Sivuääniä

Hanna seisoi marketin käytävällä ostoskärryjen kanssa ja tutki ostoslistaa. Maitoa, leipää,spagettia, juustoa, omenoita, jauhelihaa, kissanruokaa, vessapaperia. Ihan normilista. Nämä kun ostaa, niin pärjää viikonloppuun asti. Ei mitään turhuuksia tai herkkuja tai muutakaan heräteostoksia. Hanna oli tarkistanut jääkaapin sisällön ja suunnitellut ruuat seuraaviksi kolmeksi päiväksi.

Suklaa puuttuu listalta, Hanna!

Kuka se oli? Hanna katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt puhujaa, joka ilmiselväsi oli kohdistanut sanansa hänelle, kuin olisi katsellut listaa hänen olkansa yli. Totta oli, ettei listalla ollut suklaata, mutta ei siellä pitänytkään olla. Hedelmiä suklaan sijaan. Se oli parempi vaihtoehto.

Hanna hymähti itsekseen. Kaikkea sitä ihminen kuvitteleekin. Puhuja oli varmaankin ollut jompi kumpi noista naisista tuolla kauempana. Hanna alkoi valikoida omenoita, vihreitä tällä kertaa. Niissä oli joskus kolhuja, joten oli parasta tarkistaa, mitä pussiinsa laittoi. Kolhut muuttuivat pian ruskeiksi, ja sellaisia läikikkäitä omenoita oli ikävä syödä.

Omenanpaloja voi dipata sulaan suklaaseen!

Konsulentti siellä esittelee taas jotain houkutusta, ajatteli Hanna. Viime viikolla hedelmäosastolla oli ollut smoothiekoneen esittelijä, ja kyllähän ne maistiaiset olivatkin olleet hyviä. Sellaisen koneen ostamista voisi harkita.

Maitosuklaa on parasta, Hanna!

Minulleko se puhuu? Onko se joku tuttu? Hanna katseli suuntaan, josta ääni tuntui tulleen. Ei siellä mitään konsulenttia ollut. Äiti lapsensa kanssa vain lappoi mandariineja muovipussiin. Omituista! Hanna jatkoi maitohyllyn suuntaan ja nappasi matkalla kärryynsä ruisleivän ja jauhelihapaketin. Mustaleimaemmentalia, sitä tällä kertaa. Ja sitten spagettia. Onpa niitäkin montaa lajia!

Ruisspagetti on suklaan väristä. Ota sitä!

Ruisspagetti on terveellistä, joten otan sitä, sanoi Hanna ääneen vastalauseena kuiskuttelijalle. Eikä se sitäpaitsi edes maistu suklaalta. Vai onko joku kuullut ruissuklaasta? Mitä vielä puuttuu? Kissanruoka, sitä kuluu vaikka kissa ei edes pahemmin ulkoile nyt talvella. Taitaa olla parasta ottaa sisäkissalle tarkoitettua, ettei tule liikaa energiaa.

Kissansuklaata!

Jotain pikkuherkkuja kissalle tietenkin voisi ostaa. Kissansuklaastahan se pitää, mutta sitä ei pidä antaa liikaa. Hanna poimi pussin ostoskärryyn.

Jiihaa! Suklaata!

Hanna alkoi jo epäillä, että joku oikeasti pilaili hänen kanssaan. Seurasi häntä hyllyjen takaa ja kuiskutteli ohjeita. Nyt alkoi kyllä riittää tämä ilkkuminen! Äkkiä pois täältä, ennen kuin menee hermot. Tuosta vielä vessapaperia mukaan ja sitten kassalle. Turha katsella olan yli. Jos siellä joku on, niin piilossahan se pysyy. Ostokset muovikassiin ja autolle.

Kotona Hanna kantoi ostoskassin keittiöön ja laittoi ruuat kaappeihin, omenat kulhoon pöydälle. Kissa sipsutteli rapinan houkuttelemana katsomaan, olisiko sille tarjolla jotain, niin kuin usein kauppareissun jälkeen. Saat pari suklaanappia, sanoi Hanna kissalle ja avasi pussin. Kissansuklaat tuoksuivat vaniljalta ja kissa valpastui tuoksun tullessa sen nenään. Miu! Anna!

Hanna antoi kissalle suklaanapin ja silitti sen selkää. Kissa pureskeli herkkupalaansa ahneen oloisesti. Seuraava nappi odotti jo Hannan sormissa, ja yhtäkkiä se olikin hänen suussaan.

Hyi! Ei tämä mitään suklaata ole!