Luovuus

Luavuus (suom. luovuus) o semmone asia, et ihmisel joko on sitä tai sit ei ol. Mää e usko, et luavuut pystyy opettelemaa. Voi sitä tiätenki koittaa opetel, mut mää luule, et se o sit kumminki vähä semmost väkisi luamist. Toisil luavuut o enemmä ja toisil vähemmä, ja aika monel se keskittyy johonki tiättyy asiaa. Minust tuntuu, ettei semmossii ihmisii välttämät ol kovi paljoo, joil ei ol yhtää luavuut. Ei niit ainakaa kovi paljo ol tullu vastaa. Mut sit ne, joil sitä ei ol tippaakaa, voi kyl ol aika tylsii ihmisii.

Mut onko luavuus sit sama asia ko lahjakkuus? Mää sanosi, et ei iha. Mut on niil kyl joku yhteys. Ajatelkaa ny vaik semmost ihmist, joka tykkää piirtämisest ja piirtää jatkuvasti jottai. Onk se luava? Kyl kai se sit o. Mut mitä jos se piirustukset o semmossii, ettei niist ossaa kukkaa sannoo, mitä ne esittää, vaik se ihmine itte sanos, et mää piirsi ny tähä paperil meen talo. Joku ko kattoo sitä piirustust, ni näkkee siin vaa jonku punase läiskä, ja meinaa, et ei toi kyl ossaa yhtää piirtää. Joku toine sannoo, et se o apsraktii ekspressionismii - eli tairet.

Tääl plokistanis o paljo luavii ihmisii. Kaikki, jokka kirjottaa plokii, o luavii. Vappaa kirjottamine vaatii luavuut. Ei siit muute mittää tulis. Määki ole luava ko mää kirjota jottai. Sama se, keksink mää juttui omast päästäni vai kirjotank mää vaik jostai semmosest torellisest asias, joka pyärii mu miälessäni sil hetkel. Luavuut o se, et ossaa ittenäisesti pistää sanoi peräkkäi sillai, et siin o joku tolkku, ja niist sanoist syntyy tarina.

Mut jos mu tarttis ruvet piirtämää jottai, ni emmää sit ennää oliskaa nii luava. Kyl mää ny jollai lail ossaa piirtää, mut se ei ol se tapa, jol mää luantevasti ilmase itteeni. Ei mu päähäni ilmesty mittää kuvvaa, jonka mää sit piirtäsi paperil. Mää voi kyl piirustel vaik keometrisii kuvioit, jos mu tarttee täyttää paperi, mut ei se kyl minu miälestäni kauhee luavaa toimintaa ol.