Parasta ennen

Liisa oli ensimmäistä kertaa vierailulla Markuksen vanhempien luona eräänä sunnuntaina. Markus oli varoitellut häntä etukäteen vanhempiensa omalaatuisuudesta, mutta jättänyt täsmentämättä, mitä sillä oikeastaan tarkoitti. Ei se Liisaa pelottanut. Olihan hän ennenkin tavannut poikaystävien vanhempia ja selvinnyt hengissä joka kerta.

Päivällispöytään istuutuessaan Liisa huomasi välittömästi, että hänen lautasessaan näytti olevan rasvakerros aivan kuin sitä ei olisi pesty ollenkaan, huuhdeltu vain ruuantähteet pois. Liisa nykäisi Markuksen hihaa ja nyökkäsi lautastaan kohti.

- Se on likainen, hän kuiskasi.
- Äiti tiskaa astiat kylmällä vedellä, Markus kuiskasi takaisin.
- Miksi? Onhan niillä tiskikonekin.
- Ei äiti käytä sitä. Se säästää energiaa.

Liisa kohotti kulmiaan ja mietti, miten tästä selvittäisiin kunnialla, yökkäämättä. Juomalasikaan ei näyttänyt aivan puhtaalta ja veitsen terässä näkyi hyvin selvä sormenjälki. Rasvainen sormenjälki. Ruokahalu pyysi anteeksi ja poistui takavasemmalle.

Markuksen äiti kantoi ruokia pöytään ja rupatteli siinä samalla niitä näitä. Liisa vastaili kohteliaasti, mutta ei pystynyt aivan rentoutumaan. Tätäkö Markus oli tarkoittanut, kun oli sanonut vanhempiensa olevan omalaatuisia? Äidistä ainakin oli paljastunut piirre, jota Liisa ei ollut odottanut. Isä vaikutti toistaiseksi normaalilta, mutta mitäköhän siitä suunnasta oli odotettavissa?

- Nämä perunat olivat vähän nahistuneita, mutta ihan hyviltähän ne näyttävät keitettyinä, sanoi äiti nostaessaan kulhon pöytään. - Ottakaapa nyt tätä lihamureketta. Tein ison annoksen, kun sain perjantaina jauhelihaa puoleen hintaan. Tuo lähikauppa on niin mukava, kun siellä on aina näitä viimeisen päivän tarjouksia. Siinä säästää paljon rahaa.

Liisa pohti, kuinka vähän kehtaisi ottaa. Nahistuneita perunoita ja vanhaksi mennyttä jauhelihaa likaisella lautasella. Oikeastaan ei tehnyt mieli syödä mitään, mutta nyt taisi olla pakko ellei alkaisi äkillisesti esittää huonovointista. Tosin tässä saattoi käydä niin, että hetken päästä ei edes tarvinnut esittää, jos lihamureke todellakin oli pilaantunutta.

- Ai niin, se kastike! Melkein unohdin, huudahti äiti ja syöksähti keittiöön. Sieltä alkoi kuulua lorinaa ja sekoittamisen ääniä, ja hetken kuluttua äiti toi kastikeastian ja laski sen pöydälle. - Meinasin tehdä ihan vain tavallista ruskeaa kastiketta, mutta sitten muistin sen kerman lopun, joka jäi kun oli vieraita edellisviikonloppuna. Vähän siinä jo oli kokkareita, mutta kyllä ne tänne joukkoon sulivat, kun vispasin. Että nyt saatiinkin sitten kermakastiketta. Katsos Liisa, kun minulle ei ole tapana heittää mitään pois. Kaikki ruoka syödään, mitä on ostettu. Se on periaate.