Kyl tämmäneki o surkeet

Mää iha ajatteli, et sit ko se mu projektini o valmis, ni mää ruppee tekemää vaik mitä. Ko se projekti kans ei oikei jääny ylimääräst aikaa, ni o kaikellaiset muut tekemiset ollu aika vähis viime aikoin.

Mitä siit ny sit o aikaa, ko mää sai kaike valmiiks? Jottai pari viikkoo vissii. Ja mitä mää ny sit ole tehny sen jälkee? En yhtää mittää! Tai ole mää hiuka kattellu tyäpaikkailmotuksii, muttei siihenkään kyl ol menny kovi paljo aikaa. Viäl.

Mää en vaa millää viittis ja jaksas tehr mittää ny, ko ei ol iha pakko. Kyl o nii saamato olo, et ei ol tosikaa. Ko mää tule töist kottii, mää tee ruakaa ja syä ja sit mää vaa ole siihe asti, ko tarttee men sänkyy. Miähel näyttää oleva sama vika. Ei sekkää mittää se kummallisempaa tee. Kai me sit ollaa täyrellinen pari, ko harrastuksekki o iha samat.

Kyl mää silti meinaa, et jottai täs ny tarttis ruvet tekemää, ettei valla laiskistu. Täs käy muute pia sillai, et mää totu tämmäsee soffal makkaamisee, ja sit hetke pääst mää en ennää ossaakkaa tehr mittää muut. Mahtaak se ol sillai, et minul täytyy ol joku projekti, ko tarttee saar valmiiks, et mää toimerru tekemää jottai. Täytyy sit vissii keksii joku projekti.

Vois vaik ruvet siivoomaa. Mää en ny tarkot tavallist siivoomist, vaa lähinnä kaappie tyhjentämist kaikest siit ylimääräsest roinast, ko niihi o kertyny. Mul o esimerkiks vaatekaapis vaik kui paljo semmossii vaatteit ko mää en käyt. Ja sit jossai nurkis o jottai epämääräsii laatikoit, mikkä tarttis kans saar pois tillaa viämäst. Mää e eres tiär mitä niis laatikois o. Sen perusteel vois kyl ajatel, ettei niis ol mittää tarpeellist.

Siin o ny sit ainaki suunnitelma. Viäl ko sais sit alotettuu se varsinaise tekemise.

Ko ei jaksas eikä eres viittis saatikka et huvittais

Kyl se o kumma juttu taas, ko must tuntuu, ettei aika ja enerkia ol ennää meinannu riittää mihinkää sen jälkee, ko tyät taas alko. Tarttis tehr sitä ja tarttis tehr tätä... Tääl plokistaniski mää käy vaa yhtäkkii kattomas, et joo, kyl o ihmiset taas kirjotellu, mut millai mää kerkeisi lukkee. En millää. Muka.

Kai se oikeesti o siit kiinni, millai aikansa käyttää. Mut toisaalt se minu isompi projekti on kyl ny siin vaihees, et se tarttis oikeesti saar valmiiks. Aikaa o loppuvuasi, eikä se loppuje lopuks ol nii kamalasti, et täs ny kerkeis miättimää, et mitä mää ny tekisi. Tarttis vaa tehr. Sit joskus ko mää mahrollisesti saa se projekti valmiiks, ni mää voi kertoo siit vähä enemmä, mut en nyt. Tullee vaa enemmä paineit ittel.

Mää täsä viikol jopa läheti yhre tyähakemukse pitkäst aikaa. Saa nähr millai käy. Mää voi kyl kuvitel, et hakijoit o vaik kui paljo. Siit saa sit tyänantaja valkat miäleisensä. Kyl mää ainaki omast miälestäni olisi iha täyrellinen siihe hommaa, mut sitä en sit tiär, mitä siäl toises pääs ajatellaa.

Mää rupesi täl viikol miättimää, et minu nykyses tyäpaikas töis olemine tuntuu suarastaa epäeettiselt. Ei tähä mittää laittomuuksii liity, mut ko mää kattele sitä, et millai asioit hoiretaa ja millai asiakkaitte ja yhteistyäkumppanie annetaa kärsii nyrkkipaja virheist, ni ei se kyl iha oikei ol. Minul o iha semmone tunne, niinko joku tarkistais lakikirjast, et saako tällai tehr tai onko joku asia kiälletty, ja jos jottai ei ol suaranaisesti kiälletty, ni sit antaa men vaa. Me yks päivä juteltii tyäkavereire kans piänes piiris näist asioista, ja joku siin totes, ettei yhtää ihmettel, jos nyrkkipaja mennee konkurssiin. Iha yhtäkkii. Ulospäi kerrotaa jottai iha muut ko milt sisältpäi kattelle näyttää. Minul ei ol koskaa aikasemmi missää tyäpaikas ollu tämmäst olloo.

Sit mää ole kans miättiny, et olisko se nii paha juttu, jos täst ny sattus tyäpaikka menemää alt. Ei mul ny mittää erityist hinkuu ol tyättömäks ruvet, mut sit ei tarttis men ton nyrkkipajal. SE olis iha positiivist. Mut sit toisaalt tyättömyyskorvauksel elämine ei innost, vaik se ansiosironnaist oliski. Mää luule, et siin tapaukses mää koittaisi tyällistää itteni jollai taval. Vaik ei sekkää välttämät nii yksinkertast ol nykyää.

Ahkera

Mää en ol mikkää ahkera. Joku voi luul, et mää ole, mut se o vaa silmälumet. Oikeesti mää ole tavallise laiska ihmine. Mialuite mää en tekis mittää, enkä ainaka mittää hyäryllist. Ninko semmost, mikä yleise käsitykse mukkaa o hyäryllist. Se mikä sit o minu omast miälestäni hyäryllist, onki iha toine juttu.

Mää ole kyl kamala ahkera sillo, ko mää saa tehr jottai kivvaa. Mää voi vaik istuu konneel koko päivä ja lukkee toiste ihmise plokei ja vaik viäl kirjottaa ommaani. Siin hommas mää ole ahkera, mut jos joltai muult kysytää, ni se sannoo, et mää ole laiska ko mää vaa istu pöyrä viäres enkä tee yhtää mittää.

Iha erityisesti minnuu ruppee laiskottammaa töis, ko tarttis tehr jottai oikeit töit. Mää koita siirtää niit etteempäi, ettei niit vaa tarttis tehr tännää. Ainakaa kaikkii. Se johtuu kyl oikeesti siit, et mun tyäni o hiuka tylsä ja minnuu ruppee pitkästyttämää, ko ain tarttis tehr niit samoi tylsii töit. Et ei se ny iha pelkästää mu laiskuurestani johru. Mut sit sammaa aikaa, ko mää koita ol tekemät liia paljo niit tylsii töit, ni mää koita kans näyttää ahkeralt sillai, et kaikki luulee, et mää paina töit koko aja.

Älkää ny silti kumminkaa luulko, etten mää saa töitäni tehryks. Kyl mää ain kaikki tyät tee ja viäl määräaikaa mennes. Toisaalt ko sanotaa, et "aika hoitaa", ni mää ole huamannu, et se o iha totta. Semmoste asioitte kans o joskus parempi orottaa, joist ei oikei tiär, et mitä niil pitäs tehr, tai jos ne tuntuu kamala vaivalloisilt. Ussei siihe o semmone syy, et joku, joka ei ittekää tiär, mitä niil asioil pitäs tehr, o iha varmuure vuaks keksinyt, et niil tarttis tehr kauheesti jottai, ja antanu homma sit jonku toise tehtäväks. Sit ko hiuka orottaa eikä pir mittää turhaa kiiret, ni yhten päivän huamaaki, ettei sil ennää tartte tehr yhtää mittää. Aika o hoitanu semmose onkelma, joka ei itte asias mikkää onkelma ollukkaa.

Mää muista ko mu isovanhemmil oli semmone ajatus, et koko aja pittää tehr jottai hyäryllist ja ol ahkera. Ne ko meni vaik kesämökil, ni ei ne siäl mittää levänny. Siäl tehtii koko aja töit. Pilkottii klapei seuraava kymmene vuare tarpeiks tai haravoitii kävyt ja neulaset pois mettäst. Mää ole kyl iha eri sukupolvee. Ei mun tartte koko aikaa tehr jottai, eikä mul siit tul huano omatunto. Kyl mää silti itte asias tykkää ko o vähä jottai tekemist, ko muute mul tullee aika pitkäks, mut se minu tekemiseni ei tartte ol mittää erityise hyäryllist.

Mut sit ko minul o jottai semmost tekemist, ko kiinnostaa minnuu, ni sit mää kyl ole ahkera. Se voi ol iha jottai oikeit töitäki, et kyl mää niitäki sillo iha miälelläni teen. Täs hommas avainsana o motivaatio eli se, et mää tunne, et mää itteki saa jottai hyätyy tai illoo tai vaik tyyrytyst siit tekemisest.

Ihme

Saako ihmeit tilat jostai, jos semmosil olis tarvet? Joskus, tai no, viime aikoin aika usseinki o ollu semmone olo, et jottai asioit tarttis saar kuntoo, mut sit ko sitä sit miättii, et millai ne sais kuntoo, ni tuntuu silt, et tarvittas ihme. Tai mikä ettei vaik usseempiki. Meinaa vaa, et tulis sit kaikki asiat kerral kuntoo, eikä sillai tipottai, et yks o hyvi ja kaikki muut o huanosti.

Emmää kyl itte ol mikkää ihmeiretekijä. Ko mää nimittäi ymmärrä se ihmee sillai, et jottai tapahtuu vähä niinko sattumalt. Tai emmää tiär, onk se sattuma oikee ilmaus, mut kumminki sillai, et se ihme ei ny varsinaisesti ol minkää iso tyäuraka tulos. Jos paljo töit tekemäl saaraa jottai aikaseks, ni se on kyl sit iha se tyä ansioo eikä mikkää ihme. Mää ole itte koittanu muuttaa asioit iha sillai itte tekemäl, enkä ol istunu ja orottanu ihmet (no kyl mää joskus sitäki ole koittanut, jos iha rehellissii ollaa), mukko ei sekkää oikei tunnu toimiva.

Emmää sit tiär, et tarttisko mu ruvet kyselemmää ohjeit joltai semmoselt, ko ihmeist jottai tiätää. Mut mist semmose ihmise sit löytäs? Sen mää kyl tiärä, et esimerkiks katoliset pyhimykset tiätää, millai ihmeit tehrää. Pyhimykseks ei eres pääs, jos ei ossaa sitä hommaa. Niis o vaa se huano puali, et ne pakkaa kaikki olemaa kualleit, et o vähä vaikee kyssyy niilt mittää, ko emmää ossaa kualleitte kans jutel. Tiätenki vois esittää toivomukse, et jos joku haluis tehr pari ihmet vähä niinko tilauksest, mut mää vähä eppäile, mahtasko sekkää onnistuu. Minust nimittäi tuntuu, et siin tapaukses minu itteni tarttis uskoo siihe ihmeesee, mut mää ole kyl vähä skeptine.

Luovuus

Luavuus (suom. luovuus) o semmone asia, et ihmisel joko on sitä tai sit ei ol. Mää e usko, et luavuut pystyy opettelemaa. Voi sitä tiätenki koittaa opetel, mut mää luule, et se o sit kumminki vähä semmost väkisi luamist. Toisil luavuut o enemmä ja toisil vähemmä, ja aika monel se keskittyy johonki tiättyy asiaa. Minust tuntuu, ettei semmossii ihmisii välttämät ol kovi paljoo, joil ei ol yhtää luavuut. Ei niit ainakaa kovi paljo ol tullu vastaa. Mut sit ne, joil sitä ei ol tippaakaa, voi kyl ol aika tylsii ihmisii.

Mut onko luavuus sit sama asia ko lahjakkuus? Mää sanosi, et ei iha. Mut on niil kyl joku yhteys. Ajatelkaa ny vaik semmost ihmist, joka tykkää piirtämisest ja piirtää jatkuvasti jottai. Onk se luava? Kyl kai se sit o. Mut mitä jos se piirustukset o semmossii, ettei niist ossaa kukkaa sannoo, mitä ne esittää, vaik se ihmine itte sanos, et mää piirsi ny tähä paperil meen talo. Joku ko kattoo sitä piirustust, ni näkkee siin vaa jonku punase läiskä, ja meinaa, et ei toi kyl ossaa yhtää piirtää. Joku toine sannoo, et se o apsraktii ekspressionismii - eli tairet.

Tääl plokistanis o paljo luavii ihmisii. Kaikki, jokka kirjottaa plokii, o luavii. Vappaa kirjottamine vaatii luavuut. Ei siit muute mittää tulis. Määki ole luava ko mää kirjota jottai. Sama se, keksink mää juttui omast päästäni vai kirjotank mää vaik jostai semmosest torellisest asias, joka pyärii mu miälessäni sil hetkel. Luavuut o se, et ossaa ittenäisesti pistää sanoi peräkkäi sillai, et siin o joku tolkku, ja niist sanoist syntyy tarina.

Mut jos mu tarttis ruvet piirtämää jottai, ni emmää sit ennää oliskaa nii luava. Kyl mää ny jollai lail ossaa piirtää, mut se ei ol se tapa, jol mää luantevasti ilmase itteeni. Ei mu päähäni ilmesty mittää kuvvaa, jonka mää sit piirtäsi paperil. Mää voi kyl piirustel vaik keometrisii kuvioit, jos mu tarttee täyttää paperi, mut ei se kyl minu miälestäni kauhee luavaa toimintaa ol.

Paha tapa

Ko mää kirjota jottai, vaik ny tätä plokii, ni mul o yks aika paha tapa. Tai emmää tiä onk se nii paha se tapa, mut kumminki vissii vähä jollai taval haittaava.

Mää ajattele liikaa. Siit sit seuraa, et ne kirjotukset ei ol nii vapautuneit ko ne vois ol. Joku eppäili, et mää käytä kamala paljo aikaa kaikemaailma turhapäiväsee pilkuviilauksee enkä sit vaa an jutu tul takaraivost suaraa "paperil". Mahtoko se sit meinat, et mää ole vähä takakiree tai jottai. Ohjeeks mää taisi saar, ettei sais ajatel nii paljoo sitä lopputulost, ko pitäs vaa antaa sanoje virrat.

Kyl mää sitä ole välil kokkeillukki, ja kyl niist teksteist sit tulleeki iha erilaisii. Tammikuus, ko mää kirjoti tarina päiväs (ainaki melkei), ni siäl oli joukos muutama semmone aihe, et mää e keksiny mittää järkevää kirjotettavaa. Sit mää vaa ninko oksensi sanoi ja lauseit sillai, et ne virtas suaraa siält takaraivost sormie kaut tekstiks. Tajunnavirraks sitä hianommi sanotaa, mut minust se kyl tuntu melkei ko oksentamiselt. Jälkeepäi ko mää lui niit tekstei ni mää rupesi ihmettelemää, et kuka niis oikei puhhuu. En se mää itte ainakaa ol. Tai emmää silti tiär ketä kaikkii mu pääni sisäl assuu. Et voi ol, et se kumminki ole mää itte, mut se o sit joku semmone puali mu persoonallisuurestani, joka ei ol koko aikaa framil.

Joku ny sit varmaa lukkee tätä ja ihmettellee, et kui mää kirjota murteel, ko sitä o vaikeet lukkee. No se o iha siit yksikertasest syyst, et mää koita ny kirjottaa samal lail ko mää ajattele ilma, et mää ruppee niit ajatuksii viilaamaa johonki hianompaa muatoo. Ko emmää ny millää kirjakiälel ajattel, vaik mää semmost yleensä kirjota ja puhunki, no en ny varmaa iha kirjakiält, mut semmost hyvvää yleiskiält kumminki. Et yhren sorttist tajunnavirtaa tämäki kai sit o. Mut täytyy sannoo, et tällai kirjottamine o aika vaikeet, ko siihe ei ol tottunu. Meinaa valla väkisi tul ylimääräsii kirjaimii sanoihi.

Mää kyl tykkää kirjottamisest, ja minu o jotenki luantevampi ilmast itteeni kirjallisesti ko puhumal. Emmää ninko puhumistakaa millää lail pelkää, mut mu miälikuvitus toimii noppeemmi ko mää kirjota. Aika kumma juttu sinänsä, et se o näim päi.

Mää ny sit koita kehittyy kirjottajan. Sil mää tarkota sitä, et mää kirjota jatkossaki niit fiktiivisii tarinoit, mitä mää ny ole harrastanu tämä vuare pualel aika paljonki. Tähä asti ne tarinat o ollu aika lyhyit, enemmänki semmossii tuakiokuvvii, mut nyt tarttis kokkeil kans vähä pirempii juttui. Minnuu o viime aikoin miätityttäny yks semmone piäni kiinalaispoika ko Wang Shigu, ja minust tuntuu, et mun täytyy kirjottaa siit vähä enemmänki. Mää koita sit kans antaa sanoje tul siält takaraivost vähä enemmä ko enne. Kattotaa kui käy.