Pitkän tarinan kirjoittamisesta

Pitkän tarinan kirjoittaminen on mielestäni vaikeaa. Pääongelmana ainakin minun tapauksessani tuntuu olevan se, että en ehdi paneutua kirjoittamiseen riittävän pitkäksi aikaa kerrallaan. Kun tarinaa kirjoittaa pienissä pätkissä, siitä tulee katkonainen. "Kohtaukset" ovat lyhyitä, koska sen sijaan, että seuraavalla kirjoitussessiolla jatkaisin samasta kohdasta, johon edellisellä kerralla jäin, on helpompaa siirtyä eteenpän, seuraavaan kohtaukseen. Niin, siitähän tulee vähän kuin kirjoittaisi elokuvaa, ei tarinaa, joka on tarkoitettu luettavaksi.

Mutta ei pätkittäinen kirjoittaminen kuitenkaan ole ainoa ongelma. Oikeastaan se on vain olosuhde, joka asettaa rajoitteita ja hankaloittaa prosessia.

Kun tarinaa kerrotaan suullisesti, se etenee usein aika nopeasti. Kerrotaan, mitä tapahtui ja mitä ihmiset sanoivat. Siinäpä se. Ei juurikaan kuvailla mitään ylimääräistä. Kirjoittaessa - jos on tarkoitus kirjoittaa vaikkapa novelli tai jopa kokonainen romaani - pitäisi kertoa vähän muutakin. Pitäisi kuvailla vallitsevia olosuhteita, henkilöiden ajatuksia ja tunteita. Kaikkea sitä, mikä jää varsinaisen toiminnan ulkopuolelle. Kaikkea sitä, mikä auttaa lukijaa luomaan mielikuvia.

Toisin sanoen pitäisi kirjoittaa niin, että luiden päälle tulee myös lihaa. Se on haastavaa, jos siihen ei ole tottunut ja jos aikaa per kirjoituskerta ei ole riittävästi niin, että kuvailun lisäksi tarina myös etenee. Sillä jos mitään ei varsinaisesti tapahdu, kuka sitä niin sanottua tarinaa jaksaa pidemmän päälle lukea. Tai edes kirjoittaa.

Lisähaasteena aloittelevalle kirjoittajalle tulee myös se, että pitää yrittää olla kirjoittamatta itseään sellaiseen umpikujaan, josta on hankalaa päästä ulos ilman täysin uskomattomia juonenkäänteitä. Jos siis yritetään pitäytyä kiinni jonkinlaisessa realismissa. Siksi seuraavan juonenkäänteen lisäksi olisi hyvä pohtia myös siitä seuraavia, mahdollisia juonenkäänteitä ennen kuin ryhtyy kirjoittamaan.

Toinen ongelma saattaa tulla vastaan, jos päätyy kirjoittamaan asiasta, josta ei oikeasti tiedä mitään. Kuten nyt vaikkapa sellainen tilanne, että onnettomuuteen joutuneella henkilöllä, joka ei pysty kertomaan mitään, koska on pitkään tajuton, ei ole henkilöpapereita tai muitakaan henkilökohtaisia esineitä, jotka auttaisivat henkilöllisyyden selvittämisessä. Mitä poliisi silloin oikeasti tekee? En minä vaan tiedä, kunhan arvailen.

Ja lopulta soppaan lisätään myös kirjoittajan henkilökohtaiset mieltymykset tyylin ja muiden vastaavien asioiden suhteen. Minusta alkaa tuntua, että olen jotenkin alitajuisesti mieltynyt paatokseen. Paatoksellista tekstiä on jostakin syystä helppo kirjoittaa, mutta kun se ei sovi kaikenlaisiin tarinoihin.

Jatkotarina, jonka lopultakin sain päätökseen, venähti vähän pidemmäksi kuin olin ajatellut. Aloittaessa arvelin kirjoittavani 4-5 osaa mutta lopulta niitä tuli 11. Muutaman ensimmäisen osan jälkeen ajatus alkoi katkeilla, kun jouduin olosuhteiden pakosta pitämään taukoja kirjoittamisessa. Tässähän on se klassinen tilanne, että töissäkäynti häiritsee harrastustoimintaa, ja sitten kun sitä vapaa-aikaa periaatteessa olisi, siippa vaatii oman huomionsa ja kotitöitäkin pitäisi joskus tehdä ja nukkumisestakaan ei voi ihan kauheasti tinkiä ilman seuraamuksia.

Jotain kyllä varmaan opinkin ja toivottavasti pidän mielessä, kun seuraavan kerran alan kirjoittaa pidempää tarinaa.

Haasta minut kirjoittamaan!

Nyt kukkii jasmike. Takapihalla on kaksi isoa pensasta täydessä kukassa ja tuoksu on sen mukainen. Karavaani lähtee kohti etelää tuota pikaa, ja yritän pitää vähän nettitaukoa. Saa nähdä, miten onnistuu.

Siksi aikaa, kun minä lomailen, ajattelin antaa teille lukijoille pienen tehtävän. Haastan teidät haastamaan minut kirjoittamaan. Antakaa aihe, josta haluatte minun kirjoittavan fiktiivisen tekstin. Tehtävänanto voi olla yksi sana, jonka ympärille minun pitää rakentaa jotakin, tai monisanaisemmin kuvailtu toivomus. Haasteeseen voi liittää myös toivotun tyylilajin (lupaankohan liikaa...?). Yksi lukija saa antaa useammankin haasteen, ja ne voi kirjoittaa ihan kommentteihin. Vastaan kirjoitushaasteisiin heinä-elokuun aikana. 

Mistäkö sain tämän älyvapaan idean? No, tässähän kävi niin, että pääsin alkuvuodesta fiktion kirjoittamisen makuun. En ole harrastanut sitä aiemmin, joten teelmien taso on ollut vaihteleva. Nyt haluaisin kokeilla, riittääkö mielikuvitukseni, jos saan vähän "tarina päivässä" -haastetta monitahoisempia tai tarkempia tehtäviä teiltä. Ja tämän kokeilun onnistuminen luonnollisesti edellyttää, että te annatte niitä haasteita minulle, joten alkakaapa miettiä. 

Ihan hiukan jo jännittää, mitä on tulossa! =)

Paha tapa

Ko mää kirjota jottai, vaik ny tätä plokii, ni mul o yks aika paha tapa. Tai emmää tiä onk se nii paha se tapa, mut kumminki vissii vähä jollai taval haittaava.

Mää ajattele liikaa. Siit sit seuraa, et ne kirjotukset ei ol nii vapautuneit ko ne vois ol. Joku eppäili, et mää käytä kamala paljo aikaa kaikemaailma turhapäiväsee pilkuviilauksee enkä sit vaa an jutu tul takaraivost suaraa "paperil". Mahtoko se sit meinat, et mää ole vähä takakiree tai jottai. Ohjeeks mää taisi saar, ettei sais ajatel nii paljoo sitä lopputulost, ko pitäs vaa antaa sanoje virrat.

Kyl mää sitä ole välil kokkeillukki, ja kyl niist teksteist sit tulleeki iha erilaisii. Tammikuus, ko mää kirjoti tarina päiväs (ainaki melkei), ni siäl oli joukos muutama semmone aihe, et mää e keksiny mittää järkevää kirjotettavaa. Sit mää vaa ninko oksensi sanoi ja lauseit sillai, et ne virtas suaraa siält takaraivost sormie kaut tekstiks. Tajunnavirraks sitä hianommi sanotaa, mut minust se kyl tuntu melkei ko oksentamiselt. Jälkeepäi ko mää lui niit tekstei ni mää rupesi ihmettelemää, et kuka niis oikei puhhuu. En se mää itte ainakaa ol. Tai emmää silti tiär ketä kaikkii mu pääni sisäl assuu. Et voi ol, et se kumminki ole mää itte, mut se o sit joku semmone puali mu persoonallisuurestani, joka ei ol koko aikaa framil.

Joku ny sit varmaa lukkee tätä ja ihmettellee, et kui mää kirjota murteel, ko sitä o vaikeet lukkee. No se o iha siit yksikertasest syyst, et mää koita ny kirjottaa samal lail ko mää ajattele ilma, et mää ruppee niit ajatuksii viilaamaa johonki hianompaa muatoo. Ko emmää ny millää kirjakiälel ajattel, vaik mää semmost yleensä kirjota ja puhunki, no en ny varmaa iha kirjakiält, mut semmost hyvvää yleiskiält kumminki. Et yhren sorttist tajunnavirtaa tämäki kai sit o. Mut täytyy sannoo, et tällai kirjottamine o aika vaikeet, ko siihe ei ol tottunu. Meinaa valla väkisi tul ylimääräsii kirjaimii sanoihi.

Mää kyl tykkää kirjottamisest, ja minu o jotenki luantevampi ilmast itteeni kirjallisesti ko puhumal. Emmää ninko puhumistakaa millää lail pelkää, mut mu miälikuvitus toimii noppeemmi ko mää kirjota. Aika kumma juttu sinänsä, et se o näim päi.

Mää ny sit koita kehittyy kirjottajan. Sil mää tarkota sitä, et mää kirjota jatkossaki niit fiktiivisii tarinoit, mitä mää ny ole harrastanu tämä vuare pualel aika paljonki. Tähä asti ne tarinat o ollu aika lyhyit, enemmänki semmossii tuakiokuvvii, mut nyt tarttis kokkeil kans vähä pirempii juttui. Minnuu o viime aikoin miätityttäny yks semmone piäni kiinalaispoika ko Wang Shigu, ja minust tuntuu, et mun täytyy kirjottaa siit vähä enemmänki. Mää koita sit kans antaa sanoje tul siält takaraivost vähä enemmä ko enne. Kattotaa kui käy.

Analyysin paikka

Ajattelin kirjoitella pientä reflektiota ihan omaksi huvikseni ja hyödykseni, mutta saavat tätä toki muutkin lukea. Näihin ajatuksiin voi palata joskus, kun on jo unohtanut, mikä minkäkin tekstin motivaationa oli.

Kuukausi on mennyt yhdessä hujauksessa erilaisia tarinantynkiä kirjoitellessa, ja huomaan kehittäneeni itselleni keskivakavan riippuvuuden. (Sen huomaa siitä, että ne asiat, jotka OIKEASTI pitäisi hoitaa, ovat edelleen hoitamatta, kun on pakko istua koneella naputtelemassa.) Helmikuu on pakko ottaa vähän rauhallisemmin, jotta ne muutkin asiat edistyvät.

Kirjoittaminen on antoisaa, siitä ei pääse mihinkään. Tällaisista lyhyistä tarinoista on helppo aloittaa ja kieltämättä sekin, että joku antaa aiheen, vaikkakin vain yhden sanan, on jonkinlainen alkusysäys. Toisaalta kun päätin kirjoittaa enimmäkseen fiktiota, vaati sekin miettimistä, että miten sen yhden sanan ympärille nyt oikein rakentaisi jonkinlaisen tarinan. Tarina päivässä kuukauden ajan on melkoinen urakka aloittelijalle ja myönnän, että vauhti alkoi jo vähän hyytyä kuun loppua kohden. Mutta kyllä kuun lopustakin löytyy tekstejä, joihin olen ihan tyytyväinen.

Aika monessa tekstissä oli siemenenä todellinen tapahtuma tai henkilö, jonka ympärille aloin sitten rakentaa tarinaa. Huomasin myös sen, että on todellakin antoisinta käyttää todellisuutta nimenomaan vain siemenenä ja katsoa sitten, millainen puu siitä kasvaa. Käyttää taiteilijan vapautta. Näitä siementarinoita ovat esim. Katu, T niin kuin talvi, Maisema ja Alas.

Sen sijaan Möttös-tarinat (Liike ja Valmis) eivät päässeet erityisemmin elämään omaa elämäänsä. Ne ovat niin sidoksissa totuuteen, että niistä ei olisi pidemmiksi tarinoiksi, eikä niitä tarvinnut edes värittää. Lähinnä piti miettiä, millaisin sanankääntein tarinan kertoo ja miten tehdä Möttösestä anonyymi tiettyjä yksityiskohtia muuttamalla.

Sitten on muutama teksti, jotka syntyivät oksentamalla "paperille" sen, mitä mielessä sattui juuri sillä hetkellä liikkumaan. Huomasin, että oksennustekniikalla (tai tajunnanvirtatekniikalla, jos hienosti sanotaan) syntyy melkoista paatosta. Ukkonen jyrisee, maa repeää ja jumalan kosto on kauhea - kuka niissä oikein puhuu? Tällaisia tekstejä ovat Kello 13.00, Ympyrä ja Aurinko.

Ja sitten on kaikenlaisia kokeiluja. On esimerkiksi pieni scifi-aihio (Varjo), josta itse asiassa jälkeen päin huomasin, että en kirjoittaessani hoksannut, mikä tarinan tilanne oikeastaan oli. Tällaista kirjoittaessa, ainakin jos tarina on pidempi, pitäisi varmaan miettiä perusasetelma itselle selväksi ennen kuin alkaa suoltaa varsinaista tekstiä. Dialogia kokeilin useammassakin tarinassa. Sellaista en ole kirjoittanut koskaan ennen. Sanoisin, että olen suhteellisen tyytyväinen näihin aikaansaannoksiin.

Oma suosikkini tarinoista on Yhdessä. Suosikiksi sen tekee tarinan pituus. Minulla oli vähän enemmän aikaa paneutua kirjoittamiseen ja tarinasta tuli tarina, ei vain lyhyt välähdys. Lyhyitä tekstejä on periaatteessa helppo suoltaa, mutta pitää niidenkin rakennetta miettiä, jos haluaa, että ne pysyvät jotenkin koossa. Mutta hiukan pidemmässä tarinassa onkin enemmän miettimistä. Toisaalta sitten kun pääsee alkuun ja on jonkinlainen ajatus siitä, mitä mahdollisesti tulee tapahtumaan, ei se tekstin tuottaminen niin kauhean tuskallista ole. Ei itseasiassa tuskallista ollenkaan.

Yhdessä-tarina jäi muuten myös pyörimään mieleen ja tajusin, että olihan se Jenna ennenkin miehiä kaatanut, mutta ei ollut löytänyt niistä mitään mielenkiintoista sen jälkeen. Kertakäyttökamaa, kunnes Vesa sattui kohdalle.

Joinakin päivinä tarinan aikaansaaminen on ollut kamalan vaikeaa. Joko annettu aihe ei ole saanut aikaan mitään aivotoimintaa tai sitten mielessä ovat pyörineet muut asiat tai olen yksinkertaisesti ollut vähän väsynyt. Tällaisina päivinä tehdyt tarinat ovat tekeleitä, joista ehkä saisi kehiteltyä jotain parempaakin. Tai sitten ei.

Peppone on tiukannut muutamaankin otteeseen kirjallista historiaani. Jospa tiivistän sen muutamaan lauseeseen. Peruskoulussa kammosin ainekirjoitusta yli kaiken. En vaan ikinä saanut paperille mitään järkevää ja se ei-järkeväkin tuotti tuskaa. Lukiossa tuli jonkinlainen ahaa-elämys, kun ilmeisesti aloin ottaa pakkokirjoittamisen vähän rennommin. Opiskeluaikana kirjoitin paljon ja täyttä asiaa, ja opin vääntämään sitä asiaa vaikka tikusta. Taisin silloin väsätä pari pakinan tyyppistä tekstiä johonkin tarkoitukseen, mutta ei se oikein tuntunut omalta. Töissä usean vuoden aikana kirjoittelin vinon pinon asiakirjoja. Viimeisten parin, kolmen vuoden aikana olen kirjoitellut huvikseni, no, sanotaan nyt sitten vaikka että asiaproosaa. Kaunokirjallisen tuotantoni katson alkaneen tammikuussa 2013.

Sydän

Olikohan tämä tarinatammikuu lähtöisin Neolta? Sinne ainakin jäljet näyttävät johtavan. Jotain kirjoittaakseni ajattelin ottaa osaa, ehken aivan joka päivä, mutta silloin, kun siltä tuntuu ja jokin sopiva ajatus löytyy päästä tai sydämestä. Sillä sydämensähän tässä voi ja ehkä jopa pitää avata. Ainakin ajoittain. Päästääkö sitten ulos hyviä vai huonoja tuntemuksia - se riippuu päivästä ja olotilasta.

Tekee hyvää sydämelle avautua silloin tällöin sen sijaan, että pitäisi kaikki ajatukset sisällään.

Voisin kokeilla luovaa kirjoittamista sen sijaan että pureudun arkipäivän ongelmiin. Ehkä kuitenkin käytän joissakin tarinoissa pohjana todellisia tapahtumia ja ihmisiä. Mikä on totta ja mikä mielikuvituksen tuotetta, jääköön lukijan arvailujen varaan.