Varkain

Aino istui junassa, joka oli juuri lähtenyt Tampereelta kohti Helsinkiä. Vanerisen matkalaukun hän oli nostanut hyllylle, mutta kori, jossa olivat äidin mukaan antamat tuliaiset, oli istuimen alla jalkojen takana. Eihän näinä aikoina ilman tuliaisia kehdannut mennä moneksi päiväksi kyläilemään kaupunkiin, ei varsinkaan tällainen maatalon tytär. Kyllä Helsingissäkin tiedettiin, että maalla olivat asiat monella tapaa paremmin, kun oli eläimiä omasta takaa. Kaupunkilaiset saivat vain haaveilla niistä herkuista, joita maatalojen puoreissa oli, elleivät sitten turvautuneet mustaan pörssiin.

Mutta ne äidin tuliaiset vähän epäilyttivät Ainoa. Mitä jos sotapoliisit alkaisivat tarkastaa junamatkustajien kapsäkkejä ja nyssyköitä ja löytäisivät lampaanviulun hänen koristaan? Siitä tuskin seuraisi mitään hyvää, sillä varmasti hänen epäiltäisiin vievän sitä myytäväksi. Siinähän oli näin säännöstelyn aikana ties kuinka monen ihmisen kuukausiannos, ja mustassa pörssissä siitä saisi isot rahat. Aino työnsi vaivihkaa jalallaan koria pidemmälle penkin alle.

Junamatka Vammalasta Tampereelle oli sujunut ilman ongelmia, mutta vielä oli monta tuntia piinaa edessä. Olihan lampaanviulu pakattu moninkertaiseen sanomalehtipaperiin ja korissa sen päällä oli vielä muitakin tuliaisia ja pyyheliina peittämässä kaikkea. Ei se päällepäin näyttänyt epäilyttävältä. Vai näyttikö? Entä jos sotapoliiseilla olisi koira mukanaan ja se haistaisi lihan?

Junanvaunun ovi aukesi. Sieltä ne nyt tulivat, kaksi sotapoliisia, ja näyttivät tarkastavan kaikkien henkilöpaperit. Koiraa ei sentään ollut. Aino kaivoi paperinsa valmiiksi esille, ettei sotapoliisien tarvinnut hänen kohdallaan seisoskella yhtään pidempään kuin tarpeellista.

- Henkilöpaperit.
- Tässähän ne, Aino yritti hymyillä sotapoliisille, joka silmäili häntä päästä varpaisiin.
- Minne neiti on matkalla? kysyi sotapoliisi.
- Helsinkiin minä, ystävättären luokse.
- Jaaha, jaaha... Varokaapa desantteja. Niitähän mekin tässä etsimme, mutta ei taida neiti kuulua siihen porukkaan.

Mies katseli Ainoa jo hyväntahtoisemmin ja ojensi paperit takaisin. Ainon teki mieli huokaista helpotuksesta, mutta parempi oli vielä pidätellä, kunnes molemmat sotapoliisit olisivat menneet ohi. Tai mistä sitä tiesi, kuinka monta kertaa ne kulkisivat junan läpi ennen kuin päästiin perille.

Loppumatka sujui kuitenkin ilman lisätarkastuksia, ja perillä Helsingissä Aino huomasi heti Marjatan, joka oli tullut laiturin päähän häntä vastaan. Ystävättärien jälleennäkeminen oli sydämellinen. Eiväthän he olleet tavanneet sitten viime kesän, jolloin he olivat tutustuneet rintamalla ollessaan samassa paikassa lottakomennuksella. Kuitenkin vasta saavuttuaan Marjatan kotiin ja ojennettuaan tuliaiskorin tämän äidille Aino uskalsi rentoutua.

- Hyvänen aika, mitä täällä onkaan! ihmetteli rouva ääneen avatessaan kääröjä. - Onko tämä oikein lammasta? Nythän me saimmekin oikeaa pääsiäisruokaa!