Olen uusperheellinen, tarkkaan ottaen äitipuoli. Se on rooli, joka herättää monenlaisia mielikuvia, eikä siihen ole aina helppo asettua. Ainakin minulla on usein hyvin ristiriitainen olo, kun mietin toisaalta muiden odotuksia itseäni kohtaan ja toisaalta sitä, miten itse koen roolini.
Miehelläni on edellisestä suhteesta esiteini-ikäinen poika, joka asuu äitinsä kanssa ja viettää isänsä luona, siis meillä, joka toisen viikonlopun. Maantieteellistä välimatkaa on sen verran, että minkäänlainen vuoroasuminen ei tule kyseeseen.
Tutustuin lapseen hänen ollessaan hieman alle kouluikäinen ja ujostelu taisi olla aluksi molemminpuolista. Aikaa myöten siitä päästiin eroon, viimeistään silloin, kun mieheni ja minä muutimme yhteen ja aloin olla läsnä jotakuinkin aina, kun lapsi ja isä viettivät yhteistä viikonloppua. Siinä vaiheessa lapselle selvitettiin myös talon säännöt, eli isää pitää kuunnella, minua pitää kuunnella ja sääntöjä noudatetaan, vaikka ne olisivat erilaisia kuin äidin luona. Tämä ei oikeastaan liittynyt mitenkään minuun, vaan siihen, että äiti ilmeisesti sanoi näistä asioista lapselle jotain muuta, mikä johti säännöllisesti pienimuotoisiin konflikteihin lapsen ja isän välillä.
Lapsipuoleni on ihan mukava muksu, ulospäin suuntautunut ja äärettömän empaattinen. Ja hänen äidillään ja minulla on hyvin erilaiset ajatukset lastenkasvatuksesta. Minulla ei ole biologisia lapsia, mutta olen ajoittain työskennellyt lasten ja nuorten kanssa, ja koulutuksenikin antaa jotain eväitä asiaan, joten en usko olevani täysin epärealistisella pohjalla omien kasvatusajatusteni kanssa.
Lapsi on tottunut saamaan materiaa äidiltään jatkuvasti - leluja, pelejä, karkkia - ja odottaa saman käytännön olevan voimassa myös meillä ollessaan. Näin äidin mielestä osoitetaan rakkautta. Ymmärrän tavallaan, että isänsä antaa tavaraa lapselleen, kun ei pysty antamaan enempää aikaansa. Huonoa omaatuntoa silotellaan lahjoilla. Se, mikä minua häiritsee, on näkemys, että myös minun pitäisi luoda ja vahvistaa tunnesidettä lapseen ostamalla tavaraa. Mutta kun minä itse haluaisin, että esimerkiksi lapsen luottamus perustuisi siihen, että olen turvalliseksi koettu aikuinen eikä siihen, että minun rahapussillani voi käydä, kun haluaa uuden lelun. No, yleensä en ostele lahjuksia, koska rahat menevät johonkin tarpeellisempaan, kuten ruokaan.
Lapsipuoli, jota näen joka toinen viikonloppu, ja jonka asioihin minulla ei loppujen lopuksi ole mitään sanomista, ei ole minulle sama asia kuin lapsi, jonka olisin synnyttänyt itse ja kasvattanut omien ajatusteni mukaan. En osaa rakastaa häntä samalla tavalla kuin rakastaisin aivan omaa lastani. Mieheni tuntuu olevan vaikea ymmärtää tätä, ja erinäisten keskustelujen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että asiaa on parempi olla vatvomatta liikaa.
Omasta mielestäni minun ei tarvitse väkisin asettua sellaiseen rooliin, johon en luontevasti solahda. Ei minun tarvitse olla kakkosäiti. Minulle riittää, että olen isän vaimo, joka on ihan kiva ihminen ja johon lapsi luottaa niin, että pystymme toimimaan yhdessä, vaikka isä ei olisi paikalla.
Kuulisin mielelläni muiden ajatuksia uusperheistä ja äitipuolena olemisesta. Miten elämä järjestyy niin, että kaikki ovat tyytyväisiä, vai onko se edes mahdollista?
Miehelläni on edellisestä suhteesta esiteini-ikäinen poika, joka asuu äitinsä kanssa ja viettää isänsä luona, siis meillä, joka toisen viikonlopun. Maantieteellistä välimatkaa on sen verran, että minkäänlainen vuoroasuminen ei tule kyseeseen.
Tutustuin lapseen hänen ollessaan hieman alle kouluikäinen ja ujostelu taisi olla aluksi molemminpuolista. Aikaa myöten siitä päästiin eroon, viimeistään silloin, kun mieheni ja minä muutimme yhteen ja aloin olla läsnä jotakuinkin aina, kun lapsi ja isä viettivät yhteistä viikonloppua. Siinä vaiheessa lapselle selvitettiin myös talon säännöt, eli isää pitää kuunnella, minua pitää kuunnella ja sääntöjä noudatetaan, vaikka ne olisivat erilaisia kuin äidin luona. Tämä ei oikeastaan liittynyt mitenkään minuun, vaan siihen, että äiti ilmeisesti sanoi näistä asioista lapselle jotain muuta, mikä johti säännöllisesti pienimuotoisiin konflikteihin lapsen ja isän välillä.
Lapsipuoleni on ihan mukava muksu, ulospäin suuntautunut ja äärettömän empaattinen. Ja hänen äidillään ja minulla on hyvin erilaiset ajatukset lastenkasvatuksesta. Minulla ei ole biologisia lapsia, mutta olen ajoittain työskennellyt lasten ja nuorten kanssa, ja koulutuksenikin antaa jotain eväitä asiaan, joten en usko olevani täysin epärealistisella pohjalla omien kasvatusajatusteni kanssa.
Lapsi on tottunut saamaan materiaa äidiltään jatkuvasti - leluja, pelejä, karkkia - ja odottaa saman käytännön olevan voimassa myös meillä ollessaan. Näin äidin mielestä osoitetaan rakkautta. Ymmärrän tavallaan, että isänsä antaa tavaraa lapselleen, kun ei pysty antamaan enempää aikaansa. Huonoa omaatuntoa silotellaan lahjoilla. Se, mikä minua häiritsee, on näkemys, että myös minun pitäisi luoda ja vahvistaa tunnesidettä lapseen ostamalla tavaraa. Mutta kun minä itse haluaisin, että esimerkiksi lapsen luottamus perustuisi siihen, että olen turvalliseksi koettu aikuinen eikä siihen, että minun rahapussillani voi käydä, kun haluaa uuden lelun. No, yleensä en ostele lahjuksia, koska rahat menevät johonkin tarpeellisempaan, kuten ruokaan.
Lapsipuoli, jota näen joka toinen viikonloppu, ja jonka asioihin minulla ei loppujen lopuksi ole mitään sanomista, ei ole minulle sama asia kuin lapsi, jonka olisin synnyttänyt itse ja kasvattanut omien ajatusteni mukaan. En osaa rakastaa häntä samalla tavalla kuin rakastaisin aivan omaa lastani. Mieheni tuntuu olevan vaikea ymmärtää tätä, ja erinäisten keskustelujen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että asiaa on parempi olla vatvomatta liikaa.
Omasta mielestäni minun ei tarvitse väkisin asettua sellaiseen rooliin, johon en luontevasti solahda. Ei minun tarvitse olla kakkosäiti. Minulle riittää, että olen isän vaimo, joka on ihan kiva ihminen ja johon lapsi luottaa niin, että pystymme toimimaan yhdessä, vaikka isä ei olisi paikalla.
Kuulisin mielelläni muiden ajatuksia uusperheistä ja äitipuolena olemisesta. Miten elämä järjestyy niin, että kaikki ovat tyytyväisiä, vai onko se edes mahdollista?
 |
| Ei niin paha äitipuoli? |
Hieno kirjoitus.
VastaaPoistaOlen kanssasi täsmälleen samaa mieltä rakkauden osoittamisesta lapselle materian avulla. Ei se ole rakkautta, se on lahjontaa, tunteiden ostamista. Rakkaus on lapsen kunnioittamista, häntä varten olemista ja kaikkea sitä kliseistä, jonka jokainen tietää.
Se, ettei toisen lasta pysty samalla tavalla rakastamaan kuin omaansa on fakta. Ymmärrettävää. Rakkautta ei välttämättä synny lainkaan ja senkin kanssa pitäisi pystyä elämään.
Meillä tämä asia oli toisinpäin - esikoinen oli neljä kun tapasin kuopuksen isän. Aluksi heidän suhteensa toimi, mutta mitä enemmän ikää tuli ja varsinkin, kun kuopus syntyi, tuli ongelmia. Juurikin siitä, että silloin biologia ajoi edelle. Kuopuksen isä ei kyennyt olemaan tasapuolinen. En voi väittää, etteikö siitä olisi tullut konflikteja myös meidän aikuisten välille.
Mutta ymmärrän varsin hyvin tunteesi ja toivon, että tämä ei hierrä teitä kovin paljoa. Rivien välistä olin lukevinani, ettei näin olisikaan. Minä luulen, että olisin aivan surkea äitipuoli - en vain pidä lapsista. Joten tässä suhteessa nostan sinulle hattua ja korkealle. Ja toivon sormet ristissä, ettei prinssilläni ole kovin pieniä lapsia enää ;-)
Suoraan sanottuna en oikeastaan voi vilpittömästi sanoa, että rakastaisin lapsipuoltani. Totta kai välitän hänestä ja olen kiintynyt häneen jne, mutta monet asiat myös käyvät hermoilleni, kun en voi niihin vaikuttaa. Muutamat asiat olisivat paljon yksinkertaisempia, jos meillä ei olisi tätä bonuslasta, mutta ennen kaikkea hänen äitinsä takia, ei niinkään lapsen itsensä. Silti en usko, että olisin lyöttäytynyt yhteen miehen kanssa, jos hän olisi ollut lapsensa pääasiallinen huoltaja.
PoistaNäistä asioista puhuminen miehen kanssa on hankalaa, koska hänellä on vaikeuksia nähdä asiaa minun kannaltani. Unohtuu, että minä valitsin hänet, ja lapsi tuli siinä kylkiäisenä.
Helvetin hyvä teksti, joskaan lapsettomana olen jäävi sanomaan mitään. Toki tuosta tunteiden ja rakkauden jakamisesta materian avulla olen kanssasi samaa mieltä eli ei se homma niin toimi. Ei rahalla rakkautta saa - ei edes lapsen.
VastaaPoistaToisaalta tässä on myös se puoli, että lapsi on tottunut rakkauden osoittamiseen lahjuksilla. Ja saamaan aika pitkälti sen, mitä keksii sormellaan osoittaa, myös aika kalliita juttuja. Joskus mietin, tuleeko tälle lapselle jossain vaiheessa isokin järkytys, jos/kun tavaroiden putoaminen syliin noin vain loppuu.
PoistaHyvä kirjoitus. Meillä ei ole lapsia, saimme lapsen mailmaan tuntumaa kun kummipoikamme olivat pieniä, varsinkin toinen oli meillä aina joskus yökylässä. Hän touhusi mukana pihahommissa ym, ei hänelle tarvinnut kalliita menoja keksiä. Kerran kävimme Särkännimessä ja sielläkin hän kyseli mieheltäni, että mennäänkö tänään kalaan;) Lapsi osasi arvostaa tätä maalla elämistä.
VastaaPoistaTämä lapsi viihtyy sisätiloissa ruudun (tv + pelit) äärellä. Meillä ollessa tietenkin on ongelmana, ettei naapurustossa ole samanikäisiä poikia kavereiksi, vain me kaksi aikuista, jotka varmasti olemme vähän tylsää seuraa joskus.
PoistaMinustakin tämä on hieno kirjoitus. Itselläni ei ole kokemusta äitipuolena olosta, mutta uskon, että toimisin varmaankin kuten sinä.
VastaaPoistaNythän oli juuri tehty joku tutkimus äitipuolen asemasta ja sen mukaan (mitä aamutelkkarin haastattelusta kuulin ja ymmärsin) ei ole helppo pieti.
Luin siitä tutkimuksesta, ja siitähän tämä ajatus lähti... Oikeasti olen varmasti monella tapaa paljon helpommassa tilanteessa kuin ne äitipuolet, jotka päivästä toiseen asuvat samassa taloudessa miehensä lasten kanssa.
Poista