Kissanhoidollinen haaste

Vanhempi kissoista sai lääkekuurin, tarkkaan ottaen pillerikuurin. Jos tämä troppi tehoaa, kissa syö pillereitä koko loppuikänsä eli toivottavasti usean vuoden ajan.

Sillä aikaa, kun odotettiin pillerien saapumista paikalliseen apteekkiin, minä valmistauduin pillerin antoon sekä henkisesti että fyysisesti. Olen joskus yrittänyt antaa kyseiselle pikkupedolle pillereitä, mutta silloin jouduin luovuttamaan, kun homma ei yksinkertaisesti onnistunut millään ilveellä, ja palaamaan eläinlääkärin pakeille kyselemään vaihtoehtoja. Tällä kertaa jouduin valitettavasti toteamaan pillerin ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi kahden kissan taloudessa.

Aloitin henkisen valmistautumisen googlaamalla ohjeita pillerin annosta kissalle. Ja niitähän löytyi ja myös videoiden muodossa. Ilmeisesti niille on kysyntää. Muutamat ohjeet luettuani ja pari videota katsottuani totesin niiden olevan täysin epärealistisia. Esimerkiksi videossa esiintyvä kissa nökötti rauhallisesti eläinlääkärin hoitopöydällä eikä ollut moksiskaan, vaikka sen suu avattiin ja sinne työnnettiin pilleri. Kissa ei inahtanutkaan. Joko kyseistä kissaa oli koulutettu tätä esitystä varten pennusta lähtien tai sitten se oli lievästi rauhoitettu. Meillä ei nimittäin toimenpide todellakaan onnistu noin helposti, ei kummankaan kissan kohdalla. Joissakin ohjeissa kissaa luonnehdittiin hoitovastaiseksi, ja sellaiseen tekstinkohtaan sopisi kuvitukseksi meidän vanhempi kissamme, juurikin tämä lääkittävä, esittelemässä sähinän kera purukalustoaan ja kynsiään hoitajalle.

Katsoin myös fyysisen valmistautumisen tarpeelliseksi, jotta käynti ihmislääkärillä ei ole välttämätön pillerin annon jälkeen. Nahkahanskat, asianmukaiset vaatteet (pitkät hihat ja lahkeet), sopivan kokoinen pyyhe kissan hallinnassa pitämiseen. Googlaus toi esille myös pilleriruiskun, ja koska minähän en tunge sormeani lihansyöjäpedon suuhun, jos vaihtoehtoja on, hankin sellaisenkin.  

Ensimmäisen pillerin anto oli opettelua, kun etsin oikeaa tekniikkaa pilleriruiskun ujuttamiseksi riittävän syvälle kissan kitaan. Kissa ei tykännyt. Muutaman yrityksen ja erehdyksen jälkeen onnistuin. Seuraavana päivänä homma hoitui heti ensi yrittämällä ilmeisesti sen takia, että kissa oli niin järkyttynyt siitä, että häntä jo toistamiseen lääkittiin vastoin tahtoaan. Kolmannella kerralla kissa oli valmistautunut vastarintaan heti alusta lähtien ja yrityksiä tarvittiin useampia. Siitä eteenpäin lääkintä on sujunut melko hyvin, kunnes tänään tuli taas ongelmia.

Pyydystin kissan, joka heti pyyhkeen nähdessään alkoi sähistä. Suun auki saaminen ja pilleriruiskun sisään työntäminen oli tavallista hankalampaa, kun kissa rimpuili vastaan. Kaksi kertaa se tipautti pillerin ulos saman tien. Kolmannella kerralla luulin jo onnistuneeni, kunnes huomasin jonkin pienen valkoisen pallukan toisen kissan turkissa. Pilleri. Miten se sinne oli päätynyt? Pyydystin taas ulko-ovelle jo ehtineen kissan, joka alkoi olla niin ärsyyntynyt, että sen paikallaan pitäminenkään ei enää onnistunut. Katsoin parhaaksi päästää kissa irti, ja se juoksi jonnekin piiloon.

Pakollinen erätauko. Pehmennyt pilleri roskiin ja uusi valmiiksi pilleriruiskuun odottamaan.

Puolen tunnin kuluttua kissa ilmestyi keittiöön. En nimittäin ollut kierouksissani antanut sille ruokaa ennen pillerin antoa, joten nälkä ilmeisesti pakotti sen esille piilostaan. Eikä se nähtävästi enää odottanut joutuvansa pakkotoimien kohteeksi. Kissa pyyhkeeseen, pilleri suuhun ja vähän vettä perään varmistamaan, että se todellakin nielaisee pillerin.

Tätä sitten pitäisi jatkaa päivittäin oletettavasti muutaman vuoden ajan. Uskon, että kissa vähitellen tottuu lääkitsemiseen ja omakin tekniikkani kehittyy niin, että sirkusesitykset eivät toistu kovin usein. 

Nyt pitäisi vielä opettaa mies antamaan kissalle pilleri niiden päivien varalta, jolloin olen itse estynyt. Se saattaa olla hankalampaa. 

Valivalivali... ja syvä huokaus päälle

Piti oikein tarkistaa, että milloin olen viimeksi käynyt täällä blogissa kääntymässä. Sen verran oli jo pölyä kertynyt, että on taas aika puhaltaa pahimmat pois. Saamaton olotila jatkuu vaikka koko ajan yritän tehdä kaikenlaista. Enkä pelkästään yritä, sillä silmin havaittavaa tulostakin syntyy, mutta blogi on jäänyt taas tuuliajolle ja roskaajatkin näyttävät löytäneen takaisin, vaikka juuri jossain hehkutin, miten olin saanut ne karkotettua.

Takapiha vie taas aikaa ja energiaa, vaikka siellä ei periaatteessa pitäisi olla mitään isompaa projektia odottamassa. Silti saan huomattavan paljon aikaa kulumaan siihen, että asetun kohtaan, josta näen koko komeuden, ja ryhdyn visioimaan. Puskaa sinne, kukkaa tänne... Ei ehkä kuitenkaan lisäpuskia, mutta jotain maanpeittokasvia pariin ongelmakohtaan. Vai pitäisikö ongelma peittää mullalla ja heitellä ruohonsiemeniä päälle? Välillä käyn poimimassa muutaman kotilon ja etanan ja lähetän ne nilviäisten taivaaseen.

Mennäviikolla tein huomioita naapuruston takapihoista sen verran kuin on mahdollista menemättä varsinaisesti kenenkään tontille tallustelemaan. Yhteen pihaan tuotiin jo viime syksynä minikaivuri, joka muutaman kauhallisen ehti kaivaa ennen kuin se jätettiin koko talveksi seisomaan sinne kuopan ja multakasan viereen. Nyt minikaivuri on viety pois, mutta projekti - mikä ikinä se sitten onkaan - ei näytä edenneen syksyn tilanteesta minnekään suuntaan. Mielenkiinnolla odotan, aikooko kyseisen pihan haltija perustaa jonkinlaisen mutalammikon takapihalleen vai mistä on kysymys.

Erään päivän sade innosti parikin naapuruston asukasta parturoimaan pihansa heinikkoa, joka oli jo ihan sen korkuista, että se olisi oikeastaan kannattanut leikata vaikkapa viikatteella. Toinen surruutteli ruohonleikkurilla edestakaisin märkää heinikkoa sateen aikana, toinen heti sen jälkeen. Ensin mainitun ruohonleikkuri taisi tehdä lakon jossakin vaiheessa, kun kyseisen heinikon yllä alkoi leijailla mustaa savua. Ihan kiva, että ihmiset vihdoin ja viimein havahtuvat ja alkavat siistiä pihojaan, mutta luulisi märän, ylipitkäksi päässeen ruohon leikkaamisen olevan vähän turhan vaivalloista. Eikö ihmisillä ole maalaisjärkeä, joka sanoisi, että kuivan heinikon leikkaaminen olisi helpompaa? Ja toisaalta heinäpeltoon tepsisi todennäköisesti siimaleikkuri tavallista ruohonleikkuria paremmin.

Itse asiassa kaikki edellämainitut tapaukset ovat yhden ja saman rivitalon takapihoja. Muuten tässä lähinaapurustossa ihmiset näyttävät pitävän pihansa jonkinlaisessa kuosissa, mutta tuossa talossa on ilmeisesti päässyt valloilleen kollektiivinen piittaamattomuus. Periaatteessa varmaan on ihan itse kunkin oma asia, miten takapihaansa hoitaa, mutta toisaalta heinäpellon kasvattaminen takapihalla ei minun mielestäni ole kovin fiksua ja huomaavaista naapurustoa kohtaan. Esimerkiksi ne kotilot, joita vastaan kaikki kotipuutarhurit sotivat, todennäköisesti sikiävät erityisesti näillä hunningolle jätetyillä pihoilla ja mönkivät sieltä syömään lähistön puutarhakasveja. Eikä naapuripihojen joutomaa varmaan ole mikään iso plussa, jos joku haluaa myydä asuntonsa ja toivoo naapuruston näyttävän parhaat puolensa mahdollisille ostajille.

Edellä olevan kirjoitettuani voin ilmeisesti todeta, että minulla on nykyään liikaa aikaa, kun ehdin tarkkailla naapurien tekemisiä ja tekemättä jättämisiä näinkin tarkasti jopa keskellä viikkoa.

Déjà-vu

Olen jatkanut pyöräilyä edellisen postauksen jälkeen, ja sen kertaisesta kokemuksesta viisastuneena alkanut varata enemmän aikaa polkemiseen, jos perillä pitää olla määräaikaan mennessä. Kun ei tarvitse polkea kieli vyön alla, olo ei ole aivan niin kamala, mutta ei kunto viikossa niin paljon kohene, ettei ponnistus tuntuisi missään.

Yhtenä päivänä, edelleen hieman veren maku suussa, tuli tunne, että olen kokenut tämän ennenkin. Siis déjà-vu, mutta muistin sitten saman tien, mistä tuttuuden tunne oli peräisin. Samanlaisen olotilan olen kokenut x vuotta sitten, kun juoksin maastopukuun ja taisteluvarustukseen sonnustautuneena pitkin länsisuomalaista kangasmetsää. Silloin kyllä aloituskunto oli taatusti parempi kuin tällä hetkellä, mutta toisaalta olosuhteetkin olivat vaativammat kuin pyörällä polkiessa. Vaikka kuinka olisi ylämäkipyöräilystä kyse.

Alokasaika oli yhtä paikasta toiseen juoksemista, ja yleensä kantamuksena oli noin kymmenen kilon verran erilaisia sotilaallisia tarvekaluja. Kun ottaa huomioon, että esimerkiksi taisteluvyötä eli tietynlaista "liiviä", jossa varusteet kivääriä lukuunottamatta kulkevat kätevästi mukana, ei ole suunniteltu keskimittaiselle naiselle (vaan keskimittaiselle miehelle), jolloin sen ei tukeudu vyötärölle vaan lantiolle eli täysin väärään kohtaan, voisi sanoa vaikkapa, että ergonomia ei ole aivan kohdallaan. Oman lisänsä juoksemiseen toi myös mainittu kangasmaasto, jossa vauhtia ei ollut tarkoitus hidastaa silloinkaan, kun reitille sattui pehmeää hiekkaa. Ja tätä treenia jatkui noin kaksi kuukautta.

Eihän tuollaista liikuntaa kukaan tervejärkinen ihminen siviilissä harrasta, eikä siihen oikein ole mahdollisuuksiakaan kenelläkään taviksella. Mutta jos selvisin siitä hengissä, ja alokasajan lopulla koko homma tuntui jo huomattavasti helpommalta, niin eiköhän tämä pieni ja kevyt pyöräilyhaastekin tästä ala sujua ennen pitkää. Pitää vain toivoa vähäsateista kesää, sillä millään ihan kamalla koiranilmalla ei enää tässä iässä viitsi lähteä pyöräilemään, jos ei ole pakko.

No niin... Menipä vaihteeksi nuoruuden muisteluksi, mutta näitähän sattuu.