Plääh...

Vaikka ehdin jo viime viikolla harjoitella työntekoa joululoman jälkeen, tämä päivä voitti jopa lomaltapaluushokin. En jaksa ymmärtää, miksi broilerikasvattamon konttorissa siirrellään papereita pinosta A pinoon B täysin manuaalisesti ja käytetään siihen käsittämättömästi työaikaa sen sijaan, että kytkettäisiin kaksi tietojärjestelmää yhteen. Ei sen rajapinnan rakentaminen voi olla niin vaikeaa! Ja samaan aikaan ihmetellään, miksi konttorissa tarvitaan niin kamalan paljon työntekijöitä.

En minä toiminnan järkevöittämisellä ja tehostamisella kenenkään alta työtuolia ole viemässä. Vapautuvia resursseja voisi käyttää johonkin järkevämpään toimintaan. Voin heti pyydettäessä kirjoittaa listan asioista, jotka jäävät tekemättä, kun kaikkien aika menee kirjaimellisesti paperinpyörittelyyn. Joskus ihmettelen myös sitä, miten tyynesti kanssabyrokraattini suhtautuvat tilanteeseen. Tai tarkemmin sanoen ihmettelen sitä asennetta, että kun näin on aina tehty niin miksipä asioita pitäisi lähteä muuttamaan.

Muutama broilerikin eksyi kasvattamon puolelta tänne konttoriin. Tuossa ne sitten kotkottivat ovella nälissään. Ohjailin niitä takaisin kasvattamon jyväastioiden ääreen nokkimaan, mutta saapa nähdä mitä näistäkin yksilöistä tulee, kun itsenäinen jyvien nokkiminen ei tunnu onnistuvan. Mahtavatko ne edes löytää sinne jyväastialle? Kunhan hengailevat muun broilerilauman liepeillä ja kotkottavat kilpaa. Jonkun pitäisi ilmeisesti pistellä jyviä suoraan nokasta sisään, mutta se ei kyllä ole minun hommaani. Onneksi.

Päivän paperikaaos tuli sentää selvitettyä. Pitää toivoa, että huomenna A4-saastetta ilmestyy pöydän kulmalle edes hiukan vähemmän.

Plääääh...

84 joulupiparia

Pari viikkoa ennen joulua leivoin 87 joulupiparia. Siippa söi yhden ja ihmetteli, miksi se on pehmeä. Koska se on tuore, vastaleivottu, eikä ole ehtinyt kuivahtaa. Siippa ei tykkää piparkakuista. Sen yhdenkin piparin tungin puoliväkisin siipan suuhun, että maista nyt edes! Teini söi kaksi. Oletettavasti ne eivät olleet riittävän makeita, kun en jaksanut alkaa askarrella mitään sokerikuorrutuksia niiden päälle. Olen saattanut joskus mainita, että teinin makutottumukset ovat sokeriseen painottuvia. Mitä äitelämpi, sen parempi. Ilmeisesti on oppinut äidiltään.

Piparit olivat oikein hyviä, vaikka minulle ei olekaan mitään esiäideiltä perittyä reseptiä. Sen totesin syödessäni itse loput 84 kappaletta. Olihan siinä melkoinen urakka, mutta kun en ottanut mitään stressiä asiasta, niin piparipurkki tyhjeni tasaista tahtia. Eilen meni viimeinen. En yritä vakuutella piparien hyvyyttä siksi, että söin ne itse. Siipan ja teinin maku nyt vaan on tällaisissa asioissa erilainen kuin minun, mutta voi olla, että jätän ensi jouluna pipareiden leipomisen väliin.

Loppiaisena heitin tappelin kuusen ulos. Siippa oli jossain tekemässä jotain muka tähdellisempää, joten ajattelin, että hoidan homman tässä joutessani. Heitän kuusen ulos takapihan ovesta, ja sieltä se on sitten kätevää kuljettaa joulukuusten hautausmaalle. Ruuvasin kuusenjalan ruuvit auki, tartuin runkoon ja nostin kuusen ylös. Jalka tuli mukana. Ravistelin. Jalka pysyi edelleen tukevasti kiinni kuusessa. Ujutin vasemman jalkani kuusen alle ja pidin sillä kuusenjalkaa paikoillaan samalla, kun temmoin kuusta irti. Ei lähtenyt.

Koska kuusenjalassa oli oletettavasti vettä ja kuusi oli edelleen olohuoneessa, päätin siirtää kuusen jalkoineen takaovesta ulos seuraavia toimenpiteitä varten. Kuusi oli eri mieltä. Se tarrasi kaikin oksin kiinni ovenkarmeihin. Mistä lie siippa olikin löytänyt niin tiheän ja vahvaoksaisen joulukuusen. Useiden minuuttien riuhtomisen jälkeen kuusi oli vihdoin oven ulkopuolella ja jalka luonnollisestikin edelleen tukevasti kiinni kuusessa. Noin puolet kuusen neulasista tosin oli nyt olohuoneen lattialla, mutta kuusi oli ainakin osittain selätetty. Enää jalan irrotus jäljellä.

Kuusi kumoon ja jalan kimppuun. Tässä vaiheessa totesin, että kuusen runko oli aika tukeva, hyvä että oli juuri ja juuri mahtunut jalkaan. Pidin jalalla kuusta paikoillaan ja tartuin kaksi käsin kuusenjalkaan, joka ei liikahtanutkaan, vaikka sitä voimallisesti vedin. Sivulta toiselle nitkuttelu osoittautui paremmaksi taktiikaksi, ja jalka alkoi vähitellen irrota. Siihenkin meni aikaa, ja jos joku naapureista sattui seuraamaan, mitä meidän takapihalla tapahtuu, niin oli niillä varmaan hauskaa.

Lopuksi vielä lapioin kuusenneulaset takaovesta ulos ja pesin lattian. Kun siippa aikanaan kotiutui, ihmettelin, miten hän oli saanut kuusenjalan paikoilleen. Vasaralla paukuttelin jalan pohjaan, vastasi siippa. Näppärää.

Mitähän sitten seuraavaksi... Ai niin, piparit on syöty, mutta suklaata on vielä runsaasti jäljellä. Siippa ei syö sitäkään, joten kai minun sitten pitää. Ei varmaan ole vaikeaa arvata, etten ole tehnyt mitään sokerin syömiseen liittyviä uudenvuodenlupauksia. Ihan turhaa, kun kuitenkin pitää uhrautua.

Liian positiivinen?

Meillä on ollut tässä samassa talossa jonkin aikaa naapuri, jonka jutut ja tekemiset jotenkin saavat minut miettimään, että millaisessa tilanteessa hän oikein elää.

Kyseessä on ihan mukava ihminen. Äärettömän sosiaalinen - itse asiassa hiukan liian sosiaalinen minun makuuni - keski-ikäinen nainen, joka tyttärineen joutui nyt muuttamaan vuokraamastaan asunnosta, kun omistaja tarvitsee sen käyttöönsä.

Nainen suunnitteli vielä muutama kuukausi sitten ostavansa asuntonsa, koska arveli, ettei omistajalla ole sille käyttöä. Matkassa oli ainoastaan se mutka, että hän ei voinut saada asuntolainaa, koska hänellä ei ole vakinaista työpaikkaa. Tosin suunnitelmana oli kyllä hankkia vakinaistaminen. Siinä pienehkönä hidasteena on, että naisella ei ole työhönsä muodollista pätevyyttä, jota ilman vakinaistaminen taitaa olla aika vaikeaa. Kuulemma hän opiskelee työn ohessa jotakin, muttei kuitenkaan mitään sellaista, joka sen muodollisen pätevyyden toisi.

Siippa on ollut apuna kantamassa huonekaluja sekä vanhan että uuden asunnon päässä. Siipan mielestä naisen uusi asunto on murju. Nainen itse sanoo olevansa tosi tyytyväinen, kun löysi niin kivan asunnon.

Naisella tuntuu olevan aina sata rautaa tulessa ja suunnitelmia uusista projekteista vieläkin enemmän. Naisen teinitytär on rauhallisen ja vähän syrjäänvetäytyvän oloinen, ja vaikuttaa suhtautuvan äitinsä vauhdikkaaseen menoon hyvin tyynesti. Äiti on boheemi taiteilijatyyppi, tytär taitaa olla fatalisti.

En oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella, kun puheet ja havaittavissa oleva todellisuus eivät täysin kohtaa. Ehkä nainen vain on niin positiivisesti ajetteleva, että näkee tulevaisuuden ruusunpunaisena, vaikka reunaehdot eivät täyty. Ehkä hän elää kuplassa.

Eihän asia tietenkään minulle kuulu. Kunhan tässä ihmettelen maailman menoa, kun ei muutakaan tekemistä ole keskellä yötä.

Jos lusikalla annetaan jne.

Esiteinillä - melkein jo teinillä - oli kaveri mukana viikonlopunvietossa. Kaksi samanikäistä pitää aika tehokkasti seuraa toisilleen, ja aikuisten huoleksi jää lähinnä muonitus sekä pienimuotoinen peräänkatsominen.

Siippa on siinä vakaassa käsityksessä, että eksänsä ei vaadi esiteiniltä yhtään mitään ja käsittelee tätä pikkulapsena. Lapsen mieltä ei saa millään tavalla pahoittaa, kuulemma.

Kieltämättä tietyt pikkujutut korostuvat, kuin ruokapöydässä istuu kaksi samanikäistä, ja se vieras esiteini-ikäinen ei makaa lautasensa päällä, syö valittamatta kaikkea tarjolla olevaa, myös vihanneksia, ei visko "syötäväksi kelpaamattomia" paloja pois lautaseltaan, ei röyhtäile, ei esittele suunsa sisältöä eikä edes piereskele.

Lapsi oppii sellaisia asioita, mitä hänelle opetetaan, muistelen lukeneeni jostakin kasvatustieteellisestä opuksesta. Ehkäpä siippa on oikeassa eksänsä suhteen.

Tip, tip, tip

Kaikessa rauhassa istuin keittiön pöydän ääressä (netissä tietenkin roikuin), kun tiskialtaan suunnasta alkoi kuulua, kuinka vesi tippui. Sitten kuului oikein lorahdus ja minun piti tarkistaa, että ei kai se hana ole jäänyt hitusen verran auki. Ei ainakaan vaikuttanut siltä.

Tippumatonta hanaa katsellessani, jostain läheltä alkoi taas kuulua, kuinka vesipisarat tipahtelivat. Pelästyin, että tiskikoneen vesiletku vuotaa. Ei vuotanut, mutta tipahtelun ääni jatkui.

Satuin sitten vilkaisemaan lattialle ja huomasin lätäkön. Työpöydältä tippui vettä lattialle, koska työpöydällä oli kohtalaisen kokoinen lammikko. Mistä se siihen oli ilmestynyt, on minulle täysi arvoitus.

Katto ei näytä vuotavan. Vesihana ei käänny työpöydän päälle, joten sieltäkään ei vesi liene peräisin. Jos se olisi ollut kissanpissaa, sen olisi paljastanut haju. Muita järjellisiä veden lähteitä en keksi.

Ehkä meillä sitten kummittelee, ja kummitus pitää vesileikeistä. Ymmärtäisi nyt kuitenkin, että asia tuli selväksi. Ei tarvi loiskia enempää. En jaksa eikä huvita.

Calzone

Siippa vietti tänään vapaapäivää. Jo aamupäivällä sain töihin puhelinsoiton, kun siippa oli alkanut miettiä ruuanlaittoa. Harkitsi pastan tekemistä alusta lähtien.

En innostunut ajatuksesta. Ensinnäkään siippa ei ole koskaan tehnyt pastaa, joten jos sille tielle lähdettäisiin, odotettavissa olisi useampi puhelinsoitto keittiöstä, jossa ihmeteltäisiin, missä meillä on jauhoja, vettä - älä laita vettä, vaan munia - no missä niitä munia sitten on, mitä muuta tarvitaan, miten taikinan saa irti sormista, miten sen saa ohueksi levyksi ja suikaleiksi, miksi se keitettäessä liimautuu yhteen klönttiin. Ja lopulta tuloksena olisi megalomaaninen sotku keittiössä. Neuvoin unohtamaan pastanteon vetoamalla siihen, että se on tosi, tosi vaikeaa.

Seuraava idea oli tehdä pizzaa. Joo, kuulostaa paremmalta, sitä siippa on tehnyt ennenkin. Hetken päästä uusi puhelinsoitto ja tiedustelu, että mitä aineksia pizzapohjaan tulee ja paljonko. Ja onko meillä hiivaa. Huokaisin ja kehotin ostamaan vehnäjauhoja ja hiivaa. Siippa pohdiskeli, paljonko jauhoja tarvitaan taikinaan, josta syntyisi kaksi calzone-pizzaa. Minulla ei ollut aavistustakaan. Siippa mietti edelleen, pitäisikö sitten ehkä tehdä taikina netistä löytyneen reseptin mukaan. Erinomainen ajatus! Teepä niin!

Töistä kotiin tultuani minua kiellettiin nauramasta, kun tulen keittiöön. Kysyin, olisiko sopivampaa itkeä, ja menin tarkastelemaan tilannetta. Pellillä odotti kuin odottikin paistamista vaille valmis calzone ja toinen oli pöydällä siipan miettiessä, miten sen saa siitä irti. En kyllä ymmärrä, miten sillä jauhomäärällä, joka oli pöydälle kaadettu, on mahdollista, että taikina tarttuu alustaan, mutta näköjään sekin on mahdollista.

Muuten keittiössä vallitsi hävityksen kauhistus. Jauhoja tosiaankin oli pöydällä runsaasti. Sen lisäksi pizzan teossa oli tarvittu huomattava määrä kippoja, kuppoja, vateja, lautasia ja erilaisia työkaluja. Ja tietenkin paistinpannu. Huokaisin. Olisin ottanut valokuvankin, mutta siippa kielsi.

Pizzat menivät uuniin, ja komensin siippaa siivouspuuhiin. Sovimme työnjaosta: hän siivoaa jauhot ja minä laitan astiakokoelman tiskikoneeseen. Siinä siivoillessa siippa kertoili saaneensa muutamankin ahaa-elämyksen kokkaillessaan. Ilman jauhoja taikina tarttuu tosi pahasti pöytään. Liian ohueksi kaulittu taikinaa repeilee, kun sitä taittaa ja siirtää. Liika täyte tekee myös calzonen hankalasti käsiteltäväksi. Jep, ihan hyviä huomioita.

Lopputulos oli ihan syötävä, ja annos niin suuri, että pizzaa taidetaan syödä vielä yöpalaksi tänään sekä aamupalaksi ja lounaaksi huomenna.

Viikonlopun siivousurakka

Meidän huusholli on ihan samassa siivossa kuin ennenkin, mutta esiteinin läppäri, pelihelvetin tyyssija, koki puhdistumisen.

Esiteini, melkein teini, ihmetteli, kun kone päivitti ties mitä ties kuinka kauan eikä päästänyt häntä pelaamaan. Kysyttäessä selvisi myös, että kone on hidas ja kaikenmaailman mainokset välkkyvät, kun sinne tänne klikkailee. Siitähän siipan korvissa alkoivat hälytyskellot soida, ja hän päätti vilkaista jälkikasvunsa rakkainta leikkikalua vähän tarkemmin. Mainittakoon, että esiteinin läppäri käy meillä vain satunnaisesti, ja päävastuu sen ylläpidosta ei kuulu siipalle vaan esiteinin äidille.

Kävi ilmi, että koneelle on joskus muinoin asennettu jonkinlainen varsin alkeellinen virussuoja. Kävi myös ilmi, että automaattinen skannaus oli pois päältä, ja lokitietojen mukaan koneen tiedostot oli viimeksi skannattu haittaohjelmien varalta jossain vaiheessa viime syksyä. No, skannaus käyntiin ja odottamaan lopputulosta.

Prosessi kesti ja kesti, taisi mennä kolme tuntia ja vielä toisetkin saman verran. Viruksia löytyi noin ziljoona ja siihen päälle kaikki muut haittaohjelmat. Siippa latasi netistä toisen ohjelman ja antoi senkin skannata. Siivottavaa löytyi vielä lisää. Latasipa vielä kolmannen ja neljännenkin, ja jokaisella skannauskerralla löytyi jotain uutta. Onneksi roskan määrä alkoi kuitenkin silminnähden vähentyä.

Esiteinin kanssa käytiin keskustelua viruksista ja siellä täällä surffailusta ja epämääräisten linkkien klikkailusta. Keskustelua kuunnellessani totesin, että esiteini saattaa olla pelinörtti, mutta nörttiys ei ulotu yleisen tietokone-tietoturva-mitäsaajaeisaaklikata-tietouden puolelle pätkän vertaa. Kävi myös ilmi, että äidin luottokortilla, äidin tietäen, on maksettu peliostoksia koneella, jonka suojaukset ovat todella olemattomat.

Kun jossain vaiheessa väläytettiin uhkakuvaa, että koko kone ehkä joudutaan asentamaan uudelleen kaiken sille kertyneen roskan vuoksi, esiteini alkoi parkua, että ei saa missään tapauksessa kirjautua ulos mistään, kun hän ei tiedä tai muista salasanoja. No, salasanathan saa yleensä palautettua melko helposti käyttäjäprofiiliin rekisteröidyn sähköpostin kautta. Mutta kas, lähes jopa paikassa on käytetty äidin sähköpostia. Äidin vanhaa sähköpostia, ihan tarkkaan ottaen. Sitä, joka ei enää ole voimassa. Lisäkeskustelu paljasti, että esiteinillä on omakin sähköpostiosoite, jonka salasanaa hän tosin ei edes tiedä, koska äiti on sen luonut ja jättänyt kertomatta salasanan.

Esiteinin konetta siivotessaan siippa kirosi alimpaan helvettiin eksänsä tietotekniset kyvyt ja valveutuneisuuden tason. Siivousprosessin aikana esiteini itse, silloin kun ei parkunut koneen vierellä mahdollisesti menetettäviä pelituloksia, keskittyi ottamaan selfieitä.

Minulla olisi aika monta kommenttia siivousoperaation aikana ilmitulleista asioista, mukaan lukien vanhempien vastuu vaikka läppäri kuinka olisi lapsen ikioma, mutta taitaa olla parempi, että jätän sanomatta. Ehkä arvaatte muutenkin.

Mies kokkaa

Puhelin soi ollessani matkalla töistä kotiin. Siippa soittaa.
S: Mitä tarvitaan lihapulliin?
B: No... Jauhelihaa nyt ainakin. Miten niin?
S: Ajattelin, että syödään tänään lihapullia.
B: Ai? No, mikäs siinä. Ne ei kyllä ole mitään pikaruokaa, joten jos sulla on jo nälkä, niin joudut odottamaan jonkin aikaa ennen kuin saan ne valmiiksi.
S: Et sinä vaan minä.
B: Niin mitä?
S: Minä teen lihapullia. Sano nyt mitä täältä kaupasta pitää ostaa.
B: Ethän sä ole koskaan tehnyt lihapullia. Ainakaan minun tietääkseni. Googlasitko reseptin vai...?
S: Ei mitään reseptejä tarvita. Sano nyt vaan, mitä pitää ostaa.
B: Eh... No tuota... Jauhelihaa vaikka puolisen kiloa ja munia. Kaikki muut ainekset pitäisi löytyä kotoa.
S: Mihin niitä munia tarvitaan?
B: Ne sitovat jauhelihaa, että se pysyy kasassa.
S: Mitä muuta? Eikös niihin tule jotain jauhoja? Ajattelin, että sekoitan jauhelihaan jauhoja ja valkosipulia ja ei kai siihen sitten paljon muuta tarvita.
B: Korppujauhoja! Ei tavallisia jauhoja. Ja ne pitää sekoittaa nesteeseen ja antaa turvota hetki ja...
S: No mä sekoittelen sopivan määrän korppujauhoja jauhelihaan. Ja ruokaöljyä myös.
B: Ei kun sekoita korppujauhot vaikka ruokakermaan. Sitä on jääkaapissa. Ja sekoita mausteet myös joukkoon ja pari kananmunaa voit myös lisätä siihen samaan, ja sitten sotket sen seoksen jauhelihaan.
S: Mä ajattelin, että sekoitan ne korppujauhot jauhelihaan ja sitten heittelen sinne jotain mausteita mukaan. Tai lähinnä valkosipulia.
B: Kuule, ihan ystävällisenä neuvona ja oman kokemuksen perusteella sanon, että sekoita kaikki muut ainekset ensin yhteen ja sitten lisäät ne jauhelihaan. Sekoita sormilla kaikki yhteen. Se on yksinkertaisinta. Ja muista pestä kädet! Korppujauhoja, ruokakermaa, pari munaa, mausteita.
S: Joo... Kyllä tästä hyvä tulee.

Vartti myöhemmin puhelin soi uudelleen.
S: Missä meillä on korppujauhoja?
B: Keittiön laatikossa, muistaakseni ihan laatikon perällä.
S: Mikä näistä on korppujauhoja?
B: Siinä paketin kyljessä lukee korppujauho.
S: Mannaryyni, käviskö ne?
B: K o r p p u j a u h o.
S: mutinaa... Korppujauho. Jes!

Kotiin saapuessani lihapullat ovat pellillä odottamassa uuniin pääsyä.
S: Kuule, mitäs nyt?
B: 225 astetta ja 15 minuuttia.
S: Just niin.
B: Mitäs mausteita laitoit niihin?
S: Viisi kynttä valkosipulia.
B: Mitä muuta?
S: Ei muuta.
B: Eikö suolaa?
S: Ei. Olisiko pitänyt?
B: No... Kyllä niihin yleensä vähän suolaakin laitetaan.
S: Ai jaa. No jos mä ripottelen tähän päälle aika reilusti, niin eikös se sitten imeydy sisään.
B: Ei se kyllä taida imeytyä. Tulee vaan suolakuori. Anna olla, lisätään sitten suolaa lautasella.

Vartin uunissaolon jälkeen.
B: Eiköhän ne nyt ole kypsiä.
S: Ei kai ne nyt vielä.
B: Kyllä ne nyt on. Ota vaan ulos uunista.
S: Miksei ne ole tummempia? Kyllä niitä pitää vielä paistaa.
B: Ne ovat ihan riittävän tummia. Kyllä vartti riittää, tiedän kokemuksesta. Liika paistaminen kuivaa.

Tuli niistä sitten ihan syötäviä, vaikka hiukan piti lisätä suolaa. Aika tiiviin näköistä tavaraa, joten epäilen siipan säästelleen mausteiden lisäksi myös korppujauhoissa ja ruokakermassa. 

Katse eteenpäin

Kyllä broilerinkasvatus käy työstä, se täytyy sanoa. Tällä hetkellä on meneillään jonkinlainen hallinnollinen sesonkiaika, joka vaatii melkoisesti paperinpyörittelyä. Siis aivan kirjaimellisesti. Ihmettelen, miksei kukaan ole keksinyt siirtyä paperi-papereista sähköiseen hallintoon niiden asioiden kohdalla, jossa A4-saastetta suorastaan pyörii jaloissa. Ongelmana ei ole se, etteikö voisi. Kyllä aivan varmasti voisi, jos haluttaisiin.

Broilerit tuntuvat olevan tyytymättömiä ja jotkut jopa eksyksissä, suuntaa vaikka. Näitä yksilöitä sitten paimennetaan takaisin ruotuun ja rauhoitellaan, että kyllä se siitä, noki nyt vaan niitä siemeniä, joita eteesi kannetaan. Ruokintavastaaviakin voisi olla hyvä vähän ohjeistaa, mutten ole aivan varma, miten ystävällisiin vinkkeihin suhtaudutaan, jos ne tulevat minun taholtani. Minä kun kuitenkin työskentelen konttorin puolella.

Edelläkerrotusta huolimatta viihdyn töissä, ja voin ilokseni ilmoittaa, että projektille löytyi jatkoa niin, että melkeinpä voisi sanoa, ettei loppua näy. Mikäänhän ei ole ikuista, mutta nyt on turvattu voi leivän päälle hyväksi toviksi eteenpäin.

Mitä sitten minun luonteestani kertoo se, että mietin jo jatkoa, seuraavaa askelta johonkin suuntaan. Ja palautan mieleenne, mitä juuri pääsin sanomasta: viihdyn töissä. Siitä huolimatta pieni ääni takaraivossa kuiskuttelee, että urakehitys olisi tavoittelemisen arvoinen juttu. Käytännössä aivan liian pian ei pidä lähteä tavoittelemaan kuuta taivaalta. Se antaisi todennäköisesti epävakaan kuvan meikäläisestä - etten muka osaa pysyä aloillani. Kyllä minä osaan, mutten ehkä kuitenkaan moninaisia vuosia, jos mitään kehitystä ei tapahdu. Tylsistyn, nimittäin.

Kieltämättä seuraavaa porrasta tähyillessä pitää muistaa se, että sellaista tähyilee varmasti moni muukin. Eikä niitä portaita ilmaannu näköpiiriin jatkuvasti.

Joskus ärsyttää pienetkin asiat

Tänään ruokakaupassa (joo, huomasit oikein, tarina ei jatku tänään) minua alkoi ärsyttää. Tai ihmetyttää, miten sen nyt haluaa ottaa. Syynä olivat yhden rouvashenkilön käytöstavat tai paremminkin niiden puute.

Seisoin kassajonossa aika monen muun ihmisen tapaan. Edellä oli 35-40 -vuotias pariskunta, mies kärryjen kahvassa, nainen seisoskeli vieressä iltapäivälehtien lööppeihin syventyneenä. Kun jono liikahti eteenpäin, minä tietenkin myös kärryineni, mutta nainen jatkoi lööppien tuijottelua. Jossain vaiheessa hän sitten huomasi, että mies olikin jo mennyt eteenpäin.

Minä ja kärryni seisoimme samassa linjassa muun jonon kanssa, aivan pastilli- ja purkkahyllyn vieressä, koska metrin päässä toisella puolella oli toinen jono. Naisen ajatuksena oli tunkea itsensä ohi hyllyn ja kärryjeni välistä sen sijaan, että olisi mennyt ohitseni toiselta puolelta, jossa oli hyvin tilaa kulkea. Otin tukevan otteen kärryistä, ja teeskentelin, etten huomannut tunkijaa, joka ei edes sanonut mitään. Naisella kesti noin kolme sekuntia tajuta, että oikotie ei aukene.

Olisittepa nähneet sen katseen, jonka nainen loi minuun ohi mennessään. Siis ohi siltä puolelta, jossa oli tilaa. Reittiä, jonka pituus oli noin kaksi askelta pidempi eikä edellyttänyt tunkemista ahtaista väleistä. Katseessa oli hämmästystä ja epäuskoa.

Minun mielestäni minä en käyttäytynyt huonosti. Jos nainen olisi jollakin tavalla sanallisesti ilmaissut, että haluaa tunkea itsensä hyllyn ja kärryjeni väliin, olisin hyvinkin saattanut siirtyä. Tosin täysien ostoskärryjen liikauttaminen suoraan sivulle, kun jonossa ei pahemmin ole tilaa liikkua eteen tai taakse muihin törmäämättä, on vähän vaivalloista, joten en kuitenkaan mene vannomaan. Mutta joka tapauksessa "Anteeksi, pääsisinkö tästä välistä?" tai jokin vastaava lausahdus olisi mielestäni ollut normaalia käytöstä. Tunkeminen mitään sanomatta on töykeää. Ja kyse todellakin oli aikuisesta ihmisestä, ei esimerkiksi murrosikäisestä, joka ihan periaatteesta vastustaa kaikkia keski-ikäisiä, tiellään seisovia täti-ihmisiä.

Miksikö ärsyynnyin asiasta? Eihän tämä mikään maata järisyttävä tapaus ollut, ei todellakaan, mutta jotenkin juuri sillä hetkellä se yhdistyi mielessäni joidenkin ihmisten harrastamaan poistieltäjakaikkiminulleheti-filosofiaan ja siitä seuraavaan käytöstapojen puutteeseen, ja ärsytys oli sitä luokkaa, että sitä piti oikein purkaa tänne kaiken kansan luettavaksi.

***
Jatkokertomus odottaa jatkoaan. Pohdiskelen mahdollisuuksia kahden, ehkä jopa kolmen vaihtoehtoisen juonenkäänteen välillä. Pitäisi valita sellainen, ettei kirjoita itseään umpikujaan.

Uudenvuodenlupaukset

Vuonna 2015

• Liikun enemmän. Syksyn mittaan liikkuminen on jäänyt retuperälle, kun töissäkäyminen on vienyt kaiken energian.
• Syön vähemmän suklaata ja sen sijaan vaikka enemmän hedelmiä. Ylimääräisestä energiansaannistasta voi ihan hyvin karsia.
• Pudotan painoa 3-5 kiloa. (Liittyy kahteen edelliseen kohtaan.) En ole ylipainoinen, mutta jos trendi on ylöspäin, asialle saattaisi olla hyvä tehdä jotain.
• Yritän organisoida työajan ulkopuolisen aikani hiukan paremmin enkä jätä asioita odottamaan tarkemmin määrittelemätöntä, ns. sopivaa hetkeä, joka ehkä koittaa joskus tulevaisuudessa. Jos vaikka saisi sitten jotain järkevääkin joskus tehtyä.
• Kiinnitän enemmän huomiota ulkonäkööni, erityisesti ihmisten ilmoille lähtiessä mutta myös kotona. 
• Olen sosiaalisempi vaikka ihan näön vuoksi siitäkin huolimatta, vaikka ympärillä olevien jutut eivät jaksaisi aina kiinnostaa. 
• Teen käsitöitä, askartelen, leivon yms. sen sijaan, että vain puhun siitä, miten pitäisi tehdä jotain. Tämän ei tarvitse olla päivittäistä, mutta jos edes viikoittain tartun toimeen ja nysvään jotain pientä, niin hyvä.
• Kirjoitan enemmän. En välttämättä kaikkea tähän blogiin, mutta jonnekin. Monipuolisesti ja uutta kokeillen.

Olisikohan tuossa riittävästi? Ainakin näin alkuun. Jos kaikki lupaukset on toteutettu kesään mennessä, teen uusia lupauksia loppuvuodella.

Että lycka till sitten vaan itselleni.

Mites te muut?

Keskisuuri ihme

Muistatte varmaan, kun kerroin kissan saamasta lääkityksestä. Pilleri aamuin illoin. Alkuhankaluuksien jälkeen homma alkoi sujua varsin mallikkaasti, ja koska pillerit menivät sinne, minne niiden pitikin eli kissan kurkusta alas, lääkkeen vaikutuskin oli toivotunlainen. Koska tarkoitus on, että aluksi lääkkeillä normalisoidaan kilpirauhasen toiminta ja sen jälkeen vain ylläpidetään saavutettua tilaa, eläinlääkäri antoi luvan vähentää pillerit yhteen päivässä. Hurraa!!

Aamupilleri, jolla nyt jatketaan, menee normaaliin tapaan ilman suurempia sirkusesityksiä. Iltapillerin ottoaikaan - ja sitähän ei nyt enää oteta - olen havainnut, että kissa maleksii keittiöön ja istahtaa odottamaan jotakin. Sitä pilleriäkö? Ilmeisesti. Vaikuttaa siltä, että kissan oppimiskyky on ylittänyt minun odotukseni, mikä tässä tapauksessa on aika erikoista, koska yleensä kissa oppii asioita, jotka sen itsensä mielestä ovat tarpeellisia. No, ehkä se sitten on kuunnellut minua, kun olen sille kerta toisensa jälkeen sanonut, että pilleri on hyväksi, pilleri parantaa oloa, pilleri pitää siksi ottaa.

Olen myös sanonut, että pillerin jälkeen saat namin. Voi siten olla, että se nami on se asia, joka on jäänyt hyötyä tavoittelevan kissan mieleen.

Toinen asia tietenkin on, että kissa näyttää myös tuntevan kellon, koska osaa ilmestyä paikalle oikeaan aikaan.

Varsinainen ihme kuitenkin tapahtui, kun päätin antaa samaiselle kissalle matolääkettä. Käytän lääkepastaa, jota on helppo truutata kissan suuhun. Arvatkaapas, mitä kissa teki, kun se näki ruiskun, jossa pasta on? Valpastui ja tuli luokseni, melkein avasi suunsakin valmiiksi. Eipä ole matolääkkeen antaminen tälle kissalle ikinä ollut näin helppoa!

Tämä pitää kyllä laskea vähintään keskisuureksi ihmeeksi.

Arki-illan ajanvietettä

Bee: Hei kuule, voisit sä tehdä jotain tälle pistorasialle? Se roikkuu.
Siippa: Miten niin roikkuu?
B: Se on niinku jotenkin irronnut seinästä.
S: Toihan on hengenvaarallinen. Et kai sä ole käyttänyt sitä?
B: Noo... Aina joskus, kun tässä lähellä ei ole muita pistorasioita.
S: Ei näiden kanssa kuule parane leikkiä!
B: No sitten olis varmaan parempi, että joku korjaisi sen.
S: Missä meidän ruuvimeisselit on? Aina hukassa...
B: Ne on työkalupakissa ja se on... Äh, et sä sitä kuitenkaan löydä. Mä haen. Millainen meisseli?
S: Ristipää. Aika pieni.
B palaa hetken kuluttua ristipäämeisselin kanssa.
S: Ei tollasta kun tasapäinen!
B: Äsken sanoit, että ristipää.
S: Niin mut sit mä katsoin tarkemmin.
B: Näyttää siihen kyllä ristipääkin sopivan. Kokeile nyt tällä ensin.
S ruuvaa ruuveja tiukempaan.
S: Ei kyllä tää pitää sittenkin ottaa irti.
S ryhtyy ruuvaamaan ruuveja auki ja yrittää sitten vetää pistorasian kokonaan irti seinästä.
B: Pitäis varmaan laittaa pääkytkimestä virrat pois, ennen kuin sä teet mitään enempää.
S: Miksi?
B: Ettet saa sähköiskua, kun tunget sormiasi sinne pistorasian taakse.
S: Ei tästä mitään sähköiskua saa. En mä koske mihinkään, missä on sähkö.
B: No kiva tietää... Mutta mä silti olen sitä mieltä, että tässä vaiheessa vois ne sähköt kytkeä pois päältä.
S: Ei tarvi!
B: Tiedät sä muuten, mitä sä olet tekemässä?
S: Hrmph... Ei tää nyt lähde edes irti. Pidä tätä rasiaa paikallaan, kun mä ruuvaan sen taas kiinni.
S ruuvaa...
B: Nyt se on muuten vielä enemmän irrallaan seinästä kuin aikaisemmin.
S: Miten niin?
B: Ennen se pysyi jotenkin seinässä kiinni, kun sen painoi paikalleen, mutta nyt se on millin irrallaan eikä mene lähemmäs.
S: Mä en ymmärrä, miten sen saa pysymään paikallaan, kun ei nää ruuvit pidä sitä yhtään. Kuuluuko se liimata seinään vai mitä?
B: Kuule mä en vaan tiedä, kun en ole tommosten kanssa leikkinyt.
S: Sähkömieskö tässä pitää kutsua?
B: Enpä ota kantaa siihenkään. Veikkaisin, että pistorasian saa kiinnittää seinään ilman mitään sähkärin papereita, mutta jos se ei onnistu, niin enpä sitten tiedä...
S siirtyy netin ääreen.
S: Mä vähän mietin nyt tätä...
B: Kiva, mutta mitäs tolle pistorasialle ihan käytännössä tehdään? Ei sitä noinkaan voi jättää olemaan.
S: Joojoo... Mä katson sitä jossain vaiheessa.
B katselee ympärilleen kodinkoneen pistoke kädessään.
S: Älä vaan koske siihen pistorasiaan. Se on hengenvaarallinen!

Rytmihäiriö

Vaikkei aamulla tarvitse lähteä töihin ja sen tähden herätä kukonlaulun aikaan, olisi kuitenkin syytä pitää päivä päivänä ja yö yönä. Näin olen ajatellut ja varsin hyvin toteuttanutkin ajatusta. Arkiaamuina soi jopa kello, jotten pääse epähuomiossa vetelemään sikeitä iltapäivän puolelle. Niin kuin minulla muka sellaista taipumusta olisi...

Rehellisesti sanottuna olen aamu-uninen ja parhaassa työvireessä vasta iltapäivällä, mutta vanhemmiten - tämä on varmaan vanhenemisen ensi merkkejä - olen alkanut heräillä aikaisin aamulla ihan itselläni. Siis aikaisin minun mittapuuni mukaan. Kukko on kyllä varmaan kiekaissut jo paljon aikaisemmin.

Eilen kävi jonkinlainen työtapaturma, kun heräsin klo 13.15, mikä on minun nykyisellä mittapuullani todella myöhään. En ollut valvonut aamunsarastukseen, vaan olin nukkunut täydet 12 tuntia. Olisin nukkunut pidempäänkin, jollen olisi nähnyt unta, että pitää päästä vessaan. Se herätti, kun oli niin todentuntuinen uni.

Normaalisti ilman herätyskelloa en nuku 8-9 tuntia pidempään, ja yleensä kesäaikaan valo, joka tunkee makuuhuoneeseen verhojen välistä, herättää minut hyvissä ajoin. Paitsi eilen.

Miehellä on kyky nukkua vaikka iltaan, ellei mikään erityinen häiriötekijä, kuten melu tai nälkä, herätä häntä. Tuskin tarvitsee erikseen mainita, että siinä vaiheessa kun minä avasin silmäni, mies veteli edelleen hirsiä minkään häiritsemättä viaton ilme naamallaan. Siipastani täytyy sanoa, että vaikka mies valveilla ollessaan kuinka yrittäisi näyttää viattomalta, hän ei ikinä kykene yhtä täydelliseen suoritukseen kuin nukkuessaan.

Enivei... Siinä se sunnuntaipäivä sitten oikeastaan menikin, nukkuessa ja sen jälkeen miettiessä, miten saisi päivärytmin kohdalleen. Sekään ei ole nykyään enää yhtä helppoa kuin joskus parikymppisenä. Jos on herännyt iltapäivän puolella, uni ei todellakaan tule saman vuorokauden puolella. Herätyskello aamulla ei myöskään ole sataprosenttisen tehokas, jos minnekään ei ole pakko lähteä. Eikä asiaa todellakaan auta se, että mies on yökukkuja ja aamunukkuja, jolla viikon aluksi oli etätyöpäivä eli ei tarvetta herätä aikaisin.

Nyt ollaan melkein säädyllisessä vuorokausirytmissä, mutta hiukan vielä pitäisi pingottaa. Tarvitsen uuden työpaikan hetimiten. Muuten menee sisäinen kello sekaisin.

Kissanhoidollinen haaste

Vanhempi kissoista sai lääkekuurin, tarkkaan ottaen pillerikuurin. Jos tämä troppi tehoaa, kissa syö pillereitä koko loppuikänsä eli toivottavasti usean vuoden ajan.

Sillä aikaa, kun odotettiin pillerien saapumista paikalliseen apteekkiin, minä valmistauduin pillerin antoon sekä henkisesti että fyysisesti. Olen joskus yrittänyt antaa kyseiselle pikkupedolle pillereitä, mutta silloin jouduin luovuttamaan, kun homma ei yksinkertaisesti onnistunut millään ilveellä, ja palaamaan eläinlääkärin pakeille kyselemään vaihtoehtoja. Tällä kertaa jouduin valitettavasti toteamaan pillerin ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi kahden kissan taloudessa.

Aloitin henkisen valmistautumisen googlaamalla ohjeita pillerin annosta kissalle. Ja niitähän löytyi ja myös videoiden muodossa. Ilmeisesti niille on kysyntää. Muutamat ohjeet luettuani ja pari videota katsottuani totesin niiden olevan täysin epärealistisia. Esimerkiksi videossa esiintyvä kissa nökötti rauhallisesti eläinlääkärin hoitopöydällä eikä ollut moksiskaan, vaikka sen suu avattiin ja sinne työnnettiin pilleri. Kissa ei inahtanutkaan. Joko kyseistä kissaa oli koulutettu tätä esitystä varten pennusta lähtien tai sitten se oli lievästi rauhoitettu. Meillä ei nimittäin toimenpide todellakaan onnistu noin helposti, ei kummankaan kissan kohdalla. Joissakin ohjeissa kissaa luonnehdittiin hoitovastaiseksi, ja sellaiseen tekstinkohtaan sopisi kuvitukseksi meidän vanhempi kissamme, juurikin tämä lääkittävä, esittelemässä sähinän kera purukalustoaan ja kynsiään hoitajalle.

Katsoin myös fyysisen valmistautumisen tarpeelliseksi, jotta käynti ihmislääkärillä ei ole välttämätön pillerin annon jälkeen. Nahkahanskat, asianmukaiset vaatteet (pitkät hihat ja lahkeet), sopivan kokoinen pyyhe kissan hallinnassa pitämiseen. Googlaus toi esille myös pilleriruiskun, ja koska minähän en tunge sormeani lihansyöjäpedon suuhun, jos vaihtoehtoja on, hankin sellaisenkin.  

Ensimmäisen pillerin anto oli opettelua, kun etsin oikeaa tekniikkaa pilleriruiskun ujuttamiseksi riittävän syvälle kissan kitaan. Kissa ei tykännyt. Muutaman yrityksen ja erehdyksen jälkeen onnistuin. Seuraavana päivänä homma hoitui heti ensi yrittämällä ilmeisesti sen takia, että kissa oli niin järkyttynyt siitä, että häntä jo toistamiseen lääkittiin vastoin tahtoaan. Kolmannella kerralla kissa oli valmistautunut vastarintaan heti alusta lähtien ja yrityksiä tarvittiin useampia. Siitä eteenpäin lääkintä on sujunut melko hyvin, kunnes tänään tuli taas ongelmia.

Pyydystin kissan, joka heti pyyhkeen nähdessään alkoi sähistä. Suun auki saaminen ja pilleriruiskun sisään työntäminen oli tavallista hankalampaa, kun kissa rimpuili vastaan. Kaksi kertaa se tipautti pillerin ulos saman tien. Kolmannella kerralla luulin jo onnistuneeni, kunnes huomasin jonkin pienen valkoisen pallukan toisen kissan turkissa. Pilleri. Miten se sinne oli päätynyt? Pyydystin taas ulko-ovelle jo ehtineen kissan, joka alkoi olla niin ärsyyntynyt, että sen paikallaan pitäminenkään ei enää onnistunut. Katsoin parhaaksi päästää kissa irti, ja se juoksi jonnekin piiloon.

Pakollinen erätauko. Pehmennyt pilleri roskiin ja uusi valmiiksi pilleriruiskuun odottamaan.

Puolen tunnin kuluttua kissa ilmestyi keittiöön. En nimittäin ollut kierouksissani antanut sille ruokaa ennen pillerin antoa, joten nälkä ilmeisesti pakotti sen esille piilostaan. Eikä se nähtävästi enää odottanut joutuvansa pakkotoimien kohteeksi. Kissa pyyhkeeseen, pilleri suuhun ja vähän vettä perään varmistamaan, että se todellakin nielaisee pillerin.

Tätä sitten pitäisi jatkaa päivittäin oletettavasti muutaman vuoden ajan. Uskon, että kissa vähitellen tottuu lääkitsemiseen ja omakin tekniikkani kehittyy niin, että sirkusesitykset eivät toistu kovin usein. 

Nyt pitäisi vielä opettaa mies antamaan kissalle pilleri niiden päivien varalta, jolloin olen itse estynyt. Se saattaa olla hankalampaa. 

Valivalivali... ja syvä huokaus päälle

Piti oikein tarkistaa, että milloin olen viimeksi käynyt täällä blogissa kääntymässä. Sen verran oli jo pölyä kertynyt, että on taas aika puhaltaa pahimmat pois. Saamaton olotila jatkuu vaikka koko ajan yritän tehdä kaikenlaista. Enkä pelkästään yritä, sillä silmin havaittavaa tulostakin syntyy, mutta blogi on jäänyt taas tuuliajolle ja roskaajatkin näyttävät löytäneen takaisin, vaikka juuri jossain hehkutin, miten olin saanut ne karkotettua.

Takapiha vie taas aikaa ja energiaa, vaikka siellä ei periaatteessa pitäisi olla mitään isompaa projektia odottamassa. Silti saan huomattavan paljon aikaa kulumaan siihen, että asetun kohtaan, josta näen koko komeuden, ja ryhdyn visioimaan. Puskaa sinne, kukkaa tänne... Ei ehkä kuitenkaan lisäpuskia, mutta jotain maanpeittokasvia pariin ongelmakohtaan. Vai pitäisikö ongelma peittää mullalla ja heitellä ruohonsiemeniä päälle? Välillä käyn poimimassa muutaman kotilon ja etanan ja lähetän ne nilviäisten taivaaseen.

Mennäviikolla tein huomioita naapuruston takapihoista sen verran kuin on mahdollista menemättä varsinaisesti kenenkään tontille tallustelemaan. Yhteen pihaan tuotiin jo viime syksynä minikaivuri, joka muutaman kauhallisen ehti kaivaa ennen kuin se jätettiin koko talveksi seisomaan sinne kuopan ja multakasan viereen. Nyt minikaivuri on viety pois, mutta projekti - mikä ikinä se sitten onkaan - ei näytä edenneen syksyn tilanteesta minnekään suuntaan. Mielenkiinnolla odotan, aikooko kyseisen pihan haltija perustaa jonkinlaisen mutalammikon takapihalleen vai mistä on kysymys.

Erään päivän sade innosti parikin naapuruston asukasta parturoimaan pihansa heinikkoa, joka oli jo ihan sen korkuista, että se olisi oikeastaan kannattanut leikata vaikkapa viikatteella. Toinen surruutteli ruohonleikkurilla edestakaisin märkää heinikkoa sateen aikana, toinen heti sen jälkeen. Ensin mainitun ruohonleikkuri taisi tehdä lakon jossakin vaiheessa, kun kyseisen heinikon yllä alkoi leijailla mustaa savua. Ihan kiva, että ihmiset vihdoin ja viimein havahtuvat ja alkavat siistiä pihojaan, mutta luulisi märän, ylipitkäksi päässeen ruohon leikkaamisen olevan vähän turhan vaivalloista. Eikö ihmisillä ole maalaisjärkeä, joka sanoisi, että kuivan heinikon leikkaaminen olisi helpompaa? Ja toisaalta heinäpeltoon tepsisi todennäköisesti siimaleikkuri tavallista ruohonleikkuria paremmin.

Itse asiassa kaikki edellämainitut tapaukset ovat yhden ja saman rivitalon takapihoja. Muuten tässä lähinaapurustossa ihmiset näyttävät pitävän pihansa jonkinlaisessa kuosissa, mutta tuossa talossa on ilmeisesti päässyt valloilleen kollektiivinen piittaamattomuus. Periaatteessa varmaan on ihan itse kunkin oma asia, miten takapihaansa hoitaa, mutta toisaalta heinäpellon kasvattaminen takapihalla ei minun mielestäni ole kovin fiksua ja huomaavaista naapurustoa kohtaan. Esimerkiksi ne kotilot, joita vastaan kaikki kotipuutarhurit sotivat, todennäköisesti sikiävät erityisesti näillä hunningolle jätetyillä pihoilla ja mönkivät sieltä syömään lähistön puutarhakasveja. Eikä naapuripihojen joutomaa varmaan ole mikään iso plussa, jos joku haluaa myydä asuntonsa ja toivoo naapuruston näyttävän parhaat puolensa mahdollisille ostajille.

Edellä olevan kirjoitettuani voin ilmeisesti todeta, että minulla on nykyään liikaa aikaa, kun ehdin tarkkailla naapurien tekemisiä ja tekemättä jättämisiä näinkin tarkasti jopa keskellä viikkoa.

Déjà-vu

Olen jatkanut pyöräilyä edellisen postauksen jälkeen, ja sen kertaisesta kokemuksesta viisastuneena alkanut varata enemmän aikaa polkemiseen, jos perillä pitää olla määräaikaan mennessä. Kun ei tarvitse polkea kieli vyön alla, olo ei ole aivan niin kamala, mutta ei kunto viikossa niin paljon kohene, ettei ponnistus tuntuisi missään.

Yhtenä päivänä, edelleen hieman veren maku suussa, tuli tunne, että olen kokenut tämän ennenkin. Siis déjà-vu, mutta muistin sitten saman tien, mistä tuttuuden tunne oli peräisin. Samanlaisen olotilan olen kokenut x vuotta sitten, kun juoksin maastopukuun ja taisteluvarustukseen sonnustautuneena pitkin länsisuomalaista kangasmetsää. Silloin kyllä aloituskunto oli taatusti parempi kuin tällä hetkellä, mutta toisaalta olosuhteetkin olivat vaativammat kuin pyörällä polkiessa. Vaikka kuinka olisi ylämäkipyöräilystä kyse.

Alokasaika oli yhtä paikasta toiseen juoksemista, ja yleensä kantamuksena oli noin kymmenen kilon verran erilaisia sotilaallisia tarvekaluja. Kun ottaa huomioon, että esimerkiksi taisteluvyötä eli tietynlaista "liiviä", jossa varusteet kivääriä lukuunottamatta kulkevat kätevästi mukana, ei ole suunniteltu keskimittaiselle naiselle (vaan keskimittaiselle miehelle), jolloin sen ei tukeudu vyötärölle vaan lantiolle eli täysin väärään kohtaan, voisi sanoa vaikkapa, että ergonomia ei ole aivan kohdallaan. Oman lisänsä juoksemiseen toi myös mainittu kangasmaasto, jossa vauhtia ei ollut tarkoitus hidastaa silloinkaan, kun reitille sattui pehmeää hiekkaa. Ja tätä treenia jatkui noin kaksi kuukautta.

Eihän tuollaista liikuntaa kukaan tervejärkinen ihminen siviilissä harrasta, eikä siihen oikein ole mahdollisuuksiakaan kenelläkään taviksella. Mutta jos selvisin siitä hengissä, ja alokasajan lopulla koko homma tuntui jo huomattavasti helpommalta, niin eiköhän tämä pieni ja kevyt pyöräilyhaastekin tästä ala sujua ennen pitkää. Pitää vain toivoa vähäsateista kesää, sillä millään ihan kamalla koiranilmalla ei enää tässä iässä viitsi lähteä pyöräilemään, jos ei ole pakko.

No niin... Menipä vaihteeksi nuoruuden muisteluksi, mutta näitähän sattuu.

Kun ihminen on hullu

Tässä kun on koko mennyt talvi istuttu sisällä, enimmäkseen ruudun ääressä, ajattelin ryhtyä treenaamaan. Ihan omaksi iloksi ja hyvinvoinniksi, ilman sen erityisempiä tavoitteita, kun maratonin juoksemiset ja muut vastaavat hullutukset eivät ole minun heiniäni. Ajattelin asiaa ensimmäisen kerran jo muutamia viikkoja sitten, mutta ajatuksen kehittyminen tekemisen tasolle ottaa oman aikansa.

Tänään sitten kaivoin pyörän varastosta, ensimmäistä kertaa talven jälkeen, pumppusin ilmaa renkaisiin ja muutenkin totesin, että ihan vaikuttaa olevan käyttökunnossa fillari. Suunnittelin, että pyöräilen kuntokeskukseen - juu, sellaisenkin jäseneksi on tullut liityttyä uusi, terveellisempi elämä mielessä - käyn oikein ohjatulla tunnilla liikkumassa ja sitten tietenkin vielä polkaisen kotiin.

Suunnitelmassa oli virhe. Korjaan, useita virheitä.

Kilometrin verran pyörällä sotkettuani aloin muistella, että millainen se reitti onkaan. Pituus viitisen kilometriä eli senhän periaatteessa polkaisee vartissa, mutta sitten se reitin profiili. Pieni alamäki, ylämäkeä, hiukan tasaista, lisää ylämäkeä, tasaista, vielä yksi nyppylä ylöspäin ja sitten lopuksi sata metriä alamäkeä. Ei h******i! P*****e! V***u! V***u! V***u!!!

Niin... Tämä ajatus tuli ensimmäisen kerran mieleeni siinä vaiheessa, kun olin noin puolivälissä puolen kilometrin mittaista, näennäisen loivaa ylämäkeä. Pienin mahdollinen vaihde silmässä ja silti alkoi vauhti hyytyä. Viimeiset parikymmentä metriä talutin pyörää, kun muuhun en pystynyt. Seuraavan kerran jalat ottivat maahan, kun tuli vastaan se lyhyempi ja jyrkempi ylämäki. Vartin kuvitelman matka-ajasta sai unohtaa siinä vaiheessa kun vartti oli kulunut, eikä määränpää edes vielä häämöttänyt horisontissa. Perille vihdoin tultuani olin puolikuollut.

Ehdin perille juuri ennen ohjatun tunnin alkua, joten sinne saikin sitten juosta viimeiset metrit pukuhuoneesta. Ohjelmassa oli pulssinnostoliikuntaa, hyppelyä sinne tänne, ei taukoja. Herran kiitos olin onnistunut valikoimaan vain puolen tunnin rääkin. Silti en ymmärrä, mitä olin ajatellut suunnitellessani pyöräilyn päälle aerobista kuntoliikuntarääkkiä. Järkevä ihminen olisi mennyt suosiolla punttisalin puolelle, jossa saa sentään istua useimmissa laitteissa ja tehdä hommia omaan tahtiin.

Ohjatun rääkin jälkeen olin täysin raato. Raahauduin vapisevin jaloin ja naama punaisena pukuhuoneeseen, jossa havaitsin parikymppisen neitosen vilkuilevan suuntaani selvästikin miettien, pitäisikö tädille soittaa ambulanssi. Kykenin kuitenkin luomaan neitosen suuntaan "I kill you" -katseeni, joka ilmeisesti rauhoitti hänet. Tai ainakin pelotti pois töllistelemästä.

Litran vettä juotuani olin sen verran tointunut, että päätin polkaista kotiin. Kotimatka sentään oli enimmäkseen alamäkeä, joten se sujui ilman pyöräntalutusetappeja. Eikä kotinurkilla onneksi ollut saapuessani edes naapureita ulkona töllistelemässä naamaani, joka oli edelleen melko punertava.

Jaa että minäkö huonokuntoinen? Ilmeisesti sitten. Tai ainakin pitää tehdä järkevämpi suunnitelma suraavaksi liikuntakerraksi.

Veitsellä leivän kimppuun

Esiteinillinen viikonloppu takana ja rupesin taas miettimään erinäisiä asioita, joihin huomioni kohdistui.

Oikeastaan koko probleemi kulminoitui leivän leikkaamiseen. Esiteinillä on tapana maleksia keittiöön aamulla siinä vaiheessa, kun nälkä yllättää. Tällä kertaa se tapahtui niin siinä vaiheessa, kun minä jo istuin aamupalalla ja mieskin harkitsi sellaista.

Osoitin esiteinille leipälaatikkoa ja jääkaappia ja sanoin, että itsepalvelu, ole hyvä. Esiteini ei ole meillä vieraana vaan katsotaan omaan väkeen kuuluvaksi - miehen kanssa tämä asia on juteltu selväksi jo muinoin - sekä tietää, mistä kaikki aamupalaan tarvittava löytyy. Muksu (kuudesluokkalainen) hipelöi tarveaineita pari minuuttia ja siirtyi sitten sohvalle. Mies ihmettelemään, että missä vika, eikö ole nälkä. Esiteini mutisi jotain, jonka voisi tulkita selitykseksi keskellä kämmentä olevasta peukalosta, minkä johdosta mies alkoi huutelemaan sieltä sohvalta minulle, että miksen anna ruokaa lapselle.

Esiteinin ongelma - isänsä mukaan - oli se, ettei hän osaa leikata leipää. En tiedä, mistä tämä täydellinen osaamattomuus nyt äkillisesti iski, koska todistettavasti esiteini on leikannut leipää meillä ollessaan jopa useita kertoja. Leipäveitsen käytössä motoriikka ja koordinaatio voisi minun nähdäkseni olla tuon ikäisellä hiukan parempi, mutta homma onnistuu. Pienellä lisäharjoittelulla voisi onnistua paremmin, mutta se, että aikuinen tekee aina asian lapsen puolesta, ei kai aja kenenkään etua. Ei siitäkään huolimatta, että esiteinin mielestä leivän leikkaaminen on tyhmää touhua.

Leivän leikkaamista ja muita vastaavia arkipäiväisiä asioita pitkällä aikavälillä havainnoituani olen tullut siihen tulokseen, että esiteini ei ilmeisesti saa tai joudu tekemään tällaisia pikkuhommia kotona äidin luona. En sitten tiedä, onko äidin mielestä leipäveitsi liian vaarallinen kapistus kuudesluokkalaisen käsiin annettavaksi vai eikö äidin kärsivällisyys riitä taidon opettamiseen. Tai sitten kyseessä on kirjaimellisesti kaikkensa lapsen eteen tekevä maailman paras äiti. *sarc* (Jos joku ei muuten ymmärtänyt.)

Sen verran tässä todettakoon esiteinin ja minun suhteesta, ennen kuin ryhdytään sormella osoittelemaan ikävää äitipuolta, että esiteini on mukava ja fiksu nuorimies, eikä mielestäni ole lapsen syy, jos ympärillä olevat aikuiset eivät ymmärrä elämän realiteetteja. Kuten nyt esimerkiksi sitä, että leivän leikkaaminen on taito, joka pitää opetella. Se ei tule kuin salama kirkkaalta taivaalta sinä päivänä, kun lapsukainen on kasvanut niin isoksi, että lähtee äidin helmoista maailmalle. Ja olisinhan minä auttanut leikkaamisessa, jos esiteini olisi pyytänyt. Mutta kun ei pyytänyt.

Tämä on luonnollisesti minun henkilökohtainen näkemykseni asiasta, ja me lapsettomathan olemme lastenkasvatuksen asiantuntijoita. Eikös se niin ollut? Jossain määrin olen kuitenkin päässyt näkemään myös muita saman ikäisiä lapsia, joita passataan vähemmän ja opetetaan tai annetaan kokeilla itse enemmän.

Ihan pienen gallupin voisin tähän loppuun heittää: Minkä ikäiselle lapselle antaisitte leipäveitsen harjoituskäyttöön? Enkä minkä ikäisen lapsen oletatte jo osaavan käyttää leipäveistä?

Ihastunut huokaus

Olenko maininnut, että saimme uuden naapurin talven aikana? Valitettavasti ei kuitenkaan heti tuohon seinän taakse Kiljusten perheen tilalle mutta samaan taloon kuitenkin.

Täytyy sanoa, että ainakin tähänastinen vaikutelma on oikein positiivinen, vaikka en ole vielä päässyt kunnolla tutustumaan tähän päälle nelikymppiseen naiseen ja hänen teinityttäreensä. En ole epäsosiaalinen eikä ilmeisesti naapurikaan, mutta koska sattuneesta syystä olen istunut aika tiiviisti neljän seinän sisällä nenä kirjassa, niin eipä ole edes vahingossa törmäilty kuin ihan pari kertaa.

Reipas ensivaikutelma syntyi, kun uusi naapuri kantoi tavaroita sisälle asuntoon. Isompien mööpelien kanssa oli pari apumiestä, mutta muuten homma näytti hoituvan ihan omin käsin ja vieläpä reipasta vauhtia ja hymyssä suin. Apuakaan ei kuulemma pienempien tavaroiden kanssa tarvittu, kun sitä tarjosimme.

Ja tänään suorastaan huokailin ihastuksesta, kun naapuri ryhtyi raivaamaan takapihan perällä olevaa viimevuotista heinikkoa. Ensin ruohonleikkurilla kaikki silpuksi ja sitten harava käteen. Myös teinitytär oli apuna heiluttamassa haravaa.

Se, miksi olen nyt niin positiivisesti otettu uuden naapurin toimista on, että asunnon edellinen asukas vaikutti olevan täysin uusavuton, jolta ei onnistunut lumenluonti eikä nurmikon leikkaaminen. Entinen asukas myös suurinpiirtein juoksi pakoon, kun näki naapurin lähestyvän. Tämä uusi on ainakin tähänastisen vaikutelman perusteella entisen vastakohta.

En minä nyt sentään vielä laskeskele saavani naapurista uutta bestistä, mutta onhan se rivitalossa asuessa mukavaa, kun naapuritkin tekevät osansa yleisen viihtyvyyden ja ympäristön siisteyden puolesta.