Jouluakin on vietetty

Blogi on päässyt keräämään pölyä viime aikoina, kun kaikki aika on mennyt on ollut pakko priorisoida muuatta projektia. Mutta hengissä kuitenkin ollaan edelleen, jopa joulun jäljiltä.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän joulu jaksaa innostaa. Kaikki se stressivouhotus ja materialismi, joka jouluun liittyy, ei oikeasti voisi vähemmän kiinnostaa, mutta sosiaalinen paine (!) pakottaa (?) osallistumaan ainakin jossain määrin. No ok, kyllä minä suvun lapsille joululahjansa suon - tosin joidenkin kohdalla hieman ihmetellen nostan kulmakarvaani sen tavaravuoren nähdessäni - mutta pakollisten (?) lahjusten keksiminen aikuisille on vihonviimeistä hommaa.

Ja sitten vielä ne itselle ojennettavat paketit. Naidun suvun puolelta tulevia odotan yleensä kauhun ja epätoivon sekaisella jännityksellä, koska sieltä ei pääsääntöisesti tule mitään muuta kuin krääsää, jolla ei ole mitään virkaa. Oma suku onneksi tuntee minut ja mieltymykseni ja osaa jopa kysyä, jos epäilee. Tästä ei nyt pidä tehdä väärää johtopäätöstä, että olisin nirso nirppanokka, jolle ei mikään kelpaa. Tilanne nyt vain sattuu olemaan niin, että tällaiselle nelikymppiselle on kertynyt esimerkiksi kaikenlaisia taloustavaroita varsin edustava skaala ja huushollin koriste-esinekiintiökin on tullut täyteen jo vuosia sitten.

Nykyään unelmoin joulupyhien vietosta stressittömästi palmujen katveessa tai jossain vastaavassa paikassa. Odotan innolla sitä joidenkin vuosien kuluttua koittavaa aikaa, jolloin esiteini on niin vanha, että rakas aviomieheni kykenee harkitsemaan ajatusta joulusta hieman nykyistä kauempana perillisestään, tai vaihtoehtoisesti, että esiteinin äiti kykenee luovuttamaan hänet meidän matkaamme jouluksi ilman, että siitä vääjäämättä seuraa maailmanloppu. Ensin mainittu vaihtoehto todennäköisesti toteutuu ennen pitkää, toinen ei välttämättä koskaan.

Projekti jatkuu vielä hetken aikaa, joten en lupaa blogin aktivoituvan aivan vielä. Samasta syystä myös blogien lukeminen on pääsääntöisesti tauolla. Koska joulu meni jo, tässä vaiheessa vuotta lienee sopivinta toivotella hyvää ja onnellista uutta vuotta.

Piiitkä huokaus....

Nyt tulee lapsettoman ihmisen narinaa lapsellisista ja heidän lapsistaan. Teitä on varoitettu, joten ihan turha lykätä herneitä nenään ja alkaa valittaa herneistä minulle.

Ensinnäkin olen ihmetellyt jo kauan (muutaman vuoden) esiteinin avuttomuutta. Ensin ajattelin, että kyllä se siitä kasvaa ja kehittyy ja alkaa ihan itsekin hoksata asioita. Mutta ei. Karkkipaperit ja muut roskat eivät päädy roskikseen, huoneeseen jää valo päälle, kun lähdetään koko porukka ulos, ja jos asiasta huomauttaa, esiteini käyttää hämmästyneeltä, vessasta ei IKINÄ sammuteta valoa sieltä poistuessa ja ovikin jää auki ja haisu leviää koko taloon ja usein vessakin jää vetämättä, ulos pyritään nyt syysviileälläkin ihan liian vähissä vaatteissa (esim. ilman takkia) ja sohvalla istuen huudellaan aikuisille, että on jano, voisiko joku tuoda vettä. Ja niin edelleen. Ja vaikka ystävällisesti ohjaisi esiteiniä oikeaan suuntaan, mitään pitkäaikaisempia muistijälkiä ohjaus ei tunnu tuottavan.

Olen ihmetellyt asiaa monta kertaa, sillä esiteini on aivan normaaliälyinen ja pienellä patistuksella kaikenlaiseen arkipäiväiseen toimintaan kykenevä. Osaamisen puutteestakaan ei periaatteessa tunnu olevan kyse. Isänsä sanoo, että kyllä se siitä oppii kun kasvaa, mutta minä olen alkanut epäilemään. On paljon asioita, joita lapsi ei opi, jos kukaan ei opeta.

Kävin äskettäin poikkeuksellisesti noutamassa esiteinin ja panin siinä muutaman minuuttia eteisessä odottaessani merkille pari asiaa.
- Esiteini käy vessassa, jättää oven selälleen ja valot päälle. Äiti tulee sammuttamaan valon ja sulkemaan oven, ei sano lapselleen mitään saatikka että pyytäisi lastaan tekemään nämä asiat. Tämä näytti tapahtuvan melko rutiininomaisesti.
- Sitten on aika pukea ulkovaatteet lähtöä varten. Äiti käskee pukemaan takin ja kengät.

Jos vanhempi tekee esiteini-ikäisen lapsen puolesta arkisia asioita, jotka lapsen pitäisi (minun mielestäni) osata jo itse ja ilman ohjausta, lapsi ei ole syyllinen omaan avuttomuuteensa. Ihmettelen vaan, että missä vaiheessa äiti on ajatellut lapsensa olevan riittävän iso huolehtimaan tällaisista asioista itse. Tai ehkä äiti ei ole ajatellut ollenkaan asiaa vaan osoittaa rakkauttaan (tai jotain) tekemällä kirjaimellisesti kaikkensa lapsen puolesta. Samaisella äidillähän on myös hieman ylikorostunut suojeluvaisto.

Toiseksi olen ihmetellyt naapurista kuuluvia ääniä ja tähän asiaan mielelläni kuulisin teidän lapsellisten näkemyksen. Onko normaalia, että noin puolivuotias itkee kovaan ääneen joka päivä aamuin illoin pitkän aikaa? Pitkä aikaa tarkoittaa noin tuntia, joskus pidempäänkin. Entä onko normaalia, että päälle kaksivuotias huutaa täyttä kurkkua joka päivä päiväkodista kotiin tultuaan ja tätäkin kestää minimissään puoli tuntia kerrallaan? Kuten sanottu, minä olen lapseton, eikä omaa kokemusta noin pienestä ole. Mies, jolla on yksi lapsi, väittää, ettei pikkulasten kuulu ihan noin paljon huutaa. Ymmärrän tämä tietenkin tarkoittavan, että miehen lapsi huusi saman ikäisenä vähemmän. Mutta mitä muut sanovat?

Lisää hullutuksia ja loppukevennys

Töissä menee asiat koko ajan hullumpaan suuntaan. Loppuviikolla, edellisen postauksen jälkeen, tapahtui sellainenkin ihme, että sain positiivista palautetta esimieheltä hoitamastani hankalasta projektista. Tosin aika ohimennen ja taisi olla sivulauseessa, mutta kuitenkin. Melkein tipahdin tuolilta, sillä yleensä tämä ihminen vain valittaa ja kitisee tai on muuten vaan huonolla tuulella. Ja muutama päivä sitten tämä hyväkäs oli myöntänyt yhdelle alaiselleen kertoneensa tälle pienen valheen saadakseen hänet tekemään enemmän töitä.

Satuin näkemään pätkän samaisen pomon laatimaa sopimustekstiä, jolla palkataan ulkopuolinen konsultti hoitamaan muutamia asioita. Ihan kuin olisi joku keskenkasvuinen kirjoittanut sen, sellaiset olivat sanakäänteet. Tunnen tämän konsultin ja taidanpa painavasti kehottaa häntä lukemaan sopimuksen todella tarkasti ennen kuin allekirjoittaa. Tuskin teen väärin, jos tällaisen neuvon annan hänelle.

Yksi kollegoistani kertoi aikovansa irtisanoutua maanantaina. Hänellä ei vielä ole uutta paikkaa tiedossa, mutta aikoo ottaa riskin koska ei mielestään enää kykene työskentelemään esimiehen kanssa. Kyllä tämäkin ihminen jotain löytää eikä ilmeisesti tässä vaiheessa ole niin turhantarkka, mikä se seuraava, mahdollisesti väliaikainen paikka on. Toisella on lääkäriaika varattuna ja tiedossa lienee pitkähkö poissaolo työperäisen stressin takia. Kolmannen määräaikainen sopimus loppuu pian. Ja se neljäs on jo sairaslomalla. Tässä saattaa pian käydä niin, että meitä on kaksi ihmistä tekemässä kuuden työt. Se toinen on pomon kaveri (ainakin yrittää parhaansa) eikä liene lähdössä minnekään.

Minun paineensietokykyni on aika hyvä, se on testattu vuosien varrella monta kertaa, mutta olosuhteet ja työnjohto ovat olleet asialliset toisin kuin nyt. En minä nytkään koe olevani stressiloman tarpeessa, mutta jos tilanne menee siihen, että kaksi kolmasosaa osaston työntekijöistä lähtee pois, voi olla, että minunkin mittani tulee täyteen. Vaikka saataisiin pari uutta ihmistä tilalle, menee oma aikansa ennen kuin he pystyvät työskentelemään täysin itsenäisesti ja täydellä panoksella. Saattaa olla, että joudun tekemään radikaaleja ratkaisuja minäkin. Työsuojeluviranomaisiin on muuten jo otettu yhteyttä, mutta en jaksa uskoa, että tilanne muuttuisi saman tien.

Ja sitten se luvattu loppukevennys: Mies kotiutui Berliinistä, jossa ei ole ennen käynyt. Vaikutelma kuulemma oli, että saksalaiset ovat harvinaisen epäorganisoitunutta porukkaa. Mikään ei toimi. - Olin vähän ihmeissäni tästä vaikutelmasta.

Pumpulikupla

Tänään puolenpäivän aikoihin korvat pamahtivat äkillisesti lukkoon. Molemmat. Oli kuin olisi istunut kuplan sisällä. Sitten alkoi melkein pyörryttää ja melkein oksettaa. Pää täynnä pumpulia, joka pyrki ulos korvista.  Puhelimessa puhuminen oli jos ei nyt suorastaan tuskallista niin ainakin erittäin epämiellyttävää. Eikä mikään poppaskonsti avannut korvia.

Nyt alkaa jo helpottaa, mutta aivan normaalitilanteessa ei olla vieläkään. Piti oikein googlata, että voiko korvien lukkoon meno olla migreenin oire, kun yleisolo alkoi olla lähes migreenin kaltainen. Google sanoi, ettei siitä siitä ole kyse. No, jospa tämä olotila häipyisi huomiseksi.

Töissä oli mielenkiintoinen kokous siitä joskus mainitsemastani projektista, johon minut on sotkettu. Nyt kun kaikki toimijat olivat paikalla, kävi ilmi, että kukaan ei oikeasti haluaisi tehdä mitään asian hyväksi. Kun se on niin vaivalloista. Liikaa työtä. Liikaa kustannuksia. Onko meidän ihan pakko. Eikö voida jättää hommaa sikseen. Kuka on projektipäällikkö - ei kukaan.

Sinänsä ihan mielenkiintoista kuulla aikuisten ihmisten kitinää, joka oikeastaan vahvisti kaiken sen, mitä olen epäillytkin: Kukaan ei ole tehnyt mitään suunnitelmia eikä kukaan halua vastata asiasta. Tämä taisi olla isopomon hetkellinen päähänpisto, jota on tässä vaiheessa hankala lähteä enää perumaan noin vain.

Varsinainen yllätys - tavallaan - odotti yksityissähköpostissani töiden jälkeen. Työkaveri ilmoitti valikoidulle joukolle aikovansa huomisesta lähtien sairaslomalle stressin takia. Ja yrittää olla tulematta enää takaisin. Tästähän riemu repeää, jos hän antaa pikkupomolle täyden selvityksen sairaslomansa syistä. Tosin voi olla, että pidättelee vielä siltä varalta, että joutuukin tulemaan takaisin.

Mutta ei tämä oikeasti ole yllätys. Jos työnantaja valuttaa p****a alaspäin, niin näinhän siinä käy. Yllätys oli vain henkilö, joka tämän ratkaisun teki. Jos muut alkavat seurata samoja jälkiä, en ole enää yllättynyt.

Apinoin, kun en jaksa keksiä itse

Olen edelleen hengissä, vaikka blogistanin ovet ovatkin pysyneet suljettuina muutaman päivän. Pakko kirjoittaa taas jotain (olen riippuvainen, tunnustan), mutta kun en tällä kertaa jaksa keksiä mitään omaa, kopioin Kikiltä ja Marjaanalta 32 asian listan. Selitykset tulevat sentään omasta takaa.

Laukku - Löytyy useita ja monet niistä kuuluvat Marimekko-kokoelmaani. Laukkuskaala ulottuu iltalaukusta selkäreppuun, eli joka lähtöön jotakin. Ei mulla mitään laukkufetissiä ole, mutta on ne ihan kivoja.

Lompakko - Tylsä ja tavallinen, todellakin lompakko, ei pussi. Miehen mielestä se voisi olla vähän naisellisempi, mutta minä tarvitsen jotain käytännöllistä, jossa kortti- ja lippulappukokoelma pysyy järjestyksessä.

Aurinkolasit - Pitää löytyä sekä vahvuuksilla että ilman. Molempia sortteja taitaa olla parikin kappaletta.

Korut - Jos vihkisormusta ja kelloa ei lasketa, käytän säännöllisesti lähinnä korvakoruja. Kaulakoruja aina hypistelen ja joskus jopa ostan, mutten oikein osaa käyttää niitä.

Tv - Katson nykyään niin vähän telkkaria, etten uskoisi ellen itse tietäisi asianlaitaa. Jos katson, niin sitten todennäköisesti jotain elokuvaa tai uutisia. Sarjoista minun kanssani on turha yrittää saada keskustelua aikaiseksi.

Kännykkä - Äly-sellainen ja lähes aina mukana. Hyötykapine. En pelaa pelejä.

Kengät - Erilaisia kesäjalkineita löytyy varastosta muutamankin lähikesän tarpeiksi, muunlaisia on sen verran vähemmän, että ne jopa kuluvat käytössä. Armeijassa sain ahaa-elämyksen siitä, että kenkien pitää olla hyvät jalassa, jos niillä on tarkoitus kävellä.

Tennarit - Muistaakseni en ole ikinä omistanut.

Farkut - Näitäkin löytyy muutamat. Suosikkimallini on bootcut. Kieltäydyn pukemasta päälleni sellaisia, jotka kiristävät polven alapuolelta. Ne ahdistavat. Takapuolesta kireät eivät ahdista.

mp3 - En omista. Korjaan, saatan mahdollisesti sittenkin omistaa, mutten kyllä ole nähnyt vempainta muutamaan vuoteen, eli en tarvitse.

Tietokone - Välttämättömyys. Luen ja kirjoitan. Joskus nuorempana pelasin (vähän liikaakin), mutta sittemmin olen lopettanut.

Meikit - Miehen mielestä voisin joskus meikata enemmän. Omasta mielestäni meikkaan ihan riittävästi. Ei kai sen mikään sotamaalaus tarvitse olla?

Kasvovoide - Tarpeellinen erityisesti talvella, kun iho kuivuu, mutta käytän jotain ympäri vuoden ehkä kuuminta kesää lukuunottamatta.

Deodorantti - Ei herätä mitään intohimoja suuntaan eikä toiseen, mutta on kyllä päivittäisessä käytössä.

Hammastahna - Katso edellinen kohta.

Shampoo/hoitoaine - Ei mitään tehopuhdistavaa, kiitos. Hiukset voi pestä myös pelkällä hoitoaineella, jos ne eivät ole ylimaallisen likaiset. Kokeilin taannoin Lushin palashampoota. Ihan kiva.

Saippua - Käytän lähinnä käsien pesuun. Vartalolle vain, jos on tarkoitus pestä pois suoranaista likaa, eli aika harvoin.

Tuoksu - Kenzo Flower. Olikohan se tämän niminen? No se kapea, kaareva pullo, jonka kyljessä on pitkävartinen kukka.

Mineraalivesi - Välttelen kaikenlaisia kuplajuomia, koska maha ei tykkää niistä.

Viini - Jos pitää juoda sellaisenaan, niin sitten valko- tai rose-viiniä. Punaista lähinnä ruuan kanssa, mutta viineillä on hieman samanlainen vaikutus meikäläisen mahaan kuin hiilihappojuomilla, joten ei mitään erityistä tarvetta nauttia runsain määrin.

Drinkki - Ei GT (yök!), muuten voin kyllä maistella erilaisia.

Leipä - Tummaa, kiitos! Vaaleampi sopii kyllä esim. juustojen alustaksi. Ja jos sattuu olemaan uunituoretta, se menee minkä värisenä tahansa. Kunhan ei ihan mustaksi kärventynyttä ole.

Ruoka - "Katsotaan mitä kaapista löytyy ja kokataan siitä" kuvaa aika hyvin minun tekemääni arkiruokaa.

Jäätelö - Nam! Olen aina innoissani kokeilemassa uusia makuja.

Karkit - Lähinnä suklaata.

Lakanat - Sängyssä.

Kampaaja - Joskus muinoin löysin loistavan kampaajan, joka muuten sattui olemaan mies. Sitten muutin ja harhailin, kunnes löysin täydellisen kampaajan. Sitten kampaaja muutti. Harhailin taas ja muutin ja harhailin edelleen, kunnes taas löysin sen oikean. Toivottavasti meidän tiemme eivät eroa kovin pian.

Alusvaatteet - Olen laiska ja epäromanttinen. Minulla on mm. muutamat Sloggit, joilla on ikää kymmenisen vuotta. Mitä niitä pois heittämään, kun ovat hyvin kestäneet käyttöä ja pestäkin ne voi riittävän kuumassa. Liiviostoksille äskettäin lähtiessäni mies valitti, etten ikinä osta mitään hänelle. No en! Kyllä minä niitä ihan itse käytän. Okei, on minulla jotain seksikästäkin, tunnustan, ettette ala sääliä miestä turhan takia.

Päivälehti - Luen Ylen uutisia netistä, lehteä lähinnä silloin, jos sellainen sattuu kohdalle sopivalla hetkellä.

Lehti - Tällä hetkellä en tilaa mitään, mutta harkitsen. Joskus saatan ostaa jonkin sopivan kevyen lehden irtonumeron, ei kuitenkaan seiskaa tai vastaavia. Rajansa hömpälläkin.

Sänky - Parisänky, minä vasemmalla, mies oikealla. Kunnes keksitään vaihtaa puolta.

T-paita - Kesällä käytössä päivittäin ja niitä pitää olla eri värisiä.

Kylmää ja pimeää

Minä en ole syksyihminen. Kun alkaa tulla kylmää ja märkää ja ennen kaikkea pimeää, haluaisin mennä talviunille ja herätä vasta kevättalvella, kun aurinko alkaa taas paistaa. Syksyllä väsyttää.

Tänään vilkaisin peliin työpaikan vessassa. Piti vilkaista vielä uudelleen, sillä näytin ihan siltä kuin en olisi aurinko menneenä kesänä nähnytkään. Valkoinen naama ja taas näyttää jotain näppyjä pukkaavan esille. Talvinaama. Työpaikan vessan valaistus tosin on sellainen, että jos haluaa masentua, varmin keino on mennä vessan peilin eteen muutamaksi minuutiksi ja katsella, kuinka kamalalta naama oikein näyttääkään. Tulos on taattu.

Tänä syksynä väsymyksen tekijöitä on tavallista enemmän (en ole raskaana, jos se jollekin tuli mieleen), kun kunnolliseen vapaa-aikaan ei tunnu riittävän tunteja. Tai jos muutaman tunnin käyttää eimitääntekemiseen, tulee huono omatunto.

Töissä alkoi kesän aikana projekti, jonka toteutus alusta lähtien oli huonosti suunniteltu. Sekaannuksia ja sekoiluja toisensa perään. Homman setviminen napsahti kielitaitosyistä minulle, ja siinä sitä on riittänyt ajanvietettä jokaiseksi työpäiväksi kaikkien aikaisempien hommien lisäksi. Vastapuoli asetti viikko sitten uuden yhteyshenkilön, joka onneksi tuntuu olevan säntillisempi kuin aiempi. Nyt meitä on sitten kaksi, jotka yrittävät availla solmuja yhteistuumin.

Ja sitten on The Projekti, jonka olen tainnut joskus mainita ohimennen. Paljastetaan siitä nyt sen verran, että kyseessä on loppusuoralla oleva opintoprojekti. Siihen meneekin sitten tällä hetkellä jotakuinkin kaikki liikenevä vapaa-aika, sillä se pitäisi saada pakettiin syksyn aikana. Muuten menee yliajalle.

Kun projekti on valmis, en enää ikinä opiskele yhtään mitään, vaan keskityn kaikkeen siihen, joka nyt jää ajan puutteessa syrjään. Yksi harmittavasti tekemättä jäävistä asioista on kirjoittaminen. Tai kirjoitanhan minä, suollan tekstiä illasta toiseen, mutta en tänne blogiin.

Ötökkäinvaasio

Meillä on ihan pieni ongelma, joka lentelee ympäriinsä. Banaanikärpäsiä!

Banaaneja ei talossa ole ollut kolmeen viikkoon ja muutkin hedelmät olen pitänyt jääkaapissa siitä lähtien, kun ötökkäinvaasio alkoi. Olen myös pyyhkinyt keittiön pinnat niin, että missään ei pitäisi olla mitään mukavan makeaa tahraa niiden tukikohdaksi. Roskatkin viedään ulos normaalia useammin, mutta ei niitä toisaalta roskiksessa tunnu asustavan.

Olen alkanut epäillä, että ne ovat rakentaneet pesän jonnekin. Voiko banaanikärpäsillä olla pesä? Jos, niin mistä sellaista pitäisi alkaa etsiä. Ennen kuin vastaat, että roskiksesta, niin toistan vielä, että siellä niitä EI ole.

Alkaa jo vähitellen ärsyttää se, että pikkuöttiäisiä pöllähtelee esille vaikka mitä tekisin. On niistä ennenkin päästy eroon. Miksei nyt?

Eikä näitä voi edes myrkyttää, kun ei tiedä, minne sitä myrkkyä suihkuttaisi. Ja toisaalta keittiössä nyt muutenkaan ei ole hyvä suihkia myrkkyjä pitkin poikin.

Banaanikärpäset voittavat ärsyttävyydessä (ainakin tällä hetkellä) jopa hämähäkit. Joskus vuosituhannen alkumetreillä asuin vuokra-asunnossa, johon oli tyhjillään olon aikana pesiytynyt hämähäkkeja ja mahdollisesti jotain muitakin asiaankuulumattomia. Siinä vaiheessa kun kannoin tavaroita sisään asuntoon, naapuri tuli esittäytymään ja ohimennen mainitsi asunnon muurahaisongelmasta. No kiva! Niitä muurahaisia ei sitten kuitenkaan näkynyt, mutta hämiksistä eroon pääseminen vaati muutaman pullollisen hyönteismyrkkyä.

PS. Mies potee edelleen eli tämä tauti on näköjään ns. vakavasti otettava tapaus. Antibioottikaan ei tunnu auttavan. Taitaa olla vääränlaista tähän tautiin. Seuraava tavoite on saada patistettua mies uudelleen lääkäriin ja tarkempaan syyniin. 

Man flu ja siihen liittyviä keskusteluja

Rakas aviomieheni sairastaa on kuoleman kielissä. Tauti kuolemantauti alkoi muutama päivä sitten ja samalla aloitettiin keskustelut, jotka mahdollisesti kuvastavat miehen ja naisen ajattelutavan eroavaisuuksia.

Miehellä on kuumetta niin, että se oletettavasti häiritsee yöunia, ja minä ehdotan Buranan tai muun vastaavan lääkkeen ottamista laskemaan kuumetta ja helpottamaan oloa. Miehen mielestä lääkitseminen ei ole tarpeen. Kuume kuuluu asiaan ja ajaa taudin pois.

Mies kärvistelee kuumeessa ja toistan ehdotukseni lääkkeen ottamisesta. Mies myöntyy, mutta haluaa ehdottomasti tupla-annoksen siihen nähden, mitä minä ja pilleripakettiin painettu annostusohje suosittelevat. Mies on vakuuttunut siitä, että normaaliannoksesta ei ole mitään apua, ja kyselee, löytyisikö myös toista vastaavaa lääkettä (eri vaikuttava aine), jotta hän voisi ottaa sitäkin. Buranan lisäksi tietenkin.

Mies napsii lääkettä muutaman päivän, mutta kuume ei suostu häipymään. Minä ehdotan lääkärikäyntiä, koska se on tässä tilanteessa suositeltavaa. Mies ei missään nimessä aio lähteä lääkärille. Paranee se tauti ilmankin.

Mies makaa vuoronperään sohvalla ja sängyssä ja valittaa tautiaan. Mies alkaa googlata. Mies alkaa epäillä, että hänellä on jokin todella vakava tauti, joka johtaa vielä vakavampaan tautiin. Mies vastustaa edelleen lääkärikäyntiä.

Miehen lääkärikielteisyys alkaa väistyä, mutta mies haluaa kuitenkin odottaa seuraavaan päivään, jos vaikka tauti olisikin sitten jo poissa. Käydään keskustelua siitä, missä vaiheessa on syytä lähteä lääkäriin. Mies ei halua lääkäriin. Mies googlaa taas. Mies muuttaa mielensä ja lähtee lääkäriin.

Lääkäri toteaa, että antibioottikuuri on tarpeen. Oli se sittenkin Ihan Oikea Tauti. Mies ottaa ensimmäisen lääkeannoksen ja ryhtyy odottamaan vaikutusta. Keskustellaan siitä, kuinka nopeasti antibiootin voi teoriassa olettaa vaikuttavan.

Kuume laskee hieman, joten antibiootti mahdollisesti alkaa vaikuttaa. Mies suunnittelee lopettavansa lääkkeiden syönnin pillerin tai parin kuluttua. Keskustellaan siitä, mitä seurauksia antibioottikuurin kesken jättämisellä saattaa olla. Mies myöntää kuulleensa asiasta joskus aiemminkin ja lupaa syödä kuurin loppuun.

Ilmeisesti aletaan olla voiton puolella. Herran kiitos! Minä en enää jaksa vääntää kaikkea rautalangasta.

Lusikka

Martti seisoi varpaat viivan takana ja valmistautui suoritukseensa. Nyt oli totuuden hetki, vauhdittoman pituushypyn viimeinen kierros. Hän veti syvään henkeä, kumartui, jännitti kaikki lihaksensa ja leiskautti, kurotti eteenpäin ja tömähti hiekkaan. Kolme metriä oli lähellä mutta edelleen muutama sentti jäi puuttumaan. Kaksi hyppääjää oli vielä jäljellä, mutta Martti tiesi, ettei heistä olisi uhkaa hänelle. Toinen sija. Se oli lopputulos tällä kertaa.

Palkintojenjako pidettiin heti viimeisen kierroksen päätyttyä ja lopullisten tulosten varmistuttua. Martti sai onnittelujen kera käteensä alpakkalusikan, johon oli kaiverrettu roomalainen kakkonen ja takapuolelle päivämäärä ja lajin nimi "Vauh.pit.h.". 

- - - 

Viimeisetkin hautajaisvieraat olivat lähteneet, ja Liisa istahti keittiön tuolille syvään huokaisten. Päivä oli ollut pitkä ja raskas, ja huomenna pitäisi taas lähteä kaupunkiin, omaan asuntoon, pois lapsuudenkodista. Työ kutsui kansakoulunopettajaa, vaikka tuntui pahalta jättää vanhemmat yksin tässä tilanteessa. Olihan Väinön vaimo lapsineen täällä, ja Väinökin vielä pari päivää lomalla ennen kuin hänen piti palata rintamalle. Mutta ei miniä ollut vanhemmille sama kuin oma tytär, ei varsinkaan tässä tilanteessa.

Liisa nousi ja avasi laatikon, jossa lusikat olivat. Martin palkintolusikat, ne hän ottaisi itselleen. Nuorempi veli ei ollut ehtinyt naimisiin, eikä siten ollut leskeä tai lapsia perimässä hänen tavaroitaan.

- - -

-Äiti, täällä on laatikossa jotain vanhoja ruokailuvälineitä. Mä voisin ottaa nämä, niin ei tarvitse ostaa uusia sinne opiskelijaboksiin, Sirpa huuteli ullakkovaraston uumenista, jossa hän oli etsimässä tarvekaluja.

Liisa myöntyi. Hyvä vaan, että tulevat tavarat käyttöön. Tuokin laatikko on pölyttynyt ullakolla jo ainakin kymmenen vuotta. Sirpa laski haarukoita ja veitsiä ja lusikoita. Kyllä nämä riittäisivät hänelle ainakin ensialkuun. Ja teelusikoita varsinkin oli aika paljon, osassa jotain kaiverrusta ja vuosiluvut 1930-luvulta. Mitä lie ikivanhoja palkintolusikoita numeroista päätellen. 

- - -

Maarit kierteli kirpputorin pöytiä ja etsi kierrätyskelpoista tavaraa. Ihmiset myivät vaikka mitä, kun olivat siivonneet varastojaan tai tyhjentäneet kuolleiden sukulaisten asuntoja. Monet tavarat eivät oikeastaan olleet enää käyttökelpoisia alkuperäiseen tarkoitukseensa, mutta kierrätysdesignin raaka-aineeksi ne kyllä kelpasivat oikeinkin hyvin. 

Eräällä myyntipöydällä Maaritin huomion kiinnittivät teelusikat, joiden malli oli vanha. Tuollaiset olivat olleet suosittuja joskus vuosikymmeniä sitten. Maarit tervehti pöydän takana kutimen kanssa istuvaa, päälle viisikymppistä naista, ja otti lusikkanipun käteensä. Hän tarkisti leimat niiden takana ja totesi lusikoiden olevan alpakkaa. Nämä sopivat oikein hyvin, paremmin kuin hopeoidut lusikat. Hinnaksi oli merkitty neljä euroa koko nipusta, jossa oli yksitoista lusikkaa. Näistä saisi jopa hyvän katteen. 

- - -

Veera kierteli Design Marketin myyntipöytiä Kaapelitehtaalla, kun hänen silmiinsä osuivat lusikoista tehdyt kierrätyskorut. 

- Emmi, tule katsomaan, Veera huikkasi kaverilleen, joka oli pysähtynyt hipelöimään huovutettuja pannunalusia. - Katso, eikö ole ihania korviksia? Mun on ihan pakko saada tällaiset! Mitä nämä maksavat?

- Hinta on kaksikymmentäviisi euroa pari, vastasi korujen myyjä hymyillen. - Ne ovat uniikkikoruja, kaikki vähän erilaisia. Voin taata, että toisia aivan samanlaisia ei tule vastaan. En nimittäin tee sarjatyötä, vaan työstän yhden lusikan kerrallaan ja fiilis määrittää, millainen korusta tulee. 

Veera otti käteensä korvakoruparin, joka näytti tehdyn yhdestä teelusikasta. Toinen korvakoru oli tehty lusikan pesästä, johon oli leikattu koristekuvio. Toinen taas oli lusikan varren päässä oleva lapa, jonka takapuolella kiillottamisesta huolimatta näkyi vielä kaiverrusta. Siellä oli päiväys 27.8.38 ja teksti "Vauh.pit.h.". 

Veera maksoi ostoksensa ja ripusti uudet korvakorut heti korviinsa, ennen kuin jatkoi tyytyväisenä matkaa kohti seuraavan myyjän vaaterekkejä.

* * *
"Haasta minut kirjoittamaan"
Tämä tarina on vastaus Puskissan antamaan haasteeseen "lusikka". 

Korvat höröllään kuulee kaikenlaista

Satuin tänään olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ainakin mitä tiedonsaantiin työpaikan asioista tulee. Olin sairaslomalla olevan huoneessa hoitamassa muutamia hänen töitään, kun seinän takana johtoporras piti kokousta. Joku voisi tietenkin sanoa, että salakuuntelin, mutta mitäs kokoustavat huoneessa, jonka seinät on tehty paperista. 

Jos siellä olisi puhuttu liikesalaisuuksia, jotka eivät minua kosketa, en olisi lotkauttanut korvaanikaan, mutta tämänpäiväinen puheenaihe liippasi sen verran läheltä, että höristin korviani samalla, kun tein töitä.

Muistattako taannoisen mainintani tulossa olevista neuvotteluista työnantajan kanssa? Sen kapinakenraalijutun? No, nyt se asia alkaa ilmeisesti realisoitumaan. Päätimme runsas kuukausi sitten kollegoiden kanssa olla tekemättä eräitä asioita, koska työnantaja ei hoida omaa osuuttaan. Taktiikkaan kuului myös olla ottamatta asiaa aktiivisesti esille, jos kukaan ei kysy mitään, ja antaa työnantajan ns. herätä paskat housuissa. Nyt johtoporras oli mitä ilmeisimmin havahtunut tekemättömyyteemme ja havainnut sen myös ongelmalliseksi, sillä hörökorvani kuulivat mm. isopomon näkemyksen, että asialle pitää tehdä jotain. Erinomaista!

En jäänyt kuuntelemaan sen pidemmäksi aikaa, sillä työni siinä huoneessa oli tehty ja olennaisimman asian olin jo kuullut. Että asiasta ylipäätään puhuttiin. Sen sijaan tiedotin kuulemastani asianomaisille kollegoille, jotta osaavat varautua mikäli käy kutsu kulmahuoneeseen. 

En ymmärrä, miten nykymaailmassa edelleen on koulutettuja, esimiesasemaan päässeitä ihmisiä, jotka pitävät muita aikuisia ihmisiä kykenemättöminä huolehtimaan omista eduistaan. Ja sitten vielä ottavat töihin näitä toistaitoisiksi olettamiaan. Sillä siitähän tässä työnantajan puolelta perimmältään on kysymys. Minun mielestäni ainakin.

Mitäs mieltä olette?

Kuunneltiin ja ihmeteltiin (minä ainakin) esiteinin juttuja taas vaihteeksi. Pojalla oli mitä ilmeisimmin mieltä painavia asioita, joista on hyvä jutella isän kanssa nähtävästi siksi, että isällä on usein vähän erilaiset näkemykset asioista kuin äidillä.

No, ensinnäkin tuli jotenkin puheeksi, että esiteinin äiti oli taannoin toivonut ja saanut pesismailan synttärilahjaksi. Mieheni exä EI pelaa pesistä eikä kuulemma ole siitä nytkään innostunut. Mutta sille mailalle oli kuitenkin tarvetta. Esiteinin mukaan äitinsä säilyttää pesismailaa sängyn vieressä käden ulottuvilla siltä varalta, että joku murtautuu taloon keskellä yötä. Listätiedoksi teille lukijoille, että talossa on myös aikuinen mies, joka oletettavasti nukkuu samassa sängyssä talon rouvan kanssa, joten mistään yksinäisestä ja sen takia pelokkaasta naisparasta ei ole kyse. Talo taas sijaitsee mukavalla ja rauhallisella alueella, jossa naapurit ovat lähellä.

Tässä vaiheessa juttua minä jo aukaisin suuni kommentoidakseni jotakin, mutta tunsin sitten mieheni kyynärpään kylkiluideni välissä ja tulkitsin sen painokkaaksi kehotukseksi olla sanomatta mitään. Kysyin sitten myöhemmin mieheltä, että mahtaako juttu pitää paikkansa, vai jutteleeko esiteini omiaan. Tällä lapsukaisella on kyllä huumorintajua... Mies oli vakuuttunut siitä, että asia on niin kuin esiteini sanoo. Jos kyseessä olisi vitsi, se olisi kyllä käynyt ilmi, koska pokan pitäminen ei ole esiteinin vahvoja puolia silloin, kun vitsejä kerrotaan.

Toinen asia, joka ilmeisesti vaivaa esiteiniä äidin pesismailaa enemmän, on se, että äiti ei päästä häntä yksin kauppaan. Äiti pelkää, että joku sieppaa esiteinin. Kyseessä on ikäisekseen fiksu kuudesluokkalainen, kauppaan on puolitoista kilometriä pyörätietä pitkin ja asuinpaikka on rauhallinen pikkukaupunki, jonka rikostilastoissa ei lapsenkaappauksia tai katoamisia esiinny.

Olen tietenkin aikaisemmin kuullut miehen juttuja exästään, ja pitänyt niitä ainakin osittain liioiteltuina, mutta kun esiteini aivan vakavissaan kertoo tällaisia asioita äidistään, en tiedä mitä minun pitäisi ko. ihmisestä ajatella. Eikö tämä nyt kuulosta vähän liioitellulta varovaisuudelta? Tai suorastaan lievältä vainoharhaisuudelta?

* * * * *
Kuinka saisin rikki kookospähkinän? Itse asiassa se oli aika helppoa, kun googlasin ohjeet netistä, enkä alkanut miehen ja esiteinin ehdotuksista huolimatta heitellä pähkinää seinään tai talon katolta asfaltille tms. Nyt pitäisi vielä keksiä, minkälaisiin kokkauksiin kookospähkinää voisi käyttää. Onko kenelläkään ideoita? Se valkoinen kerros pähkinän sisällä näyttää kyllä maistuvan minulle sellaisenaankin, mutta kun arvelen siinä mahdollisesti olevan aika paljon rasvaa, niin sen voisi kyllä kuluttaa jollakin muullakin tavalla kuin suoraan kitaansa heittämällä.

Kännykän kuolema

Kännykkä tekee kuolemaa. Viimeisen kuukauden aikana se on alkanut ylikuumentua aivan omia aikojaan - ei akun kohdalta vaan sieltä toisesta päästä. Valistunut arvaukseni on, että.... tai no joo, antaa olla arvailematta. Vika mikä vika. Tänään ilmeni uusi oire, kun 25% lataus tyhjeni runsaassa tunnissa kännykän lepäillessä kaikessa rauhassa pöydällä. Edes nettiyhteys ei ollut päällä.

Mielestäni olen käyttänyt kännykkää aivan "normaalisti". Mitä nyt viime talvena tipautin sen betonilattialle niin, että kulmaan tuli lommo. Mutta ei se silloin mitään nikotellut, joten olen antanut itselleni synninpäästön siitä tapauksesta. Kännykän kuolema ei ole minun suoranaista aikaansaannostani. Paitsi jos siihen on vaikuttanut ylenmääräinen surffailu.

On se kumma, kun mikään laite ei nykyään kestä käyttöä. Kun takuuaika menee umpeen, härväke sanoo poks. Tosin tällä kertaa ei ole edes takuuaika ummessa, sillä luurilla on ikää vähän vaille vuosi. Eli tämä laite otti ja hajosi jo ennen takuuajan loppumista. Sinänsä tietenkin hyvä, että sen voi vielä myyjän syynättäväksi. Sen teen huomenna. Tänään otin talteen kuvat ja muun arvokkaan.

Mutta jos oikein ajatellaan, niin ennen kaikki laitteet kestivät käytössä vuosia kauemmin kuin vastaavat laitteet nykyään. Meilläkin oli kotona lapsuudessani yksi ja sama pesukone ainakin viisitoista vuotta ja hyvin toimi kunnes sitten kunnioitettavassa iässä sanoi sopimuksen irti. Sen jälkeen vanhempani ovat tainneet vaihtaa pesijää hiukan tiiviimpään tahtiin.

Tai sitten ensimmäinen kännykkäni, joskus viime vuosituhannen lopulla. Se kesti käytössä useamman vuoden, vaikka armeija-aikana muutaman kerran avasin sen puhdistaakseni pois sisälle kertyneet risut ja männynkävyt. Kaikki sen seuraajat sen sijaan ovat lakanneet toimimasta (kunnolla) viimeistään kahden vuoden käytön jälkeen. Ja sitten nämä nykyiset älyhienot älypuhelimet. Nehän eivät kestä juuri mitään.

Mikä nykylaitteissa on vikana? Ovatko ne liian hienoja eivätkä kestä käyttöä, vai tehdäänkö ne tarkoituksella lyhytikäisiksi? Onhan se tietenkin kannattavaa kännykkä- tai kodinkonevalmistajalle, että ihmisten on pakko ostaa uusia laitteita määräajoin.

Sisäinen insinöörini halajaa päästä katsomaan, mitä rikkimennyt laite on syönyt. Kännykän avaaminen ei kuitenkaan tee hullua hurskaammaksi. Siellä on ihan liian pieniä osia, joita ei voi alkaa tökkiä sormella. Toista se oli noin vuonna 1993, kun sähkövatkaimeni meni epäkuntoon. Avasin sen, korjasin vian ja tungin koko tsydeemin takaisin kuoreensa. Sama sähkövatkain on minulla edelleen käytössä ja toimii moitteetta. Hiukan se on alkanut olla äänekäs, mutta se vika hoitunee laakerien voitelulla.

Oi aikoja, oi laitteita!

Ryhdyn erakoksi, ainakin harkitsen

Taas on alkanut tuntua siltä, ettei mihinkään riitä aikaa ja varsinkaan energiaa. Kaikki aika menee töissä istumiseen tai kaikenmaailman velvollisuuksien hoitamiseen. En ehdi ja sitten kun aikaa olisi en jaksa tehdä sitä, mitä oikeasti haluaisin tehdä.

Niillä asioilla, jotka jäävät tekemättä, on yksi yhteinen nimittäjä. Ne ovat minun omia juttujani, jotka eivät hyödytä työnantajaa, miestä ja muita ihmisiä, jotka katsovat asialliseksi vaatia osansa minun ajastani. Esimerkiksi blogi jää hunningolle, ja sitten, kun tänne ehdin, saan aikaiseksi vain valitusta enkä sitä, mitä oikeasti haluaisin kirjoittaa eli fiktiota. Niin, tässä lienee paikallaan todeta, etten ole unohtanut pyytämiäni ja saamiani kirjoitushaasteita. Palaan niihin kyllä sopivan hetken koittaessa.

Miten päästä pois kaikkien vaatimusten ulottuvilta ja saada aikani omaan hallintaani? Onko ainoa mahdollisuus paeta järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja ryhtyä erakoksi? Muuttaa korpeen, jossa edes naapurit eivät häiritse, ja ryhtyä elämään luontaistaloudessa? Nettiyhteyden voisin kuitenkin ottaa sinnekin. Aivan täydellinen eristäytyminen ei ole vaatimus, vain sellainen, jossa pystyn itse kontrolloimaan, kenen kanssa ja miten kommunikoin.

* * * *
Päivän ruokainnovaatio sisältää pussimuusipussillisen, ruisjauhopussin jämät, vajaan pestopurkillisen, joka uhkaa mennä vanhaksi, ruokaöljypullon pohjat sekä juuston, jota kukaan ei näytä syövän - eli kaappien raivaus jatkuu teemalla 'älä osta mitään' (paitsi vihanneksia ja hedelmiä). Pussimuusijauhosta ja ruisjauhoista syntyi piiraspohja, nesteeksi öljytilkka ja vettä sen verran, että taikinasta tuli sopivan vahvuista. Painellaan vuoan pohjalle, päälle pestoa sekä muutama tomaatti pilkottaa ja valkosipulilla maustettuna, päällimmäiseksi juusto. Paistetaan uunissa.

En ymmärrä, miksi kaapista löytyi pussimuusia. Minä en ikinä laita sitä, koska se maistuu pahalta. Lienee miehen ostoksia.

Jotain mätää Tanskanmaalla, epäilee Kätevä Emäntä

Marttakärpäsen purema on levinnyt tännekin, ja Kätevä Emäntä jatkaa keittiön kaappien raivausta. Eilen kaivelin pakastinta ja tein löytöjä. Jauhelihaa. Aika paljon. Lienee ollut tarjousjauheliha kyseessä, kun sitä on pitänyt kantaa kotiin jopa useampaan otteeseen, vaikka ennestäänkin on ollut vastaavaa tuotetta pakastimessa.

No, otin sitten pari kiloa jauhelihaa sulamaan, ja tänään töistä tullessa ryhdyin kokkailemaan. Jauhelihastahan voi tehdä vaikka mitä, mutta päätin ottaa suurtalouslinjan ja tehdä kahta eri ruokaa. Ensin isohko vuoallinen lasagnea. Sitten pellillinen lihapullia. Lasagnea oli tarjolla tänään ja saattaapa olla huomennakin, mutta loput ajattelin pakastaa annosrasioissa. Lihapullat menevät suoraan pakastimeen. Valmista ruokaa on nälän yllättäessä yksinkertaisempaa napata sulamaan kuin jäistä jauhelihakönttiä.

Viime viikolla kokkailin punajuuriohrattoa ohrasuurimopussin lopuista. Kyllä niihin kaappeihin vähitellen tulee tyhjää tilaa, mutta aika paljon saa vielä keksiä ruokia, joihin kuluttaa erityisesti kuiva-aineita ja pakasteita.

Töissä on taas vaihteeksi sellainen tunnelma, että jotain mätää Tanskanmaalla kuvaa hyvinkin tilannetta. Nyt ei vaan ihan tarkkaan tiedetä, että millaista se mätä on, mutta sen olemassaolo vaikuttaa selvältä.

Pikkupomo eli lähin esimies palasi lomalta eilen eikä vaikuta ollenkaan rentoutuneelta. Tänä aamuna töihin tullessa havaitsin pari kollegaa ulkona, talon nurkan takana ilmiselvästi salaisuuksia vaihtamassa. Koska olen parantumattoman utelias ihminen, menin kysymään, millaisista salaisuuksista puhutaan. No pikkupomostahan siellä juteltiin. Ei mikään yllätys, koska minäkin olin havaitsevinani jonkinlaisia negatiivisia värähtelyjä, kun pomo ei vastannut tervehdykseen ja käyttäytyi muutenkin kuin olisin ollut ilmaa. Toiset sen sijaan olivat saaneet kontaktin. Ja haukut aivan olemattomista asioista.

Kahden päivän tarkkailun jälkeen vaihdoimme kollegoiden kanssa taas pari ajatusta, sillä vaikka pikkupomolla on omat oikkunsa, tällainen jatkuva qb-tyyppinen käytös ei ole kuitenkaan hänelle ominaista. Ainakaan tähän asti se ei ole ollut. Jonkinlainen henkilökohtainen ongelma lienee kyseessä, ja sen aiheuttamaa stressiä pikkupomo nähtävästi katsoo sopivaksi purkaa alaisiinsa. Pianhan tässä alkavat stressaantumaan muutkin.

Ko ei jaksas eikä eres viittis saatikka et huvittais

Kyl se o kumma juttu taas, ko must tuntuu, ettei aika ja enerkia ol ennää meinannu riittää mihinkää sen jälkee, ko tyät taas alko. Tarttis tehr sitä ja tarttis tehr tätä... Tääl plokistaniski mää käy vaa yhtäkkii kattomas, et joo, kyl o ihmiset taas kirjotellu, mut millai mää kerkeisi lukkee. En millää. Muka.

Kai se oikeesti o siit kiinni, millai aikansa käyttää. Mut toisaalt se minu isompi projekti on kyl ny siin vaihees, et se tarttis oikeesti saar valmiiks. Aikaa o loppuvuasi, eikä se loppuje lopuks ol nii kamalasti, et täs ny kerkeis miättimää, et mitä mää ny tekisi. Tarttis vaa tehr. Sit joskus ko mää mahrollisesti saa se projekti valmiiks, ni mää voi kertoo siit vähä enemmä, mut en nyt. Tullee vaa enemmä paineit ittel.

Mää täsä viikol jopa läheti yhre tyähakemukse pitkäst aikaa. Saa nähr millai käy. Mää voi kyl kuvitel, et hakijoit o vaik kui paljo. Siit saa sit tyänantaja valkat miäleisensä. Kyl mää ainaki omast miälestäni olisi iha täyrellinen siihe hommaa, mut sitä en sit tiär, mitä siäl toises pääs ajatellaa.

Mää rupesi täl viikol miättimää, et minu nykyses tyäpaikas töis olemine tuntuu suarastaa epäeettiselt. Ei tähä mittää laittomuuksii liity, mut ko mää kattele sitä, et millai asioit hoiretaa ja millai asiakkaitte ja yhteistyäkumppanie annetaa kärsii nyrkkipaja virheist, ni ei se kyl iha oikei ol. Minul o iha semmone tunne, niinko joku tarkistais lakikirjast, et saako tällai tehr tai onko joku asia kiälletty, ja jos jottai ei ol suaranaisesti kiälletty, ni sit antaa men vaa. Me yks päivä juteltii tyäkavereire kans piänes piiris näist asioista, ja joku siin totes, ettei yhtää ihmettel, jos nyrkkipaja mennee konkurssiin. Iha yhtäkkii. Ulospäi kerrotaa jottai iha muut ko milt sisältpäi kattelle näyttää. Minul ei ol koskaa aikasemmi missää tyäpaikas ollu tämmäst olloo.

Sit mää ole kans miättiny, et olisko se nii paha juttu, jos täst ny sattus tyäpaikka menemää alt. Ei mul ny mittää erityist hinkuu ol tyättömäks ruvet, mut sit ei tarttis men ton nyrkkipajal. SE olis iha positiivist. Mut sit toisaalt tyättömyyskorvauksel elämine ei innost, vaik se ansiosironnaist oliski. Mää luule, et siin tapaukses mää koittaisi tyällistää itteni jollai taval. Vaik ei sekkää välttämät nii yksinkertast ol nykyää.

Pinkka ja muuta pilkunviilausta

Kiki kyseli edellisen postauksen kommenteissa, josko hänen jälkikasvunsa mahdollisesti saa oppia kauniiden pinkkojen tekoa, kun muutaman muutaman vuoden kuluttua siirtyy Puolustusvoimien hellään huomaan. Vastaus on kyllä. Tällaisia taitoja siellä todellakin oppii ja vieläpä heti kättelyssä. Jos jokin tuntuu vaikealta, asiaa harjoitellaan, kunnes se onnistuu.

Tässä lyhyt selonteko Kikille ja muillekin kiinnostuneille siitä, mitä kaikkea varusmiespalveluksessa on muun muassa mahdollista oppia varsinaisen sotimisen lisäksi. HUOM! Toimenpiteiden yksityiskohdissa on varuskuntakohtaisia eroja.

Vuoteen petaaminen. Punkkaa eli vuodetta ei todellakaan todellakaan jätetä petaamatta päiväksi. Ensin tyyny ja peitto asetellaan siististi patjalle, sitten niiden päälle viritetään sinivalkoruudullinen päiväpeitto. Päiväpeitto vedetään kireälle ja sen reunat tungetaan siististi patjan alle. Ruutujen tulee olla samassa linjassa patjan sivujen kanssa. Toisen henkilön pedatulle punkalle ei ole syytä istahtaa ilman lupaa.

Pinkka päiväpeitosta. Yöksi päiväpeitto taitellaan jakkaran päälle, eli siitä tehdään pinkka. Pinkka tehdään hyvin tarkkojen ohjeiden mukaan, sen tulee olla täydellinen neliö, joka on täsmälleen jakkaran kokoinen, ja ruutujen tulee ehdottomasti olla suorassa. Tämä on todellinen taitolaji, jossa jyvät karsitaan akanoista. Pinkan teon tulee onnistua yhdessä minuutissa, joka alussa tuntuu todella lyhyeltä ajalta.

Kaapin pitäminen järjestyksessä. Jokaisella varusmiehellä on henkilökohtainen kaappi vaatteita ja muita varusteita varten. Kaapin sisällön järjestys on tarkkaan määritelty ja kaikkien saman tuvan kaappien tulee näyttää identtisiltä. Osa vaatteista (kaikki housu-takki-yhdistelmäpuvut, kauluspaita yms.) ripustetaan henkareihin. Ne vaatteet, jotka sijoitetaan hyllylle (t-paidat, alushousut, poolopaidat, villapaidat) laskostetaan ja asetetaan siisteihin pinkkoihin niin, että laskostetun vaatteen/pinkan leveys on täsmälleen sama kuin hyllyn leveys. Minun varusmiesaikanani Sotilaan käsikirjaa saattoi vaatteita tehdessä käyttää mittatikkuna, sillä silloisen painoksen pitkä sivu oli täsmälleen saman pituinen kuin hyllyn leveys. Aikaa myöten opin laskostamaan vaatteet oikeiden mittojen mukaan myös silmämääräisesti.

Kenkien kiillotus. Varusmies saa käyttöönsä kahdet varsikengät, joista pitää huolehtia niin, että ne pysyvät hyväkuntoisina. Koska varsikengillä liikutaan maastossa, on olennaista, että ne plankataan huolellisesti SA INT -kenkävoiteella. Voide sisältää runsaasti rasvaa, joka tekee kengistä vedenpitävät. Kenkien tulee myös kiiltää plankkaamisen jälkeen. Kengät tulee muutenkin puhdistaa aina käytön jälkeen ja plankkaamisen tulee tapahtua oma-aloitteisesti. Lomille lähtiessä jalassa olevien varsikenkien siisteys tarkastetaan ennen lomille lähtöä. Kenkiä plankataan varsin usein, ja jokainen varusmies saa käyttöönsä oman kenkäharjan sekä kenkävoidetuubin. Voiteen loppuessa lisää saa varusvarastolta.

Yleinen omista tavaroista huolehtiminen. Varusmiehen tulee omatoimisesti huolehtia siitä, että kaikki hänen varusteensa ovat kunnossa. Likaantuneet varusteet puhdistetaan ja rikki menneet vaihdetaan ehjiin. Myös vaatteiden tulee olla puhtaat, ja varusmies huolehtii itse likaisten vaatteiden vaihdosta puhtaisiin varusvarastolla. Vaatteita tai muita varusteita ei saa kadottaa tai ehdoin tahdoin rikkoa. Ne ovat Puolustusvoimien omaisuutta. Kadonneesta tai tuottamuksellisesti tai huolimattomuuden vuoksi rikkoutuneesta varusesineestä joutuu maksamaan korvauksen. Mikäli kyseessä on ns. sotatarvike (useimmiten sarjanumeroitu esine), sen kadottamisesta tai rikkomisesta seuraa esitutkinta, jonka tuloksena voi olla muunkinlainen rangaistus kuin rahassa maksettava korvaus.

Siivoaminen. Tupa siivotaan päivittäin sekä lounaan että päivällisen jälkeen. Tämä on askare, johon kaikkien tuvan asukkaiden tulee osallistua. Tuvalla saattaa olla siivousvastuullaan myös esim. pätkä perusyksikön käytävää tai saniteettitila. Tuvan siivouksessa lattia pyyhitään kostealla mopilla, roskakori tyhjennetään ja pölyt pyyhitään. Tarkistetaan myös, että punkat ovat siistit. Tuvan esimies tai vastaava henkilö tarkastaa siivouksen ja joko hyväksyy tai hylkää sen. Hylkäämisen sattuessa tupa siivotaan paremmin ennen uutta tarkastusta. 

Naapurit syynissä

Meillä on tässä rivitalossa kolme naapuria, joiden tapoja ja tavattomuutta olemme päässeet seuraamaan. Se on kumma, miten joistakin naapureista muodostuu suosikkeja ja toisten tekemiset lähinnä ärsyttävät tai vähintään ihmetyttävät.

Suosikkinaapurit asuvat meistä kauimmaisina, mutta se ei ole syy siihen, että he ovat suosikkeja. Tämä lapseton, noin viisikymppinen pariskunta ovat ensinnäkin molemmat niin mukavia ihmisiä, että nämä ikkunasta nähdessään ei tule sellainen olo, että enpä menekään ulos nyt vaan vähän myöhemmin. Päin vastoin. Rouva on ollut meillä kissanvahtina, ja täytyy sanoa, että hän on naapureista ainoa, jolle tämän tehtävän sekä asunnon avaimen suostun antamaan. Mies taas on äärettömän avulias, tarjoaa apua tai neuvoja, jos vaikuttaa siltä, että niille voisi olla käyttöä, ja osaa lisäksi tehdä sen tungettelematta. Miehellä tuntuu myös olevan loppumaton varasto erilaisia työkalua, joita saa lainaksi, kun vain osaa pyytää.

Inhokkinaapurit valitettavasti asuvat heti seinän takana. Seinän takana asuminen ei sinänsä aiheuta ongelmia, melu tms. ei ole mitenkään normaalisti poikkeavaa. Sen sijaan tämä perhe, vanhemmat, kaksi pikkulasta ja rouvan murkkuikäinen, näyttää olevan aika huoletonta tai jopa huolimatonta porukkaa. Lasten leluja ja kaikenlaista muutakin tavaraa makaa jatkuvasti yleisellä kulkuväylällä, talvella nämä eivät ikinä (no ok, kahdesti kolmen talven aikana) luo lunta ovensa edestä, eivät edes porraskiveltä, kalliin näköiset maastopyörät viettävät talven lumihangessa, uutuuttaa kiiltävään autoon näyttää ilmestyvän jatkuvasti lisää pikkulommoja ja naarmuja. Tarvitseeko jatkaa listaa vai joko muodostitte käsityksen?

Sitten ne kolmannet, ilmeisesti vastikään eronnut nainen ja kolme teini-ikäistä tytärtä, joista vanhin näyttää juuri saaneen ajokortin. Käytän sanoja "ilmeisesti" ja "näyttää", koska tämä perhe ei juurikaan seurustele naapurien kanssa. Tätä porukkaa voisi kuvata uusavuttomaksi. Talvella perheen auto oli useamman viikon käyttämättä, koska se oli ilmeisesti jäätynyt kiinni maahan, autossa oli talvirenkaat (kitka) pitkälle kesään ja siitä näytti muutenkin vähitellen suurinpiirtein putoilevan pikkuosia matkan varrelle. Oven pieleen ostetaan kukkia ruukkuun, mutta niitä ei kastella ja sitten ammoin pystyyn kuivunut kukkapuska seisoo siinä iän kaiken. Nämäkään naapurit eivät luo lunta, ja epäilen syyksi lumilapion puutetta. Tämä perhe on muuten vuokralla asunnossa, jonka omistaja on ulkomailla. Jos minä vuokraisin asuntoni, toivoisin saavani vähän säntillisemmän vuokralaisen, sillä touhua vain ulkosalla katselleena tulee mieleen, että missäköhän kunnossa asunto on sisäpuolelta.

Nyt ei saa ymmärtää väärin, ettenkö viihtyisi rivitalossa. Ehdottomasti mieluummin asun tässä kuin jossain kerrostalossa, jossa naapureita ei välttämättä näe ikinä. Eivätkä nämä ei-suosikkinaapuritkaan meidän elämäämme yleensä merkittävästi häiritse. Mutta joskus usein tulee mieleen ihmisten touhuja katsellessa, miten erilaisella mentaliteetilla itse kukin tallustaa eteenpäin.

Kissa-asiaa

Meidän kollikissa on pitkään tunnettu lempinimellä Kahdeksan Kilon Kissa. Oikeasti elopainoa kissalle oli päässyt kertymään jo vähän ylikin, sillä loppukeväällä vuosihuollossa eläinlääkärin vaaka näytti 8,5 kg, jossa tälle kissalle on pari kiloa liikaa. Kyllä sen huomasi - on huomannut jo hyvin pitkään - kissankuljetuslaatikkoa kantaessa raahatessa, että kissalla on julmetun paljon massaa. Tämä kissa tykkää syömisestä eikä ole koskaan, edes pentuna, ollut turhan nirso sen suhteen, mitä suostuu syömään. Oikeastaan ihan kaikki menee, mitä kissankuppiin laitetaan.

Mainitulla käynnillä eläinlääkäri suositteli uutta dieettiruokaa, joka vaikuttaa aineenvaihduntaan. Minähän tietenkin tartuin ehdotukseen innolla, sillä mieluiten haluan kissan välttävän sairaudet, joille reipas ylipaino altistaa. Ne ovat muuten aivan samoja, joista ylipainoiset ihmisetkin usein kärsivät. Ja päivittäinen lääkkeen, esim. insuliinin, antaminen kissalle ei houkuttele. Kissa on toki ollut laihiksella ennenkin, jopa pariin, kolmeen otteeseen, mutta dieetin ainoa seuraus on ollut lisääntynyt aktiivisuus ruuan omatoimisessa hankkimisessa. Ei hiirestys, vaan kissanruokapussin raastaminen esille kaapista, reiän nakertaminen pussiin sekä holtiton syöpöttely. Vaikka kissanruuat pakkaisi kahteen ilmatiiviiseen pussiin ja sijoittaisi uuteen paikkaan, tämä kissa kyllä haistaa, missä ne ovat.

Kissa on nyt syönyt dieettiruokaa kaksi kuukautta vaikuttamatta erityisen nälkäiseltä, toisin kuin aiemmin, ja eilen oli totuuden paikka, kun käytiin punnituksessa. Kahdessa kuukaudessa oli hävinnyt 700 grammaa! Jihuu! Tämä ruoka toimii! Suosittelen.

 

Koska kyseessä on uutuustuote, olemme mukana eläinlääkärin omassa "testiryhmässä". Kissa käy säännöllisesti punnituksissa ja minä kerron havaintojani siitä, miten kissa voi. Palkinnoksi koekaniinina olemisesta kissa sai mukaan labyrinttikulhon, joka aktivoi ja ehkäisee liian nopeaa syömistä. Kotiin tultuamme laitoin muutaman raksun kulhoon ja annoin kissalle. Kissan reaktio sen jälkeen, kun se oli todennut, että kuono ei mahdu seinämien väliin imuroimaan raksuja, oli lähinnä laatua mitvit??. Kyllä niitä sitten tassulla sieltä muutama saatiin pyydystettyä, mutta sitten meni hermot, ja kissa marssi pois ruokakupilta. Jatkamme harjoituksia, mutten taida kuitenkaan kaikkea ruokaa tarjota tästä kupista. Rajansa se on kissankin kärsivällisyydellä.

Ihan asiasta kolmanteen... Havaitsin, että pihan perällä, pensaiden takana kasvaa vadelmaa ja siellähän punottaa nyt oikeinkin hyvin. Kyseessä vain sattuu olemaan hoitamaton joutomaa, joten jos vadelmia himoitsee, pitänee ottaa viidakkoveitsi varusteeksi, jotta pääsee edes lähelle,

Pappa

Vanha mies makasi vuoteessaan dementiaosastolla, kuten oli maannut jo neljä vuotta, ei puhunut vierailijoille, itsekseen vain satunnaisesti höpisi jotakin, jota hoitajat kiireessään eivät yleensä sen kummemmin ehtineet kuunnella. Joku hoitajista oli kuitenkin antanut hänelle lempinimeksi Pappa, sillä vanhus oli varsin lempeän näköinen ja muistutti hoitajan omaa, jo ammoin kuollutta pappaa. Ja Pappana hänet tunnettiin hoitajien keskuudessa silloin, kun ei vieraita ollut kuulemassa.

- Huomenta, Pappa! Täällä olisi aamupalaa, kauravelliä on tarjolla tänään, tervehti hoitaja Pappaa huoneeseen tullessaan ja käänsi pöytälevyn sängyn päälle ja asetti sille puurolautasen.

Pappa ei vastannut, eikä hoitaja siitä yllättynyt. Hän otti lusikkaan velliä ja alkoi maanitella Pappaa avaamaan suunsa. Pappaa ei kiinnostanut syöminen. Hoitaja alkoi hyräillä laulua, jonka oli kuullut radiosta töihin tullessaan, sillä laulaminen yleensä sai Papan suun avautumaan niin, että sinne saattoi lykätä lusikallisen. Kappale oli mikälie Jori Malmstenin merimieslaulu, sillä tänään sattui olemaan Malmstenin satakymmenvuotispäivä ja se oli huomioitu aamun ohjelmassa. Hoitaja tapaili laulun sanoja ja alkoi laulaa vähän kovempaa, että Pappa kuulisi ja reagoisi toivotulla tavalla

- Niin puhaltaa tuuli ja joutsen senkun lentää, kuului yhtäkkiä Papan suusta. Hoitaja yllättyi niin, että herkesi laulamasta.
- Missä sitä niin tuulee ja joutsenet lentää?, hän kysäisi.
- Luovutan vahdin kapteeniluutnantille. Eikä saa sitten koskea purjeisiin ensimmäisen tunnin aikana, Pappa jatkoi.
- Seilaamassako se Pappa onkin?, ihmetteli hoitaja ääneen.
- Pidä kurssi kohti Azoreita ja vahdi kadettia, Pappa antoi lisäohjeita. - Kadetti navigoi. Hyvin näkyy tähdet tänä yönä, hyvin näkyy.
- Onko se Pappa ollut merimies?, kysyi siivooja, joka oli tullut huoneeseen hetki sitten.
- En minä tiedä, vastasi hoitaja, mutta aika vanhoilta ajoilta kuulostaa tuollaiset purjejutut.
- Fokkapurje lepattaa, Pappa kuulosti mietteliäältä. - Onkos tuuli kääntymässä?
- Mutta mitä se sanoi kadetista? Jos Pappa onkin ollut laivastossa, arveli siivooja.
- Minä en niistä asioista tiedä mitään, huokaisi hoitaja ja otti taas tukevamman otteen lusikasta.
- Katsos kun minun poikani, se joka on armeijassa laivastossa, on parhaillaan koulutuspurjehduksella, Atlantilla seilaavat, ja siellä on mukana kadetteja, selitti siivooja tärkeänä.
- Mahtaako kadetit löytää Azoreille? Tähtinavigointi pitää oppia, huomautti Pappa. - Jos mennään liikaa etelään, niin päädytään Afrikkaan.
- Ei tästä syöttämisestä tule nyt yhtään mitään, kun Pappa yhtäkkiä rupesi noin juttelemaan, hoitaja sanoi kelloaan vilkaisten. Muidenkin pitäisi saada vellinsä ja tässä menikin nyt paljon enemmän aikaa kuin yleensä.
- Sääli Pappaa on hiljentää, kun kerrankin jotain juttelee, arveli siivooja, jota Papan jutut olivat alkaneet kiinnostaa.
- Suu auki, Pappa, yritti hoitaja ja tällä kertaa lusikallinen velliä pääsikin perille.

Pappa tuntui taas rauhoittuneen ja velli väheni lautaselta. Hoitaja alkoi miettiä, paljonko Papalla mahtoi olla ikää. Hän ei ollut koskaan tullut tarkistaneeksi. Pappa oli vanha, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta kuinka vanha? Osastonhoitaja tuli huoneeseen, kun hoitaja lopetteli Papan syöttämistä, ja hoitaja mainitsi Papan jutelleen jotain purjehtimisesta. Osastonhoitaja muisteli kuulleensa Papan sukulaisilta, että tämä todellakin oli nuoruudessaan ollut laivastossa. Ennen sotia ja sota-aikana arvattavasti myös. Papan iäksi osastonhoitaja tiesi 106 vuotta.

- Taitaa olla aika ajaa Papan parta, osastonhoitaja arveli Pappaa katsellen.
- Partaa ei ajella ennen Azoreita, ilmoitti Pappa. - En minä kilpailua voita, mutta en kyllä viimeiseksikään jää.

***
"Haasta minut kirjoittamaan"
Tämä tarina on vastaus Timo Lammen antamaan aiheeseen "Pappa".

Tunnustus

Rantakasvi Rannalta katsoen -blogista antoi minulle näin kauniin kukan. Kiitos, Rantis!

Tähän tunnustukseen ei liity mitään uteluita tai muita velvoitteita. Sen saa kuitenkin jakaa eteenpäin. Minä ojennan kukan kahdelle sanataiturille:

Careliana - Pöytälaatikko goes cyberspace vinkkinä, että lisää tekstiä odotellaan.

Mimiplato - Kertomuksia elämän varrelta, enkä ilmeisesti paljasta valtakunnansalaisuutta, jos mainitsen, että pseudonyymin takana on eräs Pappa.

*****
Löysin itseni tänään tapahtumien keskipisteestä, kun havaitsin päätyneeni yhteydenpitäjäksi työmarkkinajärjestön ja lähimmän työyhteisöni välille sekä ohjeistamaan kyseisen työyhteisön jäseniä odotettavissa olevissa tiukoissa neuvotteluissa työnantajan kanssa. Tämä ei ole ollenkaan minulle tyypillistä ajanvietettä, mutta jotenkin se tuntuu sopivan minulle kuin nyrkki silmään. Tosin nyrkkiä yritetään nyt saada osumaan työnantajan silmään. Mielenkiintoinen tilanne.

Töihinpaluu

Tapahtui tänään:

Bee - Nyrkkipajalla, Bee puhelimessa.
Aasiakas - Maija Meikäläinen (nimi muutettu) tässä päivää. Tilasin teiltä tavaraa, mutta sain vääränlaista.
B - No mutta sepäs ikävää! Katsotaanpa, millainen teidän tilauksenne olikaan.
   Bee etsii asiakkaan tietoja, ei löydä, eikä nimikään kuulosta tutulta. 
B - Oliko tavarat tilattu nimellä Maija Meikäläinen, kun en nyt äkkiä löydä tilausta sillä nimellä.
A - Kyllä, ihan itselleni olen tilannut, mutta siitä on hetki aikaa.
B - Jaha, katsotaanpa täältä toisaalta...
   Bee penkoo vimmatusti arkistoituja asiakastietoja.
B - No niin, nyt löysin teidän asiakastietonne, mutta ei täällä kyllä näy mitään tilausta.
   Tilaustiedot näkyvät järjestelmässä viimeisten kolmen vuoden ajalta.
A - Siitä on neljä vuotta, kun tein sen tilauksen, ja sitten toimititte tavarat minulle, mutta ne olivat ihan vääränlaisia. Sen yhden ainoan kerran olen teiltä tilannut jotain.
B - Hmm... Tämä asiakastiedosto on luotu vuonna 2006, eli jos todellakin olette tilannut meiltä tavaraa vain kerran, se on tapahtunut seitsemän vuotta sitten.
A - No en minä sitten enää tilannut uudelleen, kun sain vääränlaista tavaraa. Tilasin hilavitkuttimen tai jotain sen tapaista, mutta sain härväkkeen. Mutta kyllä minä nyt haluan sen, mitä tilasin, tai sitten rahani takaisin.
   Sekä hilavitkutin että härväke ovat aika pieniä tavaroita eivätkä kovin kalliita. Hilavitkutin ei ole enää myynnissä ainakaan samanlaisena kuin vuonna 2006.
B - Valitettavasti asia on nyt niin, että reklamaatioaika on mennyt umpeen kuusi vuotta sitten.
A - Mutta kun minä haluan sen hilavitkuttimen, jonka silloin tilasin. Vai oliko se vempain? Tai sitten minun pitää saada rahat takaisin. Että laittakaapa tulemaan saman tien!
B - Kyllä te nyt varmaan ymmärrätte, että näin pitkän ajan kuluttua ei enää ole mahdollista valittaa virheistä, vaan reklamaatio olisi pitänyt tehdä silloin, kun totesitte saaneenne vääränlaisen tavaran. Enkä minä muutenkaan voi noin vain lähettää tavaraa tai rahaa ilman jonkinlaista dokumentaatiota siitä, mitä te olette tilannut ja että todellakin olette saanut väärän tuotteen. Minulla ei valitettavasti ole välitöntä pääsyä noin vanhoihin tilauksiin, koska ne on arkistoitu. Mutta pääasia tässä nyt kuitenkin on se, että teidän olisi pitänyt tehdä reklamaatio vuosia sitten, heti virheen havaittuanne.
A - Minä olen viimeiset 15 vuotta tapellut sossun ja kelan kanssa, tehnyt valituksia vaikka mistä, kun minua on niin väärin kohdeltu. Ei minulla ole ennen ollut aikaa tästä asiasta mitään reklamoida. *huutoa, kirkumista*
B - Yrittäkääpä nyt rauhoittua. Kyllä te varmaan itsekin ymmärrätte, että tässä tilanteessa minä en voi  lähettää teille mitään. Minulla ei ole lupaa tehdä niin.
A - Minä teen nyrkkipajasta ilmoituksen poliisille! Poliisitutkintaako te haluatte?
B - Jos te haluatte ilmoittaa asiasta poliisille, niin onhan teillä tietenkin siihen oikeus.
A - Minä haluan puhua jonkun ylemmän henkilön kanssa!
B - Minusta seuraava ylöspäin on toimistopäällikkö Pikkupomo. Hän on tällä hetkellä lomalla ja palaa töihin kolmen viikon kuluttua.
A - Minä lähetän hänelle sähköpostia!
B - Tottakai voitte tehdä niin. Osoite on pikkupomoätnyrkkipajapistefi.
A - Ja kuka on hänen yläpuolellaan?
B - Siitä seuraava onkin sitten toimitusjohtaja Isopomo, jonka sähköpostiosoite on isopomoätnyrkkipajapistefi. Hänkin on tällä hetkellä lomalla.
A - Kyllä minä varmasti kirjoitan kaikille! Ja tämä ei ole teille ollenkaan eduksi, että tästä lähtee huhuja kiertämään teidän huonosta toiminnastanne. Kyllä teidän kannattaisi ajatella asiakkaita, kun minäkin olisin nyt juuri tarvinnut sen hilavitkuttimen. *jupinaa, mutinaa*
B - Niin...
A - Teidän pitää lähettää minulle se hilavitkutin.
B - Niin kuin sanoin, se ei ole mahdollista tämän puhelun perusteella.
A - Yhym...
B - Niin...
A - En minä ehdi tässä enää puhua, kun pitää ruveta laittamaan ruokaa!

Neljässä viikossa ehtii oikein hyvin unohtaa kaikki työasiat salasanoja myöten. Neljässä viikossa ehtii myös tapahtua kaikenlaista. Heti aamulla, ennen kuin ehdin edes istua pöytäni ääreen, sain päivityksen viime viikoista. Nyrkkipajalla oli rämmitty katastrofista toiseen, kun vuoronperään kaikki systeemit olivat lakanneet toimimasta. Erään projektin suhteen näyttää lähdetyn soitellen sotaan, ja sillä taistelukentällä oli vielä raatojen keruu aika pahasti kesken. Ja päivän kruunasi edellä kuvattu puhelu.

Taas ihmetellään erinäisiä asioita

Tällä viikolla on taas vaihteeksi tehty jotain hyödyllistä, uusittu takapihan nurmikkoa. Flunssa alkoi onneksi hellittää niin, että saatoin osallistua mullan kärräämiseen. Miehen motivoiminen tällaiseen projektiin vaatii aina jonkin verran panostusta ja perusteluja, miksi asia pitää hoitaa juuri nyt. Miehen mielestä lomalla ei kuulu tehdä töitä, ei varsinkaan kärrätä multaa. Hetken keskustelun jälkeen mies taipui uskomaan, että tämä asia on parasta hoitaa pois alta nyt lomalla, koska kun työt taas alkavat meillä molemmilla, ei sitä aikaa sitten enää olekaan, ja hetken päästä tulee jo syksy ja sade ja sitten on liian myöhäistä.

Mies suostui mutta alkoi sitten voivotella, että häneltä kuluu koko viikko tähän projektiin. Siis aivan liian kauan. Valistin miestä, että kyllä minullakin on aikomus osallistua työhön, joten ei siihen todellakaan koko viikkoa tarvitse kuluttaa. Mies vaikutti hämmästyneeltä, mutta totesi sitten, että kaipa se onnistuu lyhyemmässäkin ajassa. Minä sain tästä taas aihetta ihmetellä - en tosin ääneen - että millaisten kermaperseiden kanssa siippa oikein on ennen minua aikaansa kuluttanut, sillä vastaava olettamus tuntuu tulevan automaattisesti miehen ajatuksiin tällaisissa tilanteissa. Olemme me jo niin kauan olleet yhdessä ja ennenkin fyysistä työskentelyä edellyttäviä projekteja tehneet, että luulisin miehen jo vähitellen oppineen minunkin osallistuvan ja jopa ilman eri käskyä. 

Mullat on nyt levitelty takapihalle ja tiivistetty. Kastelin multaa kevyesti, jotta se ei ehdi kuivahtaa liikaa huomiseen mennessä ja lennähtää pois jonkin satunnaisen tuulenpuuskan mukana. Sitten päätin saapastella vasta kastellun multakentän yli. Virhe! Ei siitä saa kävellä! Märkä multa eli mutahan tarttuu saappaisiin! Oikein ihmettelin itseäni, että miten en tajunnut asiaa. Kaikkihan sen tietävät. Kyllä minäkin sen tiedän. En vain ole aktiivisesti ajatellut tällaista asiaa sitten lapsuuden, jolloin mudassa käveltiin jotta se tarttuisi saappaisiin. Ilmeisesti olen erkaantunut jo liian kauas lapsuudesta ja tämän tyyppisten asioiden ymmärtämisestä.

Pihalla kasvaa siellä täällä metsämansikoita, joita olen viimeiset pari viikkoa käynyt poimimassa päivittäin. Saalis tuntuu kasvavan päivä päivältä, vaikka osa mansikoista hävisikin nurmikon uusimisen myötä. Tänään keräsin kourallisen ja aloin mielessäni harmitella, että minulla on liian pieni koura. Sitten tuli taas jonkinlainen flashback lapsuudesta ja hoksasin, että metsämansikoitahan kuuluu pujottaa heinään. Huoh... Olen selvästikin tullut liian vanhaksi ymmärtääkseni tällaistakaan yksinkertaista asiaa ajoissa, mutten kuitenkaan ole niin vanha, että lapsuusmuistot alkaisivat palautua uudelleen mieleen kristallinkirkkaampina kuin eilisen tapahtumat. 

Miss Farkku-Suomi, lähtään sekoilemaan

Ennen lomaa poikkesin kiireessä kirjakauppaan ostamaan lomalukemista, jotain kevyttä. Siellä oli sopivasti tarjous kolme pokkaria könttähintaa, ja siihenhän minä tietenkin tartuin ahneuksissani. Kolmanneksi kirjaksi - kun en mitään muutakaan löytänyt siihen hätään - haalin mukaan Kauko Röyhkän kirjan Miss Farkku-Suomi.

Kirjan päähenkilö ja kertoja on oululainen Välde, joka haaveilee Pikestä, luokan kauneimmasta tytöstä, ja kuuntelee uuden aallon musiikkia ja punkkia, kun muita vielä kiinnostavat Finnhits ja Hurriganes. Pike valitaan Miss Farkku-Suomeksi ja luisuu pois Välden ulottuvilta. Välde taas päätyy bändin laulajaksi ja lauluntekijäksi, jonka laulut herättävät huomiota. Siinä kirjan sisältö pelkistetysti.

Kauko Röyhkä on minulle kirjalijana aivan uusi tuttavuus, joten kirjan suhteen ei ollut minkäänlaisia odotuksia, ei puoleen eikä toiseen. Kirja osoittautui kuitenkin positiiviseksi yllätykseksi, jonka ahmaisin, kun ne "paremmin valitut" opukset oli ensin nautittu.

Erityistä kirjassa oli oikeastaan se, että se toi mieleen joitakin muistoja lapsuudesta. Kirjan tapahtuma-ajasta, 1970-luvun loppupuoliskosta, minulla ei ole kovin selkeitä muistikuvia, tai oikeastaan sen ajan muistot muistot ovat lapsen muistoja, joilla ei ole mitään yhtymäkohtaa teini-ikäisen Välden ja hänen kaveriensa elämään. Musiikkimakunikin tuohon aikaan oli jotain ihan muuta kuin mitä Välde kuuntelee.

Mieleen tulleet muistot olivatkin asioita, joita en ole muistanut tai ajatellut vuosikausiin. Yksi liittyy musiikkiin. 1970-luvun lopulla, hieman alle kouluikäisenä minulla oli pari vuotta vanhempi kaveri, naapurin poika, joka ilmeisesti isommuuttaan esille tuodakseen joskus alkoi kertoilla minulle Pelle Miljoonasta. En ollut ikinä kuullutkaan sellaisesta pellestä, mutta muistan arvelleeni, että hänellä voisi olla jotain tekemistä Pelle Hermannin kanssa.

Ja sitten punkkarit. Vieläkö niitä muuten on? Silloin 1970-80-lukujen vaihteessa punkkareita oli, ja ne olivat muistaakseni jotenkin hiukan paheksuttavia. Punkkarit tunnisti ainakin hakaneuloista ja hiuksista. Muistan, että ala-asteella ei saanut olla hakaneuloja vaatteissa eikä käsiinkään saanut piirtää kuvia kuulakärkikynällä, ettei kukaan vaan luullut punkkariksi. Kiltit lapset eivät olleet punkkareita.

Hiukan minua vanhempi lukija, joka on ollut Välden ikäinen 1970-luvun lopulla, voi saada vielä enemmän nostalgiaa kirjasta.

Juutuubista sattui löytymään Kauko Röyhkän esittämänä Miss Farkku-Suomi, jossa taitaa olla Välden kirjoittamat sanat. ;-)

Köh ja niiiiiisk!

Otsikko kuvaa viime päivien äänimaailmaa täällä sairashuoneella. Kesäflunssa on vihoviimeinen tauti, jolta toivoisi välttyvänsä, mutta muutama päivä sitten se iski eikä loppua näy vieläkään.

Taudin alkuvaihe, jolloin nenä vuotaa valtoimenaan - ja joka tällä kertaa kesti kolme päivää - on paitsi äärettömän ärsyttävä myös hämmästyttävä. Mistä se kaikki neste oikein tulee?? Eikö siitä jo kaiken järjen mukaan pitäisi seurata nestehukka, jos nenä vuotaa (ainakin) litran tunnissa? Ja se aivastelu, kun jossakin syvällä nenän sisällä on jotain äärettömän kutittavaa, joka ei suostu tulemaan ulos. Jatkuvasti pitää olla nenäliinapaketti käden ulottuvilla ja seuraava paketti valmiina odottamassa. Itse asiassa on vaikea edes tehdä mitään, kun jatkuvasti joutuu niistämään.

Kolmantena nenänvuotopäivänä mieskin alkoi uskoa, että minulla tosiaan on Tauti. Sitten hän ryhtyi kyselemaan, enkö voisi jo hillitä niistämistä, kun jatkuva niiskutus häiritsee hänen eimitääntekemistään. No, seuraavana päivänä minä sitten lopetin jatkuvan niiskuttamisen ja ryhdyin sen sijaan yskimään. Arvatkaapa tuliko siitäkin valituksia? Se hyväkäs väittää, että yskin liikaa ja hänen telkkarin katselunsa häiriintyy. KÖH!, sanon minä tuollaiselle valittajalle.

Lomaa olisi jäljellä vielä viikko. Enköhän minä siinä ajassa toivu Taudista, jottei tarvitse sairastaa työnantajan ajalla. *sarc*

Identtinen dilemma

Peruskoulutuskausi läheni loppuaan ja kouluttajat haastattelivat joukkueensa alokkaita, aakkosjärjestyksessä tietenkin. Tarkoituksena oli keskustella siitä, miten varusmiesten koulutus jatkuu p-kauden jälkeen ja kuulla myös alokkaiden omia ajatuksia asiasta.

Alokas Metsälä TM astui sisään, sulki oven perässään ja tervehti kouluttajia ovelta kantapäät yhdessä.

- Olkaa hyvä, kehotti yliluutnantti osoittaen tuolia ja vilkaisi papereitaan. - Metsälä, Metsälä... Timohan te olette, eikö niin?
- Teemu, herra yliluutnantti, korjasi alokas.
- Aivan, aivan... Tässähän ne teidän paperinne ovat, yliluutnantti sanoi. - Katsotaanpa nyt ensin tähänastista suoritusta.

Luutnantti, joukkueen kakkoskouluttaja, kävi läpi Metsälän P-kokeiden pisteet, ampumataitotestin ja Cooperin testin tulokset sekä totesi hänen osallistuneen kaikille marsseille ja muutkin suoritukset näyttivät olevan tehty. Vapautuspäiviä tähän mennessä oli kertynyt kolme. Ei rangaistuksia eikä ojennuksia. Numeroilla mitattuna alokkaan peruskoulutuskausi oli tähän mennessä sujunut varsin keskimääräisesti.

- Mitä te nyt itse ajattelette jatkosta? Kiinnostaako teitä jokin tietty koulutushaara? kyseli yliluutnantti.
- No, velipojan kanssa ollaan juteltu, että me voitais ruveta vaikka viestimiehiksi, tai sitten ihan kiväärimiehiksi, jos viestilinjalle ei päästä, Metsälän vastaus kuului.
- Kumpi teitä itseänne kiinnostaa enemmän? luutnantti puuttui puheeseen yrittäen saada täsmennystä.
- Me kun ajateltiin...
- Siis te itse. Jos nyt unohdetaan se velipoika hetkeksi.
- Ai minä itse vai? En mä oikein tiedä... Mutta me ollaan kyllä juteltu siitä viestilinjasta velipojan kanssa, alokas vastasi hieman hämmentyneen oloisena.
- Viestilinja siis ykkösenä ja kiväärilinja toisena toiveena, yliluutnantti huokaisi ja raapusteli merkintöjä papereihinsa. - Entäpä sitten miehistö vai johtajakoulutus? Miten suhtaudutte aliupseerikouluun? Vastustatteko vai oletteko halukas? Vai suhtaudutteko siihen neutraalisti?
- Ei me kyllä kauhean halukkaita olla, alokas vastasi. - Mutta kyllä kai me aukkiin kuitenkin mennään, jos niin käsketään. Että ei me niinku varsinaisesti vastusteta sitä.
- Olikos teillä tästä asiasta jotain henkilökohtaista mielipidettä? luutnantti kysäisi yrittäen pitää naamansa peruslukemilla.
- Henkilökohtaista? Mitä se niinku tarkoittaa? alokas oli ymmällään.
- Että onko teillä ja veljellänne mahdollisesti eriäviä mielipiteitä asiasta, tarkensi luutnantti.
- Ei kai meillä... Kyllä me siitä juteltiin, että pitäiskö meidän mennä aukkiin, kun me ollaan mietitty poliisikoulua ja siitä saisi pisteitä, mutta sitten me tultiin siihen tulokseen, ettei me sitten ehkä kumminkaan sinne pyritä, kun meillä on kyllä muitakin suunnitelmia, pohdiskeli alokas.
- Vai niin... Merkitään tänne sitten että "ei vastusta", yliluutnantti huokaisi entistä syvempään. - Siinä olikin sitten kaikki. Voitte poistua, ja käskekää seuraava sisään saman tien.

Alokas Metsälä TM poistui ja samalla ovenavauksella sisään astui seuraava alokas, jonka nimilapussa luki "alok Metsälä TM", sulki oven perässään ja tervehti kouluttajia ovelta kantapäät yhdessä. Hänet pyydettiin istumaan, ja keskustelu alkoi samaan tapaan kuin edellisenkin alokkaan kanssa. Ainoa ero oli, että tällä kertaa etunimeksi varmistettiin Timo. Keskustelun kulku oli jotakuinkin samanlainen kuin edellä, koulutustoivomukset täsmälleen samat, mutta pari lisäfaktaa kouluttajat saivat tältä alokkaalta selville. Alokkailla Metsälä TM ja Metsälä TM ei ollut ainoastaan täsmälleen samat tulokset kaikissa p-kaudella testatuissa asioissa vaan myös yhteinen auto ja yhteinen kännykkä.

Metsälöiden jälkeen luutnantti ja yliluutnantti pitivät kahvitauon ja pohtivat siinä samalla kaksosten tilannetta.

- Mitäs me näille Metsälöille oikein tehdään? Pitäisikö ne erottaa toisistaan? Saisivat vähän itsenäistyä.
- Se olisikin ilmeisesti täysin uusi tilanne molemmille. Luuletko, että ne selviäisivät siitä?
- Ei kai ne nyt koko ikäänsä aio kylki kyljessä olla.
- Siltä se kyllä vähän kuulosti. Minä olen välillä käskenyt ne eri ryhmiin ihan tarkoituksella, mutta jotenkin ne aina ovat kuitenkin sitten päätyneet samaan ryhmään. Ja aina ne ovat pari, jos jotain tehdään parittain. Ja sitä paitsi kun kaikki tulokset ovat samat, niin millä perusteella käsket yhden yhdelle ja toisen toiselle linjalle?
- Entä muut suoritukset? Voisiko niiden perusteella tehdä jotain eroa?
- Mutta kun ei niissä ole mitään eroa. Ja jos onkin, en minä ainakaan pysty sanomaan, kumpi niistä on kumpi. Täysin identtiset naamat, eikä nimikirjaimistakaan ole apua.
- Entäs ryhmänjohtajien arviot? Kai ryhmänjohtajat osaavat ne erottaa toisistaan?
- No katsotaanpa... Metsälä TM ja Metsälä TM... Ei helvetti, nämä arviothan ovat sanasta sanaan samanlaiset!
- Ei sitten ollut apua niistäkään...
- No ei... En minä kyllä muista, että tällaista pariskuntaa olisi ennen tullut vastaan. Onhan meillä ollut kaksosia täällä ennenkin, ja pari vuotta sitten oli ne identtiset tytöt...
- Joo, ne isotissiset lettipäät!
- ...mutta eivät nekään olleet näin samanlaiset.
- Jos pidettäisiin arpajaiset?
- Kai se sitten on aika sama, arvotaanko koulutushaarat vai mennäänkö mutulla.
- Nyt mä keksin! Arvotaan toinen niistä kolmoskomppaniaan. Meiltähän lähtee sinne joka tapauksessa seitsemän taistelijaa niiden vajetta paikkaamaan.
- Tai vielä parempi, annetaan ne molemmat kolmoselle. Sitten ne ei enää ole meidän ongelma.
- Onko se ongelma, jos ne ovat täällä molemmat?
- No periaatteessa kai ei, mutta ei niitä kyllä aukkiin voi laittaa, jos ne ei pystykään toimimaan itsenäisesti.
- Ei johtajakoulutukseen, siitä olen kyllä samaa mieltä. Mutta kyllä minua henkilökohtaisesti ihan hiukkasta enemmänkin saattaa häiritä, jos en pysty erottamaan taistelijoita toisistaan. Joten viestimiehiä niistä ei ainakaan tehdä, minä en niitä ristikseni ota. Mutta kiväärilinjalle voidaan laittaa.
- Tehdään niin. Saadaan samalla maksettua Niemiselle takaisin sen viimekertainen jäynä. Varmaan muistat vielä ne edellisen saapumiserän Espan sissit, jotka se lykkäsi meille.
- Aivan! Ja laitetaan samaan pakettiin vielä se yksi vasuri.

***
"Haasta minut kirjoittamaan"
Tämä tarina on vastaus Na-tan antamaan haasteeseen, joka kuului seuraavasti: "ehdotan sanaksi 'kaksoset sotilasalokkaat' ja tyylilaji huumori".

Voiko lomalla kehittää stressiä?

Kyllä voi! Valitettavasti...

Italiassa oli paljon rennompaa. Nyt on jatkuvasti jotain mukamas tähdellistä tekemistä, joka pitää hoitaa juuri nyt eikä sitten joskus. Mitään, mitä oikeasti haluaisin tehdä, en tunnu ehtivän. Esiteini ei ole enää meidän viihdytettävänämme, mutta kyllä kaksi aikuistakin ihmeesti keksii tekemistä. Sen tiedän kokemuksesta, että jos viettäisin aikaa yksin, mitään erityisempää stressiä ei olisi, kun saisin tehdä vain ja ainoastaan itse suunnittelemiani asioita minulle itselleni sopivalla aikataululla. Mutta kun on tuo siippa, jolla myös on omat aatoksensa.

Tänään esimerkiksi pidettii teltanpystytysharjoitus. Juu, luitte oikein. Ihan takapihalla vain tällä kertaa, mutta sen varalta piti kokeilla, että onnistuu, mikäli lähdetään telttailemaan. Hiukan siinä piti säätää, kun miehen logiikka ei aivan toiminut. Mies on itse asiassa muinaisuudessa harrastanut teltanpystytystä paljon enemmän kuin minä, mutta uskoni hänen kykyihinsä tällä alalla alkoi horjua, kun katselin sitä jahkaamista ja ihmettelemistä. Eikä meinannut hyväkäs uskoa minua, kun ihan rauhallisesti ja hyväntahtoisesti neuvoin, mitä pitää tehdä ja mihin mikäkin kaari pujottaa. Teltta saatiin kuitenkin pystyyn, ja naapurit saivat hupia, mikäli sattuivat seuraamaan prosessia.

Tänään aloitin keittiön kaappien raivauksen. Astiakaapit saavat toistaiseksi olla rauhassa, mutta erilaisia ruoka-ainepakkauksia pitäisi vähentää reilulla kädellä. Erityisesti pakastinsa pitäisi tyhjentää. Vanhentuneet tietenkin roskiin, mutta yhä kuranttien erilaisten pussin- yms. loppujen varalle suunnitelmani on, että ne syödään. Käytännössä siis kokataan ruokaa ensi sijassa siitä, mitä keittiöstä löytyy, ja kaupasta ostetaan vain saman tien käytettäviä aineksia. 

Tämän päivän menuu koostui katkarapupastasta ja mansikkamustikkapiiraasta. Pääruokaan käytin parin erilaisen pastapussin loput sekä pakastimesta löytyneen katkarapupussin. Sulatetut ja valutetut katkaravut (500 g) paistinpannuun oliiviöljyn (reilu loraus) sekä hienonnettun chilin (kokonainen palko) ja valkosipulin (kolme kynttä) kanssa, lämmitetään muttei kuumenneta liikaa, jotteivät sitkisty. Sitten katkaravut liemineen pastan sekaan, sekoitetaan ja tarjoillaan. Liemi maustaa myös pastaa, mutta katkaravut saavat enimmän osan chilin ja valkosipulin mausta. Ihan syötävää tuli, vaikkei ihan aidon italialaisen äyriäispastan tasolle päästykään. Miehen sanoin: "Ravintolassa en välttämättä antaisi tippiä, mutta kotioloissa oikein hyvää."

Pääruoka

Jälkiruokana oli murotaikinapohjainen piiras. Pohja on itse tehty jälleen kaapista löytyneista aineksista, ja täytteeseen tuli pakastimesta löytyneitä mansikoita (sulatettuna ja ilman sulamislientä) sekä mustikkahillopurkin jämät. Päälle rahkaa maustettua rahkaa ja pari munaa. Mies toimi jälleen koemaistajana intettyään ensin vastaan, ettei hän tykkää piiraista. Arvio kolme sekuntia ensimmäisen suupalan jälkeen oli kuitenkin positiivisesti yllättynyt.

Jälkiruoka

Alennusmyynnit pitäisi vielä käydä läpi. Lauantaina ehdin jo käydä alustavilla ostoksilla ja löytää itselleni farkut puoleen hintaan. Hyvin istuvien farkkujenhan pitää ostettaessa olla niin pienet kuin suinkin saa jalkaansa kiskottua ja vielä vetoketjunkin kiinni vedettyä, koska ne venyvät käytössä. Sellaiset löysin. Numeroa pienemmät olisivat ehkä vielä menneet, jos kenkälusikalla olisin itseäni kammennut niihin, mutta jätin tällä kertaa urheilun ja parikymppisen, pieniluisen myyjätytön hauskuttamisen sikseen. 

Kissaihmisiltä haluaisin vielä kysyä näkemystä, voiko 12-vuotias kissa alkaa jo kärsiä dementiasta vai mistäköhän nyt voisi olla kysymys. Kissat olivat matkan ajan hoitopaikassa ja kotiin tultuaan vanharouva kiersi talon moneen kertaan ja tarkasti paikat. Reviirin tarkastaminen on aivan normaalia ja kissamaista toimintaa, mutta kun sitä kuljeskelua ja kovaäänistä naukunaa kesti kaksi päivää, mikä on noin puolitoista päivää enemmän kuin aikaisemmin samassa tilanteessa. Muutenkin vanhallarouvalla on ollut kamalan paljon asiaa minulle matkan jälkeen, ja juttelu jatkuu edelleen. Tietenkin voi olla kyse siitä, että hänen ylhäisyytensä moittii palvelijaansa, joka jätti hänet koko viikoksi, mutta silti ihmettelen.

Bella Italia

Päivä on kuuma, 

sinistäkin sinisempi Välimeri 

välkkyy auringon säteiden heijastuessa 

veden pinnasta. 

Valkoinen hiekka polttaa jalkoja, 

rannan vesi viilentää, 

merituuli vilvoittaa. 

Oliivipuiden lehvästö 

on harmaanvihreä, 

ruoho niiden alla 

on kuivunut keltaiseksi. 

Iltapäivällä 

kaupungin kadut ovat hiljaiset. 

Illansuussa 

ne täyttyvät taas ihmisistä, 

jotka syövät gelatoa. 

Pyhimys muurin syvennyksessä 

katselee ihmisvirtaa 

vuosisatojen viisaus kivisillä kasvoillaan. 

Aurinko painuu mereen.

Ilta pimenee.

Bella Italia

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Kotona taas...

Viikko etelässä on lusittu. Viikko ilman rannekelloa, mikä oli miehelle uusi ja outo tilanne. Siis minun rannekellottomuuteni, ei hänen, ja siitä johtuva täydellinen tietämättömyyteni kellonajasta. Joutui raukka kaivamaan kännykän taskustaan, jos jostakin syystä halusi tietää ajan.

En myöskään nähnyt lämpömittaria koko aikana, minkä takia en raportoi lämpöasteista. Sen voin kuitenkin todeta, että niitä oli riittävästi, jotta saatoin kuljeskella kevyessä sinisessä kesämekossa jäätelöä syöden. Varsinkin viikon loppupuolella se oli oikein passeli asu yhdistettynä aurinkovoiteeseen. Jostakin syystä kyseinen mekko näytti keräävän huomiota, ihan positiivista sellaista, ja vastaantulijat saattoivat toivottaa hyvää päivää. Loogisesti päättelin, että aurinkolasit silmillä vaikutin varmaankin filmitähdeltä, joka lomailee incognito.

Vaa'alla en ole tohtinut vielä käydä kotiin palattua. Sen verran paikallisia herkkuja tuli nautittua sekä aamiaiseksi, lounaaksi että päivälliseksi. Tosin kun kyseessä on terveellinen välimerellinen ruoka, ei kai sen syömisestä pidä huolissaan olla. Eihän?

Aurinkovoiteen suojakerroin 30 osoittautui erinomaiseksi valinnaksi, ja voin suositella käyttämääni Lumenen aurinkovoidetta. Tämä ei ole maksettu mainos, mutta jos Lumene haluaa antaa tuotteitaan testattavaksi, voin kyllä uhrautua ja ottaa ne vastaan. ;) Ennen lomaa käyty suojakerroinjupakka ratkesi niin, että bonuslapselle leviteltiin alkupäivinä samaista kerrointa ja sitten siirryttiin astetta pienempään. Tämä tapahtui hänen äitinsä siunauksella sekä sillä sivuhuomautuksella, että pääasiassa emme maanneet rannalla, jottei kukaan nyt epäile meidän leikkineen kohtalolla. Miehelle, joka ei ikinä pala eikä siksi käytä aurinkovoiteita, kelpasi myös kerroin 30 sen jälkeen, kun käsivarret olivat jostain kumman syystä ottaneet väärää väriä heti toisena lomapäivänä.

Kameraakin käytin ahkerasti, mikä kirvoitti seurueelta sen suuntaisia kommentteja, ettei jokaista kukkivaa puskaa tms. tarvitse ikuistaa. Mutta minkä minä sille voin, että jaksan aina ihastella ylisuuria pelargonioita, puun kokoisia fiikuksia ja erinäisiä muita nimettömäksi jääneitä, loistavan värisillä kukilla koreilevia pensaita, kun taas muu seurue hädin tuskin huomaa niiden olemassaolon. Sinistäkin sinisempi meri sentään tarttui myös miesten verkkokalvoihin.

Laitan muutaman valitun otoksen näytille, kunhan saan ensin hieman käytyä läpi kuvia.

Kiitos kaikille, jotka ovat osallistuneet viikko sitten antamaani haasteeseen ja haastaneet minut kirjoittamaan! Haasteita saa edelleen antaa, jos siltä tuntuu, ja tämä koskee myös muita kuin vakiokommentoijia. Alan laatia tarinoita pienen tuumaushetken jälkeen.