Uudenvuodenlupaukset

Vuonna 2015

• Liikun enemmän. Syksyn mittaan liikkuminen on jäänyt retuperälle, kun töissäkäyminen on vienyt kaiken energian.
• Syön vähemmän suklaata ja sen sijaan vaikka enemmän hedelmiä. Ylimääräisestä energiansaannistasta voi ihan hyvin karsia.
• Pudotan painoa 3-5 kiloa. (Liittyy kahteen edelliseen kohtaan.) En ole ylipainoinen, mutta jos trendi on ylöspäin, asialle saattaisi olla hyvä tehdä jotain.
• Yritän organisoida työajan ulkopuolisen aikani hiukan paremmin enkä jätä asioita odottamaan tarkemmin määrittelemätöntä, ns. sopivaa hetkeä, joka ehkä koittaa joskus tulevaisuudessa. Jos vaikka saisi sitten jotain järkevääkin joskus tehtyä.
• Kiinnitän enemmän huomiota ulkonäkööni, erityisesti ihmisten ilmoille lähtiessä mutta myös kotona. 
• Olen sosiaalisempi vaikka ihan näön vuoksi siitäkin huolimatta, vaikka ympärillä olevien jutut eivät jaksaisi aina kiinnostaa. 
• Teen käsitöitä, askartelen, leivon yms. sen sijaan, että vain puhun siitä, miten pitäisi tehdä jotain. Tämän ei tarvitse olla päivittäistä, mutta jos edes viikoittain tartun toimeen ja nysvään jotain pientä, niin hyvä.
• Kirjoitan enemmän. En välttämättä kaikkea tähän blogiin, mutta jonnekin. Monipuolisesti ja uutta kokeillen.

Olisikohan tuossa riittävästi? Ainakin näin alkuun. Jos kaikki lupaukset on toteutettu kesään mennessä, teen uusia lupauksia loppuvuodella.

Että lycka till sitten vaan itselleni.

Mites te muut?

Mukamas kiire

Jotenkin kuvittelin, että olisi taas aikaa kirjoitella ahkerammin, mutta kuinkas tässä sitten kävikään... Kaikki aika kuluu johonkin niin, ettei mihinkään tunnu riittävän aikaa. Vapaa-ajantoiminta kärsii, ellei sille ole varattu aikaa oikein kalenterista, ja kotityötkin näköjään ovat vähän (hah!) rempallaan.


Mistä tulikin mieleeni, että jos joku haluaa tulla meille tekemään joulusiivouksen, niin sydämellisesti tervetuloa! Voin osoittaa, mistä siivousvälineet löytyvät ja vetäytyä sitten pois tieltä.


Mitä minä sitten oikeastaan teen? Ei aavistustakaan. Viime talvena, kun The Projekti oli vielä käynnissä - ja sitähän tehtiin nimenomaan vapaa-ajalla - luppoaikaa, siivousaikaa, yms. aikaa tuntui olevan paljon enemmän kuin nyt, kun minkäänlaisia pakollisia vapaa-ajanprojekteja ei ole käynnissä.


Ehkä minä sitten vaan olen laiska ja saamaton. Kun ei ole pakko, niin mitään ei tapahdu. Rakas aviomieheni ei ole yhtään parempi. Koska en ainakaan omasta mielestäni ole aina ollut tällainen, johtopäätökseksi tullee, että tapa on omaksuttu mieheltä.


Töissä sen sijaan tekemistä on ihan riittävästi, ja koska yritän tässä samalla pedata itselleni jatkopestiä, näytän työnantajalle vain ja ainoastaan parhaat puoleni. Tavoitteenahan on, että kun nykyinen broilerinkasvatusprojekti loppuu, työntaja huomaa, ettei tule toimeen ilman minua eikä voi päästää minua muualle.


Ehkä jatkuva töissä pingottaminen ja irtopisteiden keräily kaikissa sopivissa tilanteissa sitten johtaa siihen, että energiaa ei enää riitä vapaa-ajalle.


Mistä tulikin mieleeni, että voisin seuraavaksi siirtyä sohvalle tarkkailemaan ympäristöä horisontaalisesta asennosta.

Täällä ollaan!

Mieleeni tuli yhtäkkiä, etten ole poikennut täällä aikoihin. Että olisi jo varmaan aika antaa jotain elonmerkkejä, ellen sitten pistä pillejä kokonaan pussiin. Mutta hengissä siis ollaan edelleen, jos joku asiaa on sattunut pohtimaan. Tai sitten pätee sanonta poissa silmistä, poissa mielestä.


Mutta joo... Broilerinkasvattamosta taisin mainita joskus muinoin, ja nyt sitten tosiaan olen niissä hommissa. Ollut jo jonkin aikaa. Vähän erilaista työtä kuin entisessä paikassa ja hyvä niin. Viihdyn. Katsotaan nyt sitten kauanko tässä paikassa lopulta olen, koska kyseessä on projekti, joka ehkä jatkuu määräajan jälkeen, ehkä ei. Ei näistä ikinä tiedä. Mutta on tässä nyt ainakin muutamaksi kuukaudeksi jotain järkevää tekemistä.


Broilereista ei tällä kertaa sen enempää, kun en tuolla varsinaisen kasvattamon puolella jatkuvasti käy niitä ihmettelemässä. Joskus joku tosin eksyy tänne konttorin puolelle, ja sitten ihmetellään, että mitähän se haluaa.


Jo perinteeksi muodostunut syysväsymys on taas valloillaan. Huomasin sen tässä eräänä päivänä, kun meinasin nukahtaa istualtani keskellä päivää. Väsy ei liity työhön vaan valon puutteeseen, mutta kieltämättä se, että nykyään hiukan aiempaa pidemmän työmatkan takia lähtemään liikenteeseen aikaisemmin ja tulen vastaavasti myös kotiin myöhemmin, vie myös tehoja pois.


Ei tässä nyt kuitenkaan ollut tarkoitus alkaa valittaa, koska asiat ovat tällä hetkellä ihan hyvin, ja minusta tuntuu, että tulevaisuudenkin osalta tilanne on parempi kuin aikoihin. Ikuinen optimisti. Ai minäkö? No, ehken ikuinen, mutta aina joskus.


Tätä kirjoittamistakin voisi alkaa taas viritellä, kun viime aikoina on tuntunut, että jotain puuttuu. Jos vaikka saisi vähän ryhtiä arkipäiväänkin niin, etten työpäivän jälkeen vain jämähtäisi sohvalle odottamaan nukkumaanmenoaikaa.


Plaa, plaa, plaa... Olipa taas painavaa asiaa sanottavana.

Kääks!

Piti lähteä ostoksille, kun totesin, että urheiluliivikokoelmassani on oikeasti vain yksi kappale, joka ei ole pieni/venahtanut/muuten loppuun kulunut. Siellä pukukopissa sovitellessani - en ymmärrä ihmisiä, jotka kykenevät ostamaan minkäänlaiset etumustan kannattimet sovittamatta - havaitsin, etten ehkä olekaa kokoa, jota olen luullut olevani.

Tavallaan tämä on täysi mysteeri. Jos paino ei ole muuttunut, miksi kropan mitat eivät ole samat kuin vielä hetki sitten. Ja ei, en ole treenannut niin intensiivisesti tai muutenkaan muuttanut elintapojani suuntaan tai toiseen siinä määrin, että sillä olisi ollut tässä tapauksessa jotain vaikutusta. Enkä mielestäni ole aivan vielä siinä iässä tai kunnossa, että pystymitta pienenee ja sen johdosta (?) loogisesti (?) leveys kasvaa. Enivei, jotain sopivaa kuitenkin löytyi, mutta hieman nyt olen hämmästynyt.

Lisää vaatetuskaa on odotettavissa, kun pitäisi löytää klänninki. Kuulemma. Jotain edustuskelpoista, koska pitää edustaa miehen työpaikan tilaisuudessa. Tätä tapahtuu niin harvoin, että kaapista ei todellakaan löydy mitään soveliasta. Ja kun nyt sanon "ei mitään", tarkoitan sitä kirjaimellisesti. Ja sitä paitsi sen kyseisen edustusvaatteen pitäisi ainakin omasta mielestäni olla sellainen, joka ei saa minua näyttämään a) tädiltä b) keski-ikäiseltä, joka yrittää näyttää 20 vuotta nuoremmalta c) läskiltä d) lainavaatteissa olevalta.

Jotenkin minusta tuntuu, että tässä on parasta laittaa hyvät kävelykengät jalkaan, jotta jaksaa kävellä läpi kaikki mahdolliset kaupat, kunnes se jollakin tavalla siedettävä vaate sitten löytyy sieltä viimeisestä kaupasta. Jos löytyy. Jos ei, niin heittäydyn lattialle itkupotkuraivarin kourissa.

Sitten kun The Klänninki on löytynyt, pitää ilmeisesti myös ostaa kengät, koska en ole ostanut minää ns. hienompia kenkiä ainakaan kuuteen vuoteen. Minun nykyinen kenkävarastoni koostuu kengistä, jotka soveltuvat kävelyyn, juoksemiseen ja autolla ajamiseen, ja ne voi jakaa kahteen ryhmään: mukavat ja vielä mukavammat. En edes muista milloin olen viimeksi käyttänyt korkokenkiä, joten on ehkä parasta unohtaa ne kymmenen sentin piikkarit tällä kertaa. Tosin en edes tiedä, ovatko sellaiset enää muotia. Viimeksi kun käytin sellaisia, ne olivat.

Se sentään lohduttaa, että muistaakseni kenkien ostaminen ei tuota minulle vaikeuksia.

Rytmihäiriö

Vaikkei aamulla tarvitse lähteä töihin ja sen tähden herätä kukonlaulun aikaan, olisi kuitenkin syytä pitää päivä päivänä ja yö yönä. Näin olen ajatellut ja varsin hyvin toteuttanutkin ajatusta. Arkiaamuina soi jopa kello, jotten pääse epähuomiossa vetelemään sikeitä iltapäivän puolelle. Niin kuin minulla muka sellaista taipumusta olisi...

Rehellisesti sanottuna olen aamu-uninen ja parhaassa työvireessä vasta iltapäivällä, mutta vanhemmiten - tämä on varmaan vanhenemisen ensi merkkejä - olen alkanut heräillä aikaisin aamulla ihan itselläni. Siis aikaisin minun mittapuuni mukaan. Kukko on kyllä varmaan kiekaissut jo paljon aikaisemmin.

Eilen kävi jonkinlainen työtapaturma, kun heräsin klo 13.15, mikä on minun nykyisellä mittapuullani todella myöhään. En ollut valvonut aamunsarastukseen, vaan olin nukkunut täydet 12 tuntia. Olisin nukkunut pidempäänkin, jollen olisi nähnyt unta, että pitää päästä vessaan. Se herätti, kun oli niin todentuntuinen uni.

Normaalisti ilman herätyskelloa en nuku 8-9 tuntia pidempään, ja yleensä kesäaikaan valo, joka tunkee makuuhuoneeseen verhojen välistä, herättää minut hyvissä ajoin. Paitsi eilen.

Miehellä on kyky nukkua vaikka iltaan, ellei mikään erityinen häiriötekijä, kuten melu tai nälkä, herätä häntä. Tuskin tarvitsee erikseen mainita, että siinä vaiheessa kun minä avasin silmäni, mies veteli edelleen hirsiä minkään häiritsemättä viaton ilme naamallaan. Siipastani täytyy sanoa, että vaikka mies valveilla ollessaan kuinka yrittäisi näyttää viattomalta, hän ei ikinä kykene yhtä täydelliseen suoritukseen kuin nukkuessaan.

Enivei... Siinä se sunnuntaipäivä sitten oikeastaan menikin, nukkuessa ja sen jälkeen miettiessä, miten saisi päivärytmin kohdalleen. Sekään ei ole nykyään enää yhtä helppoa kuin joskus parikymppisenä. Jos on herännyt iltapäivän puolella, uni ei todellakaan tule saman vuorokauden puolella. Herätyskello aamulla ei myöskään ole sataprosenttisen tehokas, jos minnekään ei ole pakko lähteä. Eikä asiaa todellakaan auta se, että mies on yökukkuja ja aamunukkuja, jolla viikon aluksi oli etätyöpäivä eli ei tarvetta herätä aikaisin.

Nyt ollaan melkein säädyllisessä vuorokausirytmissä, mutta hiukan vielä pitäisi pingottaa. Tarvitsen uuden työpaikan hetimiten. Muuten menee sisäinen kello sekaisin.

Déjà-vu

Olen jatkanut pyöräilyä edellisen postauksen jälkeen, ja sen kertaisesta kokemuksesta viisastuneena alkanut varata enemmän aikaa polkemiseen, jos perillä pitää olla määräaikaan mennessä. Kun ei tarvitse polkea kieli vyön alla, olo ei ole aivan niin kamala, mutta ei kunto viikossa niin paljon kohene, ettei ponnistus tuntuisi missään.

Yhtenä päivänä, edelleen hieman veren maku suussa, tuli tunne, että olen kokenut tämän ennenkin. Siis déjà-vu, mutta muistin sitten saman tien, mistä tuttuuden tunne oli peräisin. Samanlaisen olotilan olen kokenut x vuotta sitten, kun juoksin maastopukuun ja taisteluvarustukseen sonnustautuneena pitkin länsisuomalaista kangasmetsää. Silloin kyllä aloituskunto oli taatusti parempi kuin tällä hetkellä, mutta toisaalta olosuhteetkin olivat vaativammat kuin pyörällä polkiessa. Vaikka kuinka olisi ylämäkipyöräilystä kyse.

Alokasaika oli yhtä paikasta toiseen juoksemista, ja yleensä kantamuksena oli noin kymmenen kilon verran erilaisia sotilaallisia tarvekaluja. Kun ottaa huomioon, että esimerkiksi taisteluvyötä eli tietynlaista "liiviä", jossa varusteet kivääriä lukuunottamatta kulkevat kätevästi mukana, ei ole suunniteltu keskimittaiselle naiselle (vaan keskimittaiselle miehelle), jolloin sen ei tukeudu vyötärölle vaan lantiolle eli täysin väärään kohtaan, voisi sanoa vaikkapa, että ergonomia ei ole aivan kohdallaan. Oman lisänsä juoksemiseen toi myös mainittu kangasmaasto, jossa vauhtia ei ollut tarkoitus hidastaa silloinkaan, kun reitille sattui pehmeää hiekkaa. Ja tätä treenia jatkui noin kaksi kuukautta.

Eihän tuollaista liikuntaa kukaan tervejärkinen ihminen siviilissä harrasta, eikä siihen oikein ole mahdollisuuksiakaan kenelläkään taviksella. Mutta jos selvisin siitä hengissä, ja alokasajan lopulla koko homma tuntui jo huomattavasti helpommalta, niin eiköhän tämä pieni ja kevyt pyöräilyhaastekin tästä ala sujua ennen pitkää. Pitää vain toivoa vähäsateista kesää, sillä millään ihan kamalla koiranilmalla ei enää tässä iässä viitsi lähteä pyöräilemään, jos ei ole pakko.

No niin... Menipä vaihteeksi nuoruuden muisteluksi, mutta näitähän sattuu.

Kun ihminen on hullu

Tässä kun on koko mennyt talvi istuttu sisällä, enimmäkseen ruudun ääressä, ajattelin ryhtyä treenaamaan. Ihan omaksi iloksi ja hyvinvoinniksi, ilman sen erityisempiä tavoitteita, kun maratonin juoksemiset ja muut vastaavat hullutukset eivät ole minun heiniäni. Ajattelin asiaa ensimmäisen kerran jo muutamia viikkoja sitten, mutta ajatuksen kehittyminen tekemisen tasolle ottaa oman aikansa.

Tänään sitten kaivoin pyörän varastosta, ensimmäistä kertaa talven jälkeen, pumppusin ilmaa renkaisiin ja muutenkin totesin, että ihan vaikuttaa olevan käyttökunnossa fillari. Suunnittelin, että pyöräilen kuntokeskukseen - juu, sellaisenkin jäseneksi on tullut liityttyä uusi, terveellisempi elämä mielessä - käyn oikein ohjatulla tunnilla liikkumassa ja sitten tietenkin vielä polkaisen kotiin.

Suunnitelmassa oli virhe. Korjaan, useita virheitä.

Kilometrin verran pyörällä sotkettuani aloin muistella, että millainen se reitti onkaan. Pituus viitisen kilometriä eli senhän periaatteessa polkaisee vartissa, mutta sitten se reitin profiili. Pieni alamäki, ylämäkeä, hiukan tasaista, lisää ylämäkeä, tasaista, vielä yksi nyppylä ylöspäin ja sitten lopuksi sata metriä alamäkeä. Ei h******i! P*****e! V***u! V***u! V***u!!!

Niin... Tämä ajatus tuli ensimmäisen kerran mieleeni siinä vaiheessa, kun olin noin puolivälissä puolen kilometrin mittaista, näennäisen loivaa ylämäkeä. Pienin mahdollinen vaihde silmässä ja silti alkoi vauhti hyytyä. Viimeiset parikymmentä metriä talutin pyörää, kun muuhun en pystynyt. Seuraavan kerran jalat ottivat maahan, kun tuli vastaan se lyhyempi ja jyrkempi ylämäki. Vartin kuvitelman matka-ajasta sai unohtaa siinä vaiheessa kun vartti oli kulunut, eikä määränpää edes vielä häämöttänyt horisontissa. Perille vihdoin tultuani olin puolikuollut.

Ehdin perille juuri ennen ohjatun tunnin alkua, joten sinne saikin sitten juosta viimeiset metrit pukuhuoneesta. Ohjelmassa oli pulssinnostoliikuntaa, hyppelyä sinne tänne, ei taukoja. Herran kiitos olin onnistunut valikoimaan vain puolen tunnin rääkin. Silti en ymmärrä, mitä olin ajatellut suunnitellessani pyöräilyn päälle aerobista kuntoliikuntarääkkiä. Järkevä ihminen olisi mennyt suosiolla punttisalin puolelle, jossa saa sentään istua useimmissa laitteissa ja tehdä hommia omaan tahtiin.

Ohjatun rääkin jälkeen olin täysin raato. Raahauduin vapisevin jaloin ja naama punaisena pukuhuoneeseen, jossa havaitsin parikymppisen neitosen vilkuilevan suuntaani selvästikin miettien, pitäisikö tädille soittaa ambulanssi. Kykenin kuitenkin luomaan neitosen suuntaan "I kill you" -katseeni, joka ilmeisesti rauhoitti hänet. Tai ainakin pelotti pois töllistelemästä.

Litran vettä juotuani olin sen verran tointunut, että päätin polkaista kotiin. Kotimatka sentään oli enimmäkseen alamäkeä, joten se sujui ilman pyöräntalutusetappeja. Eikä kotinurkilla onneksi ollut saapuessani edes naapureita ulkona töllistelemässä naamaani, joka oli edelleen melko punertava.

Jaa että minäkö huonokuntoinen? Ilmeisesti sitten. Tai ainakin pitää tehdä järkevämpi suunnitelma suraavaksi liikuntakerraksi.

Utelukysymyshaaste

Taas on kulunut aikaa hiljaiselolla vaikka kuinka paljon. En vaan ole keksinyt mitään kirjoitettavaa tai ainakaan saanut aikaiseksi tarttua näppikseen, jos joku ajatuksenpuolikas on päässä pyörähtänyt. Pläääh... Ei jaksa eikä kykene eikä huvita. Tulee ihan mieleen eräs prinsessa tornikamarissaan...

Puskissa on nyt kuitenkin rientänyt avuksi ja heittänyt minulle haasteen vastattavaksi. Nyt on siis jokin aihe, josta kirjoittaa.

1. Linkitä henkilö, joka haastoi sinut. - Tuossa edellähän se jo tuli tehtyä.
2. ...vastaa alla oleviin kysymyksiin.
3 jne: Niin pitkälle ei energianpuuska taida tälläkään kerralla riittää, että lähettäisin haastetta eteenpäin. Tästä saa ottaa mukaansa, ken haluaa.

Kysymykset:

1. Mitä aiot tehdä isona? (Tämä ei sitten ole ikäkysymys!)
Kirjoittaa menestysromaanin, josta tehdään Hollywood-elokuva. Tai sitten ryhtyä salaiseksi agentiksi. Siis jotain erilaista kuin tähän asti, jotain uutta. Aika näyttää, mitä keksin.

2. Jatka lausetta: Jos olisin rohkeampi, niin...
Eivät minun tekemiseni tai tekemättä jättämiseni ole mielestäni rohkeuden puutteesta kiinni. Olen joitakin kertoja tehnyt ratkaisun, joka ympäristön mielestä on ollut rohkea ja yllättävä. Mutta se rohkeus...?? En oikein ymmärrä kysymystä. Mitä sitä turhaan miettimään, uskaltaako. Sen kun menee ja tekee ja katsoo, mitä siitä tulee. Ennemminkin ne tekemättä jäävät asiat ovat kiinni viitsimisestä.

3. Mitkä asiat saavat sinut kyyneliin?
Monenkinlaiset. Joskus ihan omituiset, kun tarkemmin ajattelee. Mutta en minä silti jatkuvasti kyynelehdi, päin vastoin.

4. Jos sinulla olisi mahdollisuus, niin mitä harrastusta haluaisit kokeilla?
Jos nyt puhutaan sellaisesta harrastuksesta, jonka kokeileminen syystä tai toisesta olisi vaikeaa eli ei ole mahdollisuutta vain yksinkertaisesti saapastella johonkin sopivaan tilaisuuteen ja maksaa muutamaa euroa, niin sitten vastaus on ehdottomasti ralliautoilu. Ei siis mikään formulatyyppinen tai muu rata-autoilu, vaan sellaisella henkilöauton näköisellä soratietä pitkin.

5. Ottaisitko jonkin kauneusleikkauksen vanhempana? Onko mielipiteesi tästä muuttunut iän myötä?
En ottaisi sen takia, että iän myötä ulkonäkö on rapistunut. Sen sijaan voisin harkita kosmeettista kirurgiaa, jos esim. yläluomet alkaisivat roikkua niin, että se haittaisi näköä. Tai jotain muuta vastaavaa, joka liittyisi fyysiseen hyvinvointiin eikä olisi muulla tavalla korjattavissa. Kai sellainenkin periaatteessa kauneusleikkaukseksi lasketaan ainakin osittain. Mielipide ei ole muuttunut vuosien varrella.

6. Mikä laulu on viime aikoina soinut päässäsi? Entä onko jokin biisi ollut joskus oikein riesana ja korvamatona?
Viime aikoina ei ole tainnut olla mitään erityistä korvamatoa, ei ainakaan pitkäaikaista. Enkä kyllä muista, että jonkin tietti kappale olisi aivan erityisesti vaivannut aikaisemminkaan. Jos nyt joku pitää nimetä niin vaikka sitten tämä, ja sekin osittain sen takia, että yritin ymmärtää, mitä siinä sanotaan.

7. Mitä tietotekniikkaa ostaisit heti, jos olisi mahdollisuus/varaa?
Uusi läppäri tulisi ihan tarpeeseen. Voisin ottaa tällä kerralla vaikka sellaisen omenan kuvalla varustetun. Ja itse asiassa vaihtaa saman tien kännykänkin saman merkkiseen.

8. Opiskeluhaaveita, mitä?
Kun nyt vihdoin ja viimein sain sen yhden pitkän projektin valmiiksi, niin tällä hetkellä ei voisi vähempää kiinnostaa opiskella yhtään mitään.

9. Mikä on kaikkein tärkein arvosi ja miksi?
Pitää elää niin, että pystyy elämään itsensä kanssa sovussa. Oman itsen hyväksyminen on perusta siihen, että on sovussa myös ympäristön kanssa.

10. Riitätkö itsellesi?
Pyrin riittämään, vaikka tiedostan, etten ole täydellinen. Mutta ei minun tarvitsekaan olla. Katso myös edellinen vastaus.

11. Minkälainen käsillä tekeminen on sinulle mieluisinta?
Oikeastaan kaikenlainen. Kesällä pihanhoito, ympäri vuoden ruuanlaitto. Käsitöiden kohdalla mieluiten jotain sellaista, joka vaatii taitoa ja keskittymistä ja vaikka myös uuden opettelua.

Uudet näkymät ja muuta turhanpäiväistä lätinää

Olin eilen pilateksessa ja tänään kyllä tuntuu siltä, että jotain on tehty. Olenhan minä joskus ennenkin kokeillut pilatesta, tosin aika monta vuotta sitten, joten ei se mikään yllätys ollut, että "kevyen" treenin tuloksena ovat kauttaaltaan kipeät lihakset. Ihan joka paikkaan ei tarkkaan ottaen satu, mutta sattuu outoihin paikkoihin. Aamulla jo pelästyin, että ei kai vaan ole mahatauti iskenyt, kun mahaan sattuu, ennen kuin älysin, että kyseessä on lihaskipu.

Enkö kuulostakin aivan ihmiseltä, joka ei ole koskaan liikkunut?

Kai se tästä sitten taas lähtee. Alkaa olla jo aikakin tehdä jotain muutaman kuukauden mitääntekemättömyyden jälkeen. Muuten tulee ennenaikainen noutaja. Tai niinhän ainakin uhkaillaan fyysisesti passiivisia.

Tänään kävin tekemässä vakiokävelylenkkini mutta päinvastaiseen suuntaan kuin yleensä. En tiedä, miksi minulla on tapana lähteä kotiovelta aina oikealle sen sijaan, että lähtisinkin vasemmalle kuten tänään. Rutiinin rikkominen silloin tällöin kuitenkin kannattaa. Nytkin panin merkille vaikka mitä sellaista, jota normaalisti en edes näe, kun katselen maisemia täysin vastakkaisesta suunnasta. Ihmisten pihoja lähinnä mutta jotain minulle uutta kuitenkin.

Muuten tuntuu siltä, että Projektin jälkeinen elämä lähtee liikkeelle kankeasti. Johan tässä on muutama viikko yritetty aktivoitua, mutta aika hitaasti se tuntuu onnistuvan. En ole blogistanissakaan jaksanut/viitsinyt/saanut aikaiseksi seikkailla saatikka että olisin oikein itse kirjoittanut jotain. Epämääräistä lätinää kerran viikossa, sitä on tarjolla.

Sen verran olen ajatuksen tasolla kuitenkin aktivoitunut, että ajattelin saattaa loppuun viime kesänä itselleni teidän lukijoiden avulla asettamani kirjoitushaasteen. Niitä vielä käsittelemättä olevia aiheita on edelleen muutama. Yksi aiheista on kyllä pyörinyt päässäni koko talven ja tarinan runko on aika pitkälle kehittynyt. Saapa nähdä sitten, millaisessa muodossa se päätyy blogiin asti.

Tällaista lätinää tällä kerralla. Seuraavalla kerralla, joka toivottavasti koittaa jo ennen kuin viikko on taas kulunut, toivottavasti jotain järkevämpää.

Kyl tämmäneki o surkeet

Mää iha ajatteli, et sit ko se mu projektini o valmis, ni mää ruppee tekemää vaik mitä. Ko se projekti kans ei oikei jääny ylimääräst aikaa, ni o kaikellaiset muut tekemiset ollu aika vähis viime aikoin.

Mitä siit ny sit o aikaa, ko mää sai kaike valmiiks? Jottai pari viikkoo vissii. Ja mitä mää ny sit ole tehny sen jälkee? En yhtää mittää! Tai ole mää hiuka kattellu tyäpaikkailmotuksii, muttei siihenkään kyl ol menny kovi paljo aikaa. Viäl.

Mää en vaa millää viittis ja jaksas tehr mittää ny, ko ei ol iha pakko. Kyl o nii saamato olo, et ei ol tosikaa. Ko mää tule töist kottii, mää tee ruakaa ja syä ja sit mää vaa ole siihe asti, ko tarttee men sänkyy. Miähel näyttää oleva sama vika. Ei sekkää mittää se kummallisempaa tee. Kai me sit ollaa täyrellinen pari, ko harrastuksekki o iha samat.

Kyl mää silti meinaa, et jottai täs ny tarttis ruvet tekemää, ettei valla laiskistu. Täs käy muute pia sillai, et mää totu tämmäsee soffal makkaamisee, ja sit hetke pääst mää en ennää ossaakkaa tehr mittää muut. Mahtaak se ol sillai, et minul täytyy ol joku projekti, ko tarttee saar valmiiks, et mää toimerru tekemää jottai. Täytyy sit vissii keksii joku projekti.

Vois vaik ruvet siivoomaa. Mää en ny tarkot tavallist siivoomist, vaa lähinnä kaappie tyhjentämist kaikest siit ylimääräsest roinast, ko niihi o kertyny. Mul o esimerkiks vaatekaapis vaik kui paljo semmossii vaatteit ko mää en käyt. Ja sit jossai nurkis o jottai epämääräsii laatikoit, mikkä tarttis kans saar pois tillaa viämäst. Mää e eres tiär mitä niis laatikois o. Sen perusteel vois kyl ajatel, ettei niis ol mittää tarpeellist.

Siin o ny sit ainaki suunnitelma. Viäl ko sais sit alotettuu se varsinaise tekemise.

Mitä tulee lopun jälkeen?

Projektin loppu alkaa vähitellen olla käsillä ja saattaa olla aiheellista alkaa miettiä, mitä minulla olikaan tapana tehdä vapaa-aikanani silloin, kun kaikki aika ei mennyt läppärin näpyttelyyn. Tietyn tyyppisestä näpyttelystä on nyt jotenkin tullut tapa, pahoin pelkään. Kun on pari päivää pakollista taukoa, huomaan kaikesta huolimatta istahtavani koneen ääreen sillä asenteella, että nyt pitää tehdä tiedettä. Olen alkanut pelätä, että vieroitusoireet iskevät jonkin ajan kuluttua oikein kunnolla.

Mitä normaalit ihmiset tekevät silloin, kun ei ole mitään pakollista tekemistä? Muistuttakaapa mieleeni, jos viitsitte.

Rakas aviomieheni on alkanut ehdotella, että siivoaisimme, kun sitä ei kuulemma ole tapahtunut pitkään aikaan. Ainakaan suuremmassa mittakaavassa. Olen vastannut, että siivotaan sitten, kun projekti on valmis. Nyt ei ehdi. Pian tämäkin (teko)syy olla siivoamatta poistuu. En tosin ole varma, onko se ainoastaan positiivista.

Hiukan vielä pitäisi rutistaa, ihan hiukan.

Jouluakin on vietetty

Blogi on päässyt keräämään pölyä viime aikoina, kun kaikki aika on mennyt on ollut pakko priorisoida muuatta projektia. Mutta hengissä kuitenkin ollaan edelleen, jopa joulun jäljiltä.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän joulu jaksaa innostaa. Kaikki se stressivouhotus ja materialismi, joka jouluun liittyy, ei oikeasti voisi vähemmän kiinnostaa, mutta sosiaalinen paine (!) pakottaa (?) osallistumaan ainakin jossain määrin. No ok, kyllä minä suvun lapsille joululahjansa suon - tosin joidenkin kohdalla hieman ihmetellen nostan kulmakarvaani sen tavaravuoren nähdessäni - mutta pakollisten (?) lahjusten keksiminen aikuisille on vihonviimeistä hommaa.

Ja sitten vielä ne itselle ojennettavat paketit. Naidun suvun puolelta tulevia odotan yleensä kauhun ja epätoivon sekaisella jännityksellä, koska sieltä ei pääsääntöisesti tule mitään muuta kuin krääsää, jolla ei ole mitään virkaa. Oma suku onneksi tuntee minut ja mieltymykseni ja osaa jopa kysyä, jos epäilee. Tästä ei nyt pidä tehdä väärää johtopäätöstä, että olisin nirso nirppanokka, jolle ei mikään kelpaa. Tilanne nyt vain sattuu olemaan niin, että tällaiselle nelikymppiselle on kertynyt esimerkiksi kaikenlaisia taloustavaroita varsin edustava skaala ja huushollin koriste-esinekiintiökin on tullut täyteen jo vuosia sitten.

Nykyään unelmoin joulupyhien vietosta stressittömästi palmujen katveessa tai jossain vastaavassa paikassa. Odotan innolla sitä joidenkin vuosien kuluttua koittavaa aikaa, jolloin esiteini on niin vanha, että rakas aviomieheni kykenee harkitsemaan ajatusta joulusta hieman nykyistä kauempana perillisestään, tai vaihtoehtoisesti, että esiteinin äiti kykenee luovuttamaan hänet meidän matkaamme jouluksi ilman, että siitä vääjäämättä seuraa maailmanloppu. Ensin mainittu vaihtoehto todennäköisesti toteutuu ennen pitkää, toinen ei välttämättä koskaan.

Projekti jatkuu vielä hetken aikaa, joten en lupaa blogin aktivoituvan aivan vielä. Samasta syystä myös blogien lukeminen on pääsääntöisesti tauolla. Koska joulu meni jo, tässä vaiheessa vuotta lienee sopivinta toivotella hyvää ja onnellista uutta vuotta.

Apinoin, kun en jaksa keksiä itse

Olen edelleen hengissä, vaikka blogistanin ovet ovatkin pysyneet suljettuina muutaman päivän. Pakko kirjoittaa taas jotain (olen riippuvainen, tunnustan), mutta kun en tällä kertaa jaksa keksiä mitään omaa, kopioin Kikiltä ja Marjaanalta 32 asian listan. Selitykset tulevat sentään omasta takaa.

Laukku - Löytyy useita ja monet niistä kuuluvat Marimekko-kokoelmaani. Laukkuskaala ulottuu iltalaukusta selkäreppuun, eli joka lähtöön jotakin. Ei mulla mitään laukkufetissiä ole, mutta on ne ihan kivoja.

Lompakko - Tylsä ja tavallinen, todellakin lompakko, ei pussi. Miehen mielestä se voisi olla vähän naisellisempi, mutta minä tarvitsen jotain käytännöllistä, jossa kortti- ja lippulappukokoelma pysyy järjestyksessä.

Aurinkolasit - Pitää löytyä sekä vahvuuksilla että ilman. Molempia sortteja taitaa olla parikin kappaletta.

Korut - Jos vihkisormusta ja kelloa ei lasketa, käytän säännöllisesti lähinnä korvakoruja. Kaulakoruja aina hypistelen ja joskus jopa ostan, mutten oikein osaa käyttää niitä.

Tv - Katson nykyään niin vähän telkkaria, etten uskoisi ellen itse tietäisi asianlaitaa. Jos katson, niin sitten todennäköisesti jotain elokuvaa tai uutisia. Sarjoista minun kanssani on turha yrittää saada keskustelua aikaiseksi.

Kännykkä - Äly-sellainen ja lähes aina mukana. Hyötykapine. En pelaa pelejä.

Kengät - Erilaisia kesäjalkineita löytyy varastosta muutamankin lähikesän tarpeiksi, muunlaisia on sen verran vähemmän, että ne jopa kuluvat käytössä. Armeijassa sain ahaa-elämyksen siitä, että kenkien pitää olla hyvät jalassa, jos niillä on tarkoitus kävellä.

Tennarit - Muistaakseni en ole ikinä omistanut.

Farkut - Näitäkin löytyy muutamat. Suosikkimallini on bootcut. Kieltäydyn pukemasta päälleni sellaisia, jotka kiristävät polven alapuolelta. Ne ahdistavat. Takapuolesta kireät eivät ahdista.

mp3 - En omista. Korjaan, saatan mahdollisesti sittenkin omistaa, mutten kyllä ole nähnyt vempainta muutamaan vuoteen, eli en tarvitse.

Tietokone - Välttämättömyys. Luen ja kirjoitan. Joskus nuorempana pelasin (vähän liikaakin), mutta sittemmin olen lopettanut.

Meikit - Miehen mielestä voisin joskus meikata enemmän. Omasta mielestäni meikkaan ihan riittävästi. Ei kai sen mikään sotamaalaus tarvitse olla?

Kasvovoide - Tarpeellinen erityisesti talvella, kun iho kuivuu, mutta käytän jotain ympäri vuoden ehkä kuuminta kesää lukuunottamatta.

Deodorantti - Ei herätä mitään intohimoja suuntaan eikä toiseen, mutta on kyllä päivittäisessä käytössä.

Hammastahna - Katso edellinen kohta.

Shampoo/hoitoaine - Ei mitään tehopuhdistavaa, kiitos. Hiukset voi pestä myös pelkällä hoitoaineella, jos ne eivät ole ylimaallisen likaiset. Kokeilin taannoin Lushin palashampoota. Ihan kiva.

Saippua - Käytän lähinnä käsien pesuun. Vartalolle vain, jos on tarkoitus pestä pois suoranaista likaa, eli aika harvoin.

Tuoksu - Kenzo Flower. Olikohan se tämän niminen? No se kapea, kaareva pullo, jonka kyljessä on pitkävartinen kukka.

Mineraalivesi - Välttelen kaikenlaisia kuplajuomia, koska maha ei tykkää niistä.

Viini - Jos pitää juoda sellaisenaan, niin sitten valko- tai rose-viiniä. Punaista lähinnä ruuan kanssa, mutta viineillä on hieman samanlainen vaikutus meikäläisen mahaan kuin hiilihappojuomilla, joten ei mitään erityistä tarvetta nauttia runsain määrin.

Drinkki - Ei GT (yök!), muuten voin kyllä maistella erilaisia.

Leipä - Tummaa, kiitos! Vaaleampi sopii kyllä esim. juustojen alustaksi. Ja jos sattuu olemaan uunituoretta, se menee minkä värisenä tahansa. Kunhan ei ihan mustaksi kärventynyttä ole.

Ruoka - "Katsotaan mitä kaapista löytyy ja kokataan siitä" kuvaa aika hyvin minun tekemääni arkiruokaa.

Jäätelö - Nam! Olen aina innoissani kokeilemassa uusia makuja.

Karkit - Lähinnä suklaata.

Lakanat - Sängyssä.

Kampaaja - Joskus muinoin löysin loistavan kampaajan, joka muuten sattui olemaan mies. Sitten muutin ja harhailin, kunnes löysin täydellisen kampaajan. Sitten kampaaja muutti. Harhailin taas ja muutin ja harhailin edelleen, kunnes taas löysin sen oikean. Toivottavasti meidän tiemme eivät eroa kovin pian.

Alusvaatteet - Olen laiska ja epäromanttinen. Minulla on mm. muutamat Sloggit, joilla on ikää kymmenisen vuotta. Mitä niitä pois heittämään, kun ovat hyvin kestäneet käyttöä ja pestäkin ne voi riittävän kuumassa. Liiviostoksille äskettäin lähtiessäni mies valitti, etten ikinä osta mitään hänelle. No en! Kyllä minä niitä ihan itse käytän. Okei, on minulla jotain seksikästäkin, tunnustan, ettette ala sääliä miestä turhan takia.

Päivälehti - Luen Ylen uutisia netistä, lehteä lähinnä silloin, jos sellainen sattuu kohdalle sopivalla hetkellä.

Lehti - Tällä hetkellä en tilaa mitään, mutta harkitsen. Joskus saatan ostaa jonkin sopivan kevyen lehden irtonumeron, ei kuitenkaan seiskaa tai vastaavia. Rajansa hömpälläkin.

Sänky - Parisänky, minä vasemmalla, mies oikealla. Kunnes keksitään vaihtaa puolta.

T-paita - Kesällä käytössä päivittäin ja niitä pitää olla eri värisiä.

Kylmää ja pimeää

Minä en ole syksyihminen. Kun alkaa tulla kylmää ja märkää ja ennen kaikkea pimeää, haluaisin mennä talviunille ja herätä vasta kevättalvella, kun aurinko alkaa taas paistaa. Syksyllä väsyttää.

Tänään vilkaisin peliin työpaikan vessassa. Piti vilkaista vielä uudelleen, sillä näytin ihan siltä kuin en olisi aurinko menneenä kesänä nähnytkään. Valkoinen naama ja taas näyttää jotain näppyjä pukkaavan esille. Talvinaama. Työpaikan vessan valaistus tosin on sellainen, että jos haluaa masentua, varmin keino on mennä vessan peilin eteen muutamaksi minuutiksi ja katsella, kuinka kamalalta naama oikein näyttääkään. Tulos on taattu.

Tänä syksynä väsymyksen tekijöitä on tavallista enemmän (en ole raskaana, jos se jollekin tuli mieleen), kun kunnolliseen vapaa-aikaan ei tunnu riittävän tunteja. Tai jos muutaman tunnin käyttää eimitääntekemiseen, tulee huono omatunto.

Töissä alkoi kesän aikana projekti, jonka toteutus alusta lähtien oli huonosti suunniteltu. Sekaannuksia ja sekoiluja toisensa perään. Homman setviminen napsahti kielitaitosyistä minulle, ja siinä sitä on riittänyt ajanvietettä jokaiseksi työpäiväksi kaikkien aikaisempien hommien lisäksi. Vastapuoli asetti viikko sitten uuden yhteyshenkilön, joka onneksi tuntuu olevan säntillisempi kuin aiempi. Nyt meitä on sitten kaksi, jotka yrittävät availla solmuja yhteistuumin.

Ja sitten on The Projekti, jonka olen tainnut joskus mainita ohimennen. Paljastetaan siitä nyt sen verran, että kyseessä on loppusuoralla oleva opintoprojekti. Siihen meneekin sitten tällä hetkellä jotakuinkin kaikki liikenevä vapaa-aika, sillä se pitäisi saada pakettiin syksyn aikana. Muuten menee yliajalle.

Kun projekti on valmis, en enää ikinä opiskele yhtään mitään, vaan keskityn kaikkeen siihen, joka nyt jää ajan puutteessa syrjään. Yksi harmittavasti tekemättä jäävistä asioista on kirjoittaminen. Tai kirjoitanhan minä, suollan tekstiä illasta toiseen, mutta en tänne blogiin.

Ryhdyn erakoksi, ainakin harkitsen

Taas on alkanut tuntua siltä, ettei mihinkään riitä aikaa ja varsinkaan energiaa. Kaikki aika menee töissä istumiseen tai kaikenmaailman velvollisuuksien hoitamiseen. En ehdi ja sitten kun aikaa olisi en jaksa tehdä sitä, mitä oikeasti haluaisin tehdä.

Niillä asioilla, jotka jäävät tekemättä, on yksi yhteinen nimittäjä. Ne ovat minun omia juttujani, jotka eivät hyödytä työnantajaa, miestä ja muita ihmisiä, jotka katsovat asialliseksi vaatia osansa minun ajastani. Esimerkiksi blogi jää hunningolle, ja sitten, kun tänne ehdin, saan aikaiseksi vain valitusta enkä sitä, mitä oikeasti haluaisin kirjoittaa eli fiktiota. Niin, tässä lienee paikallaan todeta, etten ole unohtanut pyytämiäni ja saamiani kirjoitushaasteita. Palaan niihin kyllä sopivan hetken koittaessa.

Miten päästä pois kaikkien vaatimusten ulottuvilta ja saada aikani omaan hallintaani? Onko ainoa mahdollisuus paeta järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja ryhtyä erakoksi? Muuttaa korpeen, jossa edes naapurit eivät häiritse, ja ryhtyä elämään luontaistaloudessa? Nettiyhteyden voisin kuitenkin ottaa sinnekin. Aivan täydellinen eristäytyminen ei ole vaatimus, vain sellainen, jossa pystyn itse kontrolloimaan, kenen kanssa ja miten kommunikoin.

* * * *
Päivän ruokainnovaatio sisältää pussimuusipussillisen, ruisjauhopussin jämät, vajaan pestopurkillisen, joka uhkaa mennä vanhaksi, ruokaöljypullon pohjat sekä juuston, jota kukaan ei näytä syövän - eli kaappien raivaus jatkuu teemalla 'älä osta mitään' (paitsi vihanneksia ja hedelmiä). Pussimuusijauhosta ja ruisjauhoista syntyi piiraspohja, nesteeksi öljytilkka ja vettä sen verran, että taikinasta tuli sopivan vahvuista. Painellaan vuoan pohjalle, päälle pestoa sekä muutama tomaatti pilkottaa ja valkosipulilla maustettuna, päällimmäiseksi juusto. Paistetaan uunissa.

En ymmärrä, miksi kaapista löytyi pussimuusia. Minä en ikinä laita sitä, koska se maistuu pahalta. Lienee miehen ostoksia.

Köh ja niiiiiisk!

Otsikko kuvaa viime päivien äänimaailmaa täällä sairashuoneella. Kesäflunssa on vihoviimeinen tauti, jolta toivoisi välttyvänsä, mutta muutama päivä sitten se iski eikä loppua näy vieläkään.

Taudin alkuvaihe, jolloin nenä vuotaa valtoimenaan - ja joka tällä kertaa kesti kolme päivää - on paitsi äärettömän ärsyttävä myös hämmästyttävä. Mistä se kaikki neste oikein tulee?? Eikö siitä jo kaiken järjen mukaan pitäisi seurata nestehukka, jos nenä vuotaa (ainakin) litran tunnissa? Ja se aivastelu, kun jossakin syvällä nenän sisällä on jotain äärettömän kutittavaa, joka ei suostu tulemaan ulos. Jatkuvasti pitää olla nenäliinapaketti käden ulottuvilla ja seuraava paketti valmiina odottamassa. Itse asiassa on vaikea edes tehdä mitään, kun jatkuvasti joutuu niistämään.

Kolmantena nenänvuotopäivänä mieskin alkoi uskoa, että minulla tosiaan on Tauti. Sitten hän ryhtyi kyselemaan, enkö voisi jo hillitä niistämistä, kun jatkuva niiskutus häiritsee hänen eimitääntekemistään. No, seuraavana päivänä minä sitten lopetin jatkuvan niiskuttamisen ja ryhdyin sen sijaan yskimään. Arvatkaapa tuliko siitäkin valituksia? Se hyväkäs väittää, että yskin liikaa ja hänen telkkarin katselunsa häiriintyy. KÖH!, sanon minä tuollaiselle valittajalle.

Lomaa olisi jäljellä vielä viikko. Enköhän minä siinä ajassa toivu Taudista, jottei tarvitse sairastaa työnantajan ajalla. *sarc*

Kotona taas...

Viikko etelässä on lusittu. Viikko ilman rannekelloa, mikä oli miehelle uusi ja outo tilanne. Siis minun rannekellottomuuteni, ei hänen, ja siitä johtuva täydellinen tietämättömyyteni kellonajasta. Joutui raukka kaivamaan kännykän taskustaan, jos jostakin syystä halusi tietää ajan.

En myöskään nähnyt lämpömittaria koko aikana, minkä takia en raportoi lämpöasteista. Sen voin kuitenkin todeta, että niitä oli riittävästi, jotta saatoin kuljeskella kevyessä sinisessä kesämekossa jäätelöä syöden. Varsinkin viikon loppupuolella se oli oikein passeli asu yhdistettynä aurinkovoiteeseen. Jostakin syystä kyseinen mekko näytti keräävän huomiota, ihan positiivista sellaista, ja vastaantulijat saattoivat toivottaa hyvää päivää. Loogisesti päättelin, että aurinkolasit silmillä vaikutin varmaankin filmitähdeltä, joka lomailee incognito.

Vaa'alla en ole tohtinut vielä käydä kotiin palattua. Sen verran paikallisia herkkuja tuli nautittua sekä aamiaiseksi, lounaaksi että päivälliseksi. Tosin kun kyseessä on terveellinen välimerellinen ruoka, ei kai sen syömisestä pidä huolissaan olla. Eihän?

Aurinkovoiteen suojakerroin 30 osoittautui erinomaiseksi valinnaksi, ja voin suositella käyttämääni Lumenen aurinkovoidetta. Tämä ei ole maksettu mainos, mutta jos Lumene haluaa antaa tuotteitaan testattavaksi, voin kyllä uhrautua ja ottaa ne vastaan. ;) Ennen lomaa käyty suojakerroinjupakka ratkesi niin, että bonuslapselle leviteltiin alkupäivinä samaista kerrointa ja sitten siirryttiin astetta pienempään. Tämä tapahtui hänen äitinsä siunauksella sekä sillä sivuhuomautuksella, että pääasiassa emme maanneet rannalla, jottei kukaan nyt epäile meidän leikkineen kohtalolla. Miehelle, joka ei ikinä pala eikä siksi käytä aurinkovoiteita, kelpasi myös kerroin 30 sen jälkeen, kun käsivarret olivat jostain kumman syystä ottaneet väärää väriä heti toisena lomapäivänä.

Kameraakin käytin ahkerasti, mikä kirvoitti seurueelta sen suuntaisia kommentteja, ettei jokaista kukkivaa puskaa tms. tarvitse ikuistaa. Mutta minkä minä sille voin, että jaksan aina ihastella ylisuuria pelargonioita, puun kokoisia fiikuksia ja erinäisiä muita nimettömäksi jääneitä, loistavan värisillä kukilla koreilevia pensaita, kun taas muu seurue hädin tuskin huomaa niiden olemassaolon. Sinistäkin sinisempi meri sentään tarttui myös miesten verkkokalvoihin.

Laitan muutaman valitun otoksen näytille, kunhan saan ensin hieman käytyä läpi kuvia.

Kiitos kaikille, jotka ovat osallistuneet viikko sitten antamaani haasteeseen ja haastaneet minut kirjoittamaan! Haasteita saa edelleen antaa, jos siltä tuntuu, ja tämä koskee myös muita kuin vakiokommentoijia. Alan laatia tarinoita pienen tuumaushetken jälkeen.

Lankesin kiusaukseen

Olin viikonlopun pääkaupungin vilskeessä hurvittelemassa, niin kuin keski-ikäistyvä rouvashenkilö hurvittelee. Ja kyllä se rentoutti! Olihan minulla ihan agendakin toteutettavana, joten aivan tuuliajolla ei sentään oltu. 

Piti ensinnäkin tavata ihmisiä, joita nykyään näen aivan liian harvoin. Juorujen päivittäminen nokikkain on paljon, paljon antoisampaa kuin vaikka sähköpostilla. Ja erityisen antoisaa on tehdä se aurinkoisella terassilla trendikkäiden ihmisten keskellä istuen kuvitellen itse olevansa trendikkäämpi kuin onkaan. Miten minulla nykyään normaalisti onkin niin epätrendikäs olo??

Olin jo ennakkoon päättänyt käydä Kakkugalleriassa, jossa söin suurella nautinnolla ylläolevan kakunpalan. Se ei ollut se lankeemus, koska olin tosiaan suunnitellut näin tekeväni. Eikä sitä tee lankeemukseksi sekään, että olen edelleen kromin avustuksella suklaakatkolla, koska se katko koskee nimenomaan suklaata, ei muuta makeaa. Eikä tuossa kakussa ollut hiventäkään suklaata, joten selvisin puhtain paperein.

Agendaan kuului myös kaupoissa kiertelyä ja sillä kohtaa se lankeemus sitten tapahtui. Ei niin, että olisin sortunut ystävättären villitsemäksi ja sen seurauksena palannut kotiin kädet täynnä ostoskasseja, vaan poikkesin ihan itse, ehdoin tahdoin ja vaarat tiedostaen Marimekkoon. Ihan vain katsomaan, mitä siellä on. Höh, onko sieltä koskaan päästy ulos ilman unikkokuvioista muovikassia tai ainakin jotain takaraivoon kaihertamaan jäänyttä juttua? No ei! Eikä päästy tälläkään kertaa. 

Olin aivan tuskissani kohdattuani laukun, joka suorastaan rukoili pääsyä mukanani kotiin. Yritin lähteä pois, mutta se huusi perääni, ja jouduin palaamaan takaisin. Selitin sille, että en voi ostaa sitä ja pankkikorttikin rasittuu ihan liikaa, jos sitä joutuu Marimekon kassalla vinguttamaan. Mutta mikään ei auttanut, ja lopulta jouduin myöntämään, että kai minun sitten on kerran kesässä suotava itselleni uusi laukku. Mutta vain sen kerran. Ja niin Marimekko-laukkukokoelmani sai uuden jäsenen.

Marimekon kassahenkilö muuten teititteli minua, ja se kieltämättä lisäsi sitä keski-ikäistyvän rouvashenkilön tunnetta. Jatkoin matkaa unikkokassi heiluen ja Marimekko-laukkukokoelman vanhempi jäsen kainalossa Nansoon, jossa teitittely jatkui. Hyvä sentään, etteivät rouvaksi puhutelleet. Sieltä kykenin sentään selviytymään ulos ilman repsahduksia, vaikka se jonkin verran henkistä itseään sormille läpsimistä vaatikin. 

Ahkera

Mää en ol mikkää ahkera. Joku voi luul, et mää ole, mut se o vaa silmälumet. Oikeesti mää ole tavallise laiska ihmine. Mialuite mää en tekis mittää, enkä ainaka mittää hyäryllist. Ninko semmost, mikä yleise käsitykse mukkaa o hyäryllist. Se mikä sit o minu omast miälestäni hyäryllist, onki iha toine juttu.

Mää ole kyl kamala ahkera sillo, ko mää saa tehr jottai kivvaa. Mää voi vaik istuu konneel koko päivä ja lukkee toiste ihmise plokei ja vaik viäl kirjottaa ommaani. Siin hommas mää ole ahkera, mut jos joltai muult kysytää, ni se sannoo, et mää ole laiska ko mää vaa istu pöyrä viäres enkä tee yhtää mittää.

Iha erityisesti minnuu ruppee laiskottammaa töis, ko tarttis tehr jottai oikeit töit. Mää koita siirtää niit etteempäi, ettei niit vaa tarttis tehr tännää. Ainakaa kaikkii. Se johtuu kyl oikeesti siit, et mun tyäni o hiuka tylsä ja minnuu ruppee pitkästyttämää, ko ain tarttis tehr niit samoi tylsii töit. Et ei se ny iha pelkästää mu laiskuurestani johru. Mut sit sammaa aikaa, ko mää koita ol tekemät liia paljo niit tylsii töit, ni mää koita kans näyttää ahkeralt sillai, et kaikki luulee, et mää paina töit koko aja.

Älkää ny silti kumminkaa luulko, etten mää saa töitäni tehryks. Kyl mää ain kaikki tyät tee ja viäl määräaikaa mennes. Toisaalt ko sanotaa, et "aika hoitaa", ni mää ole huamannu, et se o iha totta. Semmoste asioitte kans o joskus parempi orottaa, joist ei oikei tiär, et mitä niil pitäs tehr, tai jos ne tuntuu kamala vaivalloisilt. Ussei siihe o semmone syy, et joku, joka ei ittekää tiär, mitä niil asioil pitäs tehr, o iha varmuure vuaks keksinyt, et niil tarttis tehr kauheesti jottai, ja antanu homma sit jonku toise tehtäväks. Sit ko hiuka orottaa eikä pir mittää turhaa kiiret, ni yhten päivän huamaaki, ettei sil ennää tartte tehr yhtää mittää. Aika o hoitanu semmose onkelma, joka ei itte asias mikkää onkelma ollukkaa.

Mää muista ko mu isovanhemmil oli semmone ajatus, et koko aja pittää tehr jottai hyäryllist ja ol ahkera. Ne ko meni vaik kesämökil, ni ei ne siäl mittää levänny. Siäl tehtii koko aja töit. Pilkottii klapei seuraava kymmene vuare tarpeiks tai haravoitii kävyt ja neulaset pois mettäst. Mää ole kyl iha eri sukupolvee. Ei mun tartte koko aikaa tehr jottai, eikä mul siit tul huano omatunto. Kyl mää silti itte asias tykkää ko o vähä jottai tekemist, ko muute mul tullee aika pitkäks, mut se minu tekemiseni ei tartte ol mittää erityise hyäryllist.

Mut sit ko minul o jottai semmost tekemist, ko kiinnostaa minnuu, ni sit mää kyl ole ahkera. Se voi ol iha jottai oikeit töitäki, et kyl mää niitäki sillo iha miälelläni teen. Täs hommas avainsana o motivaatio eli se, et mää tunne, et mää itteki saa jottai hyätyy tai illoo tai vaik tyyrytyst siit tekemisest.

Lätinää ja ihmettelyä

Se on sitten kesä, ainakin jos kalenteria katsotaan ja mikä ettei muutenkin. Nautin siitä, että voi pukeutua kevyesti ja varjossakin tarkenee. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, mies alkaa pian valittaa, että on liian kuuma. Minun puolestani saa olla lämmin. Pitää vain pukeutua sään mukaisesti, kesälläkin.

Sain kerrankin tehtyä valtaosa takapihan kevättöistä ajoissa. Istutin, mitä olin ajatellut istuttaa ja nyt sitten odotellaan, että takapiha muuttuu reheväksi keitaaksi. Jonakin kesänä se tapahtuu, kunhan kasvit kasvavat eivätkä etanat syö kaikkea. Tänään raahasin miehen pihalle katsomaan, mitä olen siellä tehnyt, ja odotin jonkinlaista kommenttia. Ei irronnut mitään muuta kuin että miksen ole yhteen tyhjään paikkaan laittanut mitään. Huokaus...

Nyt sitten äsken tuolta sohvalta, avoimen telkkarin äärestä kuului yhtäkkiä, että "takapiha näytti ihan hienolta". Onkohan armaalla siipallani jotenkin pitkät piuhat, kun piti tuotakin palautetta prosessoida puoli päivää, ennen kuin sai sen sanotuksi?

Kuoro, jossa laulan, pieneni yllättäen yhdellä hengellä juuri ennen kauden loppua. Yksi laulaja sai potkut, syynä laulutaidottomuus. Tällä rouvalla oli huomattavan suuria vaikeuksia pysyä nuotissa eikä ilmeisesti itsellä aavistustakaan asiasta. Asiasta on sipisty ja supistu koko talvi ja toivottu, että realiteetit selviäisivät asianomaiselle, joka sitten toivottavasti tekisi omat ratkaisunsa. Mutta kun ei. Melko pienessä kuorossa yksi väärinlaulaja voi tehdä paljon vahinkoa, joten kuoronjohtaja oli lopulta ottanut härkää sarvista. Erittäin hankala ja ikävä tilanne, johon ei ollut kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua, mutta nyt ongelma on sitten jollakin tavalla ratkaistu.

Toinen kissoista alkoi taas oksennella ja piti käydä hakemassa troppia vaivaan, kun se ei kotikonsteilla loppunut. Mitä ilmeisimmin kyse oli karvapalloista. Pitää ilmeisesti alkaa harjata kissaa useammin, ettei sen tarvitse nieleskellä kaikkia irtokarvoja. Ja nyt kun maha taas toimii, kissa aloitti laihiksen. Elopainoa on kertynyt sen verran ylimääräistä, että siitä pitäisi osa saada häviämään. Painonpudotusta on yritetty ennenkin mutta ilman minkäänlaisia tuloksia. Aikaisemmin ainoa näkyvä seuraus dieetistä on ollut se, että kissalle ovat alkaneet maistua keittiön lattialle pudonneet leivänmuruset. Nyt oli kuitenkin tullut uudenlaista dieettiruokaa, jonka kanssa voi olla vähän joustavampi, jos kissa alkaa vaikuttaa liian nälkäiseltä.

Minä itse olen napsinut kromitabletteja nyt viikon ja eikä suklaanhimo ole yltynyt liian kovaksi. En osaa sanoa, auttaako kromi oikeasti vai olenko muuten vain motivoitunut olemaan syömättä suklaata. Epäilen kuitenkin, että kyllä se himo vielä jonakin kauniina päivänä iskee.