Vaikka ehdin jo viime viikolla harjoitella työntekoa joululoman jälkeen, tämä päivä voitti jopa lomaltapaluushokin. En jaksa ymmärtää, miksi broilerikasvattamon konttorissa siirrellään papereita pinosta A pinoon B täysin manuaalisesti ja käytetään siihen käsittämättömästi työaikaa sen sijaan, että kytkettäisiin kaksi tietojärjestelmää yhteen. Ei sen rajapinnan rakentaminen voi olla niin vaikeaa! Ja samaan aikaan ihmetellään, miksi konttorissa tarvitaan niin kamalan paljon työntekijöitä.
En minä toiminnan järkevöittämisellä ja tehostamisella kenenkään alta työtuolia ole viemässä. Vapautuvia resursseja voisi käyttää johonkin järkevämpään toimintaan. Voin heti pyydettäessä kirjoittaa listan asioista, jotka jäävät tekemättä, kun kaikkien aika menee kirjaimellisesti paperinpyörittelyyn. Joskus ihmettelen myös sitä, miten tyynesti kanssabyrokraattini suhtautuvat tilanteeseen. Tai tarkemmin sanoen ihmettelen sitä asennetta, että kun näin on aina tehty niin miksipä asioita pitäisi lähteä muuttamaan.
Muutama broilerikin eksyi kasvattamon puolelta tänne konttoriin. Tuossa ne sitten kotkottivat ovella nälissään. Ohjailin niitä takaisin kasvattamon jyväastioiden ääreen nokkimaan, mutta saapa nähdä mitä näistäkin yksilöistä tulee, kun itsenäinen jyvien nokkiminen ei tunnu onnistuvan. Mahtavatko ne edes löytää sinne jyväastialle? Kunhan hengailevat muun broilerilauman liepeillä ja kotkottavat kilpaa. Jonkun pitäisi ilmeisesti pistellä jyviä suoraan nokasta sisään, mutta se ei kyllä ole minun hommaani. Onneksi.
Päivän paperikaaos tuli sentää selvitettyä. Pitää toivoa, että huomenna A4-saastetta ilmestyy pöydän kulmalle edes hiukan vähemmän.
Plääääh...
maanantai 11. tammikuuta 2016
lauantai 9. tammikuuta 2016
84 joulupiparia
Pari viikkoa ennen joulua leivoin 87 joulupiparia. Siippa söi yhden ja ihmetteli, miksi se on pehmeä. Koska se on tuore, vastaleivottu, eikä ole ehtinyt kuivahtaa. Siippa ei tykkää piparkakuista. Sen yhdenkin piparin tungin puoliväkisin siipan suuhun, että maista nyt edes! Teini söi kaksi. Oletettavasti ne eivät olleet riittävän makeita, kun en jaksanut alkaa askarrella mitään sokerikuorrutuksia niiden päälle. Olen saattanut joskus mainita, että teinin makutottumukset ovat sokeriseen painottuvia. Mitä äitelämpi, sen parempi. Ilmeisesti on oppinut äidiltään.
Piparit olivat oikein hyviä, vaikka minulle ei olekaan mitään esiäideiltä perittyä reseptiä. Sen totesin syödessäni itse loput 84 kappaletta. Olihan siinä melkoinen urakka, mutta kun en ottanut mitään stressiä asiasta, niin piparipurkki tyhjeni tasaista tahtia. Eilen meni viimeinen. En yritä vakuutella piparien hyvyyttä siksi, että söin ne itse. Siipan ja teinin maku nyt vaan on tällaisissa asioissa erilainen kuin minun, mutta voi olla, että jätän ensi jouluna pipareiden leipomisen väliin.
Loppiaisenaheitin tappelin kuusen ulos. Siippa oli jossain tekemässä jotain muka tähdellisempää, joten ajattelin, että hoidan homman tässä joutessani. Heitän kuusen ulos takapihan ovesta, ja sieltä se on sitten kätevää kuljettaa joulukuusten hautausmaalle. Ruuvasin kuusenjalan ruuvit auki, tartuin runkoon ja nostin kuusen ylös. Jalka tuli mukana. Ravistelin. Jalka pysyi edelleen tukevasti kiinni kuusessa. Ujutin vasemman jalkani kuusen alle ja pidin sillä kuusenjalkaa paikoillaan samalla, kun temmoin kuusta irti. Ei lähtenyt.
Koska kuusenjalassa oli oletettavasti vettä ja kuusi oli edelleen olohuoneessa, päätin siirtää kuusen jalkoineen takaovesta ulos seuraavia toimenpiteitä varten. Kuusi oli eri mieltä. Se tarrasi kaikin oksin kiinni ovenkarmeihin. Mistä lie siippa olikin löytänyt niin tiheän ja vahvaoksaisen joulukuusen. Useiden minuuttien riuhtomisen jälkeen kuusi oli vihdoin oven ulkopuolella ja jalka luonnollisestikin edelleen tukevasti kiinni kuusessa. Noin puolet kuusen neulasista tosin oli nyt olohuoneen lattialla, mutta kuusi oli ainakin osittain selätetty. Enää jalan irrotus jäljellä.
Kuusi kumoon ja jalan kimppuun. Tässä vaiheessa totesin, että kuusen runko oli aika tukeva, hyvä että oli juuri ja juuri mahtunut jalkaan. Pidin jalalla kuusta paikoillaan ja tartuin kaksi käsin kuusenjalkaan, joka ei liikahtanutkaan, vaikka sitä voimallisesti vedin. Sivulta toiselle nitkuttelu osoittautui paremmaksi taktiikaksi, ja jalka alkoi vähitellen irrota. Siihenkin meni aikaa, ja jos joku naapureista sattui seuraamaan, mitä meidän takapihalla tapahtuu, niin oli niillä varmaan hauskaa.
Lopuksi vielä lapioin kuusenneulaset takaovesta ulos ja pesin lattian. Kun siippa aikanaan kotiutui, ihmettelin, miten hän oli saanut kuusenjalan paikoilleen. Vasaralla paukuttelin jalan pohjaan, vastasi siippa. Näppärää.
Mitähän sitten seuraavaksi... Ai niin, piparit on syöty, mutta suklaata on vielä runsaasti jäljellä. Siippa ei syö sitäkään, joten kai minun sitten pitää. Ei varmaan ole vaikeaa arvata, etten ole tehnyt mitään sokerin syömiseen liittyviä uudenvuodenlupauksia. Ihan turhaa, kun kuitenkin pitää uhrautua.
Piparit olivat oikein hyviä, vaikka minulle ei olekaan mitään esiäideiltä perittyä reseptiä. Sen totesin syödessäni itse loput 84 kappaletta. Olihan siinä melkoinen urakka, mutta kun en ottanut mitään stressiä asiasta, niin piparipurkki tyhjeni tasaista tahtia. Eilen meni viimeinen. En yritä vakuutella piparien hyvyyttä siksi, että söin ne itse. Siipan ja teinin maku nyt vaan on tällaisissa asioissa erilainen kuin minun, mutta voi olla, että jätän ensi jouluna pipareiden leipomisen väliin.
Loppiaisena
Koska kuusenjalassa oli oletettavasti vettä ja kuusi oli edelleen olohuoneessa, päätin siirtää kuusen jalkoineen takaovesta ulos seuraavia toimenpiteitä varten. Kuusi oli eri mieltä. Se tarrasi kaikin oksin kiinni ovenkarmeihin. Mistä lie siippa olikin löytänyt niin tiheän ja vahvaoksaisen joulukuusen. Useiden minuuttien riuhtomisen jälkeen kuusi oli vihdoin oven ulkopuolella ja jalka luonnollisestikin edelleen tukevasti kiinni kuusessa. Noin puolet kuusen neulasista tosin oli nyt olohuoneen lattialla, mutta kuusi oli ainakin osittain selätetty. Enää jalan irrotus jäljellä.
Kuusi kumoon ja jalan kimppuun. Tässä vaiheessa totesin, että kuusen runko oli aika tukeva, hyvä että oli juuri ja juuri mahtunut jalkaan. Pidin jalalla kuusta paikoillaan ja tartuin kaksi käsin kuusenjalkaan, joka ei liikahtanutkaan, vaikka sitä voimallisesti vedin. Sivulta toiselle nitkuttelu osoittautui paremmaksi taktiikaksi, ja jalka alkoi vähitellen irrota. Siihenkin meni aikaa, ja jos joku naapureista sattui seuraamaan, mitä meidän takapihalla tapahtuu, niin oli niillä varmaan hauskaa.
Lopuksi vielä lapioin kuusenneulaset takaovesta ulos ja pesin lattian. Kun siippa aikanaan kotiutui, ihmettelin, miten hän oli saanut kuusenjalan paikoilleen. Vasaralla paukuttelin jalan pohjaan, vastasi siippa. Näppärää.
Mitähän sitten seuraavaksi... Ai niin, piparit on syöty, mutta suklaata on vielä runsaasti jäljellä. Siippa ei syö sitäkään, joten kai minun sitten pitää. Ei varmaan ole vaikeaa arvata, etten ole tehnyt mitään sokerin syömiseen liittyviä uudenvuodenlupauksia. Ihan turhaa, kun kuitenkin pitää uhrautua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)