Plääh...

Vaikka ehdin jo viime viikolla harjoitella työntekoa joululoman jälkeen, tämä päivä voitti jopa lomaltapaluushokin. En jaksa ymmärtää, miksi broilerikasvattamon konttorissa siirrellään papereita pinosta A pinoon B täysin manuaalisesti ja käytetään siihen käsittämättömästi työaikaa sen sijaan, että kytkettäisiin kaksi tietojärjestelmää yhteen. Ei sen rajapinnan rakentaminen voi olla niin vaikeaa! Ja samaan aikaan ihmetellään, miksi konttorissa tarvitaan niin kamalan paljon työntekijöitä.

En minä toiminnan järkevöittämisellä ja tehostamisella kenenkään alta työtuolia ole viemässä. Vapautuvia resursseja voisi käyttää johonkin järkevämpään toimintaan. Voin heti pyydettäessä kirjoittaa listan asioista, jotka jäävät tekemättä, kun kaikkien aika menee kirjaimellisesti paperinpyörittelyyn. Joskus ihmettelen myös sitä, miten tyynesti kanssabyrokraattini suhtautuvat tilanteeseen. Tai tarkemmin sanoen ihmettelen sitä asennetta, että kun näin on aina tehty niin miksipä asioita pitäisi lähteä muuttamaan.

Muutama broilerikin eksyi kasvattamon puolelta tänne konttoriin. Tuossa ne sitten kotkottivat ovella nälissään. Ohjailin niitä takaisin kasvattamon jyväastioiden ääreen nokkimaan, mutta saapa nähdä mitä näistäkin yksilöistä tulee, kun itsenäinen jyvien nokkiminen ei tunnu onnistuvan. Mahtavatko ne edes löytää sinne jyväastialle? Kunhan hengailevat muun broilerilauman liepeillä ja kotkottavat kilpaa. Jonkun pitäisi ilmeisesti pistellä jyviä suoraan nokasta sisään, mutta se ei kyllä ole minun hommaani. Onneksi.

Päivän paperikaaos tuli sentää selvitettyä. Pitää toivoa, että huomenna A4-saastetta ilmestyy pöydän kulmalle edes hiukan vähemmän.

Plääääh...

Tip, tip, tip

Kaikessa rauhassa istuin keittiön pöydän ääressä (netissä tietenkin roikuin), kun tiskialtaan suunnasta alkoi kuulua, kuinka vesi tippui. Sitten kuului oikein lorahdus ja minun piti tarkistaa, että ei kai se hana ole jäänyt hitusen verran auki. Ei ainakaan vaikuttanut siltä.

Tippumatonta hanaa katsellessani, jostain läheltä alkoi taas kuulua, kuinka vesipisarat tipahtelivat. Pelästyin, että tiskikoneen vesiletku vuotaa. Ei vuotanut, mutta tipahtelun ääni jatkui.

Satuin sitten vilkaisemaan lattialle ja huomasin lätäkön. Työpöydältä tippui vettä lattialle, koska työpöydällä oli kohtalaisen kokoinen lammikko. Mistä se siihen oli ilmestynyt, on minulle täysi arvoitus.

Katto ei näytä vuotavan. Vesihana ei käänny työpöydän päälle, joten sieltäkään ei vesi liene peräisin. Jos se olisi ollut kissanpissaa, sen olisi paljastanut haju. Muita järjellisiä veden lähteitä en keksi.

Ehkä meillä sitten kummittelee, ja kummitus pitää vesileikeistä. Ymmärtäisi nyt kuitenkin, että asia tuli selväksi. Ei tarvi loiskia enempää. En jaksa eikä huvita.

Joskus ärsyttää pienetkin asiat

Tänään ruokakaupassa (joo, huomasit oikein, tarina ei jatku tänään) minua alkoi ärsyttää. Tai ihmetyttää, miten sen nyt haluaa ottaa. Syynä olivat yhden rouvashenkilön käytöstavat tai paremminkin niiden puute.

Seisoin kassajonossa aika monen muun ihmisen tapaan. Edellä oli 35-40 -vuotias pariskunta, mies kärryjen kahvassa, nainen seisoskeli vieressä iltapäivälehtien lööppeihin syventyneenä. Kun jono liikahti eteenpäin, minä tietenkin myös kärryineni, mutta nainen jatkoi lööppien tuijottelua. Jossain vaiheessa hän sitten huomasi, että mies olikin jo mennyt eteenpäin.

Minä ja kärryni seisoimme samassa linjassa muun jonon kanssa, aivan pastilli- ja purkkahyllyn vieressä, koska metrin päässä toisella puolella oli toinen jono. Naisen ajatuksena oli tunkea itsensä ohi hyllyn ja kärryjeni välistä sen sijaan, että olisi mennyt ohitseni toiselta puolelta, jossa oli hyvin tilaa kulkea. Otin tukevan otteen kärryistä, ja teeskentelin, etten huomannut tunkijaa, joka ei edes sanonut mitään. Naisella kesti noin kolme sekuntia tajuta, että oikotie ei aukene.

Olisittepa nähneet sen katseen, jonka nainen loi minuun ohi mennessään. Siis ohi siltä puolelta, jossa oli tilaa. Reittiä, jonka pituus oli noin kaksi askelta pidempi eikä edellyttänyt tunkemista ahtaista väleistä. Katseessa oli hämmästystä ja epäuskoa.

Minun mielestäni minä en käyttäytynyt huonosti. Jos nainen olisi jollakin tavalla sanallisesti ilmaissut, että haluaa tunkea itsensä hyllyn ja kärryjeni väliin, olisin hyvinkin saattanut siirtyä. Tosin täysien ostoskärryjen liikauttaminen suoraan sivulle, kun jonossa ei pahemmin ole tilaa liikkua eteen tai taakse muihin törmäämättä, on vähän vaivalloista, joten en kuitenkaan mene vannomaan. Mutta joka tapauksessa "Anteeksi, pääsisinkö tästä välistä?" tai jokin vastaava lausahdus olisi mielestäni ollut normaalia käytöstä. Tunkeminen mitään sanomatta on töykeää. Ja kyse todellakin oli aikuisesta ihmisestä, ei esimerkiksi murrosikäisestä, joka ihan periaatteesta vastustaa kaikkia keski-ikäisiä, tiellään seisovia täti-ihmisiä.

Miksikö ärsyynnyin asiasta? Eihän tämä mikään maata järisyttävä tapaus ollut, ei todellakaan, mutta jotenkin juuri sillä hetkellä se yhdistyi mielessäni joidenkin ihmisten harrastamaan poistieltäjakaikkiminulleheti-filosofiaan ja siitä seuraavaan käytöstapojen puutteeseen, ja ärsytys oli sitä luokkaa, että sitä piti oikein purkaa tänne kaiken kansan luettavaksi.

***
Jatkokertomus odottaa jatkoaan. Pohdiskelen mahdollisuuksia kahden, ehkä jopa kolmen vaihtoehtoisen juonenkäänteen välillä. Pitäisi valita sellainen, ettei kirjoita itseään umpikujaan.

Takapuoleen sattuu

Jotain järkevää tehdäkseni päätin aloittaa ns. uuden elämän nyt, kun koneen ääressä istuminen ei perustu enää pakkoon ja liian nopeasti lähestyvään määräaikaan. Uusi elämä tarkoittaa tässä tapauksessa tiettyjen elintapojen saamista oikeaan kuosiin viime kuukausina tapahtuneen fyysisen lorvailun ja ylenmääräisen suklaansyönnin jälkeen.

Viikonloppuna lähden pitkästä aikaa vähän pidemmälle kävelylenkille. Tosiaan ihan vain kävelin, en juossut, en edes hölkännyt, mutta sellaista suhteellisen reipasta vauhtia kuitenkin etenin. Melkein tuli hiki ja ylämäen kohdalla mieleen tunki ajatus, että saatan olla istunut sisällä vähän turhankin tiiviisti. Ei se lenkki kuitenkaan mikään ylimaallinen fyysinen ponnistus ollut.

Varsinaiset seuraamukset iskivät sitten seuraavana päivänä. Takapuoleen sattui. Itse asiassa sattuu edelleen. Mahdollisesti kyseessä ovat jotkin lihakset, joiden olemassaolo on unohtunut viime aikoina. Mietin vaan tässä, että pitäisikö minun huolestua oletetusta rapakunnostani, kun pelkkä kävely aiheuttaa näinkin paljon tuntemuksia.

Ihan asiasta kolmanteen... Keskustelin tänään pikkupomon kanssa sähköpostin välityksellä muutamista käytännön asioista. Sähköpostilla siksi, että koin tarpeelliseksi dokumentoida keskustelun siltä varalta, että joku myöhemmin "unohtaa", mitä sovittiin. En oikein jaksaisi käydä samaa keskustelua uudelleen. Pikkupomo oletettavasti ymmärsi tämän myös.

Asiasisältöön sen kummemmin menemättä totean vain, että kyllä voi olla vaikea keskustella ihmisen kanssa, joka on kykenemätön suoraan vastaamaan esitettyihin kysymyksiin. Kyse ei ole siitä, etteikö hänellä olisi niitä vastauksia, vaan siitä, että hän ei yksinkertaisesti halua vastata. Vastaus tuli vasta sitten, kun erikseen huomautin, että "kiitos kommenteista, mutta voisitko vastata siihen mitä kysyin". Lopputulos oli kuitenkin se, että sain mitä halusin, vaikka pikkupomo yritti ketkutella vastaan ja olla vastaamatta.

Mitä tulee lopun jälkeen?

Projektin loppu alkaa vähitellen olla käsillä ja saattaa olla aiheellista alkaa miettiä, mitä minulla olikaan tapana tehdä vapaa-aikanani silloin, kun kaikki aika ei mennyt läppärin näpyttelyyn. Tietyn tyyppisestä näpyttelystä on nyt jotenkin tullut tapa, pahoin pelkään. Kun on pari päivää pakollista taukoa, huomaan kaikesta huolimatta istahtavani koneen ääreen sillä asenteella, että nyt pitää tehdä tiedettä. Olen alkanut pelätä, että vieroitusoireet iskevät jonkin ajan kuluttua oikein kunnolla.

Mitä normaalit ihmiset tekevät silloin, kun ei ole mitään pakollista tekemistä? Muistuttakaapa mieleeni, jos viitsitte.

Rakas aviomieheni on alkanut ehdotella, että siivoaisimme, kun sitä ei kuulemma ole tapahtunut pitkään aikaan. Ainakaan suuremmassa mittakaavassa. Olen vastannut, että siivotaan sitten, kun projekti on valmis. Nyt ei ehdi. Pian tämäkin (teko)syy olla siivoamatta poistuu. En tosin ole varma, onko se ainoastaan positiivista.

Hiukan vielä pitäisi rutistaa, ihan hiukan.

Lisää hullutuksia ja loppukevennys

Töissä menee asiat koko ajan hullumpaan suuntaan. Loppuviikolla, edellisen postauksen jälkeen, tapahtui sellainenkin ihme, että sain positiivista palautetta esimieheltä hoitamastani hankalasta projektista. Tosin aika ohimennen ja taisi olla sivulauseessa, mutta kuitenkin. Melkein tipahdin tuolilta, sillä yleensä tämä ihminen vain valittaa ja kitisee tai on muuten vaan huonolla tuulella. Ja muutama päivä sitten tämä hyväkäs oli myöntänyt yhdelle alaiselleen kertoneensa tälle pienen valheen saadakseen hänet tekemään enemmän töitä.

Satuin näkemään pätkän samaisen pomon laatimaa sopimustekstiä, jolla palkataan ulkopuolinen konsultti hoitamaan muutamia asioita. Ihan kuin olisi joku keskenkasvuinen kirjoittanut sen, sellaiset olivat sanakäänteet. Tunnen tämän konsultin ja taidanpa painavasti kehottaa häntä lukemaan sopimuksen todella tarkasti ennen kuin allekirjoittaa. Tuskin teen väärin, jos tällaisen neuvon annan hänelle.

Yksi kollegoistani kertoi aikovansa irtisanoutua maanantaina. Hänellä ei vielä ole uutta paikkaa tiedossa, mutta aikoo ottaa riskin koska ei mielestään enää kykene työskentelemään esimiehen kanssa. Kyllä tämäkin ihminen jotain löytää eikä ilmeisesti tässä vaiheessa ole niin turhantarkka, mikä se seuraava, mahdollisesti väliaikainen paikka on. Toisella on lääkäriaika varattuna ja tiedossa lienee pitkähkö poissaolo työperäisen stressin takia. Kolmannen määräaikainen sopimus loppuu pian. Ja se neljäs on jo sairaslomalla. Tässä saattaa pian käydä niin, että meitä on kaksi ihmistä tekemässä kuuden työt. Se toinen on pomon kaveri (ainakin yrittää parhaansa) eikä liene lähdössä minnekään.

Minun paineensietokykyni on aika hyvä, se on testattu vuosien varrella monta kertaa, mutta olosuhteet ja työnjohto ovat olleet asialliset toisin kuin nyt. En minä nytkään koe olevani stressiloman tarpeessa, mutta jos tilanne menee siihen, että kaksi kolmasosaa osaston työntekijöistä lähtee pois, voi olla, että minunkin mittani tulee täyteen. Vaikka saataisiin pari uutta ihmistä tilalle, menee oma aikansa ennen kuin he pystyvät työskentelemään täysin itsenäisesti ja täydellä panoksella. Saattaa olla, että joudun tekemään radikaaleja ratkaisuja minäkin. Työsuojeluviranomaisiin on muuten jo otettu yhteyttä, mutta en jaksa uskoa, että tilanne muuttuisi saman tien.

Ja sitten se luvattu loppukevennys: Mies kotiutui Berliinistä, jossa ei ole ennen käynyt. Vaikutelma kuulemma oli, että saksalaiset ovat harvinaisen epäorganisoitunutta porukkaa. Mikään ei toimi. - Olin vähän ihmeissäni tästä vaikutelmasta.

Pumpulikupla

Tänään puolenpäivän aikoihin korvat pamahtivat äkillisesti lukkoon. Molemmat. Oli kuin olisi istunut kuplan sisällä. Sitten alkoi melkein pyörryttää ja melkein oksettaa. Pää täynnä pumpulia, joka pyrki ulos korvista.  Puhelimessa puhuminen oli jos ei nyt suorastaan tuskallista niin ainakin erittäin epämiellyttävää. Eikä mikään poppaskonsti avannut korvia.

Nyt alkaa jo helpottaa, mutta aivan normaalitilanteessa ei olla vieläkään. Piti oikein googlata, että voiko korvien lukkoon meno olla migreenin oire, kun yleisolo alkoi olla lähes migreenin kaltainen. Google sanoi, ettei siitä siitä ole kyse. No, jospa tämä olotila häipyisi huomiseksi.

Töissä oli mielenkiintoinen kokous siitä joskus mainitsemastani projektista, johon minut on sotkettu. Nyt kun kaikki toimijat olivat paikalla, kävi ilmi, että kukaan ei oikeasti haluaisi tehdä mitään asian hyväksi. Kun se on niin vaivalloista. Liikaa työtä. Liikaa kustannuksia. Onko meidän ihan pakko. Eikö voida jättää hommaa sikseen. Kuka on projektipäällikkö - ei kukaan.

Sinänsä ihan mielenkiintoista kuulla aikuisten ihmisten kitinää, joka oikeastaan vahvisti kaiken sen, mitä olen epäillytkin: Kukaan ei ole tehnyt mitään suunnitelmia eikä kukaan halua vastata asiasta. Tämä taisi olla isopomon hetkellinen päähänpisto, jota on tässä vaiheessa hankala lähteä enää perumaan noin vain.

Varsinainen yllätys - tavallaan - odotti yksityissähköpostissani töiden jälkeen. Työkaveri ilmoitti valikoidulle joukolle aikovansa huomisesta lähtien sairaslomalle stressin takia. Ja yrittää olla tulematta enää takaisin. Tästähän riemu repeää, jos hän antaa pikkupomolle täyden selvityksen sairaslomansa syistä. Tosin voi olla, että pidättelee vielä siltä varalta, että joutuukin tulemaan takaisin.

Mutta ei tämä oikeasti ole yllätys. Jos työnantaja valuttaa p****a alaspäin, niin näinhän siinä käy. Yllätys oli vain henkilö, joka tämän ratkaisun teki. Jos muut alkavat seurata samoja jälkiä, en ole enää yllättynyt.

Kylmää ja pimeää

Minä en ole syksyihminen. Kun alkaa tulla kylmää ja märkää ja ennen kaikkea pimeää, haluaisin mennä talviunille ja herätä vasta kevättalvella, kun aurinko alkaa taas paistaa. Syksyllä väsyttää.

Tänään vilkaisin peliin työpaikan vessassa. Piti vilkaista vielä uudelleen, sillä näytin ihan siltä kuin en olisi aurinko menneenä kesänä nähnytkään. Valkoinen naama ja taas näyttää jotain näppyjä pukkaavan esille. Talvinaama. Työpaikan vessan valaistus tosin on sellainen, että jos haluaa masentua, varmin keino on mennä vessan peilin eteen muutamaksi minuutiksi ja katsella, kuinka kamalalta naama oikein näyttääkään. Tulos on taattu.

Tänä syksynä väsymyksen tekijöitä on tavallista enemmän (en ole raskaana, jos se jollekin tuli mieleen), kun kunnolliseen vapaa-aikaan ei tunnu riittävän tunteja. Tai jos muutaman tunnin käyttää eimitääntekemiseen, tulee huono omatunto.

Töissä alkoi kesän aikana projekti, jonka toteutus alusta lähtien oli huonosti suunniteltu. Sekaannuksia ja sekoiluja toisensa perään. Homman setviminen napsahti kielitaitosyistä minulle, ja siinä sitä on riittänyt ajanvietettä jokaiseksi työpäiväksi kaikkien aikaisempien hommien lisäksi. Vastapuoli asetti viikko sitten uuden yhteyshenkilön, joka onneksi tuntuu olevan säntillisempi kuin aiempi. Nyt meitä on sitten kaksi, jotka yrittävät availla solmuja yhteistuumin.

Ja sitten on The Projekti, jonka olen tainnut joskus mainita ohimennen. Paljastetaan siitä nyt sen verran, että kyseessä on loppusuoralla oleva opintoprojekti. Siihen meneekin sitten tällä hetkellä jotakuinkin kaikki liikenevä vapaa-aika, sillä se pitäisi saada pakettiin syksyn aikana. Muuten menee yliajalle.

Kun projekti on valmis, en enää ikinä opiskele yhtään mitään, vaan keskityn kaikkeen siihen, joka nyt jää ajan puutteessa syrjään. Yksi harmittavasti tekemättä jäävistä asioista on kirjoittaminen. Tai kirjoitanhan minä, suollan tekstiä illasta toiseen, mutta en tänne blogiin.

Ryhdyn erakoksi, ainakin harkitsen

Taas on alkanut tuntua siltä, ettei mihinkään riitä aikaa ja varsinkaan energiaa. Kaikki aika menee töissä istumiseen tai kaikenmaailman velvollisuuksien hoitamiseen. En ehdi ja sitten kun aikaa olisi en jaksa tehdä sitä, mitä oikeasti haluaisin tehdä.

Niillä asioilla, jotka jäävät tekemättä, on yksi yhteinen nimittäjä. Ne ovat minun omia juttujani, jotka eivät hyödytä työnantajaa, miestä ja muita ihmisiä, jotka katsovat asialliseksi vaatia osansa minun ajastani. Esimerkiksi blogi jää hunningolle, ja sitten, kun tänne ehdin, saan aikaiseksi vain valitusta enkä sitä, mitä oikeasti haluaisin kirjoittaa eli fiktiota. Niin, tässä lienee paikallaan todeta, etten ole unohtanut pyytämiäni ja saamiani kirjoitushaasteita. Palaan niihin kyllä sopivan hetken koittaessa.

Miten päästä pois kaikkien vaatimusten ulottuvilta ja saada aikani omaan hallintaani? Onko ainoa mahdollisuus paeta järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja ryhtyä erakoksi? Muuttaa korpeen, jossa edes naapurit eivät häiritse, ja ryhtyä elämään luontaistaloudessa? Nettiyhteyden voisin kuitenkin ottaa sinnekin. Aivan täydellinen eristäytyminen ei ole vaatimus, vain sellainen, jossa pystyn itse kontrolloimaan, kenen kanssa ja miten kommunikoin.

* * * *
Päivän ruokainnovaatio sisältää pussimuusipussillisen, ruisjauhopussin jämät, vajaan pestopurkillisen, joka uhkaa mennä vanhaksi, ruokaöljypullon pohjat sekä juuston, jota kukaan ei näytä syövän - eli kaappien raivaus jatkuu teemalla 'älä osta mitään' (paitsi vihanneksia ja hedelmiä). Pussimuusijauhosta ja ruisjauhoista syntyi piiraspohja, nesteeksi öljytilkka ja vettä sen verran, että taikinasta tuli sopivan vahvuista. Painellaan vuoan pohjalle, päälle pestoa sekä muutama tomaatti pilkottaa ja valkosipulilla maustettuna, päällimmäiseksi juusto. Paistetaan uunissa.

En ymmärrä, miksi kaapista löytyi pussimuusia. Minä en ikinä laita sitä, koska se maistuu pahalta. Lienee miehen ostoksia.

Jotain mätää Tanskanmaalla, epäilee Kätevä Emäntä

Marttakärpäsen purema on levinnyt tännekin, ja Kätevä Emäntä jatkaa keittiön kaappien raivausta. Eilen kaivelin pakastinta ja tein löytöjä. Jauhelihaa. Aika paljon. Lienee ollut tarjousjauheliha kyseessä, kun sitä on pitänyt kantaa kotiin jopa useampaan otteeseen, vaikka ennestäänkin on ollut vastaavaa tuotetta pakastimessa.

No, otin sitten pari kiloa jauhelihaa sulamaan, ja tänään töistä tullessa ryhdyin kokkailemaan. Jauhelihastahan voi tehdä vaikka mitä, mutta päätin ottaa suurtalouslinjan ja tehdä kahta eri ruokaa. Ensin isohko vuoallinen lasagnea. Sitten pellillinen lihapullia. Lasagnea oli tarjolla tänään ja saattaapa olla huomennakin, mutta loput ajattelin pakastaa annosrasioissa. Lihapullat menevät suoraan pakastimeen. Valmista ruokaa on nälän yllättäessä yksinkertaisempaa napata sulamaan kuin jäistä jauhelihakönttiä.

Viime viikolla kokkailin punajuuriohrattoa ohrasuurimopussin lopuista. Kyllä niihin kaappeihin vähitellen tulee tyhjää tilaa, mutta aika paljon saa vielä keksiä ruokia, joihin kuluttaa erityisesti kuiva-aineita ja pakasteita.

Töissä on taas vaihteeksi sellainen tunnelma, että jotain mätää Tanskanmaalla kuvaa hyvinkin tilannetta. Nyt ei vaan ihan tarkkaan tiedetä, että millaista se mätä on, mutta sen olemassaolo vaikuttaa selvältä.

Pikkupomo eli lähin esimies palasi lomalta eilen eikä vaikuta ollenkaan rentoutuneelta. Tänä aamuna töihin tullessa havaitsin pari kollegaa ulkona, talon nurkan takana ilmiselvästi salaisuuksia vaihtamassa. Koska olen parantumattoman utelias ihminen, menin kysymään, millaisista salaisuuksista puhutaan. No pikkupomostahan siellä juteltiin. Ei mikään yllätys, koska minäkin olin havaitsevinani jonkinlaisia negatiivisia värähtelyjä, kun pomo ei vastannut tervehdykseen ja käyttäytyi muutenkin kuin olisin ollut ilmaa. Toiset sen sijaan olivat saaneet kontaktin. Ja haukut aivan olemattomista asioista.

Kahden päivän tarkkailun jälkeen vaihdoimme kollegoiden kanssa taas pari ajatusta, sillä vaikka pikkupomolla on omat oikkunsa, tällainen jatkuva qb-tyyppinen käytös ei ole kuitenkaan hänelle ominaista. Ainakaan tähän asti se ei ole ollut. Jonkinlainen henkilökohtainen ongelma lienee kyseessä, ja sen aiheuttamaa stressiä pikkupomo nähtävästi katsoo sopivaksi purkaa alaisiinsa. Pianhan tässä alkavat stressaantumaan muutkin.

Ko ei jaksas eikä eres viittis saatikka et huvittais

Kyl se o kumma juttu taas, ko must tuntuu, ettei aika ja enerkia ol ennää meinannu riittää mihinkää sen jälkee, ko tyät taas alko. Tarttis tehr sitä ja tarttis tehr tätä... Tääl plokistaniski mää käy vaa yhtäkkii kattomas, et joo, kyl o ihmiset taas kirjotellu, mut millai mää kerkeisi lukkee. En millää. Muka.

Kai se oikeesti o siit kiinni, millai aikansa käyttää. Mut toisaalt se minu isompi projekti on kyl ny siin vaihees, et se tarttis oikeesti saar valmiiks. Aikaa o loppuvuasi, eikä se loppuje lopuks ol nii kamalasti, et täs ny kerkeis miättimää, et mitä mää ny tekisi. Tarttis vaa tehr. Sit joskus ko mää mahrollisesti saa se projekti valmiiks, ni mää voi kertoo siit vähä enemmä, mut en nyt. Tullee vaa enemmä paineit ittel.

Mää täsä viikol jopa läheti yhre tyähakemukse pitkäst aikaa. Saa nähr millai käy. Mää voi kyl kuvitel, et hakijoit o vaik kui paljo. Siit saa sit tyänantaja valkat miäleisensä. Kyl mää ainaki omast miälestäni olisi iha täyrellinen siihe hommaa, mut sitä en sit tiär, mitä siäl toises pääs ajatellaa.

Mää rupesi täl viikol miättimää, et minu nykyses tyäpaikas töis olemine tuntuu suarastaa epäeettiselt. Ei tähä mittää laittomuuksii liity, mut ko mää kattele sitä, et millai asioit hoiretaa ja millai asiakkaitte ja yhteistyäkumppanie annetaa kärsii nyrkkipaja virheist, ni ei se kyl iha oikei ol. Minul o iha semmone tunne, niinko joku tarkistais lakikirjast, et saako tällai tehr tai onko joku asia kiälletty, ja jos jottai ei ol suaranaisesti kiälletty, ni sit antaa men vaa. Me yks päivä juteltii tyäkavereire kans piänes piiris näist asioista, ja joku siin totes, ettei yhtää ihmettel, jos nyrkkipaja mennee konkurssiin. Iha yhtäkkii. Ulospäi kerrotaa jottai iha muut ko milt sisältpäi kattelle näyttää. Minul ei ol koskaa aikasemmi missää tyäpaikas ollu tämmäst olloo.

Sit mää ole kans miättiny, et olisko se nii paha juttu, jos täst ny sattus tyäpaikka menemää alt. Ei mul ny mittää erityist hinkuu ol tyättömäks ruvet, mut sit ei tarttis men ton nyrkkipajal. SE olis iha positiivist. Mut sit toisaalt tyättömyyskorvauksel elämine ei innost, vaik se ansiosironnaist oliski. Mää luule, et siin tapaukses mää koittaisi tyällistää itteni jollai taval. Vaik ei sekkää välttämät nii yksinkertast ol nykyää.

Köh ja niiiiiisk!

Otsikko kuvaa viime päivien äänimaailmaa täällä sairashuoneella. Kesäflunssa on vihoviimeinen tauti, jolta toivoisi välttyvänsä, mutta muutama päivä sitten se iski eikä loppua näy vieläkään.

Taudin alkuvaihe, jolloin nenä vuotaa valtoimenaan - ja joka tällä kertaa kesti kolme päivää - on paitsi äärettömän ärsyttävä myös hämmästyttävä. Mistä se kaikki neste oikein tulee?? Eikö siitä jo kaiken järjen mukaan pitäisi seurata nestehukka, jos nenä vuotaa (ainakin) litran tunnissa? Ja se aivastelu, kun jossakin syvällä nenän sisällä on jotain äärettömän kutittavaa, joka ei suostu tulemaan ulos. Jatkuvasti pitää olla nenäliinapaketti käden ulottuvilla ja seuraava paketti valmiina odottamassa. Itse asiassa on vaikea edes tehdä mitään, kun jatkuvasti joutuu niistämään.

Kolmantena nenänvuotopäivänä mieskin alkoi uskoa, että minulla tosiaan on Tauti. Sitten hän ryhtyi kyselemaan, enkö voisi jo hillitä niistämistä, kun jatkuva niiskutus häiritsee hänen eimitääntekemistään. No, seuraavana päivänä minä sitten lopetin jatkuvan niiskuttamisen ja ryhdyin sen sijaan yskimään. Arvatkaapa tuliko siitäkin valituksia? Se hyväkäs väittää, että yskin liikaa ja hänen telkkarin katselunsa häiriintyy. KÖH!, sanon minä tuollaiselle valittajalle.

Lomaa olisi jäljellä vielä viikko. Enköhän minä siinä ajassa toivu Taudista, jottei tarvitse sairastaa työnantajan ajalla. *sarc*

Lomanalkuärsytysstressiä

Nyt sitä sitten ollaan lomalla ja pitäisi rentoutua. Aikaa neljä viikkoa. No, mikset rentoudu jo? Työt on onnistuneesti jätetty taakse. Hädin tuskin muistan, mitä minä teenkään työkseni. Työpaikan osoite saattaa olla hyvä kirjoittaa muistilapulle siltä varalta, että sekin unohtuu lomaillessa. Mutta se rentoutuminen, miten se tapahtuu? Epäilemättä siihenkin vaiheeseen päästään, mutta sitä ennen pitäisi päästä yli loman alusta.

Kävin tänään turhautumassa kaupassa. Korjaan, kaupoissa. Ostoslistalla ei ollut kuin pari hassua t-paitaa, ihan perusmalli haussa, mutta löytyykö sellaista mistään? No ei todellakaan. Ei ainakaan sopivan väristä tai sellaisesta materiaalista tehtyä, josta ei näy läpi. En ymmärrä, miksi nykyään t-paidat tehdään neuloksesta, joka on niin ohutta, että siitä ihan oikeasti näkyy läpi. Asiaa ei auta se, jos paita on myös mallia makkarankuori, jolloin siitä näkyy vielä paremmin läpi. Totesin, että suuremman koon ottaminen ei auta. Paidan pituus kasvaa, mutta makkarankuorimaisuus säilyy. Totta kai olisi mahdollisuus myös valita malli lepattaajokasuuntaan, mutta niistäkään en erityisemmin pidä. 

Olen nimittäin tullut viime vuosina siihen lopputulokseen, että vartalonmallilleni sopii parhaiten sellainen melkein tyköistuva paita, joka paljastaa, että minulla on myös vyötärö siinä rinnuksen ja takapuolen välimaastossa. Lepatuspaita, joka asettuu roikkumaan edellämainittujen ulokkeiden varaan, saa aikaan laskettuaikatuotapikaa-efektin. 

Ai missäkö kävin turhautumassa? Ruotsalaisketjuissa tietenkin, missä muuallakaan, kun muuta ei oikeastaan ole tarjolla ellei lähde kauemmas. Lähistön tätivaatekaupat, joista tietenkin teoriassa saattaisi löytyä jotain, ovat niin tätimäisiä, etten tohdi niihin astua vielä muutamaan vuoteen. Jonkinlaisen kompromissiratkaisun sentään löysin, ja sillä sitten mennään. Tosin huomenissa tehdään vielä löytöretki vaatekaappiin siltä varalta, että sen uumeniin olisi kadonnut jokin jo unohdettu vaate. 

Toinen turhautuminen saatiin aikaan sanailulla miehen kanssa. Lomalle pitäisi lähteä tuota pikaa ja kun aurinkoisesta etelän maasta on kysymys, niin ajattelin varustautua kunnollisella aurinkovoiteella. Itselle suojakerroin 30, vähempi ei todellakaan riitä, toivottavasti edes tämä. Mies arvelee selviävänsä ilman mitään (hah!), mutta bonuslapselle tarvitaan kyllä voiteet pintaan, ettei häntä tarvitse palauttaa äidilleen keitetyn ravun värisenä. 

Säätiedotusta luettuaan - odotettavissa on noin 25 astetta sekä leppoisaa merituulta - mies teki nerokkaan päätelmän, että lapselle riittää sama suojakerroin kuin kotirannoillakin, koska "eihän siellä ole edes kuumaa". Jep, näinhän se menee... Mies on ollut etelänlomalla ennenkin, jos tuli jotain muuta mieleen tuosta kommentista. Ei auttanut järkipuhe siitä, miten auringon UV-indeksi on etelän mailla suurempi kuin täällä pohjoisessa, eikä siihen vaikuta ilman lämpötila. 

Niin, mitähän minä nyt sitten tämän asian tiimoilta tekisin? Vai tekisinkö mitään? Voisin tietenkin vielä kertoa faktat ja vedota luotettaviin lähteisiin ja sitten sanoutua irti kaikesta vastuusta, jos mies päättää, että hänen perillisensä ei mitään isompia suojakertoimia tarvitse. En ymmärrä, miksi jotkut yksinkertaiset asiat eivät vain mahdu miehen päähän, jos viesti tulee minulta ja asia koskee bonuslasta.

Kohmeessa

Takapihalla vallitsee ilmeisesti pikkujääkausi. Tulin siihen tulokseen, kun kävin tarkastelemassa asioiden tilaa lähemmin. Lunta ei toki ole näkynyt enää aikoihin, mutta kasvit kasvavat jotenkin nihkeästi. Aivan kuin olisi vielä toukokuu. Esimerkiksi pioni alkoi puskea ylös maasta vasta pari viikkoa sitten ja varret ovat nyt parinkymmenen sentin korkuiset. Vertailukohtana on etupihan pioni, joka alkaa pian kukkia. Muutama muukin kasvi on edelleen aika vaatimattoman näköinen siihen nähden, että eletään juhannusviikkoa. 

Jasmike sentään availee jo ensimmäisiä kukkiaan, ja nuppuja on niin paljon, että luvassa on hetken päästä pihan täydeltä makeaa tuoksua. Sitä riittää varmasti naapureillekin. Ilokseni huomasin, että myös sormustinkukka (allaoleva taidekuva) on yhtäkkiä pullauttanut nuput valmiiksi, ja ensimmäiset alkavat aueta. Särkynytsydän sentään on helisyttänyt sydämiään jo hetken. Tästä muuten huomaa, miten eri vauhtia eri kasvit kasvavat muutaman metrin etäisyydellä toisistaan. Särkynytsydän tosin taitaa perinnekasvina olla sen verran sitkeä, että sitä ei pikkujääkausi haittaa. 

Olen jo kuukauden verran odottanut lomaa alkavaksi kuin kuuta nousevaksi. Väsyttää, aivot eivät toimi, ei jaksa tehdä mitään. Ei ainakaan mitään sellaista, mitä pitäisi tehdä. Eilenkin muita töitä vältelläkseni tartuin moppiin ja pesaisin lattiat. Ei minun ollut tarkoitus, mutta niin siinä sitten kävi. Se toinen homma, joka oikeasti piti tehdä, odottaa edelleen. 

Miten ihmeessä minä olenkin näin hyvä välttelemään sitä projektia, jonka pitäisi jo olla valmis? 

Sylttytehtaalta terveisiä

Taisin tänään saada selville työnantajan salaisuuden. Nyrkkipajan johtoporras nimittäin tykkää salaisuuksista, joita ei missään nimessä kerrota työntekijöille. Muutaman kerran tällaisista tarkkaan varjelluista asioista on jopa kuultu asiakkailta, kun heille tieto on annettu ennen kuin oman talon väelle.

En ymmärrä mikä siinä tiedon panttaamisessa on niin ihanaa. Saahan johtoporras siitä varmasti mukavan vallantunteen, mutta vaikuttaa siltä, että työntekijöihin ei luoteta. Kuitenkin pikkuvihjeitä jätetään sinne tänne, ja jos joku ne sattuu löytämään, asioiden yhteenvetäminen ei ole kovin vaikeaa. Se nyt pitää mainita, etten ole tietoisesti vakoillut tai pistänyt nokkaani asiaankuulumattomiin paikkoihin. Ainoastaan tutkinut itselleni annetut paperit ja yhdistänyt tiedot siihen, mitä olen käytännössä havainnut. Jos nyt menisin kysymään asiasta suoraan, se todennäköisesti kiellettäisiin suoralta kädeltä ihan vain periaatteen vuoksi.

Toinen asia, joka oikeasti ottaa päähän, on tiettyjen asioiden hoitamatta jättäminen, vaikka ne on luvattu laittaa kuntoon. Olin syksyllä pitkällä sairaslomalla, kun koneen ääressä istuminen jumitti lihakset ja aiheutti kroonisen päänsäryn. Oma ja fysioterapeutin arvio oli, että ongelmana oli vääränlainen istuma-asento, joka johtui huonosta tuolista. Työnantaja taas arveli syyn olevan motivaation puute ja asenneongelma. En nyt kiellä, etteikö minulla näitäkin vaivoja saattaisi olla, mutta ne eivät aiheuta fyysistä työkyvyttömyyttä.

Sairaslomalta töihin palatessani ilmoitin, että tarvitsen uuden tuolin, ja ryhdyin muutenkin puhumaan kaikille kuuntelemaan halukkaille ergonomiasta, joka nyrkkipajan konttorissa on suoraan sanottuna aivan p:stä. Sain tukea kollegalta, jolla on edellisestä elämästään ammatillista osaamista aihepiiristä, ja kollega sai lopulta luvan tehdä konttorissa ergonomisen kartoituksen. Lopputulos oli, että viidestätoista konttorirotasta kymmenen toivoi uutta työtuolia, koska nykyinen istuin ei ole hyvä. Muitakin toivomuksia kuulemma esitettiin. Työnantaja ryhtyi vallan höveliksi ja lupasi hankkia uusia kalusteita.

Edellä mainittu tapahtui helmikuussa. Ensimmäistäkään uutta tuolia ei ole vielä näkynyt, sen sijaan kysyttäessä löytyy hyviä tekosyitä, miksi asiaa ei ole hoidettu vielä. Viime viikolla, kun taas vaihteeksi tiedustelin tilanteesta, vastaus oli, että ehdotus tuolihankinnoista on juuri mennyt isopomon harkittavaksi. Nyrkkipajalla ei ole niin moniportaista organisaatiota, että "virkatien" monipolvisuus selittäisi kolmen kuukauden viiveen.

En istu enää samalla tuolilla kuin syksyllä, koska kävin evakuoimassa itselleni erilaisen tuolin ulkoistetun työntekijän jäämistöstä heti, kun ovi oli sulkeutunut hänen perässään. Ei tämäkään istuin täydellinen ole, mutta sentään sen verran entistä parempi, että olen enimmäkseen säästynyt päänsäryltä ja pystynyt tekemään työni. Sen sijaan toinen kollega on ollut koko kevään sairaslomalla huonon työskentelyasennon aiheuttamien ongelmien takia. Pari muuta valittaa jo ääneen istumisen aiheuttamia selkävaivojaan. Tämä(kään) ei ole saanut työnantajaa hoitamaan asioita kuntoon säällisessä ajassa.

Minun on oikeasti vaikea ymmärtää, miten nykypäivänä, kun ergonomiasta ja istumatyöläisen fyysisten ongelmien ennaltaehkäisystä on runsaasti tietoa saatavilla, on mahdollista, että työnantajaa ei yksinkertaisesti vain näytä kiinnostavan tippaakaan mahdollisten uusien sairaslomien ehkäisy.

Minulla varmasti on jo johtoportaan silmissä hankalan työntekijän maine, kun olen kehdannut sairaslomailla mokoman asian takia ja vieläpä säännöllisesti kysellä luvattujen parannusten perään. Puhumattakaan siitä, että olen agitoinut muitakin vaatimaan parannuksia olosuhteisiin.

Ihme

Saako ihmeit tilat jostai, jos semmosil olis tarvet? Joskus, tai no, viime aikoin aika usseinki o ollu semmone olo, et jottai asioit tarttis saar kuntoo, mut sit ko sitä sit miättii, et millai ne sais kuntoo, ni tuntuu silt, et tarvittas ihme. Tai mikä ettei vaik usseempiki. Meinaa vaa, et tulis sit kaikki asiat kerral kuntoo, eikä sillai tipottai, et yks o hyvi ja kaikki muut o huanosti.

Emmää kyl itte ol mikkää ihmeiretekijä. Ko mää nimittäi ymmärrä se ihmee sillai, et jottai tapahtuu vähä niinko sattumalt. Tai emmää tiär, onk se sattuma oikee ilmaus, mut kumminki sillai, et se ihme ei ny varsinaisesti ol minkää iso tyäuraka tulos. Jos paljo töit tekemäl saaraa jottai aikaseks, ni se on kyl sit iha se tyä ansioo eikä mikkää ihme. Mää ole itte koittanu muuttaa asioit iha sillai itte tekemäl, enkä ol istunu ja orottanu ihmet (no kyl mää joskus sitäki ole koittanut, jos iha rehellissii ollaa), mukko ei sekkää oikei tunnu toimiva.

Emmää sit tiär, et tarttisko mu ruvet kyselemmää ohjeit joltai semmoselt, ko ihmeist jottai tiätää. Mut mist semmose ihmise sit löytäs? Sen mää kyl tiärä, et esimerkiks katoliset pyhimykset tiätää, millai ihmeit tehrää. Pyhimykseks ei eres pääs, jos ei ossaa sitä hommaa. Niis o vaa se huano puali, et ne pakkaa kaikki olemaa kualleit, et o vähä vaikee kyssyy niilt mittää, ko emmää ossaa kualleitte kans jutel. Tiätenki vois esittää toivomukse, et jos joku haluis tehr pari ihmet vähä niinko tilauksest, mut mää vähä eppäile, mahtasko sekkää onnistuu. Minust nimittäi tuntuu, et siin tapaukses minu itteni tarttis uskoo siihe ihmeesee, mut mää ole kyl vähä skeptine.

Tippaleipä

Minulla on jo pidemmän ajan ollut jotenkin rauhaton olo. Asiat eivät suju, niin kuin niiden toivoisi sujuvan, ja keinot tilanteen parantamiseen tuntuvat olevan vähissä. Ainakin toimivat keinot, koska sillä, mitä itse teen, ei tunnu olevan vaikutusta. Erilaiset asiat ottavat päähän oikein kunnolla.

Jossain vaiheessa maanantaita alkoi vitutus. Maanantai sinänsä on aivan normaali ajankohta sellaiselle olotilalle, kun viikonlopun jälkeen pitää taas vääntäytyä töihin tekemään jotakin täysin turhaa, josta itselle jää käteen vain nimellinen korvaus menetetystä vapaa-ajasta. Huippunsa v-käyrä saavutti tiistai-aamuna matkalla töihin. Teki mieli huutaa ääneen.

Mikä sitten vituttaa? Pahimpina hetkinä aivan kaikki. Työ on tietenkin yksi iso tekijä, koska kuulun siihen kastiin, jolle työ antaa sisältöä elämään. Tai ainakin sen toivoisi antavan. Aivot näivettyvät, kun niitä ei saa käyttää riittävästi. Näistä asioista olen tainnut avautua ennenkin. (Besserwissereille tiedoksi, että etsin uutta työtä, mutta nykyistä paremman löytäminen näiltä hoodeilta ei ole yksinkertaista.) Aika pitkälti nykytilanne on omien valintojeni tulosta, mutta en minä silloin joskus asioita pähkäillessäni aivan tällaista lopputulosta kyennyt näkemään. Totuuden nimessä on sanottava, että monet asiat ovat nytkin ihan hyvin, mutta niitä pielessä olevia on hiukan liikaa.

Joku kommentoi jossain äskettäin, että vitutus ja masennus eivät ole sama asia. Siitä olen samaa mieltä. En minä masentunut ole, sitä en epäile. V-käyrä on aivan liian korkealla, jotta voisin olla masentunut. Piti kuitenkin testata asia, kun siihen sattumalta tarjottiin mahdollisuutta. Eilen vietin puolituntisen mindfulness-mittarin parissa ja sitten sähköpostiin pamahti pika-arvio masentuneisuudesta ja onnellisuudesta. Masennuspisteet nollassa ja onnellisuuspisteet selvästi alle keskiarvon. Mikä oli todistettava.

Väittävät, että naisella on tippaleipäaivot. Ehkä asia sitten on niin minunkin kohdallani, koska negatiiviset ajatukset eivät näytä löytävän ulko-ovea vaan kiertävät loputtomiin aivojen sisällä. Saako tippaleivän vaihdettua putkiaivoihin? Ja helpottaisiko se asiaa? Mutta oikeasti alkaa olla sellainen olo, että ajattelutavan vaihtaminen ei auta, vaan tarvitaan jotain konkreettisempaa.

PS. Tekemäni mindfulness-kysymyspatteri on validointivaiheessa eli sen toimivuutta testataan parhaillaan, ja 18 vuotta täyttäneille testihenkilöille olisi tarvetta. Testikysymyksiin vastataan rasti ruutuun -menetelmällä ja sähköpostiosoitteen antamalla saa omat pisteensä ja tulkintaohjeen saman tien (eli automaatti laskee pisteet). Jos asia kiinnostaa sinua ja haluat kokeilla, lähetä minulle sähköpostia (osoite vasemmassa sivupalkissa), niin saat linkin testisivulle. Ilmeisesti tarvetta olisi tällä hetkellä erityisesti miespuolisista vastaajista, naisia kuitenkaan poissulkematta. En kuulu validointia tekevään tutkimusryhmään enkä siten saa tietoa vastanneista, ja vastaajia käsitellään muutenkin anonyymeinä.

Rämpimällä eteenpäin

Viime yönä uneksin jostain mukavasta. Sitten heräsin ääneen, joka kuului sängyn vierestä. Kissa oksensi. Piti nousta ylös ja siivota oksennukset pois. Jatkoin uneksimista. Parin tunnin kuluttua heräsin taas. Samaan ääneen. Taas rätti käteen ja siivoamaan. Töistä tullessa kiersin talon ja tarkistin tilanteen. Lisää oksennusta. Kylppärin lattialla ja olohuoneen matolla. Jälkimmäinen on vakiopaikka, josta nyt ainakin kissanoksennusta löytyy, jos sitä jostain on löytyäkseen. Lisää siivousta.

Iltapäivän lopussa lääkäri lähetti tekstarin: Labratuloksesi oli epänormaali. Tervetuloa takaisin puolen vuoden kuluttua. Tipahdin äkillisesti pohjamutiin viestiä tavaillessani. En odottanut tätä, ja tällaisessakin tapauksessa olisin odottanut kahta lausetta pidempää tiedonantoa ja kehotusta ottaa yhteyttä, jos on kysyttävää. Voihan yhteyttä ottaa ilman erillistä kehotustakin, mutta silti ihmettelen lyhytsanaisuutta.

Paniikinhallintaohjelma on käynnissä. Vettä menee edelleen saappaanvarresta sisään, mutta tyhjennetään saappaat sitten, kun päästään kuivalle maalle. Kissaa voisi muuten rapsutella, mutta nyt sieltä saattaa saada oksennukset syliinsä. En taida jaksaa ottaa sitä riskiä tänään.

Oravanpyörä

Joitakin vuosia sitten hyppäsin ulos. En sen takia, että olisin halunnut ulos, vaan koska elämässä oli palikoita, jotka eivät pitkällä tähtäimellä sopineet yhteen. Piti tehdä valintoja, ja yksityiselämä meni työn edelle.

Tänään kuulin töissä asioita, jotka pistivät miettimään tulevaisuutta. Kun tämänpäiväiset asiat yhdistää aikaisemmin kuultuun ja nähtyyn, epäilykseni tulevaisuuden kulusta saavat vahvistusta, vaikka työnantaja kieltää kaiken, jos asiasta kysyy. Luulevatko ne ihmisiä tyhmiksi? Luulevatko ne minua tyhmäksi? Kyllä minä huomaan, jos kaikki merkit alkavat viitata siihen, että työnantaja valmistautuu vähitellen vetäytymään pois tietyltä toiminta-alueelta, jolla on menty alamäkeä jo kauan. Kerran, kun juttelin isopomon kanssa (rasti seinään, sitä tapahtuu harvoin) hän lähes myönsi esittämäni epäilyt oikeaksi, kun joutui faktojen eteen. Siis lähes, muttei suoranaisesti kuitenkaan.

Se toiminta-alue, joka supistuu koko ajan, on se, joka työllistää minut. On tietenkin mahdolllista, että minulle tarjotaan uusia tehtäviä muilta toiminta-alueilta, siis niiltä, joilla menee hyvin ja joihin panostetaan. Mutta kun minä en ole kiinnostunut. Oikeasti en ole kiinnostunut edes siitä, mitä teen nyt. Onhan työssä yksi hyvä puoli, siitä saa rahaa, jolla saa ruokaa. Mutta oravanpyörä puuttuu. Se on se varsinainen ongelma.

Haluan takaisin oravanpyörään! Sanokaa hulluksi, mutta tylsistyn, kun mitään ei tapahdu. Töiden määrä ei ole sama asia kuin työn haasteellisuus ja mielenkiintoisuus. Ja jos tapahtuu jotain, johon pitäisi reagoida ja ratkaista ongelma, suunnitella asioita eteenpäin, minä en saa siihen puuttua vaikka haluaisin, vaikka osaisin, koska istun väärällä pallilla, väärällä nimikkeellä.

Haluan olla vastuussa, koordinoida, suunnitella, neuvotella, esiintyä, revetä joka suuntaan! Pysäyttäkää oravanpyörä hetkeksi! Haluan takaisin sisään!

Negatiivi

V-käyrä pompahti taas sen verran ylös, että nyt ei valitettavasti tule haastepostausta vaan v-postaus. Teitä on  varoitettu.

Työpäivä oli samanlainen peruspaska kuin yleensä, kun töissä v-käyrä saatiin nousuun jo eilen, kun sanailin viereisessä huoneessa istuvan pomon kanssa sähköpostin välityksellä. Pomo sattuu aina unohtamaan minun työni projektipäivityksistä ilmoitellessaan, joten kokosin sitten listallisen vastausta kaipaavia kysymyksiä ja pistin sähköpostin menemään. Tänään pomo ei vaivautunut edes tervehtimään. Länsirintamalta ei siis mitään uutta.

Oikeasti alkoi ottaa päähän tänään ihan vapaa-ajalla, kun havaitsin parin ihmisen sipisevän ja supisevan keskenään. Eivät huomanneet - tai välittäneet - että kuiskuttelun aihe, Mrs B, sattui olemaan kahden metrin päässä. Ja sitten päälle jotain  seliselitystä, hihihi... kun noteerasivat läsnäoloni.

Näköjään pitää alkaa ainakin tuossa seurassa esittämään jotain muuta kuin omaa itseään, kun kerran en sovi noiden rouvien muottiin sellaisena kuin oikeasti olen. Voi olla, että olen jonkun mielestä outo, mutta melko varmasti kuitenkin vielä normaali-ihmisen rajoissa. En vaan jaksa näitä juttuja enää! Noiden ihmisten osalta ei ole tullut mitään ihmeempää aikaisemmin, mutta tämäkin riitti.

Nyt siellä varmaan jonkun sormet jo syyhyävät kirjoittaa kommentti, että ei kannata välittää ikävistä ihmisistä. Juu, ei varmaan kannatakaan, mutta kun olen vuosia sitten saanut yliannoksen tätä ihmislajia, niin edelleenkin iskee allergiareaktio välittömästi, silmät kutiavat ja nenä alkaa vuotaa. Ja v-käyrä nousee ja päivä on pilalla. Eikä huvita yhtään. Tästä ei saa huumoria irti repimälläkään.