Sielunmessu

Stalingrad 20. tammikuuta 1943

Olen miettinyt, onko päiväkirjan pitämisessä mitään järkeä. Tuntuu, että siihen menee turhaan energiaa, mutta toisaalta se on asia, joka pitää minua järjissäni tässä helvetissä. Elämme kuolleiden keskellä ja ajatukset keskittyvät siihen, miten selvitä tästä päivästä. Huomista tuskin kukaan jaksaa ajatella. Voi olla, että huomista ei edes tule, että aamulla ei enää herää. Silloin kaikki on ohi, tämä jäinen helvetti on ohi. Mitä tässä oikeastaan pitäisi edes toivoa? Kuolemaa vai selviytymistä huomiseen? 

Tällä lohkolla on ollut suhteellisen rauhallista viime päivinä. Edes omia lentokoneita ei ole näkynyt kahteen tai kolmeen päivään. Kaikenlaisia huhuja liikkuu miesten keskuudessa. Jotkut sanovat, että huoltoyhteydet ovat katkenneet. Että meidät on hylätty tänne. Ehkä se on totta. Mutta voidaanko meidät pettää tällä tavalla? Onko Paulus vielä täällä vai onko hän paennut, kun on vielä päässyt?

Minä haluaisin päästä kotiin Berliiniin, kävellä Unter den Lindenillä Gretlin kanssa. Siitä on vuosi, kun olen vimeksi nähnyt Gretlin. Hän oli silloin raskaana. Jos kaikki on mennyt hyvin, meillä on puolivuotias lapsi. En ole saanut kirjeitä kotoa moneen kuukauteen. Mitä tahansa on saattanut tapahtua. Voin vain rukoilla, että Gretl ja lapsi ovat kunnossa.

Minä luulen, että tästä tulee meidän hautamme. Meille ei pidetä sielunmessua katedraalissa, vaan sen soittavat Stalinin urut.