienimaastojen äärellä, olen käynyt säännöllisemmin sadonkorjuussa.
Laiskuus jatkuu siinä määrin, etten jaksa keksiä uusia kysymyksiä, enkä siten myöskään haasta ketään.
keskiviikko 11. kesäkuuta 2014
Arki-illan ajanvietettä
Bee: Hei kuule, voisit sä tehdä jotain tälle pistorasialle? Se roikkuu.
Siippa: Miten niin roikkuu?
B: Se on niinku jotenkin irronnut seinästä.
S: Toihan on hengenvaarallinen. Et kai sä ole käyttänyt sitä?
B: Noo... Aina joskus, kun tässä lähellä ei ole muita pistorasioita.
S: Ei näiden kanssa kuule parane leikkiä!
B: No sitten olis varmaan parempi, että joku korjaisi sen.
S: Missä meidän ruuvimeisselit on? Aina hukassa...
B: Ne on työkalupakissa ja se on... Äh, et sä sitä kuitenkaan löydä. Mä haen. Millainen meisseli?
S: Ristipää. Aika pieni.
B palaa hetken kuluttua ristipäämeisselin kanssa.
S: Ei tollasta kun tasapäinen!
B: Äsken sanoit, että ristipää.
S: Niin mut sit mä katsoin tarkemmin.
B: Näyttää siihen kyllä ristipääkin sopivan. Kokeile nyt tällä ensin.
S ruuvaa ruuveja tiukempaan.
S: Ei kyllä tää pitää sittenkin ottaa irti.
S ryhtyy ruuvaamaan ruuveja auki ja yrittää sitten vetää pistorasian kokonaan irti seinästä.
B: Pitäis varmaan laittaa pääkytkimestä virrat pois, ennen kuin sä teet mitään enempää.
S: Miksi?
B: Ettet saa sähköiskua, kun tunget sormiasi sinne pistorasian taakse.
S: Ei tästä mitään sähköiskua saa. En mä koske mihinkään, missä on sähkö.
B: No kiva tietää... Mutta mä silti olen sitä mieltä, että tässä vaiheessa vois ne sähköt kytkeä pois päältä.
S: Ei tarvi!
B: Tiedät sä muuten, mitä sä olet tekemässä?
S: Hrmph... Ei tää nyt lähde edes irti. Pidä tätä rasiaa paikallaan, kun mä ruuvaan sen taas kiinni.
S ruuvaa...
B: Nyt se on muuten vielä enemmän irrallaan seinästä kuin aikaisemmin.
S: Miten niin?
B: Ennen se pysyi jotenkin seinässä kiinni, kun sen painoi paikalleen, mutta nyt se on millin irrallaan eikä mene lähemmäs.
S: Mä en ymmärrä, miten sen saa pysymään paikallaan, kun ei nää ruuvit pidä sitä yhtään. Kuuluuko se liimata seinään vai mitä?
B: Kuule mä en vaan tiedä, kun en ole tommosten kanssa leikkinyt.
S: Sähkömieskö tässä pitää kutsua?
B: Enpä ota kantaa siihenkään. Veikkaisin, että pistorasian saa kiinnittää seinään ilman mitään sähkärin papereita, mutta jos se ei onnistu, niin enpä sitten tiedä...
S siirtyy netin ääreen.
S: Mä vähän mietin nyt tätä...
B: Kiva, mutta mitäs tolle pistorasialle ihan käytännössä tehdään? Ei sitä noinkaan voi jättää olemaan.
S: Joojoo... Mä katson sitä jossain vaiheessa.
B katselee ympärilleen kodinkoneen pistoke kädessään.
S: Älä vaan koske siihen pistorasiaan. Se on hengenvaarallinen!
Siippa: Miten niin roikkuu?
B: Se on niinku jotenkin irronnut seinästä.
S: Toihan on hengenvaarallinen. Et kai sä ole käyttänyt sitä?
B: Noo... Aina joskus, kun tässä lähellä ei ole muita pistorasioita.
S: Ei näiden kanssa kuule parane leikkiä!
B: No sitten olis varmaan parempi, että joku korjaisi sen.
S: Missä meidän ruuvimeisselit on? Aina hukassa...
B: Ne on työkalupakissa ja se on... Äh, et sä sitä kuitenkaan löydä. Mä haen. Millainen meisseli?
S: Ristipää. Aika pieni.
B palaa hetken kuluttua ristipäämeisselin kanssa.
S: Ei tollasta kun tasapäinen!
B: Äsken sanoit, että ristipää.
S: Niin mut sit mä katsoin tarkemmin.
B: Näyttää siihen kyllä ristipääkin sopivan. Kokeile nyt tällä ensin.
S ruuvaa ruuveja tiukempaan.
S: Ei kyllä tää pitää sittenkin ottaa irti.
S ryhtyy ruuvaamaan ruuveja auki ja yrittää sitten vetää pistorasian kokonaan irti seinästä.
B: Pitäis varmaan laittaa pääkytkimestä virrat pois, ennen kuin sä teet mitään enempää.
S: Miksi?
B: Ettet saa sähköiskua, kun tunget sormiasi sinne pistorasian taakse.
S: Ei tästä mitään sähköiskua saa. En mä koske mihinkään, missä on sähkö.
B: No kiva tietää... Mutta mä silti olen sitä mieltä, että tässä vaiheessa vois ne sähköt kytkeä pois päältä.
S: Ei tarvi!
B: Tiedät sä muuten, mitä sä olet tekemässä?
S: Hrmph... Ei tää nyt lähde edes irti. Pidä tätä rasiaa paikallaan, kun mä ruuvaan sen taas kiinni.
S ruuvaa...
B: Nyt se on muuten vielä enemmän irrallaan seinästä kuin aikaisemmin.
S: Miten niin?
B: Ennen se pysyi jotenkin seinässä kiinni, kun sen painoi paikalleen, mutta nyt se on millin irrallaan eikä mene lähemmäs.
S: Mä en ymmärrä, miten sen saa pysymään paikallaan, kun ei nää ruuvit pidä sitä yhtään. Kuuluuko se liimata seinään vai mitä?
B: Kuule mä en vaan tiedä, kun en ole tommosten kanssa leikkinyt.
S: Sähkömieskö tässä pitää kutsua?
B: Enpä ota kantaa siihenkään. Veikkaisin, että pistorasian saa kiinnittää seinään ilman mitään sähkärin papereita, mutta jos se ei onnistu, niin enpä sitten tiedä...
S siirtyy netin ääreen.
S: Mä vähän mietin nyt tätä...
B: Kiva, mutta mitäs tolle pistorasialle ihan käytännössä tehdään? Ei sitä noinkaan voi jättää olemaan.
S: Joojoo... Mä katson sitä jossain vaiheessa.
B katselee ympärilleen kodinkoneen pistoke kädessään.
S: Älä vaan koske siihen pistorasiaan. Se on hengenvaarallinen!
maanantai 9. kesäkuuta 2014
Rytmihäiriö
Vaikkei aamulla tarvitse lähteä töihin ja sen tähden herätä kukonlaulun aikaan, olisi kuitenkin syytä pitää päivä päivänä ja yö yönä. Näin olen ajatellut ja varsin hyvin toteuttanutkin ajatusta. Arkiaamuina soi jopa kello, jotten pääse epähuomiossa vetelemään sikeitä iltapäivän puolelle. Niin kuin minulla muka sellaista taipumusta olisi...
Rehellisesti sanottuna olen aamu-uninen ja parhaassa työvireessä vasta iltapäivällä, mutta vanhemmiten - tämä on varmaan vanhenemisen ensi merkkejä - olen alkanut heräillä aikaisin aamulla ihan itselläni. Siis aikaisin minun mittapuuni mukaan. Kukko on kyllä varmaan kiekaissut jo paljon aikaisemmin.
Eilen kävi jonkinlainen työtapaturma, kun heräsin klo 13.15, mikä on minun nykyisellä mittapuullani todella myöhään. En ollut valvonut aamunsarastukseen, vaan olin nukkunut täydet 12 tuntia. Olisin nukkunut pidempäänkin, jollen olisi nähnyt unta, että pitää päästä vessaan. Se herätti, kun oli niin todentuntuinen uni.
Normaalisti ilman herätyskelloa en nuku 8-9 tuntia pidempään, ja yleensä kesäaikaan valo, joka tunkee makuuhuoneeseen verhojen välistä, herättää minut hyvissä ajoin. Paitsi eilen.
Miehellä on kyky nukkua vaikka iltaan, ellei mikään erityinen häiriötekijä, kuten melu tai nälkä, herätä häntä. Tuskin tarvitsee erikseen mainita, että siinä vaiheessa kun minä avasin silmäni, mies veteli edelleen hirsiä minkään häiritsemättä viaton ilme naamallaan. Siipastani täytyy sanoa, että vaikka mies valveilla ollessaan kuinka yrittäisi näyttää viattomalta, hän ei ikinä kykene yhtä täydelliseen suoritukseen kuin nukkuessaan.
Enivei... Siinä se sunnuntaipäivä sitten oikeastaan menikin, nukkuessa ja sen jälkeen miettiessä, miten saisi päivärytmin kohdalleen. Sekään ei ole nykyään enää yhtä helppoa kuin joskus parikymppisenä. Jos on herännyt iltapäivän puolella, uni ei todellakaan tule saman vuorokauden puolella. Herätyskello aamulla ei myöskään ole sataprosenttisen tehokas, jos minnekään ei ole pakko lähteä. Eikä asiaa todellakaan auta se, että mies on yökukkuja ja aamunukkuja, jolla viikon aluksi oli etätyöpäivä eli ei tarvetta herätä aikaisin.
Nyt ollaan melkein säädyllisessä vuorokausirytmissä, mutta hiukan vielä pitäisi pingottaa. Tarvitsen uuden työpaikan hetimiten. Muuten menee sisäinen kello sekaisin.
Rehellisesti sanottuna olen aamu-uninen ja parhaassa työvireessä vasta iltapäivällä, mutta vanhemmiten - tämä on varmaan vanhenemisen ensi merkkejä - olen alkanut heräillä aikaisin aamulla ihan itselläni. Siis aikaisin minun mittapuuni mukaan. Kukko on kyllä varmaan kiekaissut jo paljon aikaisemmin.
Eilen kävi jonkinlainen työtapaturma, kun heräsin klo 13.15, mikä on minun nykyisellä mittapuullani todella myöhään. En ollut valvonut aamunsarastukseen, vaan olin nukkunut täydet 12 tuntia. Olisin nukkunut pidempäänkin, jollen olisi nähnyt unta, että pitää päästä vessaan. Se herätti, kun oli niin todentuntuinen uni.
Normaalisti ilman herätyskelloa en nuku 8-9 tuntia pidempään, ja yleensä kesäaikaan valo, joka tunkee makuuhuoneeseen verhojen välistä, herättää minut hyvissä ajoin. Paitsi eilen.
Miehellä on kyky nukkua vaikka iltaan, ellei mikään erityinen häiriötekijä, kuten melu tai nälkä, herätä häntä. Tuskin tarvitsee erikseen mainita, että siinä vaiheessa kun minä avasin silmäni, mies veteli edelleen hirsiä minkään häiritsemättä viaton ilme naamallaan. Siipastani täytyy sanoa, että vaikka mies valveilla ollessaan kuinka yrittäisi näyttää viattomalta, hän ei ikinä kykene yhtä täydelliseen suoritukseen kuin nukkuessaan.
Enivei... Siinä se sunnuntaipäivä sitten oikeastaan menikin, nukkuessa ja sen jälkeen miettiessä, miten saisi päivärytmin kohdalleen. Sekään ei ole nykyään enää yhtä helppoa kuin joskus parikymppisenä. Jos on herännyt iltapäivän puolella, uni ei todellakaan tule saman vuorokauden puolella. Herätyskello aamulla ei myöskään ole sataprosenttisen tehokas, jos minnekään ei ole pakko lähteä. Eikä asiaa todellakaan auta se, että mies on yökukkuja ja aamunukkuja, jolla viikon aluksi oli etätyöpäivä eli ei tarvetta herätä aikaisin.
Nyt ollaan melkein säädyllisessä vuorokausirytmissä, mutta hiukan vielä pitäisi pingottaa. Tarvitsen uuden työpaikan hetimiten. Muuten menee sisäinen kello sekaisin.
torstai 5. kesäkuuta 2014
Oloneuvoksetar
Niin, jos en ole sattunut vielä mainitsemaan, niin meikäläinen on nykyään virallisesti työtön työnhakija. Nyrkkipaja otti ja keikahti siinä määrin, että aika moni työntekijä tipahti yli laidan. Ihan konkurssiin asti se ei vielä ole mennyt, on siellä edelleenkin muutama ihminen pitämässä kulisseja pystyssä, mutta kuulemma tekemisen puute on melkoinen. Ja täytyy sanoa, että viimeiset ajat, jotka siellä vietin, olivat kyllä niin erinomaisen tylsiä juurikin sen tekemisen puutteen takia, että harvemmin on yhtä pahaa pitkästymistä tullut vastaan. Toki sitä saattoi yrittää lieventää työpaikkailmoituksia etsimällä.
En tämä mikään suuri yllätys ollut kenellekään paitsi ehkä nyrkkipajan omistaja-johdolle, joka suoraan sanottuna (riittävän pitkäaikaisen havainnointini mukaan) leijailee bisnesvisioineen jossain ihan eri sfääreissä kuin ne ihmiset, jotka näkevät todellisuuden asiakkaiden kautta. Jos toiminta perustuu tuotteisiin, jotka eivät millään tavalla ole välttämättömiä kenellekään ja vastaavia tuotteita saa muualtakin, todennäköisesti jopa halvemmalla, niin niistähän ihmiset alkavat ensimmäisenä säästää. Voisin sanoa muutaman muunkin sanan, mutta olkoon...
Juu, tiedän kyllä, että bisnesideaansa pitää uskoa, jos haluaa sen menestyvän, mutta asiakaskentän tarpeiden ja toiveiden kuunteleminen saattaa myös olla hyväksi. "Me nyt omissa pienissä päissämme ajateltiin, että te asiakkaan haluatte ostaa tämän ylihintaisen hilavitkuttimen" ei ehkä anna riittäviä menestyksen eväitä.
No, tulipa nyt kuitenkin vielä sanottua tämäkin. Mutta loppukommenttina vielä totean, että nyrkkipajan ongelmat eivät enää vähimmässäkään määrin ole minun ongelmiani. Ja hyvä niin.
Uusia haasteita etsimässä siis, kuten asian voi kauniisti ilmaista. Olen suunnannut katseeni ihan toisenlaisiin työnantajiin ja päättänyt unohtaa nyrkkipajan tapaiset puljut. Sen sijaan lähitienoon broilerikasvattamot houkuttelevat. Niillä riittää markkinoita vähän huonompinakin aikoina. Ihmisillä on tietyt perustarpeet.
Nyt sitten on vain markkinoitava itseään ja omaa erinomaisuuttaan sekä broilerinkasvatuksen asiantuntemustaan.
P.S. Jotta en nyt saman tien joudu eläinsuojelijoiden elävältä syömäksi, totean että broilerikasvattamo on sellainen vain lainausmerkeissä. Fiksummat lukijat varmaankin ymmärsivät tämän ilman selityksiäkin.
En tämä mikään suuri yllätys ollut kenellekään paitsi ehkä nyrkkipajan omistaja-johdolle, joka suoraan sanottuna (riittävän pitkäaikaisen havainnointini mukaan) leijailee bisnesvisioineen jossain ihan eri sfääreissä kuin ne ihmiset, jotka näkevät todellisuuden asiakkaiden kautta. Jos toiminta perustuu tuotteisiin, jotka eivät millään tavalla ole välttämättömiä kenellekään ja vastaavia tuotteita saa muualtakin, todennäköisesti jopa halvemmalla, niin niistähän ihmiset alkavat ensimmäisenä säästää. Voisin sanoa muutaman muunkin sanan, mutta olkoon...
Juu, tiedän kyllä, että bisnesideaansa pitää uskoa, jos haluaa sen menestyvän, mutta asiakaskentän tarpeiden ja toiveiden kuunteleminen saattaa myös olla hyväksi. "Me nyt omissa pienissä päissämme ajateltiin, että te asiakkaan haluatte ostaa tämän ylihintaisen hilavitkuttimen" ei ehkä anna riittäviä menestyksen eväitä.
No, tulipa nyt kuitenkin vielä sanottua tämäkin. Mutta loppukommenttina vielä totean, että nyrkkipajan ongelmat eivät enää vähimmässäkään määrin ole minun ongelmiani. Ja hyvä niin.
Uusia haasteita etsimässä siis, kuten asian voi kauniisti ilmaista. Olen suunnannut katseeni ihan toisenlaisiin työnantajiin ja päättänyt unohtaa nyrkkipajan tapaiset puljut. Sen sijaan lähitienoon broilerikasvattamot houkuttelevat. Niillä riittää markkinoita vähän huonompinakin aikoina. Ihmisillä on tietyt perustarpeet.
Nyt sitten on vain markkinoitava itseään ja omaa erinomaisuuttaan sekä broilerinkasvatuksen asiantuntemustaan.
P.S. Jotta en nyt saman tien joudu eläinsuojelijoiden elävältä syömäksi, totean että broilerikasvattamo on sellainen vain lainausmerkeissä. Fiksummat lukijat varmaankin ymmärsivät tämän ilman selityksiäkin.
tiistai 27. toukokuuta 2014
Kissanhoidollinen haaste
Vanhempi kissoista sai lääkekuurin, tarkkaan ottaen pillerikuurin. Jos tämä troppi tehoaa, kissa syö pillereitä koko loppuikänsä eli toivottavasti usean vuoden ajan.
Sillä aikaa, kun odotettiin pillerien saapumista paikalliseen apteekkiin, minä valmistauduin pillerin antoon sekä henkisesti että fyysisesti. Olen joskus yrittänyt antaa kyseiselle pikkupedolle pillereitä, mutta silloin jouduin luovuttamaan, kun homma ei yksinkertaisesti onnistunut millään ilveellä, ja palaamaan eläinlääkärin pakeille kyselemään vaihtoehtoja. Tällä kertaa jouduin valitettavasti toteamaan pillerin ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi kahden kissan taloudessa.
Aloitin henkisen valmistautumisen googlaamalla ohjeita pillerin annosta kissalle. Ja niitähän löytyi ja myös videoiden muodossa. Ilmeisesti niille on kysyntää. Muutamat ohjeet luettuani ja pari videota katsottuani totesin niiden olevan täysin epärealistisia. Esimerkiksi videossa esiintyvä kissa nökötti rauhallisesti eläinlääkärin hoitopöydällä eikä ollut moksiskaan, vaikka sen suu avattiin ja sinne työnnettiin pilleri. Kissa ei inahtanutkaan. Joko kyseistä kissaa oli koulutettu tätä esitystä varten pennusta lähtien tai sitten se oli lievästi rauhoitettu. Meillä ei nimittäin toimenpide todellakaan onnistu noin helposti, ei kummankaan kissan kohdalla. Joissakin ohjeissa kissaa luonnehdittiin hoitovastaiseksi, ja sellaiseen tekstinkohtaan sopisi kuvitukseksi meidän vanhempi kissamme, juurikin tämä lääkittävä, esittelemässä sähinän kera purukalustoaan ja kynsiään hoitajalle.
Katsoin myös fyysisen valmistautumisen tarpeelliseksi, jotta käynti ihmislääkärillä ei ole välttämätön pillerin annon jälkeen. Nahkahanskat, asianmukaiset vaatteet (pitkät hihat ja lahkeet), sopivan kokoinen pyyhe kissan hallinnassa pitämiseen. Googlaus toi esille myös pilleriruiskun, ja koska minähän en tunge sormeani lihansyöjäpedon suuhun, jos vaihtoehtoja on, hankin sellaisenkin.
Ensimmäisen pillerin anto oli opettelua, kun etsin oikeaa tekniikkaa pilleriruiskun ujuttamiseksi riittävän syvälle kissan kitaan. Kissa ei tykännyt. Muutaman yrityksen ja erehdyksen jälkeen onnistuin. Seuraavana päivänä homma hoitui heti ensi yrittämällä ilmeisesti sen takia, että kissa oli niin järkyttynyt siitä, että häntä jo toistamiseen lääkittiin vastoin tahtoaan. Kolmannella kerralla kissa oli valmistautunut vastarintaan heti alusta lähtien ja yrityksiä tarvittiin useampia. Siitä eteenpäin lääkintä on sujunut melko hyvin, kunnes tänään tuli taas ongelmia.
Pyydystin kissan, joka heti pyyhkeen nähdessään alkoi sähistä. Suun auki saaminen ja pilleriruiskun sisään työntäminen oli tavallista hankalampaa, kun kissa rimpuili vastaan. Kaksi kertaa se tipautti pillerin ulos saman tien. Kolmannella kerralla luulin jo onnistuneeni, kunnes huomasin jonkin pienen valkoisen pallukan toisen kissan turkissa. Pilleri. Miten se sinne oli päätynyt? Pyydystin taas ulko-ovelle jo ehtineen kissan, joka alkoi olla niin ärsyyntynyt, että sen paikallaan pitäminenkään ei enää onnistunut. Katsoin parhaaksi päästää kissa irti, ja se juoksi jonnekin piiloon.
Pakollinen erätauko. Pehmennyt pilleri roskiin ja uusi valmiiksi pilleriruiskuun odottamaan.
Puolen tunnin kuluttua kissa ilmestyi keittiöön. En nimittäin ollut kierouksissani antanut sille ruokaa ennen pillerin antoa, joten nälkä ilmeisesti pakotti sen esille piilostaan. Eikä se nähtävästi enää odottanut joutuvansa pakkotoimien kohteeksi. Kissa pyyhkeeseen, pilleri suuhun ja vähän vettä perään varmistamaan, että se todellakin nielaisee pillerin.
Tätä sitten pitäisi jatkaa päivittäin oletettavasti muutaman vuoden ajan. Uskon, että kissa vähitellen tottuu lääkitsemiseen ja omakin tekniikkani kehittyy niin, että sirkusesitykset eivät toistu kovin usein.
Nyt pitäisi vielä opettaa mies antamaan kissalle pilleri niiden päivien varalta, jolloin olen itse estynyt. Se saattaa olla hankalampaa.
sunnuntai 25. toukokuuta 2014
Valivalivali... ja syvä huokaus päälle
Piti oikein tarkistaa, että milloin olen viimeksi käynyt täällä blogissa kääntymässä. Sen verran oli jo pölyä kertynyt, että on taas aika puhaltaa pahimmat pois. Saamaton olotila jatkuu vaikka koko ajan yritän tehdä kaikenlaista. Enkä pelkästään yritä, sillä silmin havaittavaa tulostakin syntyy, mutta blogi on jäänyt taas tuuliajolle ja roskaajatkin näyttävät löytäneen takaisin, vaikka juuri jossain hehkutin, miten olin saanut ne karkotettua.
Takapiha vie taas aikaa ja energiaa, vaikka siellä ei periaatteessa pitäisi olla mitään isompaa projektia odottamassa. Silti saan huomattavan paljon aikaa kulumaan siihen, että asetun kohtaan, josta näen koko komeuden, ja ryhdyn visioimaan. Puskaa sinne, kukkaa tänne... Ei ehkä kuitenkaan lisäpuskia, mutta jotain maanpeittokasvia pariin ongelmakohtaan. Vai pitäisikö ongelma peittää mullalla ja heitellä ruohonsiemeniä päälle? Välillä käyn poimimassa muutaman kotilon ja etanan ja lähetän ne nilviäisten taivaaseen.
Mennäviikolla tein huomioita naapuruston takapihoista sen verran kuin on mahdollista menemättä varsinaisesti kenenkään tontille tallustelemaan. Yhteen pihaan tuotiin jo viime syksynä minikaivuri, joka muutaman kauhallisen ehti kaivaa ennen kuin se jätettiin koko talveksi seisomaan sinne kuopan ja multakasan viereen. Nyt minikaivuri on viety pois, mutta projekti - mikä ikinä se sitten onkaan - ei näytä edenneen syksyn tilanteesta minnekään suuntaan. Mielenkiinnolla odotan, aikooko kyseisen pihan haltija perustaa jonkinlaisen mutalammikon takapihalleen vai mistä on kysymys.
Erään päivän sade innosti parikin naapuruston asukasta parturoimaan pihansa heinikkoa, joka oli jo ihan sen korkuista, että se olisi oikeastaan kannattanut leikata vaikkapa viikatteella. Toinen surruutteli ruohonleikkurilla edestakaisin märkää heinikkoa sateen aikana, toinen heti sen jälkeen. Ensin mainitun ruohonleikkuri taisi tehdä lakon jossakin vaiheessa, kun kyseisen heinikon yllä alkoi leijailla mustaa savua. Ihan kiva, että ihmiset vihdoin ja viimein havahtuvat ja alkavat siistiä pihojaan, mutta luulisi märän, ylipitkäksi päässeen ruohon leikkaamisen olevan vähän turhan vaivalloista. Eikö ihmisillä ole maalaisjärkeä, joka sanoisi, että kuivan heinikon leikkaaminen olisi helpompaa? Ja toisaalta heinäpeltoon tepsisi todennäköisesti siimaleikkuri tavallista ruohonleikkuria paremmin.
Itse asiassa kaikki edellämainitut tapaukset ovat yhden ja saman rivitalon takapihoja. Muuten tässä lähinaapurustossa ihmiset näyttävät pitävän pihansa jonkinlaisessa kuosissa, mutta tuossa talossa on ilmeisesti päässyt valloilleen kollektiivinen piittaamattomuus. Periaatteessa varmaan on ihan itse kunkin oma asia, miten takapihaansa hoitaa, mutta toisaalta heinäpellon kasvattaminen takapihalla ei minun mielestäni ole kovin fiksua ja huomaavaista naapurustoa kohtaan. Esimerkiksi ne kotilot, joita vastaan kaikki kotipuutarhurit sotivat, todennäköisesti sikiävät erityisesti näillä hunningolle jätetyillä pihoilla ja mönkivät sieltä syömään lähistön puutarhakasveja. Eikä naapuripihojen joutomaa varmaan ole mikään iso plussa, jos joku haluaa myydä asuntonsa ja toivoo naapuruston näyttävän parhaat puolensa mahdollisille ostajille.
Edellä olevan kirjoitettuani voin ilmeisesti todeta, että minulla on nykyään liikaa aikaa, kun ehdin tarkkailla naapurien tekemisiä ja tekemättä jättämisiä näinkin tarkasti jopa keskellä viikkoa.
Takapiha vie taas aikaa ja energiaa, vaikka siellä ei periaatteessa pitäisi olla mitään isompaa projektia odottamassa. Silti saan huomattavan paljon aikaa kulumaan siihen, että asetun kohtaan, josta näen koko komeuden, ja ryhdyn visioimaan. Puskaa sinne, kukkaa tänne... Ei ehkä kuitenkaan lisäpuskia, mutta jotain maanpeittokasvia pariin ongelmakohtaan. Vai pitäisikö ongelma peittää mullalla ja heitellä ruohonsiemeniä päälle? Välillä käyn poimimassa muutaman kotilon ja etanan ja lähetän ne nilviäisten taivaaseen.
Mennäviikolla tein huomioita naapuruston takapihoista sen verran kuin on mahdollista menemättä varsinaisesti kenenkään tontille tallustelemaan. Yhteen pihaan tuotiin jo viime syksynä minikaivuri, joka muutaman kauhallisen ehti kaivaa ennen kuin se jätettiin koko talveksi seisomaan sinne kuopan ja multakasan viereen. Nyt minikaivuri on viety pois, mutta projekti - mikä ikinä se sitten onkaan - ei näytä edenneen syksyn tilanteesta minnekään suuntaan. Mielenkiinnolla odotan, aikooko kyseisen pihan haltija perustaa jonkinlaisen mutalammikon takapihalleen vai mistä on kysymys.
Erään päivän sade innosti parikin naapuruston asukasta parturoimaan pihansa heinikkoa, joka oli jo ihan sen korkuista, että se olisi oikeastaan kannattanut leikata vaikkapa viikatteella. Toinen surruutteli ruohonleikkurilla edestakaisin märkää heinikkoa sateen aikana, toinen heti sen jälkeen. Ensin mainitun ruohonleikkuri taisi tehdä lakon jossakin vaiheessa, kun kyseisen heinikon yllä alkoi leijailla mustaa savua. Ihan kiva, että ihmiset vihdoin ja viimein havahtuvat ja alkavat siistiä pihojaan, mutta luulisi märän, ylipitkäksi päässeen ruohon leikkaamisen olevan vähän turhan vaivalloista. Eikö ihmisillä ole maalaisjärkeä, joka sanoisi, että kuivan heinikon leikkaaminen olisi helpompaa? Ja toisaalta heinäpeltoon tepsisi todennäköisesti siimaleikkuri tavallista ruohonleikkuria paremmin.
Itse asiassa kaikki edellämainitut tapaukset ovat yhden ja saman rivitalon takapihoja. Muuten tässä lähinaapurustossa ihmiset näyttävät pitävän pihansa jonkinlaisessa kuosissa, mutta tuossa talossa on ilmeisesti päässyt valloilleen kollektiivinen piittaamattomuus. Periaatteessa varmaan on ihan itse kunkin oma asia, miten takapihaansa hoitaa, mutta toisaalta heinäpellon kasvattaminen takapihalla ei minun mielestäni ole kovin fiksua ja huomaavaista naapurustoa kohtaan. Esimerkiksi ne kotilot, joita vastaan kaikki kotipuutarhurit sotivat, todennäköisesti sikiävät erityisesti näillä hunningolle jätetyillä pihoilla ja mönkivät sieltä syömään lähistön puutarhakasveja. Eikä naapuripihojen joutomaa varmaan ole mikään iso plussa, jos joku haluaa myydä asuntonsa ja toivoo naapuruston näyttävän parhaat puolensa mahdollisille ostajille.
Edellä olevan kirjoitettuani voin ilmeisesti todeta, että minulla on nykyään liikaa aikaa, kun ehdin tarkkailla naapurien tekemisiä ja tekemättä jättämisiä näinkin tarkasti jopa keskellä viikkoa.
keskiviikko 7. toukokuuta 2014
Déjà-vu
Olen jatkanut pyöräilyä edellisen postauksen jälkeen, ja sen kertaisesta kokemuksesta viisastuneena alkanut varata enemmän aikaa polkemiseen, jos perillä pitää olla määräaikaan mennessä. Kun ei tarvitse polkea kieli vyön alla, olo ei ole aivan niin kamala, mutta ei kunto viikossa niin paljon kohene, ettei ponnistus tuntuisi missään.
Yhtenä päivänä, edelleen hieman veren maku suussa, tuli tunne, että olen kokenut tämän ennenkin. Siis déjà-vu, mutta muistin sitten saman tien, mistä tuttuuden tunne oli peräisin. Samanlaisen olotilan olen kokenut x vuotta sitten, kun juoksin maastopukuun ja taisteluvarustukseen sonnustautuneena pitkin länsisuomalaista kangasmetsää. Silloin kyllä aloituskunto oli taatusti parempi kuin tällä hetkellä, mutta toisaalta olosuhteetkin olivat vaativammat kuin pyörällä polkiessa. Vaikka kuinka olisi ylämäkipyöräilystä kyse.
Alokasaika oli yhtä paikasta toiseen juoksemista, ja yleensä kantamuksena oli noin kymmenen kilon verran erilaisia sotilaallisia tarvekaluja. Kun ottaa huomioon, että esimerkiksi taisteluvyötä eli tietynlaista "liiviä", jossa varusteet kivääriä lukuunottamatta kulkevat kätevästi mukana, ei ole suunniteltu keskimittaiselle naiselle (vaan keskimittaiselle miehelle), jolloin sen ei tukeudu vyötärölle vaan lantiolle eli täysin väärään kohtaan, voisi sanoa vaikkapa, että ergonomia ei ole aivan kohdallaan. Oman lisänsä juoksemiseen toi myös mainittu kangasmaasto, jossa vauhtia ei ollut tarkoitus hidastaa silloinkaan, kun reitille sattui pehmeää hiekkaa. Ja tätä treenia jatkui noin kaksi kuukautta.
Eihän tuollaista liikuntaa kukaan tervejärkinen ihminen siviilissä harrasta, eikä siihen oikein ole mahdollisuuksiakaan kenelläkään taviksella. Mutta jos selvisin siitä hengissä, ja alokasajan lopulla koko homma tuntui jo huomattavasti helpommalta, niin eiköhän tämä pieni ja kevyt pyöräilyhaastekin tästä ala sujua ennen pitkää. Pitää vain toivoa vähäsateista kesää, sillä millään ihan kamalla koiranilmalla ei enää tässä iässä viitsi lähteä pyöräilemään, jos ei ole pakko.
No niin... Menipä vaihteeksi nuoruuden muisteluksi, mutta näitähän sattuu.
Yhtenä päivänä, edelleen hieman veren maku suussa, tuli tunne, että olen kokenut tämän ennenkin. Siis déjà-vu, mutta muistin sitten saman tien, mistä tuttuuden tunne oli peräisin. Samanlaisen olotilan olen kokenut x vuotta sitten, kun juoksin maastopukuun ja taisteluvarustukseen sonnustautuneena pitkin länsisuomalaista kangasmetsää. Silloin kyllä aloituskunto oli taatusti parempi kuin tällä hetkellä, mutta toisaalta olosuhteetkin olivat vaativammat kuin pyörällä polkiessa. Vaikka kuinka olisi ylämäkipyöräilystä kyse.
Alokasaika oli yhtä paikasta toiseen juoksemista, ja yleensä kantamuksena oli noin kymmenen kilon verran erilaisia sotilaallisia tarvekaluja. Kun ottaa huomioon, että esimerkiksi taisteluvyötä eli tietynlaista "liiviä", jossa varusteet kivääriä lukuunottamatta kulkevat kätevästi mukana, ei ole suunniteltu keskimittaiselle naiselle (vaan keskimittaiselle miehelle), jolloin sen ei tukeudu vyötärölle vaan lantiolle eli täysin väärään kohtaan, voisi sanoa vaikkapa, että ergonomia ei ole aivan kohdallaan. Oman lisänsä juoksemiseen toi myös mainittu kangasmaasto, jossa vauhtia ei ollut tarkoitus hidastaa silloinkaan, kun reitille sattui pehmeää hiekkaa. Ja tätä treenia jatkui noin kaksi kuukautta.
Eihän tuollaista liikuntaa kukaan tervejärkinen ihminen siviilissä harrasta, eikä siihen oikein ole mahdollisuuksiakaan kenelläkään taviksella. Mutta jos selvisin siitä hengissä, ja alokasajan lopulla koko homma tuntui jo huomattavasti helpommalta, niin eiköhän tämä pieni ja kevyt pyöräilyhaastekin tästä ala sujua ennen pitkää. Pitää vain toivoa vähäsateista kesää, sillä millään ihan kamalla koiranilmalla ei enää tässä iässä viitsi lähteä pyöräilemään, jos ei ole pakko.
No niin... Menipä vaihteeksi nuoruuden muisteluksi, mutta näitähän sattuu.
maanantai 28. huhtikuuta 2014
Kun ihminen on hullu
Tässä kun on koko mennyt talvi istuttu sisällä, enimmäkseen ruudun ääressä, ajattelin ryhtyä treenaamaan. Ihan omaksi iloksi ja hyvinvoinniksi, ilman sen erityisempiä tavoitteita, kun maratonin juoksemiset ja muut vastaavat hullutukset eivät ole minun heiniäni. Ajattelin asiaa ensimmäisen kerran jo muutamia viikkoja sitten, mutta ajatuksen kehittyminen tekemisen tasolle ottaa oman aikansa.
Tänään sitten kaivoin pyörän varastosta, ensimmäistä kertaa talven jälkeen, pumppusin ilmaa renkaisiin ja muutenkin totesin, että ihan vaikuttaa olevan käyttökunnossa fillari. Suunnittelin, että pyöräilen kuntokeskukseen - juu, sellaisenkin jäseneksi on tullut liityttyä uusi, terveellisempi elämä mielessä - käyn oikein ohjatulla tunnilla liikkumassa ja sitten tietenkin vielä polkaisen kotiin.
Suunnitelmassa oli virhe. Korjaan, useita virheitä.
Kilometrin verran pyörällä sotkettuani aloin muistella, että millainen se reitti onkaan. Pituus viitisen kilometriä eli senhän periaatteessa polkaisee vartissa, mutta sitten se reitin profiili. Pieni alamäki, ylämäkeä, hiukan tasaista, lisää ylämäkeä, tasaista, vielä yksi nyppylä ylöspäin ja sitten lopuksi sata metriä alamäkeä. Ei h******i! P*****e! V***u! V***u! V***u!!!
Niin... Tämä ajatus tuli ensimmäisen kerran mieleeni siinä vaiheessa, kun olin noin puolivälissä puolen kilometrin mittaista, näennäisen loivaa ylämäkeä. Pienin mahdollinen vaihde silmässä ja silti alkoi vauhti hyytyä. Viimeiset parikymmentä metriä talutin pyörää, kun muuhun en pystynyt. Seuraavan kerran jalat ottivat maahan, kun tuli vastaan se lyhyempi ja jyrkempi ylämäki. Vartin kuvitelman matka-ajasta sai unohtaa siinä vaiheessa kun vartti oli kulunut, eikä määränpää edes vielä häämöttänyt horisontissa. Perille vihdoin tultuani olin puolikuollut.
Ehdin perille juuri ennen ohjatun tunnin alkua, joten sinne saikin sitten juosta viimeiset metrit pukuhuoneesta. Ohjelmassa oli pulssinnostoliikuntaa, hyppelyä sinne tänne, ei taukoja. Herran kiitos olin onnistunut valikoimaan vain puolen tunnin rääkin. Silti en ymmärrä, mitä olin ajatellut suunnitellessani pyöräilyn päälle aerobista kuntoliikuntarääkkiä. Järkevä ihminen olisi mennyt suosiolla punttisalin puolelle, jossa saa sentään istua useimmissa laitteissa ja tehdä hommia omaan tahtiin.
Ohjatun rääkin jälkeen olin täysin raato. Raahauduin vapisevin jaloin ja naama punaisena pukuhuoneeseen, jossa havaitsin parikymppisen neitosen vilkuilevan suuntaani selvästikin miettien, pitäisikö tädille soittaa ambulanssi. Kykenin kuitenkin luomaan neitosen suuntaan "I kill you" -katseeni, joka ilmeisesti rauhoitti hänet. Tai ainakin pelotti pois töllistelemästä.
Litran vettä juotuani olin sen verran tointunut, että päätin polkaista kotiin. Kotimatka sentään oli enimmäkseen alamäkeä, joten se sujui ilman pyöräntalutusetappeja. Eikä kotinurkilla onneksi ollut saapuessani edes naapureita ulkona töllistelemässä naamaani, joka oli edelleen melko punertava.
Jaa että minäkö huonokuntoinen? Ilmeisesti sitten. Tai ainakin pitää tehdä järkevämpi suunnitelma suraavaksi liikuntakerraksi.
Tänään sitten kaivoin pyörän varastosta, ensimmäistä kertaa talven jälkeen, pumppusin ilmaa renkaisiin ja muutenkin totesin, että ihan vaikuttaa olevan käyttökunnossa fillari. Suunnittelin, että pyöräilen kuntokeskukseen - juu, sellaisenkin jäseneksi on tullut liityttyä uusi, terveellisempi elämä mielessä - käyn oikein ohjatulla tunnilla liikkumassa ja sitten tietenkin vielä polkaisen kotiin.
Suunnitelmassa oli virhe. Korjaan, useita virheitä.
Kilometrin verran pyörällä sotkettuani aloin muistella, että millainen se reitti onkaan. Pituus viitisen kilometriä eli senhän periaatteessa polkaisee vartissa, mutta sitten se reitin profiili. Pieni alamäki, ylämäkeä, hiukan tasaista, lisää ylämäkeä, tasaista, vielä yksi nyppylä ylöspäin ja sitten lopuksi sata metriä alamäkeä. Ei h******i! P*****e! V***u! V***u! V***u!!!
Niin... Tämä ajatus tuli ensimmäisen kerran mieleeni siinä vaiheessa, kun olin noin puolivälissä puolen kilometrin mittaista, näennäisen loivaa ylämäkeä. Pienin mahdollinen vaihde silmässä ja silti alkoi vauhti hyytyä. Viimeiset parikymmentä metriä talutin pyörää, kun muuhun en pystynyt. Seuraavan kerran jalat ottivat maahan, kun tuli vastaan se lyhyempi ja jyrkempi ylämäki. Vartin kuvitelman matka-ajasta sai unohtaa siinä vaiheessa kun vartti oli kulunut, eikä määränpää edes vielä häämöttänyt horisontissa. Perille vihdoin tultuani olin puolikuollut.
Ehdin perille juuri ennen ohjatun tunnin alkua, joten sinne saikin sitten juosta viimeiset metrit pukuhuoneesta. Ohjelmassa oli pulssinnostoliikuntaa, hyppelyä sinne tänne, ei taukoja. Herran kiitos olin onnistunut valikoimaan vain puolen tunnin rääkin. Silti en ymmärrä, mitä olin ajatellut suunnitellessani pyöräilyn päälle aerobista kuntoliikuntarääkkiä. Järkevä ihminen olisi mennyt suosiolla punttisalin puolelle, jossa saa sentään istua useimmissa laitteissa ja tehdä hommia omaan tahtiin.
Ohjatun rääkin jälkeen olin täysin raato. Raahauduin vapisevin jaloin ja naama punaisena pukuhuoneeseen, jossa havaitsin parikymppisen neitosen vilkuilevan suuntaani selvästikin miettien, pitäisikö tädille soittaa ambulanssi. Kykenin kuitenkin luomaan neitosen suuntaan "I kill you" -katseeni, joka ilmeisesti rauhoitti hänet. Tai ainakin pelotti pois töllistelemästä.
Litran vettä juotuani olin sen verran tointunut, että päätin polkaista kotiin. Kotimatka sentään oli enimmäkseen alamäkeä, joten se sujui ilman pyöräntalutusetappeja. Eikä kotinurkilla onneksi ollut saapuessani edes naapureita ulkona töllistelemässä naamaani, joka oli edelleen melko punertava.
Jaa että minäkö huonokuntoinen? Ilmeisesti sitten. Tai ainakin pitää tehdä järkevämpi suunnitelma suraavaksi liikuntakerraksi.
sunnuntai 27. huhtikuuta 2014
Utelukysymyshaaste
Taas on kulunut aikaa hiljaiselolla vaikka kuinka paljon. En vaan ole keksinyt mitään kirjoitettavaa tai ainakaan saanut aikaiseksi tarttua näppikseen, jos joku ajatuksenpuolikas on päässä pyörähtänyt. Pläääh... Ei jaksa eikä kykene eikä huvita. Tulee ihan mieleen eräs prinsessa tornikamarissaan...
Puskissa on nyt kuitenkin rientänyt avuksi ja heittänyt minulle haasteen vastattavaksi. Nyt on siis jokin aihe, josta kirjoittaa.
1. Linkitä henkilö, joka haastoi sinut. - Tuossa edellähän se jo tuli tehtyä.
2. ...vastaa alla oleviin kysymyksiin.
3 jne: Niin pitkälle ei energianpuuska taida tälläkään kerralla riittää, että lähettäisin haastetta eteenpäin. Tästä saa ottaa mukaansa, ken haluaa.
Kysymykset:
1. Mitä aiot tehdä isona? (Tämä ei sitten ole ikäkysymys!)
Kirjoittaa menestysromaanin, josta tehdään Hollywood-elokuva. Tai sitten ryhtyä salaiseksi agentiksi. Siis jotain erilaista kuin tähän asti, jotain uutta. Aika näyttää, mitä keksin.
2. Jatka lausetta: Jos olisin rohkeampi, niin...
Eivät minun tekemiseni tai tekemättä jättämiseni ole mielestäni rohkeuden puutteesta kiinni. Olen joitakin kertoja tehnyt ratkaisun, joka ympäristön mielestä on ollut rohkea ja yllättävä. Mutta se rohkeus...?? En oikein ymmärrä kysymystä. Mitä sitä turhaan miettimään, uskaltaako. Sen kun menee ja tekee ja katsoo, mitä siitä tulee. Ennemminkin ne tekemättä jäävät asiat ovat kiinni viitsimisestä.
3. Mitkä asiat saavat sinut kyyneliin?
Monenkinlaiset. Joskus ihan omituiset, kun tarkemmin ajattelee. Mutta en minä silti jatkuvasti kyynelehdi, päin vastoin.
4. Jos sinulla olisi mahdollisuus, niin mitä harrastusta haluaisit kokeilla?
Jos nyt puhutaan sellaisesta harrastuksesta, jonka kokeileminen syystä tai toisesta olisi vaikeaa eli ei ole mahdollisuutta vain yksinkertaisesti saapastella johonkin sopivaan tilaisuuteen ja maksaa muutamaa euroa, niin sitten vastaus on ehdottomasti ralliautoilu. Ei siis mikään formulatyyppinen tai muu rata-autoilu, vaan sellaisella henkilöauton näköisellä soratietä pitkin.
5. Ottaisitko jonkin kauneusleikkauksen vanhempana? Onko mielipiteesi tästä muuttunut iän myötä?
En ottaisi sen takia, että iän myötä ulkonäkö on rapistunut. Sen sijaan voisin harkita kosmeettista kirurgiaa, jos esim. yläluomet alkaisivat roikkua niin, että se haittaisi näköä. Tai jotain muuta vastaavaa, joka liittyisi fyysiseen hyvinvointiin eikä olisi muulla tavalla korjattavissa. Kai sellainenkin periaatteessa kauneusleikkaukseksi lasketaan ainakin osittain. Mielipide ei ole muuttunut vuosien varrella.
6. Mikä laulu on viime aikoina soinut päässäsi? Entä onko jokin biisi ollut joskus oikein riesana ja korvamatona?
Viime aikoina ei ole tainnut olla mitään erityistä korvamatoa, ei ainakaan pitkäaikaista. Enkä kyllä muista, että jonkin tietti kappale olisi aivan erityisesti vaivannut aikaisemminkaan. Jos nyt joku pitää nimetä niin vaikka sitten tämä, ja sekin osittain sen takia, että yritin ymmärtää, mitä siinä sanotaan.
7. Mitä tietotekniikkaa ostaisit heti, jos olisi mahdollisuus/varaa?
Uusi läppäri tulisi ihan tarpeeseen. Voisin ottaa tällä kerralla vaikka sellaisen omenan kuvalla varustetun. Ja itse asiassa vaihtaa saman tien kännykänkin saman merkkiseen.
8. Opiskeluhaaveita, mitä?
Kun nyt vihdoin ja viimein sain sen yhden pitkän projektin valmiiksi, niin tällä hetkellä ei voisi vähempää kiinnostaa opiskella yhtään mitään.
9. Mikä on kaikkein tärkein arvosi ja miksi?
Pitää elää niin, että pystyy elämään itsensä kanssa sovussa. Oman itsen hyväksyminen on perusta siihen, että on sovussa myös ympäristön kanssa.
10. Riitätkö itsellesi?
Pyrin riittämään, vaikka tiedostan, etten ole täydellinen. Mutta ei minun tarvitsekaan olla. Katso myös edellinen vastaus.
11. Minkälainen käsillä tekeminen on sinulle mieluisinta?
Oikeastaan kaikenlainen. Kesällä pihanhoito, ympäri vuoden ruuanlaitto. Käsitöiden kohdalla mieluiten jotain sellaista, joka vaatii taitoa ja keskittymistä ja vaikka myös uuden opettelua.
Puskissa on nyt kuitenkin rientänyt avuksi ja heittänyt minulle haasteen vastattavaksi. Nyt on siis jokin aihe, josta kirjoittaa.
1. Linkitä henkilö, joka haastoi sinut. - Tuossa edellähän se jo tuli tehtyä.
2. ...vastaa alla oleviin kysymyksiin.
3 jne: Niin pitkälle ei energianpuuska taida tälläkään kerralla riittää, että lähettäisin haastetta eteenpäin. Tästä saa ottaa mukaansa, ken haluaa.
Kysymykset:
1. Mitä aiot tehdä isona? (Tämä ei sitten ole ikäkysymys!)
Kirjoittaa menestysromaanin, josta tehdään Hollywood-elokuva. Tai sitten ryhtyä salaiseksi agentiksi. Siis jotain erilaista kuin tähän asti, jotain uutta. Aika näyttää, mitä keksin.
2. Jatka lausetta: Jos olisin rohkeampi, niin...
Eivät minun tekemiseni tai tekemättä jättämiseni ole mielestäni rohkeuden puutteesta kiinni. Olen joitakin kertoja tehnyt ratkaisun, joka ympäristön mielestä on ollut rohkea ja yllättävä. Mutta se rohkeus...?? En oikein ymmärrä kysymystä. Mitä sitä turhaan miettimään, uskaltaako. Sen kun menee ja tekee ja katsoo, mitä siitä tulee. Ennemminkin ne tekemättä jäävät asiat ovat kiinni viitsimisestä.
3. Mitkä asiat saavat sinut kyyneliin?
Monenkinlaiset. Joskus ihan omituiset, kun tarkemmin ajattelee. Mutta en minä silti jatkuvasti kyynelehdi, päin vastoin.
4. Jos sinulla olisi mahdollisuus, niin mitä harrastusta haluaisit kokeilla?
Jos nyt puhutaan sellaisesta harrastuksesta, jonka kokeileminen syystä tai toisesta olisi vaikeaa eli ei ole mahdollisuutta vain yksinkertaisesti saapastella johonkin sopivaan tilaisuuteen ja maksaa muutamaa euroa, niin sitten vastaus on ehdottomasti ralliautoilu. Ei siis mikään formulatyyppinen tai muu rata-autoilu, vaan sellaisella henkilöauton näköisellä soratietä pitkin.
5. Ottaisitko jonkin kauneusleikkauksen vanhempana? Onko mielipiteesi tästä muuttunut iän myötä?
En ottaisi sen takia, että iän myötä ulkonäkö on rapistunut. Sen sijaan voisin harkita kosmeettista kirurgiaa, jos esim. yläluomet alkaisivat roikkua niin, että se haittaisi näköä. Tai jotain muuta vastaavaa, joka liittyisi fyysiseen hyvinvointiin eikä olisi muulla tavalla korjattavissa. Kai sellainenkin periaatteessa kauneusleikkaukseksi lasketaan ainakin osittain. Mielipide ei ole muuttunut vuosien varrella.
6. Mikä laulu on viime aikoina soinut päässäsi? Entä onko jokin biisi ollut joskus oikein riesana ja korvamatona?
Viime aikoina ei ole tainnut olla mitään erityistä korvamatoa, ei ainakaan pitkäaikaista. Enkä kyllä muista, että jonkin tietti kappale olisi aivan erityisesti vaivannut aikaisemminkaan. Jos nyt joku pitää nimetä niin vaikka sitten tämä, ja sekin osittain sen takia, että yritin ymmärtää, mitä siinä sanotaan.
7. Mitä tietotekniikkaa ostaisit heti, jos olisi mahdollisuus/varaa?
Uusi läppäri tulisi ihan tarpeeseen. Voisin ottaa tällä kerralla vaikka sellaisen omenan kuvalla varustetun. Ja itse asiassa vaihtaa saman tien kännykänkin saman merkkiseen.
8. Opiskeluhaaveita, mitä?
Kun nyt vihdoin ja viimein sain sen yhden pitkän projektin valmiiksi, niin tällä hetkellä ei voisi vähempää kiinnostaa opiskella yhtään mitään.
9. Mikä on kaikkein tärkein arvosi ja miksi?
Pitää elää niin, että pystyy elämään itsensä kanssa sovussa. Oman itsen hyväksyminen on perusta siihen, että on sovussa myös ympäristön kanssa.
10. Riitätkö itsellesi?
Pyrin riittämään, vaikka tiedostan, etten ole täydellinen. Mutta ei minun tarvitsekaan olla. Katso myös edellinen vastaus.
11. Minkälainen käsillä tekeminen on sinulle mieluisinta?
Oikeastaan kaikenlainen. Kesällä pihanhoito, ympäri vuoden ruuanlaitto. Käsitöiden kohdalla mieluiten jotain sellaista, joka vaatii taitoa ja keskittymistä ja vaikka myös uuden opettelua.
perjantai 11. huhtikuuta 2014
Miksi mikään ei huvita?
Prinsessa istui makuukamarinsa ikkunalaudalla katsellen ulkona avautuvaa maisemaa. Korkean tornin huipulla olevasta kamarista näkyi kumpuja ja laaksoja silmän kantamattomiin, mutta prinsessa huokasi ikävystyneenä, sillä hän oli katsellut samaa maisemaa niin monta kertaa, että osasi ulkoa jokaisen yksityiskohdan.
Prinsessa piteli toisessa kädessään värttinää, jonka hän oli ottanut esille tarkoituksenaan kehrätä kultalankaa kirjontatyötään varten. Sitten hän oli kuitenkin istahtanut ajatuksissaan ikkunalaudalle ja unohtanut värttinän. Häntä ei huvittanut kehrätä eikä häntä oikeastaan huvittanut tehdä kirjontatyötäkään. Mutta kaikkein vähiten häntä huvitti katsella kumpuilevaa maisemaa, jossa jokainen ruohonkorsi ja puunlehti oli täydellisesti omalla paikallaan.
Kuningattaren mukaan prinsessan piti osata kehrätä ja kirjoa. Muuten saattaisi käydä niin, että prinssi valkoisella ratsullaan jäisi tulematta tähän linnaan ja menisi sen sijaan kosimaan naapurimaan prinsessaa, joka oli maankuulu taidostaan kehrätä ohuen ohutta kultalankaa. Prinsessa huokasi syvään muistaessaan kuningattaren sanat, sillä ajatus prinssistä ikävystytti häntä. Hän ei ollut vielä tähän päivään mennessä tavannut prinssiä, jonka seurassa häntä olisi huvittanut viettää viittä minuuttia kauemmin.
Oveen koputettiin. Prinsessa huokaisi, sillä hän tiesi, että ovella oli palvelustyttö, joka toi hänelle teetä ja leivoksia kuten joka päivä tähän aikaan. Palvelustyttä astui sisään ja asetti teekannun ja kupin sekä leivoslautasen pienelle pöydälle millintarkasti samaan asentoon kuin aina. Prinsessa vilkaisi leivoslautasta. Suklaaleivos, mansikkaleivos ja kermaleivos. Hänelle oli tuotu samat kolme leivosta joka päivä niin kauan kuin hän saattoi muistaa.
Prinsessa näykki mansikkaleivosta ja joi hiukan teetä. Mansikkaleivos maistui samalta kuin aina ennenkin, ja kun prinsessa tarkemmin ajatteli asiaa, hän ei oikeastaan edes pitänyt mansikkaleivoksesta. Ei hän sen puoleen pitänyt suklaaleivoksesta tai kermaleivoksestakaan, mutta suklaan tai kermavaahdon syöminen ei huvittanut häntä tänään.
"Miksi mikään ei huvita minua?", mietti prinsessa ja mutristi tyytymättömänä suutaan.
Prinsessa meni istumaan takaisin ikkunalaudalle ja katsoi alas ikkunasta. Ikkunan alla kasvoi suuri puu, joka peitti maan näkyvistä lehvästöllään. Prinsessa ei tiennyt, mitä puun alla oli, sillä hän ei ollut koskaan käynyt tässä osassa linnanpihaa. Sinne ei prinsessoilla ole mitään syytä mennä, oli kuningatar sanonut painokkaasti jo monta vuotta sitten, kun pikkuprinsessa olisi halunnut lähteä seikkailemaan.
Ulkoa kuului metsästystorven ääni, jota säesti koirien haukunta. Kuningas seurueineen oli palaamassa metsästysretkeltä. Prinsessa alkoi täyhyillä ääneen suuntaan nähdäkseen, mitä saalista kuningas oli saanut. Hän kurkotti ulos ikkunasta nähdäkseen paremmin ja kurkotti hiukan vielä niin kauas kuin pystyi, ja juuri kun hän sai metsästysseurueen näkyviinsä, hän menetti tasapainonsa.
Prinsessa putosi suoraan puun lehvästöön, kiepahteli alemmas oksa oksalta ja lopulta tömähti maahan keskelle karsinaa, jossa oli emakko porsaineen. Prinsessa oli niin yllättynyt kokemuksestaan, ettei huomannut kiljaista tai edes pyörtyä, vaikka prinsessojen epäilemättä olisi pitänyt toimia niin tällaisessa tilanteessa.
Porsaat olivat pelästyneet putoavaa prinsessaa ja kipittäneet turvaan emakon luokse. Kun prinsessa vain istui hiljaa paikallaan mutalätäkössä, hän ei enää vaikuttanut vaaralliselta, ja uteliain porsaista uskaltautui lähemmäs. Se tökkäsi kärsällään prinsessan jalkaa, ja prinsessa havahtui todellisuuteen. Prinsessa katsoi porsasta, jollaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
"Oi!", henkäisi prinsessa. "Miten mielenkiintoista!"
* * *
"Haasta minut kirjoittamaan"
Tämä tarina on vastaus Rantakasvin antamaan aiheeseen "Miksi mikään ei huvita?".
Prinsessa piteli toisessa kädessään värttinää, jonka hän oli ottanut esille tarkoituksenaan kehrätä kultalankaa kirjontatyötään varten. Sitten hän oli kuitenkin istahtanut ajatuksissaan ikkunalaudalle ja unohtanut värttinän. Häntä ei huvittanut kehrätä eikä häntä oikeastaan huvittanut tehdä kirjontatyötäkään. Mutta kaikkein vähiten häntä huvitti katsella kumpuilevaa maisemaa, jossa jokainen ruohonkorsi ja puunlehti oli täydellisesti omalla paikallaan.
Kuningattaren mukaan prinsessan piti osata kehrätä ja kirjoa. Muuten saattaisi käydä niin, että prinssi valkoisella ratsullaan jäisi tulematta tähän linnaan ja menisi sen sijaan kosimaan naapurimaan prinsessaa, joka oli maankuulu taidostaan kehrätä ohuen ohutta kultalankaa. Prinsessa huokasi syvään muistaessaan kuningattaren sanat, sillä ajatus prinssistä ikävystytti häntä. Hän ei ollut vielä tähän päivään mennessä tavannut prinssiä, jonka seurassa häntä olisi huvittanut viettää viittä minuuttia kauemmin.
Oveen koputettiin. Prinsessa huokaisi, sillä hän tiesi, että ovella oli palvelustyttö, joka toi hänelle teetä ja leivoksia kuten joka päivä tähän aikaan. Palvelustyttä astui sisään ja asetti teekannun ja kupin sekä leivoslautasen pienelle pöydälle millintarkasti samaan asentoon kuin aina. Prinsessa vilkaisi leivoslautasta. Suklaaleivos, mansikkaleivos ja kermaleivos. Hänelle oli tuotu samat kolme leivosta joka päivä niin kauan kuin hän saattoi muistaa.
Prinsessa näykki mansikkaleivosta ja joi hiukan teetä. Mansikkaleivos maistui samalta kuin aina ennenkin, ja kun prinsessa tarkemmin ajatteli asiaa, hän ei oikeastaan edes pitänyt mansikkaleivoksesta. Ei hän sen puoleen pitänyt suklaaleivoksesta tai kermaleivoksestakaan, mutta suklaan tai kermavaahdon syöminen ei huvittanut häntä tänään.
"Miksi mikään ei huvita minua?", mietti prinsessa ja mutristi tyytymättömänä suutaan.
Prinsessa meni istumaan takaisin ikkunalaudalle ja katsoi alas ikkunasta. Ikkunan alla kasvoi suuri puu, joka peitti maan näkyvistä lehvästöllään. Prinsessa ei tiennyt, mitä puun alla oli, sillä hän ei ollut koskaan käynyt tässä osassa linnanpihaa. Sinne ei prinsessoilla ole mitään syytä mennä, oli kuningatar sanonut painokkaasti jo monta vuotta sitten, kun pikkuprinsessa olisi halunnut lähteä seikkailemaan.
Ulkoa kuului metsästystorven ääni, jota säesti koirien haukunta. Kuningas seurueineen oli palaamassa metsästysretkeltä. Prinsessa alkoi täyhyillä ääneen suuntaan nähdäkseen, mitä saalista kuningas oli saanut. Hän kurkotti ulos ikkunasta nähdäkseen paremmin ja kurkotti hiukan vielä niin kauas kuin pystyi, ja juuri kun hän sai metsästysseurueen näkyviinsä, hän menetti tasapainonsa.
Prinsessa putosi suoraan puun lehvästöön, kiepahteli alemmas oksa oksalta ja lopulta tömähti maahan keskelle karsinaa, jossa oli emakko porsaineen. Prinsessa oli niin yllättynyt kokemuksestaan, ettei huomannut kiljaista tai edes pyörtyä, vaikka prinsessojen epäilemättä olisi pitänyt toimia niin tällaisessa tilanteessa.
Porsaat olivat pelästyneet putoavaa prinsessaa ja kipittäneet turvaan emakon luokse. Kun prinsessa vain istui hiljaa paikallaan mutalätäkössä, hän ei enää vaikuttanut vaaralliselta, ja uteliain porsaista uskaltautui lähemmäs. Se tökkäsi kärsällään prinsessan jalkaa, ja prinsessa havahtui todellisuuteen. Prinsessa katsoi porsasta, jollaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
"Oi!", henkäisi prinsessa. "Miten mielenkiintoista!"
* * *
"Haasta minut kirjoittamaan"
Tämä tarina on vastaus Rantakasvin antamaan aiheeseen "Miksi mikään ei huvita?".
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
Uudet näkymät ja muuta turhanpäiväistä lätinää
Olin eilen pilateksessa ja tänään kyllä tuntuu siltä, että jotain on tehty. Olenhan minä joskus ennenkin kokeillut pilatesta, tosin aika monta vuotta sitten, joten ei se mikään yllätys ollut, että "kevyen" treenin tuloksena ovat kauttaaltaan kipeät lihakset. Ihan joka paikkaan ei tarkkaan ottaen satu, mutta sattuu outoihin paikkoihin. Aamulla jo pelästyin, että ei kai vaan ole mahatauti iskenyt, kun mahaan sattuu, ennen kuin älysin, että kyseessä on lihaskipu.
Enkö kuulostakin aivan ihmiseltä, joka ei ole koskaan liikkunut?
Kai se tästä sitten taas lähtee. Alkaa olla jo aikakin tehdä jotain muutaman kuukauden mitääntekemättömyyden jälkeen. Muuten tulee ennenaikainen noutaja. Tai niinhän ainakin uhkaillaan fyysisesti passiivisia.
Tänään kävin tekemässä vakiokävelylenkkini mutta päinvastaiseen suuntaan kuin yleensä. En tiedä, miksi minulla on tapana lähteä kotiovelta aina oikealle sen sijaan, että lähtisinkin vasemmalle kuten tänään. Rutiinin rikkominen silloin tällöin kuitenkin kannattaa. Nytkin panin merkille vaikka mitä sellaista, jota normaalisti en edes näe, kun katselen maisemia täysin vastakkaisesta suunnasta. Ihmisten pihoja lähinnä mutta jotain minulle uutta kuitenkin.
Muuten tuntuu siltä, että Projektin jälkeinen elämä lähtee liikkeelle kankeasti. Johan tässä on muutama viikko yritetty aktivoitua, mutta aika hitaasti se tuntuu onnistuvan. En ole blogistanissakaan jaksanut/viitsinyt/saanut aikaiseksi seikkailla saatikka että olisin oikein itse kirjoittanut jotain. Epämääräistä lätinää kerran viikossa, sitä on tarjolla.
Sen verran olen ajatuksen tasolla kuitenkin aktivoitunut, että ajattelin saattaa loppuun viime kesänä itselleni teidän lukijoiden avulla asettamani kirjoitushaasteen. Niitä vielä käsittelemättä olevia aiheita on edelleen muutama. Yksi aiheista on kyllä pyörinyt päässäni koko talven ja tarinan runko on aika pitkälle kehittynyt. Saapa nähdä sitten, millaisessa muodossa se päätyy blogiin asti.
Tällaista lätinää tällä kerralla. Seuraavalla kerralla, joka toivottavasti koittaa jo ennen kuin viikko on taas kulunut, toivottavasti jotain järkevämpää.
Enkö kuulostakin aivan ihmiseltä, joka ei ole koskaan liikkunut?
Kai se tästä sitten taas lähtee. Alkaa olla jo aikakin tehdä jotain muutaman kuukauden mitääntekemättömyyden jälkeen. Muuten tulee ennenaikainen noutaja. Tai niinhän ainakin uhkaillaan fyysisesti passiivisia.
Tänään kävin tekemässä vakiokävelylenkkini mutta päinvastaiseen suuntaan kuin yleensä. En tiedä, miksi minulla on tapana lähteä kotiovelta aina oikealle sen sijaan, että lähtisinkin vasemmalle kuten tänään. Rutiinin rikkominen silloin tällöin kuitenkin kannattaa. Nytkin panin merkille vaikka mitä sellaista, jota normaalisti en edes näe, kun katselen maisemia täysin vastakkaisesta suunnasta. Ihmisten pihoja lähinnä mutta jotain minulle uutta kuitenkin.
Muuten tuntuu siltä, että Projektin jälkeinen elämä lähtee liikkeelle kankeasti. Johan tässä on muutama viikko yritetty aktivoitua, mutta aika hitaasti se tuntuu onnistuvan. En ole blogistanissakaan jaksanut/viitsinyt/saanut aikaiseksi seikkailla saatikka että olisin oikein itse kirjoittanut jotain. Epämääräistä lätinää kerran viikossa, sitä on tarjolla.
Sen verran olen ajatuksen tasolla kuitenkin aktivoitunut, että ajattelin saattaa loppuun viime kesänä itselleni teidän lukijoiden avulla asettamani kirjoitushaasteen. Niitä vielä käsittelemättä olevia aiheita on edelleen muutama. Yksi aiheista on kyllä pyörinyt päässäni koko talven ja tarinan runko on aika pitkälle kehittynyt. Saapa nähdä sitten, millaisessa muodossa se päätyy blogiin asti.
Tällaista lätinää tällä kerralla. Seuraavalla kerralla, joka toivottavasti koittaa jo ennen kuin viikko on taas kulunut, toivottavasti jotain järkevämpää.
sunnuntai 30. maaliskuuta 2014
Veitsellä leivän kimppuun
Esiteinillinen viikonloppu takana ja rupesin taas miettimään erinäisiä asioita, joihin huomioni kohdistui.
Oikeastaan koko probleemi kulminoitui leivän leikkaamiseen. Esiteinillä on tapana maleksia keittiöön aamulla siinä vaiheessa, kun nälkä yllättää. Tällä kertaa se tapahtui niin siinä vaiheessa, kun minä jo istuin aamupalalla ja mieskin harkitsi sellaista.
Osoitin esiteinille leipälaatikkoa ja jääkaappia ja sanoin, että itsepalvelu, ole hyvä. Esiteini ei ole meillä vieraana vaan katsotaan omaan väkeen kuuluvaksi - miehen kanssa tämä asia on juteltu selväksi jo muinoin - sekä tietää, mistä kaikki aamupalaan tarvittava löytyy. Muksu (kuudesluokkalainen) hipelöi tarveaineita pari minuuttia ja siirtyi sitten sohvalle. Mies ihmettelemään, että missä vika, eikö ole nälkä. Esiteini mutisi jotain, jonka voisi tulkita selitykseksi keskellä kämmentä olevasta peukalosta, minkä johdosta mies alkoi huutelemaan sieltä sohvalta minulle, että miksen anna ruokaa lapselle.
Esiteinin ongelma - isänsä mukaan - oli se, ettei hän osaa leikata leipää. En tiedä, mistä tämä täydellinen osaamattomuus nyt äkillisesti iski, koska todistettavasti esiteini on leikannut leipää meillä ollessaan jopa useita kertoja. Leipäveitsen käytössä motoriikka ja koordinaatio voisi minun nähdäkseni olla tuon ikäisellä hiukan parempi, mutta homma onnistuu. Pienellä lisäharjoittelulla voisi onnistua paremmin, mutta se, että aikuinen tekee aina asian lapsen puolesta, ei kai aja kenenkään etua. Ei siitäkään huolimatta, että esiteinin mielestä leivän leikkaaminen on tyhmää touhua.
Leivän leikkaamista ja muita vastaavia arkipäiväisiä asioita pitkällä aikavälillä havainnoituani olen tullut siihen tulokseen, että esiteini ei ilmeisesti saa tai joudu tekemään tällaisia pikkuhommia kotona äidin luona. En sitten tiedä, onko äidin mielestä leipäveitsi liian vaarallinen kapistus kuudesluokkalaisen käsiin annettavaksi vai eikö äidin kärsivällisyys riitä taidon opettamiseen. Tai sitten kyseessä on kirjaimellisesti kaikkensa lapsen eteen tekevä maailman paras äiti. *sarc* (Jos joku ei muuten ymmärtänyt.)
Sen verran tässä todettakoon esiteinin ja minun suhteesta, ennen kuin ryhdytään sormella osoittelemaan ikävää äitipuolta, että esiteini on mukava ja fiksu nuorimies, eikä mielestäni ole lapsen syy, jos ympärillä olevat aikuiset eivät ymmärrä elämän realiteetteja. Kuten nyt esimerkiksi sitä, että leivän leikkaaminen on taito, joka pitää opetella. Se ei tule kuin salama kirkkaalta taivaalta sinä päivänä, kun lapsukainen on kasvanut niin isoksi, että lähtee äidin helmoista maailmalle. Ja olisinhan minä auttanut leikkaamisessa, jos esiteini olisi pyytänyt. Mutta kun ei pyytänyt.
Tämä on luonnollisesti minun henkilökohtainen näkemykseni asiasta, ja me lapsettomathan olemme lastenkasvatuksen asiantuntijoita. Eikös se niin ollut? Jossain määrin olen kuitenkin päässyt näkemään myös muita saman ikäisiä lapsia, joita passataan vähemmän ja opetetaan tai annetaan kokeilla itse enemmän.
Ihan pienen gallupin voisin tähän loppuun heittää: Minkä ikäiselle lapselle antaisitte leipäveitsen harjoituskäyttöön? Enkä minkä ikäisen lapsen oletatte jo osaavan käyttää leipäveistä?
Oikeastaan koko probleemi kulminoitui leivän leikkaamiseen. Esiteinillä on tapana maleksia keittiöön aamulla siinä vaiheessa, kun nälkä yllättää. Tällä kertaa se tapahtui niin siinä vaiheessa, kun minä jo istuin aamupalalla ja mieskin harkitsi sellaista.
Osoitin esiteinille leipälaatikkoa ja jääkaappia ja sanoin, että itsepalvelu, ole hyvä. Esiteini ei ole meillä vieraana vaan katsotaan omaan väkeen kuuluvaksi - miehen kanssa tämä asia on juteltu selväksi jo muinoin - sekä tietää, mistä kaikki aamupalaan tarvittava löytyy. Muksu (kuudesluokkalainen) hipelöi tarveaineita pari minuuttia ja siirtyi sitten sohvalle. Mies ihmettelemään, että missä vika, eikö ole nälkä. Esiteini mutisi jotain, jonka voisi tulkita selitykseksi keskellä kämmentä olevasta peukalosta, minkä johdosta mies alkoi huutelemaan sieltä sohvalta minulle, että miksen anna ruokaa lapselle.
Esiteinin ongelma - isänsä mukaan - oli se, ettei hän osaa leikata leipää. En tiedä, mistä tämä täydellinen osaamattomuus nyt äkillisesti iski, koska todistettavasti esiteini on leikannut leipää meillä ollessaan jopa useita kertoja. Leipäveitsen käytössä motoriikka ja koordinaatio voisi minun nähdäkseni olla tuon ikäisellä hiukan parempi, mutta homma onnistuu. Pienellä lisäharjoittelulla voisi onnistua paremmin, mutta se, että aikuinen tekee aina asian lapsen puolesta, ei kai aja kenenkään etua. Ei siitäkään huolimatta, että esiteinin mielestä leivän leikkaaminen on tyhmää touhua.
Leivän leikkaamista ja muita vastaavia arkipäiväisiä asioita pitkällä aikavälillä havainnoituani olen tullut siihen tulokseen, että esiteini ei ilmeisesti saa tai joudu tekemään tällaisia pikkuhommia kotona äidin luona. En sitten tiedä, onko äidin mielestä leipäveitsi liian vaarallinen kapistus kuudesluokkalaisen käsiin annettavaksi vai eikö äidin kärsivällisyys riitä taidon opettamiseen. Tai sitten kyseessä on kirjaimellisesti kaikkensa lapsen eteen tekevä maailman paras äiti. *sarc* (Jos joku ei muuten ymmärtänyt.)
Sen verran tässä todettakoon esiteinin ja minun suhteesta, ennen kuin ryhdytään sormella osoittelemaan ikävää äitipuolta, että esiteini on mukava ja fiksu nuorimies, eikä mielestäni ole lapsen syy, jos ympärillä olevat aikuiset eivät ymmärrä elämän realiteetteja. Kuten nyt esimerkiksi sitä, että leivän leikkaaminen on taito, joka pitää opetella. Se ei tule kuin salama kirkkaalta taivaalta sinä päivänä, kun lapsukainen on kasvanut niin isoksi, että lähtee äidin helmoista maailmalle. Ja olisinhan minä auttanut leikkaamisessa, jos esiteini olisi pyytänyt. Mutta kun ei pyytänyt.
Tämä on luonnollisesti minun henkilökohtainen näkemykseni asiasta, ja me lapsettomathan olemme lastenkasvatuksen asiantuntijoita. Eikös se niin ollut? Jossain määrin olen kuitenkin päässyt näkemään myös muita saman ikäisiä lapsia, joita passataan vähemmän ja opetetaan tai annetaan kokeilla itse enemmän.
Ihan pienen gallupin voisin tähän loppuun heittää: Minkä ikäiselle lapselle antaisitte leipäveitsen harjoituskäyttöön? Enkä minkä ikäisen lapsen oletatte jo osaavan käyttää leipäveistä?
sunnuntai 23. maaliskuuta 2014
Ihastunut huokaus
Olenko maininnut, että saimme uuden naapurin talven aikana? Valitettavasti ei kuitenkaan heti tuohon seinän taakse Kiljusten perheen tilalle mutta samaan taloon kuitenkin.
Täytyy sanoa, että ainakin tähänastinen vaikutelma on oikein positiivinen, vaikka en ole vielä päässyt kunnolla tutustumaan tähän päälle nelikymppiseen naiseen ja hänen teinityttäreensä. En ole epäsosiaalinen eikä ilmeisesti naapurikaan, mutta koska sattuneesta syystä olen istunut aika tiiviisti neljän seinän sisällä nenä kirjassa, niin eipä ole edes vahingossa törmäilty kuin ihan pari kertaa.
Reipas ensivaikutelma syntyi, kun uusi naapuri kantoi tavaroita sisälle asuntoon. Isompien mööpelien kanssa oli pari apumiestä, mutta muuten homma näytti hoituvan ihan omin käsin ja vieläpä reipasta vauhtia ja hymyssä suin. Apuakaan ei kuulemma pienempien tavaroiden kanssa tarvittu, kun sitä tarjosimme.
Ja tänään suorastaan huokailin ihastuksesta, kun naapuri ryhtyi raivaamaan takapihan perällä olevaa viimevuotista heinikkoa. Ensin ruohonleikkurilla kaikki silpuksi ja sitten harava käteen. Myös teinitytär oli apuna heiluttamassa haravaa.
Se, miksi olen nyt niin positiivisesti otettu uuden naapurin toimista on, että asunnon edellinen asukas vaikutti olevan täysin uusavuton, jolta ei onnistunut lumenluonti eikä nurmikon leikkaaminen. Entinen asukas myös suurinpiirtein juoksi pakoon, kun näki naapurin lähestyvän. Tämä uusi on ainakin tähänastisen vaikutelman perusteella entisen vastakohta.
En minä nyt sentään vielä laskeskele saavani naapurista uutta bestistä, mutta onhan se rivitalossa asuessa mukavaa, kun naapuritkin tekevät osansa yleisen viihtyvyyden ja ympäristön siisteyden puolesta.
Täytyy sanoa, että ainakin tähänastinen vaikutelma on oikein positiivinen, vaikka en ole vielä päässyt kunnolla tutustumaan tähän päälle nelikymppiseen naiseen ja hänen teinityttäreensä. En ole epäsosiaalinen eikä ilmeisesti naapurikaan, mutta koska sattuneesta syystä olen istunut aika tiiviisti neljän seinän sisällä nenä kirjassa, niin eipä ole edes vahingossa törmäilty kuin ihan pari kertaa.
Reipas ensivaikutelma syntyi, kun uusi naapuri kantoi tavaroita sisälle asuntoon. Isompien mööpelien kanssa oli pari apumiestä, mutta muuten homma näytti hoituvan ihan omin käsin ja vieläpä reipasta vauhtia ja hymyssä suin. Apuakaan ei kuulemma pienempien tavaroiden kanssa tarvittu, kun sitä tarjosimme.
Ja tänään suorastaan huokailin ihastuksesta, kun naapuri ryhtyi raivaamaan takapihan perällä olevaa viimevuotista heinikkoa. Ensin ruohonleikkurilla kaikki silpuksi ja sitten harava käteen. Myös teinitytär oli apuna heiluttamassa haravaa.
Se, miksi olen nyt niin positiivisesti otettu uuden naapurin toimista on, että asunnon edellinen asukas vaikutti olevan täysin uusavuton, jolta ei onnistunut lumenluonti eikä nurmikon leikkaaminen. Entinen asukas myös suurinpiirtein juoksi pakoon, kun näki naapurin lähestyvän. Tämä uusi on ainakin tähänastisen vaikutelman perusteella entisen vastakohta.
En minä nyt sentään vielä laskeskele saavani naapurista uutta bestistä, mutta onhan se rivitalossa asuessa mukavaa, kun naapuritkin tekevät osansa yleisen viihtyvyyden ja ympäristön siisteyden puolesta.
maanantai 17. maaliskuuta 2014
Takapuoleen sattuu
Jotain järkevää tehdäkseni päätin aloittaa ns. uuden elämän nyt, kun koneen ääressä istuminen ei perustu enää pakkoon ja liian nopeasti lähestyvään määräaikaan. Uusi elämä tarkoittaa tässä tapauksessa tiettyjen elintapojen saamista oikeaan kuosiin viime kuukausina tapahtuneen fyysisen lorvailun ja ylenmääräisen suklaansyönnin jälkeen.
Viikonloppuna lähden pitkästä aikaa vähän pidemmälle kävelylenkille. Tosiaan ihan vain kävelin, en juossut, en edes hölkännyt, mutta sellaista suhteellisen reipasta vauhtia kuitenkin etenin. Melkein tuli hiki ja ylämäen kohdalla mieleen tunki ajatus, että saatan olla istunut sisällä vähän turhankin tiiviisti. Ei se lenkki kuitenkaan mikään ylimaallinen fyysinen ponnistus ollut.
Varsinaiset seuraamukset iskivät sitten seuraavana päivänä. Takapuoleen sattui. Itse asiassa sattuu edelleen. Mahdollisesti kyseessä ovat jotkin lihakset, joiden olemassaolo on unohtunut viime aikoina. Mietin vaan tässä, että pitäisikö minun huolestua oletetusta rapakunnostani, kun pelkkä kävely aiheuttaa näinkin paljon tuntemuksia.
Ihan asiasta kolmanteen... Keskustelin tänään pikkupomon kanssa sähköpostin välityksellä muutamista käytännön asioista. Sähköpostilla siksi, että koin tarpeelliseksi dokumentoida keskustelun siltä varalta, että joku myöhemmin "unohtaa", mitä sovittiin. En oikein jaksaisi käydä samaa keskustelua uudelleen. Pikkupomo oletettavasti ymmärsi tämän myös.
Asiasisältöön sen kummemmin menemättä totean vain, että kyllä voi olla vaikea keskustella ihmisen kanssa, joka on kykenemätön suoraan vastaamaan esitettyihin kysymyksiin. Kyse ei ole siitä, etteikö hänellä olisi niitä vastauksia, vaan siitä, että hän ei yksinkertaisesti halua vastata. Vastaus tuli vasta sitten, kun erikseen huomautin, että "kiitos kommenteista, mutta voisitko vastata siihen mitä kysyin". Lopputulos oli kuitenkin se, että sain mitä halusin, vaikka pikkupomo yritti ketkutella vastaan ja olla vastaamatta.
Viikonloppuna lähden pitkästä aikaa vähän pidemmälle kävelylenkille. Tosiaan ihan vain kävelin, en juossut, en edes hölkännyt, mutta sellaista suhteellisen reipasta vauhtia kuitenkin etenin. Melkein tuli hiki ja ylämäen kohdalla mieleen tunki ajatus, että saatan olla istunut sisällä vähän turhankin tiiviisti. Ei se lenkki kuitenkaan mikään ylimaallinen fyysinen ponnistus ollut.
Varsinaiset seuraamukset iskivät sitten seuraavana päivänä. Takapuoleen sattui. Itse asiassa sattuu edelleen. Mahdollisesti kyseessä ovat jotkin lihakset, joiden olemassaolo on unohtunut viime aikoina. Mietin vaan tässä, että pitäisikö minun huolestua oletetusta rapakunnostani, kun pelkkä kävely aiheuttaa näinkin paljon tuntemuksia.
Ihan asiasta kolmanteen... Keskustelin tänään pikkupomon kanssa sähköpostin välityksellä muutamista käytännön asioista. Sähköpostilla siksi, että koin tarpeelliseksi dokumentoida keskustelun siltä varalta, että joku myöhemmin "unohtaa", mitä sovittiin. En oikein jaksaisi käydä samaa keskustelua uudelleen. Pikkupomo oletettavasti ymmärsi tämän myös.
Asiasisältöön sen kummemmin menemättä totean vain, että kyllä voi olla vaikea keskustella ihmisen kanssa, joka on kykenemätön suoraan vastaamaan esitettyihin kysymyksiin. Kyse ei ole siitä, etteikö hänellä olisi niitä vastauksia, vaan siitä, että hän ei yksinkertaisesti halua vastata. Vastaus tuli vasta sitten, kun erikseen huomautin, että "kiitos kommenteista, mutta voisitko vastata siihen mitä kysyin". Lopputulos oli kuitenkin se, että sain mitä halusin, vaikka pikkupomo yritti ketkutella vastaan ja olla vastaamatta.
perjantai 14. maaliskuuta 2014
Kyl tämmäneki o surkeet
Mää iha ajatteli, et sit ko se mu projektini o valmis, ni mää ruppee tekemää vaik mitä. Ko se projekti kans ei oikei jääny ylimääräst aikaa, ni o kaikellaiset muut tekemiset ollu aika vähis viime aikoin.
Mitä siit ny sit o aikaa, ko mää sai kaike valmiiks? Jottai pari viikkoo vissii. Ja mitä mää ny sit ole tehny sen jälkee? En yhtää mittää! Tai ole mää hiuka kattellu tyäpaikkailmotuksii, muttei siihenkään kyl ol menny kovi paljo aikaa. Viäl.
Mää en vaa millää viittis ja jaksas tehr mittää ny, ko ei ol iha pakko. Kyl o nii saamato olo, et ei ol tosikaa. Ko mää tule töist kottii, mää tee ruakaa ja syä ja sit mää vaa ole siihe asti, ko tarttee men sänkyy. Miähel näyttää oleva sama vika. Ei sekkää mittää se kummallisempaa tee. Kai me sit ollaa täyrellinen pari, ko harrastuksekki o iha samat.
Kyl mää silti meinaa, et jottai täs ny tarttis ruvet tekemää, ettei valla laiskistu. Täs käy muute pia sillai, et mää totu tämmäsee soffal makkaamisee, ja sit hetke pääst mää en ennää ossaakkaa tehr mittää muut. Mahtaak se ol sillai, et minul täytyy ol joku projekti, ko tarttee saar valmiiks, et mää toimerru tekemää jottai. Täytyy sit vissii keksii joku projekti.
Vois vaik ruvet siivoomaa. Mää en ny tarkot tavallist siivoomist, vaa lähinnä kaappie tyhjentämist kaikest siit ylimääräsest roinast, ko niihi o kertyny. Mul o esimerkiks vaatekaapis vaik kui paljo semmossii vaatteit ko mää en käyt. Ja sit jossai nurkis o jottai epämääräsii laatikoit, mikkä tarttis kans saar pois tillaa viämäst. Mää e eres tiär mitä niis laatikois o. Sen perusteel vois kyl ajatel, ettei niis ol mittää tarpeellist.
Siin o ny sit ainaki suunnitelma. Viäl ko sais sit alotettuu se varsinaise tekemise.
Mitä siit ny sit o aikaa, ko mää sai kaike valmiiks? Jottai pari viikkoo vissii. Ja mitä mää ny sit ole tehny sen jälkee? En yhtää mittää! Tai ole mää hiuka kattellu tyäpaikkailmotuksii, muttei siihenkään kyl ol menny kovi paljo aikaa. Viäl.
Mää en vaa millää viittis ja jaksas tehr mittää ny, ko ei ol iha pakko. Kyl o nii saamato olo, et ei ol tosikaa. Ko mää tule töist kottii, mää tee ruakaa ja syä ja sit mää vaa ole siihe asti, ko tarttee men sänkyy. Miähel näyttää oleva sama vika. Ei sekkää mittää se kummallisempaa tee. Kai me sit ollaa täyrellinen pari, ko harrastuksekki o iha samat.
Kyl mää silti meinaa, et jottai täs ny tarttis ruvet tekemää, ettei valla laiskistu. Täs käy muute pia sillai, et mää totu tämmäsee soffal makkaamisee, ja sit hetke pääst mää en ennää ossaakkaa tehr mittää muut. Mahtaak se ol sillai, et minul täytyy ol joku projekti, ko tarttee saar valmiiks, et mää toimerru tekemää jottai. Täytyy sit vissii keksii joku projekti.
Vois vaik ruvet siivoomaa. Mää en ny tarkot tavallist siivoomist, vaa lähinnä kaappie tyhjentämist kaikest siit ylimääräsest roinast, ko niihi o kertyny. Mul o esimerkiks vaatekaapis vaik kui paljo semmossii vaatteit ko mää en käyt. Ja sit jossai nurkis o jottai epämääräsii laatikoit, mikkä tarttis kans saar pois tillaa viämäst. Mää e eres tiär mitä niis laatikois o. Sen perusteel vois kyl ajatel, ettei niis ol mittää tarpeellist.
Siin o ny sit ainaki suunnitelma. Viäl ko sais sit alotettuu se varsinaise tekemise.
lauantai 8. maaliskuuta 2014
Kellokauppiaat liikkeellä
Tulinpa sitten vilkaisseeksi roskapostilaatikkoon menneitä kommentteja. Niitä oli siellä vino pino, jonka klikkasin suoraan roskikseen. Sen verran silmäilin (mutten koskenut muuten), että totesin niiden olevan englanninkielisiä ja aika moni oli linkattu rannekelloja kauppaavalle sivustolle. Siis olen näin sen perusteella, mitä linkkitekstissä luki. En toki käynyt itse katsomassa.
Sitä vaan ihmettelen, että miksi tätä roskapostia on tullut laatikon täydeltä nimenomaan viime kuukausien hiljaiselon aikana. Aikaisemmin, kun kirjoittelin aktiivisesti, roskaa ei juurikaan näkynyt. Mikä logiikka tässä on? Bloggerin filtteri näyttää kyllä toimivan kiitettävästi, joten blogin puolella roskakommentteja ei juurikaan näy.
Toinen ihmetyksen aihe on se, että onko tällainen roskaaminen todellakin kannattavaa? Ei kai kukaan oikeasti kuvittele jonkun suomea puhumattoman "vierailijan" tosissaan jättäneen kommenttia siitä, kuinka mielenkiintoinen tms. postaus on, ja sitten klikkaavan linkkiä, joka lupaa superhalpoja rannekelloja. Vai yliarvioinko ihmisten keskimääräiset älynlahjat? No, tarkemmin ajatellen ehkä kyllä...
Roskaamisesta puheenollen kevään edistyessä on nyt päästy siihen vaiheeseen, että talven aikana jostain ilmaantuneet roskat alavat pistää silmään. Minä jaksan vuodesta toiseen ihmetellä, mistä oikein ovat peräisin ne tyhjät, puolen litran limsapullot sekä muovikassit, joita meidän takapihalta löytyy talven jälkeen. Naapuriko niitä viskoo ympäriinsä?
Sitä vaan ihmettelen, että miksi tätä roskapostia on tullut laatikon täydeltä nimenomaan viime kuukausien hiljaiselon aikana. Aikaisemmin, kun kirjoittelin aktiivisesti, roskaa ei juurikaan näkynyt. Mikä logiikka tässä on? Bloggerin filtteri näyttää kyllä toimivan kiitettävästi, joten blogin puolella roskakommentteja ei juurikaan näy.
Toinen ihmetyksen aihe on se, että onko tällainen roskaaminen todellakin kannattavaa? Ei kai kukaan oikeasti kuvittele jonkun suomea puhumattoman "vierailijan" tosissaan jättäneen kommenttia siitä, kuinka mielenkiintoinen tms. postaus on, ja sitten klikkaavan linkkiä, joka lupaa superhalpoja rannekelloja. Vai yliarvioinko ihmisten keskimääräiset älynlahjat? No, tarkemmin ajatellen ehkä kyllä...
Roskaamisesta puheenollen kevään edistyessä on nyt päästy siihen vaiheeseen, että talven aikana jostain ilmaantuneet roskat alavat pistää silmään. Minä jaksan vuodesta toiseen ihmetellä, mistä oikein ovat peräisin ne tyhjät, puolen litran limsapullot sekä muovikassit, joita meidän takapihalta löytyy talven jälkeen. Naapuriko niitä viskoo ympäriinsä?
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
Mistä tietää, että kevät tulee?
Tämä talvi on ollut jotenkin omituinen, normaalista poikkeava. Mikä nyt sitten onkaan normaalia nykyään... Ensin antoi odottaa itseään ja nyt näyttää poistuvan etuajassa. Oliko tässä jossain välissä talvi? Vai olenko minä vain ollut niin uppoutunut muihin asioihin, että talvi luiskahti ohi ihan huomaamatta?
Nyt ne muut asiat on kuitenkin hoidettu, ja seuraavaksi voisi ryhtyä seuraamaan kevään etenemistä. Siis siinä ohella tietenkin, kun käynnistän uuden projektin nimeltä "uusi työpaikka rouva Beelle". Nyrkkipajalla ovat nimittäin asiat kehittyneet - tai taantuneet - siihen tilanteeseen, että yt-neuvottelut käyvät kiivaina. Oikein tässä jännittää, että kumpi koittaa ensin, minun työsuhteeni loppu vai nyrkkipajan konkurssi.
Jos minulta kysyttäisiin, voisin listata muutamankin syyn tälle syöksykierteelle. Saattaa jopa käydä niin, että avaan suuni, vaikkei minulta edes kysyttäisi. Sen verran asioista juoruillaan, että aika moni näyttää tehneen samanlaisia huomioita, eikä tämä tilanne varsinaisesti ole yllättänyt.
Olen katsellut pikkupomoa, joka keikkuu pomon pallillaan sen näköisenä, ettei hänellä tässä ole mitään huolia. Ja leikitellyt ajatuksella, että tönäisisin sen pallin kumoon mainitsemalla sivulauseenomaisesti, miten hänen bestiksensä, uskottunsa ja tarvittaessa sijaisensa osaa paitsi hänen työnsä, myös paljon muuta ja on työteholtaan melko huippuluokkaa. Ja sitä paitsi tekee kaiken työn pienemmällä palkalla. Vink, vink. Olisiko se liian ilkeää? Olisi se ainakin vähän ilkeää, myönnetään. Mutta toisaalta, jos se konkurssi tulee, niin se on sitten siinä pikkupomonkin osalta.
Kaikkein varmin kevään merkki on kuitenkin se, että kissa on alkanut oksennella karvapalloja. Oi sitä ihanuutta (yäk), kun saa niitä haisevia läjiä siivoilla sieltä täältä.
Nyt ne muut asiat on kuitenkin hoidettu, ja seuraavaksi voisi ryhtyä seuraamaan kevään etenemistä. Siis siinä ohella tietenkin, kun käynnistän uuden projektin nimeltä "uusi työpaikka rouva Beelle". Nyrkkipajalla ovat nimittäin asiat kehittyneet - tai taantuneet - siihen tilanteeseen, että yt-neuvottelut käyvät kiivaina. Oikein tässä jännittää, että kumpi koittaa ensin, minun työsuhteeni loppu vai nyrkkipajan konkurssi.
Jos minulta kysyttäisiin, voisin listata muutamankin syyn tälle syöksykierteelle. Saattaa jopa käydä niin, että avaan suuni, vaikkei minulta edes kysyttäisi. Sen verran asioista juoruillaan, että aika moni näyttää tehneen samanlaisia huomioita, eikä tämä tilanne varsinaisesti ole yllättänyt.
Olen katsellut pikkupomoa, joka keikkuu pomon pallillaan sen näköisenä, ettei hänellä tässä ole mitään huolia. Ja leikitellyt ajatuksella, että tönäisisin sen pallin kumoon mainitsemalla sivulauseenomaisesti, miten hänen bestiksensä, uskottunsa ja tarvittaessa sijaisensa osaa paitsi hänen työnsä, myös paljon muuta ja on työteholtaan melko huippuluokkaa. Ja sitä paitsi tekee kaiken työn pienemmällä palkalla. Vink, vink. Olisiko se liian ilkeää? Olisi se ainakin vähän ilkeää, myönnetään. Mutta toisaalta, jos se konkurssi tulee, niin se on sitten siinä pikkupomonkin osalta.
Kaikkein varmin kevään merkki on kuitenkin se, että kissa on alkanut oksennella karvapalloja. Oi sitä ihanuutta (yäk), kun saa niitä haisevia läjiä siivoilla sieltä täältä.
perjantai 21. helmikuuta 2014
Mitä tulee lopun jälkeen?
Projektin loppu alkaa vähitellen olla käsillä ja saattaa olla aiheellista alkaa miettiä, mitä minulla olikaan tapana tehdä vapaa-aikanani silloin, kun kaikki aika ei mennyt läppärin näpyttelyyn. Tietyn tyyppisestä näpyttelystä on nyt jotenkin tullut tapa, pahoin pelkään. Kun on pari päivää pakollista taukoa, huomaan kaikesta huolimatta istahtavani koneen ääreen sillä asenteella, että nyt pitää tehdä tiedettä. Olen alkanut pelätä, että vieroitusoireet iskevät jonkin ajan kuluttua oikein kunnolla.
Mitä normaalit ihmiset tekevät silloin, kun ei ole mitään pakollista tekemistä? Muistuttakaapa mieleeni, jos viitsitte.
Rakas aviomieheni on alkanut ehdotella, että siivoaisimme, kun sitä ei kuulemma ole tapahtunut pitkään aikaan. Ainakaan suuremmassa mittakaavassa. Olen vastannut, että siivotaan sitten, kun projekti on valmis. Nyt ei ehdi. Pian tämäkin (teko)syy olla siivoamatta poistuu. En tosin ole varma, onko se ainoastaan positiivista.
Hiukan vielä pitäisi rutistaa, ihan hiukan.
Mitä normaalit ihmiset tekevät silloin, kun ei ole mitään pakollista tekemistä? Muistuttakaapa mieleeni, jos viitsitte.
Rakas aviomieheni on alkanut ehdotella, että siivoaisimme, kun sitä ei kuulemma ole tapahtunut pitkään aikaan. Ainakaan suuremmassa mittakaavassa. Olen vastannut, että siivotaan sitten, kun projekti on valmis. Nyt ei ehdi. Pian tämäkin (teko)syy olla siivoamatta poistuu. En tosin ole varma, onko se ainoastaan positiivista.
Hiukan vielä pitäisi rutistaa, ihan hiukan.
perjantai 31. tammikuuta 2014
Käytöstavoista ja niiden vivahteista
Löyhästi otsikkoon liittyen pitää mainita tämänpäiväinen tapahtuma töissä. Yksi niistä aiemmin mainituista nuorukaisista järjesti taas vaihteeksi viihdykettä minulle. Puhui puhelimessa jonkun asiakkaan kanssa ja sen verran kuuntelin toisella korvalla, että havaitsin joitakin ongelmia olevan kommunikaatiossa. Sitten poika luovutti ja kysyi, josko hän voisi siirtää puhelun minulle. "Tää tyyppi on hankala."
Noh, ei sen asiakkaan ongelma mikään epätavanomainen ollut, täysin ratkaistavissa. Aika harvoin tulee mitään mahdottomia juttuja vastaan tässä nyrkkipajan kontekstissa. Pääpiirteissään asia hoituu niin, että rauhallisella äänellä kysellen selvitetään ongelman laatu, pahoitellaan sen olemassaoloa ja ratkaistaan se. Ei siinä sen kummallisempaa tarvitse tehdä, mutta asiaa ei todellakaan auta, jos ryhdytään riitelemään soittajan kanssa. Se nyt vaan ei kuulu työnkuvaan. Käyttäytyä pitää puhelimessakin.
Mistä päästäänkin aasinsillan kautta päivän teemaan, johon itse asiassa tuli virike eräästä naamakirjassa käydystä keskustelusta. Se koski kohteliaisuuden ja flirttailun sekaantumista, ja alkuajatuksena oli, että näin käy, koska kohteliaisuus on nykyään niin harvinaista.
Ryhdyin sitten pohdiskelemaan omassa pienessä päässäni kohteliaisuutta ja käytöstapoja ja niiden merkitystä esimerkiksi töissä. Sitä ei varmaan kukaan kiistä, että työpaikalla kaikilla on mukavampaa, kun ihmiset käyttäytyvät säällisesti. Valitettavasti käytännössä jotkut ihmiset kuitenkin pitävät hyviä käytöstapoja monissa tilanteissa täysin turhina. Jos olet ystävällinen, niin nuoleskelet ja mielistelet, hyi, hyi sinua. Minun mielestäni asia ei mene näin. Pari käytännön esimerkkiä seuraa.
Eräässä muinaisessa työpaikassa kollegani valitti jatkuvasti saavansa todella huonoa palvelua yhdeltä tietyltä atk-tukihenkilöltä. Minulla taas ei ikinä ollut mitään valittamista, päin vastoin. Kollegallani oli tapana lähestyä ko. tukihenkilöä "mulle kaikki heti" -asenteella, johon kuuluivat olennaisina osina "mikset ole jo täällä vaikka jo kaksi minuuttia sitten tilasin sinut paikalle" sekä "miksei tämä edelleenkään toimi, et osaa mitään". Minä olin mahdollisesti vähän vähemmän kärsimätön ja saatoinpa myös kysellä pikaisesti kuulumiset, jos aika ei ollut kortilla kummallakaan.
Nyrkkipajalla aika monella tuntuu olevan ylitsepääsemättömiä kommunikaatio-ongelmia erään alihankkijan edustajan kanssa. Osa menee sen piikkiin, että edustaja on maahanmuuttaja, jonka kielitaito ei ole täydellinen. Mutta suurempi syy taitaa taas olla siinä, miten ihmiset asiansa esittävät. Imperatiivi on ahkerassa käytössä ja muutenkin kommunikointi töksähtelee. Minulla ei ole tämänkään henkilön kanssa mitään ongelmaa, saan aina asiani hoidettua, mitä muut suuresti ihmettelevät, koska heidän käsityksensä mukaan kyseessä on todennäköisesti vähä-älyinen yksilö. Voin muutaman vuoden kokemuksella sanoa, että ei ole. Aivan normaalilahjaisesta henkilöstä on kyse.
Tästä ei nyt pidä yrittää saada sellaista käsitystä meikäläisestä, että olisin jonkinlainen harmonian ruumiillistuma, jonka lähettämä värähtely saa kaikki ympärilläolijat syömään kädestäni. En minäkään aina kaikkien kanssa tule toimeen, mutta ne minun mielestäni liian hankalat ihmiset ovat hyvin pieni vähemmistö. Sen sijaan ajattelen, että kyse on yksinkertaisesti yleisistä käytöstavoista muita ihmisiä kohtaan sekä pelisilmästä.
Kyllä aikuisenkin ihmisen pitää muistaa esimerkiksi kiittää saadessaan jotain. Ei sitä pidä vaatia ainoastaan lapsilta. Eikä varmaan olisi kenellekään pahitteeksi pysähtyä minuutiksi miettimään, mitä tuntemuksia itsessä herättää, jos joku alkaa heti kättelyssä käskyttää ja sitten heti perään valittaa ja lopuksi poistuu paikalta tuhahdellen ja niskojaan nakellen.
Noh, ei sen asiakkaan ongelma mikään epätavanomainen ollut, täysin ratkaistavissa. Aika harvoin tulee mitään mahdottomia juttuja vastaan tässä nyrkkipajan kontekstissa. Pääpiirteissään asia hoituu niin, että rauhallisella äänellä kysellen selvitetään ongelman laatu, pahoitellaan sen olemassaoloa ja ratkaistaan se. Ei siinä sen kummallisempaa tarvitse tehdä, mutta asiaa ei todellakaan auta, jos ryhdytään riitelemään soittajan kanssa. Se nyt vaan ei kuulu työnkuvaan. Käyttäytyä pitää puhelimessakin.
Mistä päästäänkin aasinsillan kautta päivän teemaan, johon itse asiassa tuli virike eräästä naamakirjassa käydystä keskustelusta. Se koski kohteliaisuuden ja flirttailun sekaantumista, ja alkuajatuksena oli, että näin käy, koska kohteliaisuus on nykyään niin harvinaista.
Ryhdyin sitten pohdiskelemaan omassa pienessä päässäni kohteliaisuutta ja käytöstapoja ja niiden merkitystä esimerkiksi töissä. Sitä ei varmaan kukaan kiistä, että työpaikalla kaikilla on mukavampaa, kun ihmiset käyttäytyvät säällisesti. Valitettavasti käytännössä jotkut ihmiset kuitenkin pitävät hyviä käytöstapoja monissa tilanteissa täysin turhina. Jos olet ystävällinen, niin nuoleskelet ja mielistelet, hyi, hyi sinua. Minun mielestäni asia ei mene näin. Pari käytännön esimerkkiä seuraa.
Eräässä muinaisessa työpaikassa kollegani valitti jatkuvasti saavansa todella huonoa palvelua yhdeltä tietyltä atk-tukihenkilöltä. Minulla taas ei ikinä ollut mitään valittamista, päin vastoin. Kollegallani oli tapana lähestyä ko. tukihenkilöä "mulle kaikki heti" -asenteella, johon kuuluivat olennaisina osina "mikset ole jo täällä vaikka jo kaksi minuuttia sitten tilasin sinut paikalle" sekä "miksei tämä edelleenkään toimi, et osaa mitään". Minä olin mahdollisesti vähän vähemmän kärsimätön ja saatoinpa myös kysellä pikaisesti kuulumiset, jos aika ei ollut kortilla kummallakaan.
Nyrkkipajalla aika monella tuntuu olevan ylitsepääsemättömiä kommunikaatio-ongelmia erään alihankkijan edustajan kanssa. Osa menee sen piikkiin, että edustaja on maahanmuuttaja, jonka kielitaito ei ole täydellinen. Mutta suurempi syy taitaa taas olla siinä, miten ihmiset asiansa esittävät. Imperatiivi on ahkerassa käytössä ja muutenkin kommunikointi töksähtelee. Minulla ei ole tämänkään henkilön kanssa mitään ongelmaa, saan aina asiani hoidettua, mitä muut suuresti ihmettelevät, koska heidän käsityksensä mukaan kyseessä on todennäköisesti vähä-älyinen yksilö. Voin muutaman vuoden kokemuksella sanoa, että ei ole. Aivan normaalilahjaisesta henkilöstä on kyse.
Tästä ei nyt pidä yrittää saada sellaista käsitystä meikäläisestä, että olisin jonkinlainen harmonian ruumiillistuma, jonka lähettämä värähtely saa kaikki ympärilläolijat syömään kädestäni. En minäkään aina kaikkien kanssa tule toimeen, mutta ne minun mielestäni liian hankalat ihmiset ovat hyvin pieni vähemmistö. Sen sijaan ajattelen, että kyse on yksinkertaisesti yleisistä käytöstavoista muita ihmisiä kohtaan sekä pelisilmästä.
Kyllä aikuisenkin ihmisen pitää muistaa esimerkiksi kiittää saadessaan jotain. Ei sitä pidä vaatia ainoastaan lapsilta. Eikä varmaan olisi kenellekään pahitteeksi pysähtyä minuutiksi miettimään, mitä tuntemuksia itsessä herättää, jos joku alkaa heti kättelyssä käskyttää ja sitten heti perään valittaa ja lopuksi poistuu paikalta tuhahdellen ja niskojaan nakellen.
keskiviikko 22. tammikuuta 2014
Anna mun kaikki kestää!
The Projekti jatkuu edelleen, mutta pakko vähän tuulettaa pääkoppaa välillä. Joten narisenpa vaihteeksi työasioista.
Joku saattaa muistaa, että syksyllä oltiin jo aika mielenkiintoisessa tilanteessa, kun yksi jos toinenkin lähimmistä työkavereistani oli lähdössä pois. No, nyt on sitten tullut uutta väkeä tilalle, mutta millaista!!
Pikkupomo veti ilmeisesti tilanteesta omat johtopäätöksensä, ei kuitenkaan sellaisia kuin olisi ollut toivottavaa. Tiedän hänen saaneen aika suoraa palautetta mm. yhteistyökyvyn puutteesta, mutta tähän ihmiseen ei näytä mikään tarttuvan. Ulkokuoren alla on piinkova teflonipinta, joka suorastaan hylkii kaikenlaisia moitteita ja muita hänen rauhaansa potentiaalisesti häiritseviä pikkuseikkoja.
Entisten "hankalien" työntekijöiden tilanne on palkattu, arvatkaapa mitä? Nuoria miehiä! Pikkupomon johtopäätös siis ilmeisesti oli, että naiset ovat hankalia, miehet helpompia. Ehkäpä jopa helpommin hallittavissa. Valinnan varaa kyllä olisi ollut palkata naisiakin, mutta pikkupomo oli jo etukäteen päättänyt, että miehiä niiden olla pitää. Tähän viittaavia lausahduksia kuultiin hänen omasta suustaan hakuprosessin kuluesssa.
No, mikäpä se tässä keski-ikäisen rouvashenkilön on katsellessa näitä alle kolmikymppisiä, mutta siihen se ilo sitten jääkin. En tiedä, mistä nämä herrashenkilöt on revitty, mutta ei niitä ainakaan pätevyyden perusteella ole valittu. Erityisesti toisen (lähempänä majailevan) toimintaa seuraan suurella mielenkiinnolla päivittäin. Erityisesti puheluja seuratessa pitää välillä varoa, etten pärskäytä iltapäiväteetäni sierainten kautta ulos kuunnellessani, miten asia edistyy. Ja toisaalta pitää oikeasti hillitä itseni, etten ala kesken puhelun läksyttää siitä, miten asiakkaille on erinäiset asiat syytä esittää, jotta päästään edes lähelle toivotunlaista lopputulosta.
Eikä aina tarvitse seurata edes passiivisesti, sillä kaikenlaisia ongelmia kannetaan minun eteeni ratkaistavaksi vaikka ne eivät edes kuuluisi minun toimialaani. Näyttää vain olevan niin vaikeaa kävellä sen ihmisen luokse, jolle asia oikeasti pitäisi esittää.
Siis kyllähän mitä autan ja neuvon, jos on tarvetta, mutta tässä vaiheessa uudenkin työtekijän uraa pitäisi omatoimisuuden olla jo ihan hiukan korkeammalla tasolla.
Pikkupomon mielestä nämä uudet pojat ovat niiiin mukavia ja fiksuja.
Joku saattaa muistaa, että syksyllä oltiin jo aika mielenkiintoisessa tilanteessa, kun yksi jos toinenkin lähimmistä työkavereistani oli lähdössä pois. No, nyt on sitten tullut uutta väkeä tilalle, mutta millaista!!
Pikkupomo veti ilmeisesti tilanteesta omat johtopäätöksensä, ei kuitenkaan sellaisia kuin olisi ollut toivottavaa. Tiedän hänen saaneen aika suoraa palautetta mm. yhteistyökyvyn puutteesta, mutta tähän ihmiseen ei näytä mikään tarttuvan. Ulkokuoren alla on piinkova teflonipinta, joka suorastaan hylkii kaikenlaisia moitteita ja muita hänen rauhaansa potentiaalisesti häiritseviä pikkuseikkoja.
Entisten "hankalien" työntekijöiden tilanne on palkattu, arvatkaapa mitä? Nuoria miehiä! Pikkupomon johtopäätös siis ilmeisesti oli, että naiset ovat hankalia, miehet helpompia. Ehkäpä jopa helpommin hallittavissa. Valinnan varaa kyllä olisi ollut palkata naisiakin, mutta pikkupomo oli jo etukäteen päättänyt, että miehiä niiden olla pitää. Tähän viittaavia lausahduksia kuultiin hänen omasta suustaan hakuprosessin kuluesssa.
No, mikäpä se tässä keski-ikäisen rouvashenkilön on katsellessa näitä alle kolmikymppisiä, mutta siihen se ilo sitten jääkin. En tiedä, mistä nämä herrashenkilöt on revitty, mutta ei niitä ainakaan pätevyyden perusteella ole valittu. Erityisesti toisen (lähempänä majailevan) toimintaa seuraan suurella mielenkiinnolla päivittäin. Erityisesti puheluja seuratessa pitää välillä varoa, etten pärskäytä iltapäiväteetäni sierainten kautta ulos kuunnellessani, miten asia edistyy. Ja toisaalta pitää oikeasti hillitä itseni, etten ala kesken puhelun läksyttää siitä, miten asiakkaille on erinäiset asiat syytä esittää, jotta päästään edes lähelle toivotunlaista lopputulosta.
Eikä aina tarvitse seurata edes passiivisesti, sillä kaikenlaisia ongelmia kannetaan minun eteeni ratkaistavaksi vaikka ne eivät edes kuuluisi minun toimialaani. Näyttää vain olevan niin vaikeaa kävellä sen ihmisen luokse, jolle asia oikeasti pitäisi esittää.
Siis kyllähän mitä autan ja neuvon, jos on tarvetta, mutta tässä vaiheessa uudenkin työtekijän uraa pitäisi omatoimisuuden olla jo ihan hiukan korkeammalla tasolla.
Pikkupomon mielestä nämä uudet pojat ovat niiiin mukavia ja fiksuja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
