Minun päiväni

Normipäiväversio

Aamulla heräsin kuuden maissa, kävin suihkussa ja söin aamupalaa. Sitten lähdin töihin, vähän oli paikoittain ruuhkaa matkan varrella, muttei mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Töissä tein vähän sitä sun tätä, ison osan ajasta tuijottelin tietokoneen ruutua. Söin salaattilounaan. Neljän paikkeilla lähdin kuntosalin kautta kotiin. Ruuan jälkeen olekin tässä lähinnä lukenut ja kirjoitellut. Nukkumaanmenoaika lähestyy. Ihan normipäivä.

Yksityiskohdilla höystetty versio

Kissanrontti, jota kastroitaessa eläinlääkärin veitsi on tainnut päästä lipsumaan, hyppääsi sänkyyn ja alkoi pomppia ympäriinsä aamulla puolta tuntia ennen kellon soittoa. Siinä se mourusi koko kahdeksan kilon voimallaan, eikä lopettanut vaikka yritin sitä potkia kauemmas. Jalkani liike sai sen kuvittelemaan, että peiton alla on rotta, jota se sitten alkoi jahdata entistä kiivaammin. Tätä tapahtuu niin usein, että vasemmassa jalassani on kissan kynsien jättämät pysyvät viirut. Vasta kun vaihdoin taktiikkaa ja muutuin täysin liikkumattomaksi, kissakin rauhoittui siihen asti, kunnes kello soi.

Mies jäi sänkyyn kuorsaamaan vapaapäivänsä kunniaksi, mutta minun piti lähteä leivän perässä maailmalle. Taas oli satanut lisää lunta, ja ensi töikseni jouduin kaivamaan salakäytävän ovelta muutaman metrin päähän ohi naapurin oven. Meillä on nimittäin tehty periaatepäätös, että naapurin lumitöitä ei tehdä. Naapuri kahlaa mieluummin vaikka kuinka syvässä hangessa kuin tarttuu lumikolaan. Kahden vuoden naapuruuden aikana olen nähnyt naapurin miehen lapioivan lunta kahdesti (2), naisen en ikinä. Niinpä sitten puhdistamme oman oven edustan, mutta niin tarkasti omalla puolella pysyen, että naapuri ei vahingossakaan pääse hyötymään siitä. Kulkuväylä ovelta parkkipaikalle avataan vain, jos se on ehdottoman välttämätöntä, ja silloinkin naapurin ovi mahdollisimman kaukaa kiertäen. Naapurin koulutus ei ole vielä tuottanut tulosta, mutta muut naapurit ovat jo oppineet meidän tavoillemme eli jättävät tietyn alueen koskematta.

Päästyäni parkkipaikan laidalle puin kumipuvun päälleni ja kroolasin auton luo. Jokin paikallinen lämpöilmiö sulattaa lunta niin, että lähikoulun oppilailla on lupa käyttää parkkista uima-altaana. Siellä niitä oli jo yksi luokallinen harjoittelemassa kelluntaa. Tähän aikaan autolle selviää vielä muutamalla vedolla, mutta kunhan tästä kevät etenee, tarvitaan soutuvene uintimatkan kasvaessa liian pitkäksi ja vaaralliseksi.

Maantie oli taas niin tupaten täynnä autoja ja liike hidasta, että ehdin hyvin lukea aamun lehden töihin ajaessa. Töihin tultua sitten iski työallergia heti kolmen minuutin kuluttua. Silmät alkoivat kutista ja hetken päästä myös nenä vuotaa ja yskittää. Tilanne ei yhtään parantunut siitä, että käytin tuntikausia ruudun tihrustamiseen, kun tarkastin uusia nettisivuja, jotka puolalainen alihankkija oli tehnyt ymmärtämättä sanaakaan suomea. Välillä jouduin käyttämään google kääntäjää saadakseni selville, mitä ne kaikki puolankieliset kommentit tarkoittivat.

Osaan kommenteista oli piilotettu jonkinlaisia matemaattisia ongelmia, joiden selvittämiseen jouduin pyytämään yhden varastomiehen apua. Tätä tyyppiä lähestyttäessä on parasta jälleen pukeutua siihen kumipukuun siltä varalta, että miekkonen innostuu jostakin asiasta. Silloin alkaa nimittäin sylki roiskua siihen malliin, että ilman suojavarusteita vaikutus on sama kuin jos ottaisi suihkun vaatteet päällä. Varastomies on aika erikoinen tapaus, käytös ei päällisin puolin vaikuta millään tavalla normaalilta, jalat ja kädet vipattavat jatkuvasti, sylki roiskuu ja äänitehosteista tulee mieleen aasi, jota kepillä ajetaan johonkin suuntaan vastoin sen tahtoa. Mutta tosiaan ne puolankieliset matemaattiset ongelmat, ne piti selvittää. Vaikka olen pitkän matematiikan lukenut lukiossa, nämä dilemmat olivat sitä luokkaa, että vaaditaan vähintään astrofysiikan osaamista, että edes ymmärtää mistä mahdollisesti voisi olla kyse. Varastomies on tällaisissa tilanteissa aivan ehdoton apu, ei siksi, että hän olisi astrofyysikko vaan koska hänen adhd-mbd-yms-tilansa yhtenä oireena on kyky käsitellä tämäntyyppistä tietoa uskomattomalla nopeudella ja tarkkuudella. Luin paperille printtaamani ongelmat hänelle puolaksi (alkukielellä, jottei tule käännösvirheitä) ja jäin odottamaan ratkaisua. Jo muutaman sekunnin kuluttua mies alkoi suoltaa vastausta sellaisella vauhdilla, että jouduin toppuuttelemaan, jotta ehdin kirjata edes pääasiat muistiin. Kun homma oli valmis, varastomies kiljaisi jotain, mistä en hyvällä tahdollakaan saanut selvää, ja loikkasi kaikki raajat sätkien jonnekin hyllyjen taakse.

Jatkoin nettisivujen tihrustamista, mutta tässä vaiheessa työallergia sai silmäluomeni kutisemaan niin, että joudun teippaamaan ne auki, jotteivät ne väkisin valahtaneet kiinni. Pomo, joka istuu koko päivän selkäni takana vahtimassa tekemisiäni, kohotteli ensin kulmiaan, mutta näytti sitten peukkua silleen hieman ironiseen tyyliin. Meillähän sairaana töissä olemisesta saa papukaijamerkin palkkalaskelman kulmaan, ja jotkut niitä keräilevät oikein urakalla. Huhu nimittäin kertoo, että jos onnistuu saamaan tuhat papukaijaa kokoon, voi saada viiden euron bonuksen. En kyllä tiedä, onko tähän uskomista, sillä tuhanteen ei kukaan tiettävästi ole vielä päässyt, aika lähelle kylläkin, mutta sitten jäi eläkkeelle.

Kotona oli ruoka odottamassa, kun mies oli innostunut kokkailemaan (pyynnöstäni). Raivasin tieni keittiöön pata- ja kattilaröykkiöiden halki ja onnistuin kuin onnistuinkin löytämään spagettikattilan liedeltä kaiken sen rojun keskeltä. Miehellä on tapana valikoida tarkasti, minkä kattilan milloinkin ottaa käyttöön, ja siinä sivussa tulee sitten tyhjentäneeksi keittiön kaapit eikä enää muista, mikä kuuluu minnekin. Spagettia pistellessämme sanailimme siitä, kumman vuoro on siivota keittiö.

Aikas tavallinen arkipäivä siis.

Tämä kirjoitus on omistettu Pepponelle ja hänen ainutlaatuiselle tavalleen kertoa arjesta ;)