Lusikka

Martti seisoi varpaat viivan takana ja valmistautui suoritukseensa. Nyt oli totuuden hetki, vauhdittoman pituushypyn viimeinen kierros. Hän veti syvään henkeä, kumartui, jännitti kaikki lihaksensa ja leiskautti, kurotti eteenpäin ja tömähti hiekkaan. Kolme metriä oli lähellä mutta edelleen muutama sentti jäi puuttumaan. Kaksi hyppääjää oli vielä jäljellä, mutta Martti tiesi, ettei heistä olisi uhkaa hänelle. Toinen sija. Se oli lopputulos tällä kertaa.

Palkintojenjako pidettiin heti viimeisen kierroksen päätyttyä ja lopullisten tulosten varmistuttua. Martti sai onnittelujen kera käteensä alpakkalusikan, johon oli kaiverrettu roomalainen kakkonen ja takapuolelle päivämäärä ja lajin nimi "Vauh.pit.h.". 

- - - 

Viimeisetkin hautajaisvieraat olivat lähteneet, ja Liisa istahti keittiön tuolille syvään huokaisten. Päivä oli ollut pitkä ja raskas, ja huomenna pitäisi taas lähteä kaupunkiin, omaan asuntoon, pois lapsuudenkodista. Työ kutsui kansakoulunopettajaa, vaikka tuntui pahalta jättää vanhemmat yksin tässä tilanteessa. Olihan Väinön vaimo lapsineen täällä, ja Väinökin vielä pari päivää lomalla ennen kuin hänen piti palata rintamalle. Mutta ei miniä ollut vanhemmille sama kuin oma tytär, ei varsinkaan tässä tilanteessa.

Liisa nousi ja avasi laatikon, jossa lusikat olivat. Martin palkintolusikat, ne hän ottaisi itselleen. Nuorempi veli ei ollut ehtinyt naimisiin, eikä siten ollut leskeä tai lapsia perimässä hänen tavaroitaan.

- - -

-Äiti, täällä on laatikossa jotain vanhoja ruokailuvälineitä. Mä voisin ottaa nämä, niin ei tarvitse ostaa uusia sinne opiskelijaboksiin, Sirpa huuteli ullakkovaraston uumenista, jossa hän oli etsimässä tarvekaluja.

Liisa myöntyi. Hyvä vaan, että tulevat tavarat käyttöön. Tuokin laatikko on pölyttynyt ullakolla jo ainakin kymmenen vuotta. Sirpa laski haarukoita ja veitsiä ja lusikoita. Kyllä nämä riittäisivät hänelle ainakin ensialkuun. Ja teelusikoita varsinkin oli aika paljon, osassa jotain kaiverrusta ja vuosiluvut 1930-luvulta. Mitä lie ikivanhoja palkintolusikoita numeroista päätellen. 

- - -

Maarit kierteli kirpputorin pöytiä ja etsi kierrätyskelpoista tavaraa. Ihmiset myivät vaikka mitä, kun olivat siivonneet varastojaan tai tyhjentäneet kuolleiden sukulaisten asuntoja. Monet tavarat eivät oikeastaan olleet enää käyttökelpoisia alkuperäiseen tarkoitukseensa, mutta kierrätysdesignin raaka-aineeksi ne kyllä kelpasivat oikeinkin hyvin. 

Eräällä myyntipöydällä Maaritin huomion kiinnittivät teelusikat, joiden malli oli vanha. Tuollaiset olivat olleet suosittuja joskus vuosikymmeniä sitten. Maarit tervehti pöydän takana kutimen kanssa istuvaa, päälle viisikymppistä naista, ja otti lusikkanipun käteensä. Hän tarkisti leimat niiden takana ja totesi lusikoiden olevan alpakkaa. Nämä sopivat oikein hyvin, paremmin kuin hopeoidut lusikat. Hinnaksi oli merkitty neljä euroa koko nipusta, jossa oli yksitoista lusikkaa. Näistä saisi jopa hyvän katteen. 

- - -

Veera kierteli Design Marketin myyntipöytiä Kaapelitehtaalla, kun hänen silmiinsä osuivat lusikoista tehdyt kierrätyskorut. 

- Emmi, tule katsomaan, Veera huikkasi kaverilleen, joka oli pysähtynyt hipelöimään huovutettuja pannunalusia. - Katso, eikö ole ihania korviksia? Mun on ihan pakko saada tällaiset! Mitä nämä maksavat?

- Hinta on kaksikymmentäviisi euroa pari, vastasi korujen myyjä hymyillen. - Ne ovat uniikkikoruja, kaikki vähän erilaisia. Voin taata, että toisia aivan samanlaisia ei tule vastaan. En nimittäin tee sarjatyötä, vaan työstän yhden lusikan kerrallaan ja fiilis määrittää, millainen korusta tulee. 

Veera otti käteensä korvakoruparin, joka näytti tehdyn yhdestä teelusikasta. Toinen korvakoru oli tehty lusikan pesästä, johon oli leikattu koristekuvio. Toinen taas oli lusikan varren päässä oleva lapa, jonka takapuolella kiillottamisesta huolimatta näkyi vielä kaiverrusta. Siellä oli päiväys 27.8.38 ja teksti "Vauh.pit.h.". 

Veera maksoi ostoksensa ja ripusti uudet korvakorut heti korviinsa, ennen kuin jatkoi tyytyväisenä matkaa kohti seuraavan myyjän vaaterekkejä.

* * *
"Haasta minut kirjoittamaan"
Tämä tarina on vastaus Puskissan antamaan haasteeseen "lusikka". 

Identtinen dilemma

Peruskoulutuskausi läheni loppuaan ja kouluttajat haastattelivat joukkueensa alokkaita, aakkosjärjestyksessä tietenkin. Tarkoituksena oli keskustella siitä, miten varusmiesten koulutus jatkuu p-kauden jälkeen ja kuulla myös alokkaiden omia ajatuksia asiasta.

Alokas Metsälä TM astui sisään, sulki oven perässään ja tervehti kouluttajia ovelta kantapäät yhdessä.

- Olkaa hyvä, kehotti yliluutnantti osoittaen tuolia ja vilkaisi papereitaan. - Metsälä, Metsälä... Timohan te olette, eikö niin?
- Teemu, herra yliluutnantti, korjasi alokas.
- Aivan, aivan... Tässähän ne teidän paperinne ovat, yliluutnantti sanoi. - Katsotaanpa nyt ensin tähänastista suoritusta.

Luutnantti, joukkueen kakkoskouluttaja, kävi läpi Metsälän P-kokeiden pisteet, ampumataitotestin ja Cooperin testin tulokset sekä totesi hänen osallistuneen kaikille marsseille ja muutkin suoritukset näyttivät olevan tehty. Vapautuspäiviä tähän mennessä oli kertynyt kolme. Ei rangaistuksia eikä ojennuksia. Numeroilla mitattuna alokkaan peruskoulutuskausi oli tähän mennessä sujunut varsin keskimääräisesti.

- Mitä te nyt itse ajattelette jatkosta? Kiinnostaako teitä jokin tietty koulutushaara? kyseli yliluutnantti.
- No, velipojan kanssa ollaan juteltu, että me voitais ruveta vaikka viestimiehiksi, tai sitten ihan kiväärimiehiksi, jos viestilinjalle ei päästä, Metsälän vastaus kuului.
- Kumpi teitä itseänne kiinnostaa enemmän? luutnantti puuttui puheeseen yrittäen saada täsmennystä.
- Me kun ajateltiin...
- Siis te itse. Jos nyt unohdetaan se velipoika hetkeksi.
- Ai minä itse vai? En mä oikein tiedä... Mutta me ollaan kyllä juteltu siitä viestilinjasta velipojan kanssa, alokas vastasi hieman hämmentyneen oloisena.
- Viestilinja siis ykkösenä ja kiväärilinja toisena toiveena, yliluutnantti huokaisi ja raapusteli merkintöjä papereihinsa. - Entäpä sitten miehistö vai johtajakoulutus? Miten suhtaudutte aliupseerikouluun? Vastustatteko vai oletteko halukas? Vai suhtaudutteko siihen neutraalisti?
- Ei me kyllä kauhean halukkaita olla, alokas vastasi. - Mutta kyllä kai me aukkiin kuitenkin mennään, jos niin käsketään. Että ei me niinku varsinaisesti vastusteta sitä.
- Olikos teillä tästä asiasta jotain henkilökohtaista mielipidettä? luutnantti kysäisi yrittäen pitää naamansa peruslukemilla.
- Henkilökohtaista? Mitä se niinku tarkoittaa? alokas oli ymmällään.
- Että onko teillä ja veljellänne mahdollisesti eriäviä mielipiteitä asiasta, tarkensi luutnantti.
- Ei kai meillä... Kyllä me siitä juteltiin, että pitäiskö meidän mennä aukkiin, kun me ollaan mietitty poliisikoulua ja siitä saisi pisteitä, mutta sitten me tultiin siihen tulokseen, ettei me sitten ehkä kumminkaan sinne pyritä, kun meillä on kyllä muitakin suunnitelmia, pohdiskeli alokas.
- Vai niin... Merkitään tänne sitten että "ei vastusta", yliluutnantti huokaisi entistä syvempään. - Siinä olikin sitten kaikki. Voitte poistua, ja käskekää seuraava sisään saman tien.

Alokas Metsälä TM poistui ja samalla ovenavauksella sisään astui seuraava alokas, jonka nimilapussa luki "alok Metsälä TM", sulki oven perässään ja tervehti kouluttajia ovelta kantapäät yhdessä. Hänet pyydettiin istumaan, ja keskustelu alkoi samaan tapaan kuin edellisenkin alokkaan kanssa. Ainoa ero oli, että tällä kertaa etunimeksi varmistettiin Timo. Keskustelun kulku oli jotakuinkin samanlainen kuin edellä, koulutustoivomukset täsmälleen samat, mutta pari lisäfaktaa kouluttajat saivat tältä alokkaalta selville. Alokkailla Metsälä TM ja Metsälä TM ei ollut ainoastaan täsmälleen samat tulokset kaikissa p-kaudella testatuissa asioissa vaan myös yhteinen auto ja yhteinen kännykkä.

Metsälöiden jälkeen luutnantti ja yliluutnantti pitivät kahvitauon ja pohtivat siinä samalla kaksosten tilannetta.

- Mitäs me näille Metsälöille oikein tehdään? Pitäisikö ne erottaa toisistaan? Saisivat vähän itsenäistyä.
- Se olisikin ilmeisesti täysin uusi tilanne molemmille. Luuletko, että ne selviäisivät siitä?
- Ei kai ne nyt koko ikäänsä aio kylki kyljessä olla.
- Siltä se kyllä vähän kuulosti. Minä olen välillä käskenyt ne eri ryhmiin ihan tarkoituksella, mutta jotenkin ne aina ovat kuitenkin sitten päätyneet samaan ryhmään. Ja aina ne ovat pari, jos jotain tehdään parittain. Ja sitä paitsi kun kaikki tulokset ovat samat, niin millä perusteella käsket yhden yhdelle ja toisen toiselle linjalle?
- Entä muut suoritukset? Voisiko niiden perusteella tehdä jotain eroa?
- Mutta kun ei niissä ole mitään eroa. Ja jos onkin, en minä ainakaan pysty sanomaan, kumpi niistä on kumpi. Täysin identtiset naamat, eikä nimikirjaimistakaan ole apua.
- Entäs ryhmänjohtajien arviot? Kai ryhmänjohtajat osaavat ne erottaa toisistaan?
- No katsotaanpa... Metsälä TM ja Metsälä TM... Ei helvetti, nämä arviothan ovat sanasta sanaan samanlaiset!
- Ei sitten ollut apua niistäkään...
- No ei... En minä kyllä muista, että tällaista pariskuntaa olisi ennen tullut vastaan. Onhan meillä ollut kaksosia täällä ennenkin, ja pari vuotta sitten oli ne identtiset tytöt...
- Joo, ne isotissiset lettipäät!
- ...mutta eivät nekään olleet näin samanlaiset.
- Jos pidettäisiin arpajaiset?
- Kai se sitten on aika sama, arvotaanko koulutushaarat vai mennäänkö mutulla.
- Nyt mä keksin! Arvotaan toinen niistä kolmoskomppaniaan. Meiltähän lähtee sinne joka tapauksessa seitsemän taistelijaa niiden vajetta paikkaamaan.
- Tai vielä parempi, annetaan ne molemmat kolmoselle. Sitten ne ei enää ole meidän ongelma.
- Onko se ongelma, jos ne ovat täällä molemmat?
- No periaatteessa kai ei, mutta ei niitä kyllä aukkiin voi laittaa, jos ne ei pystykään toimimaan itsenäisesti.
- Ei johtajakoulutukseen, siitä olen kyllä samaa mieltä. Mutta kyllä minua henkilökohtaisesti ihan hiukkasta enemmänkin saattaa häiritä, jos en pysty erottamaan taistelijoita toisistaan. Joten viestimiehiä niistä ei ainakaan tehdä, minä en niitä ristikseni ota. Mutta kiväärilinjalle voidaan laittaa.
- Tehdään niin. Saadaan samalla maksettua Niemiselle takaisin sen viimekertainen jäynä. Varmaan muistat vielä ne edellisen saapumiserän Espan sissit, jotka se lykkäsi meille.
- Aivan! Ja laitetaan samaan pakettiin vielä se yksi vasuri.

***
"Haasta minut kirjoittamaan"
Tämä tarina on vastaus Na-tan antamaan haasteeseen, joka kuului seuraavasti: "ehdotan sanaksi 'kaksoset sotilasalokkaat' ja tyylilaji huumori".

Matkaradio

Kuplavolkkari kaarsi parkkipaikalle, joka aurinkoisena heinäkuun päivänä oli lähes täynnä rannalle menijöiden autoja. Seppo löysi kuitenkin vapaan paikan takarivistä, jossa ei ollut puiden luomaa varjoa. Auto olisi tulikuuma takaisin lähdettäessä, mutta saihan ikkunat auki.

Seppo ja hänen vieressään etupenkillä istunut Markku astuivat ulos autosta ja käänsivät penkkejä eteenpäin niin, että Anneli ja Terttu pääsivät myös kömpimään ulos. Tavaratilasta otettiin kannettavaksi rantavarusteet. Seurue kiipesi parkkipaikalta ylös pienen harjumaisen muodostelman päälle, josta rantaan johtavat pitkospuut alkoivat. Ravintola jäi vasemmalle, kun matka jatkui kohti dyynejä ja merta. Naiset riisuivat saman tien sandaalinsa ja jatkoivat paljain jaloin. Vastaantulijoita piti välillä väistää pois pitkospuilta ja astua pehmeään, upottavaan hiekkaan, joka poltteli jalkoja.

Tällaisella kelillä kelpasi todellakin lähteä Yyteriin nauttimaan kesästä. Merivesi oli kylmää, mutta rannassa oli pitkälle matalaa vettä, joka kyllä lämpeni auringossa. Dyynien takana ei tuntunut tuuli, mutta niiden päälle päästyä meressä näkyi pieniä laineita, jotka viistosti loiskuivat kohti rantaviivaa.

Seurue lähti rannalle saavuttuaan etsimään dyynien kainalosta sopivaa paikkaa, jossa saisi oman rauhan. Sellainen löytyi hetken etsimisen jälkeen, sillä moni muukin oli halunnut samanlaisen paikan, ja viltit levitettiin dyyninnyppylöiden välissä olevaan syvennykseen. Kylmälaukulle löytyi pieni varjopaikka dyynin kyljestä. Seppo asetti matkaradion pyyhkeistä tyhjennetyn kassin päälle, suojaan hiekalta, veti antennin ylös ja alkoi etsiä asemaa.

- Sul taitaa ol uus matkararjo, totesi Markku Sepon touhuja silmäillen.
- Juu, mää osti tämä Ruattist, ko me käytii siäl Anneli kans viime viikol, vastasi Seppo.
- Mitäs te Ruattis? Olitteko iha lomailemas vai? uteli Terttu.
- Kyl, me meinattii, et tehrää piäni lomamatka oikei ulkomail. Mentii laival Sundsvallii ja oltii siäl pari päivää vähä kattelemas ympärillemme, selvitti Seppo reteenä. Eiväthän sitä kaikki ulkomailla lomailleet, eivät edes Ruotsissa asti.
- Vai sillai. Tommone olis kyl hiano peli, ihasteli Markku radiota. - Kui paljo siit tartti tullii maksaa?
- Emmää maksanu mittää, Seppo iski silmää.
- Kui sillai? Markku ihmetteli.
- Se salakuljetti sen, Anneli vastasi Sepon puolesta. - Kyl mää sil sanoi, et mitä jos jäät kiinni, ni jourut vaik vankilaa!
- Muttei käynyt kuinkaa, ko ei ne eres vilkassukkaa meit, naureskeli Seppo. - Se on hyvä, ko Anneli o nii viattoma näköne, et kukkaa ei usko minustakkaa mittää pahhaa, ko mää Anneli kans kulje.

Hammasharja

Oli lauantai-ilta ja Mäkelän saunanpiipusta leijaili hiljalleen savua. Saunakamarissakin alkoi tuoksua vihta, kun saunan ovi aukesi ja talon hiukan alle parikymppiset tyttäret tulivat ulos saunasta. Tytöt ottivat pyyhkeensä ja alkoivat kuivata itseään. Laila asettui peilin eteen ja alkoi selvitellä hiuksiaan kammalla.

- Minä kyllä leikkaan hiukset lyhyiksi tänä kesänä. Nämä ovat aina niin takussa, että lähtee isoja tuppoja, kun kampaan hiuksia saunan jälkeen, huokaisi Laila ja kiskoi kampaa märkien hiusten läpi.
- Antaisit hiusten kuivahtaa vähän ensin, neuvoi Eeva nuorempaa siskoansa hammasharja suussa. - Mennään jo ulos vilvottelemaan, että Esko pääsee saunaan.

Tytöt siirtyivät pihakeinuun istumaan, ja Eeva huhuili veljeään saunaan, hammasharja edelleen puolihuolimattomasti suupielessä. Esko meni vuorostaan saunakamariin ja alkoi riisua vaatteitaan etsiskellen samalla hammasharjaa katsellaan. Se ei ollut paikallaan, ja Esko katsoi ulos saunakamarin ovesta keinussa istuvia siskojaan. Siellähän se hammasharja keikkui.

- Eeva, tuo se hammasharja tänne! Heti! huusi Esko harmistuneena. Aina tuo Eeva kuljetteli tavaroita pitkin poikin.
- Odota nyt vähän, niin harjaan hampaat valmiiksi, vastasi Eeva tietäen, että Esko ei jaksaisi kovin kauan odottaa hermostumatta. - Eikä Lailakaan ole vielä harjannut hampaita.

Laila päästi pienen hihityksen. Kyllä Eskon lauantaiset kiireet tiedettiin. Isoveli oli tapansa mukaan lähdössä tansseihin, ja siksi ne hampaatkin piti harjata. Jos vaikka kävisi parempi flaksi tyttöjen kanssa ja pääsisi jotakuta saatille, kun henki haisi Pepsodentille. Eihän se Esko muuten hammasharjaa pahemmin kuluttanut.

Isoäiti

Pertti puki päälleen vaatteita, jotka äiti oli antanut hänelle. Paidan napit olivat hankalat pienille sormille ja äiti tuli auttamaan niiden kiinni saamisessa. Polvihousut Pertti sai puettua itse, sillä niiden napit olivat isommat, ja olkaimet sujahtivat paikoilleen jo vanhasta tottumuksesta. Kengännauhojen sitominen oli äidin tehtävä. Elsa katsahti viisivuotiastaan arvioiden ja tarttui vielä kampaan. Kihara tukka oli vallaton, mutta kammalla ja vedellä sekin talttui sen verran, että poika oli valmis joka-aamuiseen rutiiniin.

- No niin, nyt voit mennä tervehtimään isoäitiä, Elsa sanoi kumartuen Pertin puoleen. - Muista koputtaa oveen ja odottaa, kunnes sinut käsketään sisälle.

Pertti lähti kohti peräkamaria, jossa isoäiti asui. Tähän asti äiti oli tullut hänen kanssaan, mutta nyt hän meni yksin. Viisivuotias oli jo niin iso poika, että kyllä sen piti sujua. Elsa seurasi kuitenkin vaivihkaa Pertin perässä ja tarkkaili tilannetta. Olihan tätä harjoiteltu jo pari viikkoa niin, että Elsa oli ollut Pertin mukana vain antamassa ohjeita ja muistuttamassa, mitä piti tehdä.

Pertti oli reipas miehenalku, mutta siitä huolimatta Elsaa hiukan jännitti. Miehen kotona oli erilaiset tavat kuin mihin hän oli tottunut. Elsa oli aina sinutellut vanhempiaan, eikä heillä muutenkaan ollut oltu kovin muodollisia, vaikka hyvä tavat tietenkin olivat kunniassa. Väinö, Elsan mies, taas teititteli äitiään. Kyllähän Elsa sen ymmärsi, että vanhaa ihmistä teititeltiin, ja niin hänkin tietenkin puhutteli anoppiaan, mutta se tuntui vähän oudolta, että Väinö oli jo lapsesta lähtien teititellyt vanhempiaan. Ja nyt Pertin piti myös teititellä isoäitiään.

Pertti koputti isoäidin kamarin oveen ja ojensi jo kätensä ylöspäin kohti ovenkahvaa kunnes muisti äidin ohjeet. Kamarista kuului keinutuolin narahdus ja isoäidin ääni, joka käski sisään. Pertti avasi oven ja astui kynnyksen yli.

- Hyvää huomenta, isoäiti, kuuli Elsa kirkkaan lapsenäänen sanovan ja näki, miten Pertti ojensi kätensä isoäidille ja kumarsi.
- Hyvää huomenta, vastasi isoäiti. - Suljepa ovi ja tule sitten istumaan tähän jakkaralle.

Pertti teki työtä käskettyä ja Elsa saattoi huokaista helpotuksesta. Sehän meni hyvin. Isoäiti oli niin tarkka siitä, että lapset - ja aikuisetkin - kävivät toivottamassa hyvää huomenta joka aamu. Kun muodollisuudet oli hoidettu, isoäiti saattoi pyytää vierasta istumaan ja juttelemaan hetkeksi.

Elsa palasi keittiöön ja alkoi alustaa taikinaa. Hän oli sytyttänyt tulen leivinuuniin jo aamuvarhaisella, kun Pertti vielä nukkui ja Väinökin vasta teki lähtöä talliin. Muutaman minuutin kuluttua isoäidin kamarin ovi kävi ja Pertti ilmestyi keittiöön käärepaperissa oleva karamelli kädessään.

- Katso äiti! Isoäiti antoi minulle karamellin, näytti Pertti silmät loistaen.
- Muistitko sinä kiittää?, kysyi Elsa. Juttelutuokio oli näköjään sujunut hyvin.
- Muistin, vastasi Pertti.
- Hyvä! Laitetaanpa se karamelli tänne kaapin päälle odottamaan sunnuntaita, Elsa sanoi laittaen Pertin saaman herkun parempaan talteen. - Saat sen sitten, kun tulemme kirkosta.

Suihkuverho

Päivän työlista... Katsotaanpa... Asunto F 101 ja pattereiden tarkistus. Asukkaat valittaneet, että on kylmä. No eihän se mukavaa ole, jos ei lämmitys toimi marraskuussa. Mennäänpä sitten sinne ensin. Mikäs talo se nyt olikaan näistä? Dee, Ee, Äffä, siinähän se, ja portaat ylös. Ei oikein ovikello kilahda kunnolla. Pitäisikö sitäkin katsoa? Jos sitten pois lähtiessä... Ei näy mitään liikettä. Eikun yleisavaimella sisään sitten vaan. No jopas on kenkäkokoelma siinä lattialla! Jaa, mutta tämä onkin soluasunto ja näyttäisi olevan naisväkeä asukkaat. On täällä tosiaan vähän viileän oloista. Siinähän onkin lämpömittari seinällä. Katsotaanpa... 17 astetta. No ei se kyllä ihan normia täytä. Kylmä on patteri, ei kierrä vesi lainkaan. Termostaatti kohdallaan, mutta mitenkäs tuo sulkuventtiili tuolla. No perhana, sehän on ihan jumissa. Kukas sen näin juntturaan on vääntänyt? Onko mahtanut koskaan olla aukikaan? Noin, nyt pitäisi patterin lämmetä. Katsotaanpas sitten huoneet. Ei ole ovi lukossa... Ai täällä nukutaan vielä? Huoltomies tässä vaan, terve. Juu, heräile ihan rauhassa. Katsotaanpas muut huoneet sillä aikaa, kun tyttö tuolla heräilee. Kopikopi! Ollaankos täällä kotona? Ja täällä onkin poika ja nukkuu vielä. Jaa, onkos tämä semmoinen sekasolu? Juu, huoltomies tässä vaan, patterit tulin tarkastamaan. Sinäkö täällä tyttöjen kanssa asustelet? Ai et? Jaa, että tyttöystävän asunto? No sillä lailla sitä on nuori mies päässyt oikein yökylään. Jaa, jaa... Semmoista se on nuoruus. Mutta koitas sinäkin heräillä, niin tulen hetken päästä takaisin. Ja kolmas huone, kopikopi! No täällä ei sentään ole ketään. Juu, ja sama vika patterissa, venttiili kiinni. No jo on tiukassa tämäkin, mutta aukeaahan se kun vääntää. Noin! Kylpyhuone sitten vielä. Herrajumala, älä nyt kilju noin kovaa! Saa vielä meikäläinen slaagin. Huoltomies tässä vaan, terve! Kun oli noista pattereista valitettu niin tulin nyt niitä säätämään. Täytyisi tänne kylpyhuoneeseenkin päästä hommiin, että oletkos pian valmis? Varo, varo tyttö nyt vähän sitä suihkuverhoa, ettet revi sitä alas. Ei ole tarkoitus, että sitä käytetään vaatteena. Se on kuule vuokranantajan omaisuutta. Jos revit, niin itse joudut hankkimaan uuden, kun minä tässä olen todistajana, että miten se oikein hajosi. Niin, niin... Aika vauhdilla sinä sinne verhon taakse kyllä hyppäsit. Ei näkynyt kuin vilahdus paljasta takapuolta. Vähän on kyllä läpinäkyvä tuo verhokin... Jos minä annan sinulle tästä pyyhkeen niin pääset pois sieltä suihkuverhon sisältä. Jaa että väärä pyyhe? No mikä näistä sitten on sinun? Sininen? Neiti on hyvä vaan, ei kestä kiittää. Minäpä tästä sitten katson tuota patteria, niin saat sinäkin suihkutella jatkossa vähän lämpimämmässä.

Aukio

Nainen istui metrossa opaskirjaa lukien ja seurasi samalla matkan etenemistä asemalta toiselle. Joka puolella ympärillä oli mustatukkaisia ihmisiä, joista toiset vilkuilivat häntä, eurooppalaista, uteliaasti. Olihan täällä turisteihin totuttu, mutta tähän miljoonakaupunkiin muutama kymmenenkin tuhatta turistia hukkui kuin pisara mereen.

Metrojuna alkoi taas hidastaa aseman lähestyessä. Nainen yritti kuunnella kuulutusta ja erottikin aseman nimen, Tiananmen. Nyt oli aika jäädä pois. Hän tunki itsensä ihmisjoukon mukana ulos vaunusta ja ylös portaita kohti maanpintaa. Ulos päästyään nainen katsoi karttaa ja vertasi sitä ympärillä olevaan katunäkymään, arvioi ilmansuunnat auringon perusteella ja lähti suunnistamaan kohti aukiota.

Viiden minuutin kävelyn jälkeen häneen eteensä aukeni Tiananmenin aukio, Taivaallisen rauhan aukio. Se oli suuri, riittävän suuri valtiollisiin paraateihin, joissa suurvalta esitteli voimaansa. Nainen käveli aukion keskelle tunnustellakseen sen mittasuhteita. Hän katseli amerikkalaista turistiryhmää farkkuineen, valkoisine lenkkareineen ja kameroineen, joka valui aukion poikki toistellen "oh my God". Vaikka turisteja oli paljon, kiinalaisia oli aukiolla silti enemmän. Aukion yllä näkyi leijoja, joiden lennättäjät seisoivat naru käsissään keskittyneenä pitämään ne ilmassa.

Nainen katsoi Kielletyn kaupungin suuntaan. Siinä se nyt oli. Muuri ja Taivaallisen rauhan portti ja Maon kuva, jotka hän oli nähnyt niin monta kertaa lehtien kuvissa ja televisiossa. Kielletty kaupunki sai kuitenkin odottaa vielä, sillä hänellä oli ensin muita suunnitelmia. Hän kääntyi ja alkoi kävellä kohti aukion vastakkaista laitaa ja Maon mausoleumia.

Lähestyessään mausoleumia nainen näki ihmispaljouden, joka liikkui jonoissa kohti sisäänkäyntiä. Hän katseli ympärilleen ja huomasi aukion sivulla rakennuksen, jonka täytyi olla opaskirjan mainitsema tavarasäilytys. Mausoleumiin ei saanut viedä laukkuja. Nainen kaivoi repustaan rahapussin ja kameran ja tunki ne taskuihinsa. Kameratkin olivat kiellettyjä, mutta hän ei halunnut jättää omaansa reppuun vaan toivoi, ettei ihmisiä sentään tarkastettaisi kiellettyjen esineiden varalta. Hän ojensi reppunsa luukusta sisään ja sai kuitin. Seuraavana jonossa oleva työnsi jo häntä sivuun.

Nainen käveli kohti mausoleumin sivulla olevia jonomuodostelmia katsellen paikkaa, johon hän voisi asettua. Muita turisteja ei näkynyt missään ja kiinalaiset näyttivät asettuvan jonkin jonon hännille tai pujahtavan jonottavien ihmisten väliin. Nainen valitsi oman jononsa ja alkoi kävellä sen mukana eteenpäin. Jono liikkui melko nopeasti ja saavutti tuota pikaa mausoleumin edustan ja ylös johtavat portaat, joilla oli kaupustelijoita myymässä kirjasia. "Mao manual", huusi yksi kaupustelijoista ulkomaalaisen huomatessaan ja ojensi häntä kohti Maon kuvalla varustettua esitettä. Nainen kohotti kätensä torjuvasti.

Jono eteni kohti ovea ja vartijat paimensivat ihmisiä pysymään liikkeessä. Mausoleumin eteishuoneessa oli suuri Maon patsas, jonka eteen muutamat kiinalaiset juoksivat viemään kukkia ja kumartamaan kämmenet yhteen painettuina, ennen kuin palasivat nopeasti jonoon. Aivan samanlaista käytöstä nainen oli nähnyt buddhalaistemppelissä. Jono liikkui tiukkailmeisten vartijoiden ohjaamana sisempään huoneeseen, jossa puhemies Maon balsamoitu ruumis makasi lasikaapissa. Sen kasvot olivat kelmeät ja näyttivät naisen mielestä muoviselta. Ihmisten virta kulki katkeamattomana lasikaapin ohi.

Muutaman sekunnin kuluttua nainen oli taas ulkona, mausoleumin takapuolella. Hän nouti reppunsa tavarasäilytyksestä ja tarkasti sisällön. Kaikki oli tallella. Nainen katsoi kelloaan. Kaksikymmentä minuuttia. Tämä nähtävyys oli katsottu nopeasti. Hän heitti repun selkäänsä, suuntasi uudelleen aukiolle ja käveli rauhallisesti sen yli kohti Kiellettyä kaupunkia.

Rakkauden säännöt

Maria ja Mika kävelivät kohti bussipysäkkiä. Takana oli elokuva ja sunnuntai-ilta oli aluillaan. Marialla alkoi jo olla kiire kotiin, sillä maanantaiaamun harjoitustunnin suunnitelma oli vielä kesken ja se piti saada valmiiksi ennen kuin alkaisi väsyttää liikaa. Maria tervehti vastaantulevaa miestä, sanoi hei ja hymyili.

- Kuka helvetti toi oli? Mika karjaisi ja seisahtui keskelle katua.
- Se on mun opiskelukaveri, Antti. Se on myös opetusharjoittelussa, vastasi Maria hieman hämmästyneenä Mikan agressiivisesta reaktiosta.
- Mitä sä sitä moikkailet ja hymyilet? Tollaset jutut loppuu heti!
- Et kai sä ole tosissas? Ihan normaaliahan se on tuttuja moikata, jos tulee kadulla vastaan.

Maria huomasi, että vastaus ei kelvannut Mikalle, joka seisoi edelleen kuin paikalleen nauliintuneena ja tuijotti häntä raivostuneen näköisenä. Ohi kulkevat ihmiset vilkuilivat heitä uteliaan näköisinä. Maria tunsi olonsa kiusaantuneeksi eikä tiennyt, mitä sanoa Mikalle, jotta tämä rauhoittuisi. Tällaisia raivonpuuskia oli sattunut ennenkin, ja silloin Mika ei kuullut muuta kuin oman äänensä. Itse asiassa niitä tuntui tulevan yhä useammin.

- Viitsitkö päästää irti mun käsivarresta, Maria sanoi yrittäen pitää äänensä rauhallisena. - Mun bussi lähtee ihan pian.
- Sen tyypinkö luo sä olet menossa? Mika puhisi.
- Mä menen kotiin. Mulla on vielä töitä tänään. Etkö sä muista, mitä mä sanoin sulle aikaisemmin?
- Sä valehtelet mulle. Mä tiedän sen.
- Enkä valehtele. Sähän olet ihan pimee! Ja ihan oikeasti mun pitää mennä nyt.
- Mä tulen mukaan.
- Et sä voi tulla nyt, kun mun pitää tehdä töitä. Mähän sanoin sulle ennen kuin lähdettiin.

Maria tempaisi käsivartensa irti Mikan otteesta. Hän oli kahden vaiheilla. Pitäisikö tässä vielä yrittää keskustella vai antaa jutun olla? Joka tapauksessa bussi oli lähdössä ja seuraavaa joutuisi odottamaan pitkään. Maria teki ratkaisunsa, kääntyi kannoillaan ja lähti reipasta vauhtia kohti pysäkkiä. Hän vilkaisi taakseen nähdäkseen, lähtikö Mika hänen peräänsä. Ei lähtenyt. Siellä se edelleen seisoi ja katseli hänen suuntaansa.

Bussissa istuessaan Maria mietti, mitä oli tehnyt väärin. Ei mitään, ainakaan omasta mielestään, mutta Mikan mielestä ilmeisesti kaiken mahdollisen. Tämä suhde oli alkanut mennä jotenkin omituiseen suuntaan. Mikan käsitys oli, että jos rakastettiin, niin sitten oltiin olemassa vain toisiaan varten. Muut ihmiset olivat häiriötekijöitä. Maria oli vähitellen alkanyt ymmärtää, että hänen poikaystävällään oli ihan omat ja uniikit säännöt, joita hänen olisi pitänyt noudattaa osoittaakseen rakkautensa.

Miten tässä näin oli käynyt? Suhteen alussa kaikki oli ollut niin ihanaa. Sitten Mika oli vähitellen alkanut paljastaa itsestään puolia, joiden olemassaolosta Marialla ei ollut ennen ollut aavistustakaan. Hän oli kyllä havainnut jo melko varhaisessa vaiheessa, että Mikalla ei ollut läheisiä ystäviä, mutta että hänelläkään ei saisi olla! Mika ei halunnut tavata Marian ystäviä ja keksi kaikenlaisia tekosyitä pitääkseen hänet poissa tyttöjen luota. Sitä Maria ei voinut ymmärtää ja hyväksyä. Ja miespuoliset kaverit tai edes tutut olivat kuin punainen vaate, joka sai Mikan raivostumaan välittömästi.

Maria jäi bussista ja käveli kohti kotiovea asiaa miettien. Ei tällainen voisi jatkua. Tämä suhde kaikkine Mikan sanelemine sääntöineen oli mahdoton. Sitä paitsi opinnot olivat nyt kriittisessä vaiheessa, ja Mika oli alkanut osoittaa mustasukkaisuutta myös hänen opiskeluun käyttämästään ajasta. Opiskelusta tinkimiseen Marialla ei ollut varaa, jos hän aikoi valmistua.

Avain kiertyi lukossa ja Maria astui sisään yksiöönsä. Nyt piti saada ajatukset kasaan ja tehdä tuntisuunnitelma valmiiksi. Oppikirja ja paperit odottivat pöydällä, johon ne olivat jääneet muutama tunti sitten  hänen lähtiessään elokuviin Mikan kanssa. Tämä suhde olisi nyt loppu. Sen Maria oli päättänyt.

Ilmainen mainos

Työviikko oli melkein takana. Vielä yksi oppitunti pidettävänä ja sitten alkaisi vapaa. Petri istui opettajainhuoneessa omalla nimikkopaikallaan ja silmäili tuntisuunnitelmaa. Sitten hän sulki hetkeksi silmänsä ja yritti saada oikeanlaisen hengen päälle. Aloittelevan opettajan ei kannattanut ottaa riskiä ja mennä valmistautumatta luokan eteen. Tämän ikäiset huomasivat heti, jos opettaja oli epävarma, eivätkä jättäneet käyttämättä tilaisuutta hyväkseen kokeillakseen opettajan taistelukestävyyttä.

Petri ei periaatteessa ollut niin huolissaan. Olihan hän oppinut reserviupseerikoulussa, miten joukkoja johdetaan. Mikä ettei samoja oppeja voinut soveltaa myös yläkoululaisiin. Syyslukukauden ensimmäinen jakso oli mennyt ihan siedettävästi, mitä nyt muutaman kerran oli pitänyt vähän ärjäistä. Ensin ne olivat katsoneet suu auki, mutta sitten oppi oli mennyt perille. Nyt oli toinen jakso alussa, ja vuorossa seiskaluokka, jolle Petri ei ollut aiemmin pitänyt tunteja. No, sama metodi tarvittaessa käyttöön, niin hyvä tästäkin tulee.

Kello soi välitunnin päättymisen merkiksi, ja Petri lähti kohti luokkahuonetta. Käytävällä luokan ulkopuolella oli vielä muutama oppilas, jotka katselivat lähestyvää opettajaa uteliaasti. 

- Onko toi se natsi? kuuli Petri yhden oppilaista kysyvän toisilta. Muut nyökyttelivät ja livahtivat sitten luokkaan. 

Petri astui luokkaan ja huomasi ilokseen, että oppilaat pomppasivat pystyyn käskemättä. Tämähän vaikutti hyvältä. Nämä oli joku muu jo laittanut järjestykseen. Tunti sujui varsin mukavasti ja ilman minkäänlaisia häiriöitä. Itse asiassa oppilaat vaikuttivat jopa jännittyneiltä, mutta varmaan he vain jännittivät vähän uutta opettajaa. Se vähän häiritsi, että kukaan ei tuntunut halukkaalta vastaamaan, kun hän kysyi jotain. Nekin oppilaat, jotka hän valitsi vastaamaan viittaajien puutteessa, näyttivät suorastaan pelästyneiltä. Mutta mikäs tässä opettajana ollessa, hyvähän tämä oli, että oppilaat kunnioittivat opettajaa. Petri alkoi jopa rentoutua hieman tunnin loppua kohden. 

Tunnin jälkeen Petri vaihtoi muutaman sanan parin kollegansa kanssa ennen kotiinlähtöä. Nämä olivat kummatkin hänen laillaan ensimmäistä syksyään töissä ja heillä oli silloin tällöin tapana vaihtaa ajatuksia asioiden sujumisesta. 

- Oli tosi rauhallinen tunti seiska ceen kanssa, Petri sanoi tyytyväisenä. - Nyt tuntuu siltä, että homma alkaa sujua niin kuin pitääkin.

- Niin, sinä olet tainnut vakiinnuttaa maineesi, virnuili toinen kollegoista.

- Ilmeisesti sitten. Vai mitä tarkoitat? Petri kysäisi hieman ymmällään.

- Enhän minä mitään sen kummempaa. Et ole muuten S-marketissa käynyt viime aikoina?

- En pariin varmaan pariin viikkoon. Miten niin? Petri alkoi tuntea olonsa jo vähän epämukavaksi virnistelevän kaksikon edessä.

- Ajattelin vain, ettet varmaan ole. Mutta oikein mukavaa viikonloppua.

Petri käveli autolleen. Kaupassa pitäisi käydä. Mutta mitä siellä S-marketissa sitten oli niin erikoista? Epäluulo ja uteliaisuus voittivat, ja Petri suuntasi auton kohti S-markettia. Hän pysäköi auton ja käveli kohti kaupan ovea. Silloin hän huomasi sen. Teksti oli spreiattu kaupan seinään kissankokoisilla kirjaimilla.

JÄRVELÄ ON TAPPAJA-NAZI

Simasuu

Pekka saapui töihin tapansa mukaan pari minuuttia vaille yhdeksän. Hän käveli käytävää pitkin omaa huonettaan kohti ja pani tyytyväisenä merkille, että kaikki olivat jo työn tuohussa. Naputus vain kuului, kun alaiset kirjoittivat asiakirjoja ja vastasivat sähköposteihinsa, joku puhui puhelimessa. Kahvinkin oli joku ehtinyt panna tippumaan niin, että se oli valmiina juuri yhdeksältä, jolloin oli yhteisen kahvitauon aika.

Pekka riisui päällystakkinsa, napsautti tietokoneen päälle ja kiirehti sitten saman tien kahvihuoneeseen. Aamupäiväkahvilta ei toki sopinut myöhästyä. Ei edes osastopäällikön. Siellä oli hyvä vaihtaa kuulumisia ja muutenkin jutella mukavia alaisten kanssa. Tällaisesta leppoisasta johtamistyylistä Pekka piti. Hän piti kunnia-asianaan olla hyvissä väleissä kaikkien kanssa.

Osaston väki kokoontui pöydän ääreen. Joku hörppäsi kahvikupillisensa nopeasti ja jatkoi matkaa kokoukseen. Toiset juttelivat työasioista, toiset lähestyvästä hiihtolomasta. Pekka sanoi sanan sinne, toisen tänne, myötäili sitä, mitä toiset puhuivat. Erinomainen tapa pysyä selvillä osaston tunnelmista, hän ajatteli. Kahvitauon jälkeen väki palasi huoneisiinsa ja Pekkakin lukaisi sähköpostit ennen kuin lähti kierrokselle huoneesta toiseen.

- Ville se näyttää niin pirteältä tänään, aloitti Pekka hymy huulillaan.
- Nukuin pitkästä aikaa hyvin, kun vauva ei herättänyt koko yönä, vastasi Ville.
- Niin ne lapset kasvavat, myhäili Pekka. - Oletko ehtinyt katsoa sitä esitystä, josta oli puhetta eilen?
- Rungon olen tehnyt valmiiksi mutta en muuta. Nyt on niin kiire tämän toisen asian kanssa, että se on pakko hoitaa pois alta ensin, Ville huokaisi. - Milloin sen pitikään olla valmiina?
- Lounaan jälkeenhän se kokous on, jossa minun pitäisi asia esittää. Mutta eihän tässä vielä mikään hätä ole. Jos parin tunnin kuluttua saan  powerpointin, niin ehdin sen käydä läpi ennen kokousta. Kyllähän minä sen muuten itsekin tekisin, mutta kun sinä olet tässä asiassa se paras asiantuntija. Ja sinun esityksesi ovat aina niin hyvin laadittuja, ettei siinä tarvitse kovin paljon mitään edes selitellä lisäksi.
- Niinkä vähän aikaa tässä onkin? Mahdankohan ehtiä, kun on tämä toinenkin asia tässä käsillä. Jos tosiaan voisit itse...
- Sinä, Ville, olet osaston tukipylväs, johon tiedän aina voivani luottaa, keskeytti Pekka Ville lauseen. - Tämä esitys on todella tärkeä, eikä kukaan muu kuin sinä pysty sitä laatimaan kunnolla. Kyllähän sinä tiedät, miten kriittiset hetket tässä on käsillä ja kuinka suurista asioista on kyse. Tämä on niin tärkeää, että minä ehdottomasti haluan sinun, parhaan mieheni, panostavan tähän asiaan kaiken osaamisesi. Ja sitähän sinulla on.
- No, ei kai tässä sitten auta muukaan, alistui Ville. - Tämän toisen asian kanssa joudun varmaan jäämään pariksi tunniksi ylitöihin, jotta saan sen eteenpäin tämän päivän aikana. Kai se sopii?
- Tottakai saat tehdä ylitöitä, ei siinä ole mitään ongelmaa. Ylityökieltohan on vain muodollisuus.

Pekka jatkoi matkaansa osastosihteerin huoneeseen. Marja vilkaisi epäluuloisena hänen suuntaansa mutta sai sitten naamansa peruslukemille.

- Marja se on niin simpsakan näköinen. Kyllä tuo violetti väri pukee sinua erinomaisesti. Onko se uusi pusero? En muista, olenko nähnyt sitä ennen.
- Eihän tämä enää mikään uusi ole...
- Eikö? Se on niin muodikkaan näköinen, että näyttää ihan uudelta.
- Oliko sinulla jotakin asiaa? Minulla on tässä tämä yksi homma kesken.
- Eihän minulla tässä mitään erityistä, tee vain rauhassa työsi.
- Hmh, äännähti Marja ja kääntyi takaisin papereiden puoleen.
- Tai oikeastaan... Ehtisitkö mitenkään soittaa talousosastolle ja pyytää heitä lähettämään edelliskuun matkalaskukopiot ja tositteet? Sinullahan on kuitenkin kaikki tarvittavat projektinumerot, minä en niissä pysy perässä. Kyllähän sinä tiedät, Marja, että sinä olet ainoa henkilö tällä osastolla, joka todella hallitsee nämä asiat.
- No, minä soitan.
- Tai vielä parempi, jos ehtisit käydä hakemassa ne paperit itse. Sinä kun olet niin tarkkasilmäinen, niin voisit varmistaa, että kaikki tarvittava tulee mukaan. Ne ovat ne talousosaston tytöt sellaisia huithapeleita joskus, mutta minä tiedä, että minä voin luottaa sinuun. En tiedä, mitä me teemme sitten, kun sinä, osaston tukipylväs, jäät eläkkeelle. Sinun mukanasi osastolta lähtee niin paljon hiljaista tietoa, että mehän lamaannumme täysin ilman sinua, Pekka vuodatti ylistystä.
- Ei minulla kyllä oikeastaan olisi aikaa, mutta katsotaan jos ehdin lounaan jälkeen, Marja myöntyi. Ei häntä olisi huvittanut lähteä talon toiseen päähän parin paperin takia, mutta eihän tuosta simasuusta päässyt muuten eroon. Sen hän oli oppinut vuosien varrella.
- Lounaan jälkeen sopii oikein hyvin. Eihän niillä papereilla sellaista kiirettä ole. Ja kun sinne suunnalle menet, niin käytkö kahviossa hakemassa vaikka possumunkit iltapäiväkahville koko porukalle. Osaston piikkiin tietenkin.

Pekka poistui huoneesta, ennen kuin Marja ehti vastata mitään. Hymy huulillaan hän jatkoi vielä yhden alaisen luokse.

- Katja, Katja, otapa nyt pieni tauko siinä naputtelusta. Sinä olet niin ahkera aamusta iltaan. Sinut mainittiin eilen osastopäällikköpalaverissa, Pekka nyökkäili isällisesti Katjalle, joka oli osaston uusin tulokas, vasta pari kuukautta sitten aloittanut.
- Niinkö? Katja punastui. - Toivottavasti positiivisessa mielessä.
- No tottakai! Sinä olet tehnyt niin hyvän vaikutuksen kaikkiin, että sinulle olisi ottajia muillakin osastoilla, mutta enhän minä sinusta luovu. Kyllä tuollaisesta kultakimpaleesta täytyy pitää kiinni.
- Enhän minä vielä ole edes ehtinyt tehdä mitään ihmeellistä, punasteli Katja edelleen.
- Mutta sinussa on sitä oikeaa ainesta. Kyllä minä sen heti näin jo työhaastattelussa, jatkoi Pekka kehumistaan. - Minä ajattelin, että sinä voisit avustaa minua eräässä projektissa, kun sinulla on niin hyviä ja tuoreita ideoita.
- Oikein mielelläni, innostui Katja. - Mistä siinä on kyse?
- Meidän pitäisi kehittää osaston toimintaa, luoda tiimitoimintamalli. Ajattelin, että sinulla voisi olla hyviä ideoita. Minä olen niin luutunut näihin vanhoihin prosesseihin, etten oikein edes tiedä, mistä tällaisessa asiassa pitäisi aloittaa. Jos sinä voisit vähän hahmotella tätä asiaa aluksi. Koota tietoa ja sen sellaista, niin pääsemme alkuun.
- Siinä pitäisi varmaan ensin kartoittaa osaston prosessikulut. Muistelen nähneeni prosessikaavion, mutta sen ajantasaisuus pitää ensin tarkistaa, jos se ei ole kovin tuore, mietti Katja ääneen.
- Juuri noin! Kyllä minä tiesin, että sinä tartut heti toimeen ja tiedät, mistä päästä aloittaa, riemastui Pekka. - Voit hahmotella asiaa niin pitkälle kuin pystyt. Tee vaikka valmiiksi asti, jos vauhtia riittää, hehe... Tällä osastolla on todellakin kaivattu uutta verta, kun kaikki muut ovat istuneet palleillaan jo niin pitkään, että uusia ajatuksia harvemmin enää esitetään. Mutta nyt on selvästikin toinen ääni kellossa. Sinä, Katja, olet jo näinkin lyhyessä ajassa kohonnut osaston innovatiivisimmaksi työntekijäksi ja todelliseksi tukipylvääksi. Se ei ole mikään pieni suoritus. Jatka samaan malliin.

Pekka jätti hymyilevän Katjan taakseen ja palasi omaan huoneeseensa. Hän sulki oven takanaan, napsautti varattu-valon palamaan ja istuutui tietokoneen eteen. Nyt oli päivän työt laitettu tekeytymään. Pekka klikkasi pasianssin kuvaketta ja nojautui taaksepäin tuolissaan.

Varkain

Aino istui junassa, joka oli juuri lähtenyt Tampereelta kohti Helsinkiä. Vanerisen matkalaukun hän oli nostanut hyllylle, mutta kori, jossa olivat äidin mukaan antamat tuliaiset, oli istuimen alla jalkojen takana. Eihän näinä aikoina ilman tuliaisia kehdannut mennä moneksi päiväksi kyläilemään kaupunkiin, ei varsinkaan tällainen maatalon tytär. Kyllä Helsingissäkin tiedettiin, että maalla olivat asiat monella tapaa paremmin, kun oli eläimiä omasta takaa. Kaupunkilaiset saivat vain haaveilla niistä herkuista, joita maatalojen puoreissa oli, elleivät sitten turvautuneet mustaan pörssiin.

Mutta ne äidin tuliaiset vähän epäilyttivät Ainoa. Mitä jos sotapoliisit alkaisivat tarkastaa junamatkustajien kapsäkkejä ja nyssyköitä ja löytäisivät lampaanviulun hänen koristaan? Siitä tuskin seuraisi mitään hyvää, sillä varmasti hänen epäiltäisiin vievän sitä myytäväksi. Siinähän oli näin säännöstelyn aikana ties kuinka monen ihmisen kuukausiannos, ja mustassa pörssissä siitä saisi isot rahat. Aino työnsi vaivihkaa jalallaan koria pidemmälle penkin alle.

Junamatka Vammalasta Tampereelle oli sujunut ilman ongelmia, mutta vielä oli monta tuntia piinaa edessä. Olihan lampaanviulu pakattu moninkertaiseen sanomalehtipaperiin ja korissa sen päällä oli vielä muitakin tuliaisia ja pyyheliina peittämässä kaikkea. Ei se päällepäin näyttänyt epäilyttävältä. Vai näyttikö? Entä jos sotapoliiseilla olisi koira mukanaan ja se haistaisi lihan?

Junanvaunun ovi aukesi. Sieltä ne nyt tulivat, kaksi sotapoliisia, ja näyttivät tarkastavan kaikkien henkilöpaperit. Koiraa ei sentään ollut. Aino kaivoi paperinsa valmiiksi esille, ettei sotapoliisien tarvinnut hänen kohdallaan seisoskella yhtään pidempään kuin tarpeellista.

- Henkilöpaperit.
- Tässähän ne, Aino yritti hymyillä sotapoliisille, joka silmäili häntä päästä varpaisiin.
- Minne neiti on matkalla? kysyi sotapoliisi.
- Helsinkiin minä, ystävättären luokse.
- Jaaha, jaaha... Varokaapa desantteja. Niitähän mekin tässä etsimme, mutta ei taida neiti kuulua siihen porukkaan.

Mies katseli Ainoa jo hyväntahtoisemmin ja ojensi paperit takaisin. Ainon teki mieli huokaista helpotuksesta, mutta parempi oli vielä pidätellä, kunnes molemmat sotapoliisit olisivat menneet ohi. Tai mistä sitä tiesi, kuinka monta kertaa ne kulkisivat junan läpi ennen kuin päästiin perille.

Loppumatka sujui kuitenkin ilman lisätarkastuksia, ja perillä Helsingissä Aino huomasi heti Marjatan, joka oli tullut laiturin päähän häntä vastaan. Ystävättärien jälleennäkeminen oli sydämellinen. Eiväthän he olleet tavanneet sitten viime kesän, jolloin he olivat tutustuneet rintamalla ollessaan samassa paikassa lottakomennuksella. Kuitenkin vasta saavuttuaan Marjatan kotiin ja ojennettuaan tuliaiskorin tämän äidille Aino uskalsi rentoutua.

- Hyvänen aika, mitä täällä onkaan! ihmetteli rouva ääneen avatessaan kääröjä. - Onko tämä oikein lammasta? Nythän me saimmekin oikeaa pääsiäisruokaa!

Terapian tarpeessa

- Asiakaspalvelu! Kuinka voin auttaa?
- Onko tämä nyt asiakaspalvelussa?
- Kyllä on! Kuinka voin auttaa teitä?
- Kun minä tilasin teiltä sellaisen tuotepaketin...
- Niin?
- Ja nyt se sitten tuli.
- Jaha.
- Ja siinä oli se laskukin mukana...
- Niin...
- Ja minä sen jo maksoin.
- No sepä hyvä.
- Mutta nyt minä en oikein tiedä...
- Mitä haluaisitte kysyä?
- Että mitä nämä tuotteet nyt sitten oikein ovat?
- Minkäslainen se teidän tilaamanne tuotepaketti on? Meillä kun on useampia paketteja tarjolla.
- Ettekös te tiedä, mitä te olette minulle lähettäneet?
- No, voinhan minä sen tarkistaa täältä asiakastiedoista. Mikä teidän nimenne on?
- Pirkko.
- Saisinko vielä sukunimen?
- En minä nyt oikein tiedä. Jos vaikka rupeatte soittelemaan ja kauppaamaan jotain.
- Valitettavasti teidän asiakastietojanne ei löydy pelkällä etunimellä.
- Kun minä luulin, että tämä on sellainen luottamuksellinen palvelunumero.
- Ehdottomasti on luottamuksellinen, mutta tarvitsen silti koko nimen, että löydän teidän asiakastietonne.
- Kun minun mieskin sanoi, ettei saa kertoa liikaa itsestään, kun ei tiedä, kenelle ne tiedot päätyvät.
- Vai niin... No, yritetäänpä sitten selvittää muulla tavalla, mitä te olette tilannut meiltä. Onko teillä se tuotepaketti lähettyvillä?
- Tässähän se on.
- Minkäs nimisiä ne tuotteet ovat? Voisitteko lukea mitä niissä pakkauksissa sanotaan, tai löytyvät ne tiedot siitä laskustakin.
- Voi kun en minä ilman silmälaseja näe yhtään mitään. Mutta kolme purkkia tässä on. Vähän kolisevat, kun niitä ravistaa.
- Siis jotain pillereitä olette ilmeisesti saanut?
- Hyvänen aika! Mitä te oikein olette lähettäneet minulle? Pillereitä? Enhän minä tällaisia voi syödä, kun lääkärikin on kieltänyt kaikki muut paitsi reseptillä saadut.
- Sellaisia te nyt kuitenkin olette ilmeisesti tilannut. Ehkä ne olikin tarkoitettu miehenne käyttöön.
- Ei minun mieheni tällaisia rupea syömään. Se on varma. Niin on epäileväinen ihminen.
- Vai niin. No, mitä te nyt sitten haluaisitte tehdä? Voisinko minä auttaa teitä jotenkin?
- Kyllä minä ehdottomasti palautan tällaiset pillerit!
- Käyhän se, teillä on siihen oikeus.
- Ja rahat haluan myös takaisin!
- Totta kai saatte rahanne takaisin.
- Eikä tarvitse minulle enää mitään yrittää kaupata!
- Eihän toki. Meillä ei ole tapana aktiivisesti markkinoida tuotteita suoraan asiakkaille.
- Milloin minä saan rahat takaisin?
- Teidän pitää ensin palauttaa saamanne tuotteet. Kuin viette paketin postiin, sanotte, että kyseessä on asiakaspalautus, niin se ei maksa teille mitään.
- Vai vielä pitäisi maksaa siitä huvista!
- Ei, ei! Asiakaspalautus on maksuton asiakkaalle.
- Mutta kyllä minä ne rahani haluan takaisin, joka sentin.
- Siinä ei ole mitään ongelmaa. Saatte rahanne, kun tuotteet ovat palautuneet meille.
- Laitatteko kirjeessä tulemaan?
- Anteeksi, mutta mitä tarkoitatte?
- No ne minun rahani!
- Ne maksetaan teidän pankkitilillenne.
- Minulla on kaksi tiliä. Kummalle aiotte maksaa?
- Sille tilille, jonka numeron annatte meille.
- Mitä? Pitäisikö minun antaa teille tilinumeroni?
- Kyllä. Muuten rahojen palautus ei onnistu. Ja se teidän nimenne tarvittaisiin sitten myös.
- En varmasti anna tilinumeroani kenellekään! Kuka sitä tietää, mihin sitä käytetään! Vaikka tyhjentäisitte koko tilin!
- Me emme voi maksaa rahoja takaisin teille ilman tilinumeroa, koska maksoitte tilauksen laskulla. Jos olisitte maksanut luottokortilla, voisimme palauttaa rahat suoraan kortille ilman mitään tilinumeroita.
- Ettekö te voi sanoa sinne pankkiin, että ette halua minun rahojani?
- Se ei taida valitettavasti onnistua. Kaikki on nykyään niin pitkälle automatisoitu, ja rahat ovat varmaankin jo siirtyneet. Enkä minä edes tiedä teidän nimeänne.
- No jo on aikoihin eletty, kun ihmisiltä viedään viimeisetkin pennoset eikä armoa anneta!
- Kyllä te saatte ne rahanne takaisin, jos annatte tilinumeronne.
- Minähän en sitä teille anna. Enkä kyllä lähetä mitään takaisinkaan. Saatte jäädä nuolemaan näppejänne! *klik*
~ ~ ~ ~ ~
- Oliko hankala asiakas?
- Aika normitapaus.
- Tänäänkö sulla on se terapia?
- Joo, itse asiassa lähden nyt. Terapeutti odottaa.
- On se hyvä, että on terapia työsuhde-etuna.
- On tosiaan. Ja onpa taas purettavana viikon jutut.
- Mä joudun odottamaan vielä ylihuomiseen.
- Jaksuja!

Mustelma

Päivä maastossa oli takana, ja komppanian käytävällä laahusti väsähtäneen oloista porukkaa kohti tupia. Aseet telineisiin, tetsarit tupaan ja taas takaisin käytävälle aseenpuhdistusvälineiden kanssa. Huollon järjestystä - ensin aseen ja muiden varusteiden huolto, sitten henkilökohtainen huolto - oli taottu alokkaiden päähän, ja ennen pitkää käytävällä istuikin rivi taistelijoita jynssäämässä rynnäkkökivääreitään puhtaaksi.

Naisten tuvassa alkoi aseiden puhdistuksen jälkeen henkilökohtaisten vaurioiden vertailu, kun naiset riisuivat maastopukujaan ja valmistautuivat lähtemään suihkuun.

- Mun ritsikoissa on männynneulasia ja hiekkaa. Ei ihme, että alkoi kutittaa loppumarssilla.
- Hei, et ole ainoa. Ja sitä paitsi mulla on niitä myös alushousuissa.
- Mä luulin päässeeni jo eroon rakoista, mutta taas on yksi iso kantapäässä.
- Mulla on molemmissa, ja lantiolla taitaa olla hiertymä.
- Sama juttu. Mistä saisi S-kokoisen tetsarin? Nämähän on mitoitettu 180-senttiselle miehelle, ja asettuu ihan liian alas meikäläisellä.
- On muuten käsivarsi hiukan kipeä. Taas vaihteeksi.
- Näytäs! Joo, se on se sun kestomustelma.
- Mitä sä oikein teet? Outo paikka mustelmalle.
- Kypärä hakkaa käsivartta, kun en saa sitä tiukemmin kiinni tetsariin. Ihan kiva sinänsä, ettei sitä tarvi pitää päässä koko aikaa, mutta aina kun juoksen tai vedän maihin niin se heilahtaa toiselle sivulle.
- On muuten aika komean kokoinen tuo sun mustelmasi eikä väriäkään puutu.
- Joo-o... Pitää varmaan ottaa valokuva muistoksi siltä varalta, jos se vaikka joskus häviää.

Parasta ennen

Liisa oli ensimmäistä kertaa vierailulla Markuksen vanhempien luona eräänä sunnuntaina. Markus oli varoitellut häntä etukäteen vanhempiensa omalaatuisuudesta, mutta jättänyt täsmentämättä, mitä sillä oikeastaan tarkoitti. Ei se Liisaa pelottanut. Olihan hän ennenkin tavannut poikaystävien vanhempia ja selvinnyt hengissä joka kerta.

Päivällispöytään istuutuessaan Liisa huomasi välittömästi, että hänen lautasessaan näytti olevan rasvakerros aivan kuin sitä ei olisi pesty ollenkaan, huuhdeltu vain ruuantähteet pois. Liisa nykäisi Markuksen hihaa ja nyökkäsi lautastaan kohti.

- Se on likainen, hän kuiskasi.
- Äiti tiskaa astiat kylmällä vedellä, Markus kuiskasi takaisin.
- Miksi? Onhan niillä tiskikonekin.
- Ei äiti käytä sitä. Se säästää energiaa.

Liisa kohotti kulmiaan ja mietti, miten tästä selvittäisiin kunnialla, yökkäämättä. Juomalasikaan ei näyttänyt aivan puhtaalta ja veitsen terässä näkyi hyvin selvä sormenjälki. Rasvainen sormenjälki. Ruokahalu pyysi anteeksi ja poistui takavasemmalle.

Markuksen äiti kantoi ruokia pöytään ja rupatteli siinä samalla niitä näitä. Liisa vastaili kohteliaasti, mutta ei pystynyt aivan rentoutumaan. Tätäkö Markus oli tarkoittanut, kun oli sanonut vanhempiensa olevan omalaatuisia? Äidistä ainakin oli paljastunut piirre, jota Liisa ei ollut odottanut. Isä vaikutti toistaiseksi normaalilta, mutta mitäköhän siitä suunnasta oli odotettavissa?

- Nämä perunat olivat vähän nahistuneita, mutta ihan hyviltähän ne näyttävät keitettyinä, sanoi äiti nostaessaan kulhon pöytään. - Ottakaapa nyt tätä lihamureketta. Tein ison annoksen, kun sain perjantaina jauhelihaa puoleen hintaan. Tuo lähikauppa on niin mukava, kun siellä on aina näitä viimeisen päivän tarjouksia. Siinä säästää paljon rahaa.

Liisa pohti, kuinka vähän kehtaisi ottaa. Nahistuneita perunoita ja vanhaksi mennyttä jauhelihaa likaisella lautasella. Oikeastaan ei tehnyt mieli syödä mitään, mutta nyt taisi olla pakko ellei alkaisi äkillisesti esittää huonovointista. Tosin tässä saattoi käydä niin, että hetken päästä ei edes tarvinnut esittää, jos lihamureke todellakin oli pilaantunutta.

- Ai niin, se kastike! Melkein unohdin, huudahti äiti ja syöksähti keittiöön. Sieltä alkoi kuulua lorinaa ja sekoittamisen ääniä, ja hetken kuluttua äiti toi kastikeastian ja laski sen pöydälle. - Meinasin tehdä ihan vain tavallista ruskeaa kastiketta, mutta sitten muistin sen kerman lopun, joka jäi kun oli vieraita edellisviikonloppuna. Vähän siinä jo oli kokkareita, mutta kyllä ne tänne joukkoon sulivat, kun vispasin. Että nyt saatiinkin sitten kermakastiketta. Katsos Liisa, kun minulle ei ole tapana heittää mitään pois. Kaikki ruoka syödään, mitä on ostettu. Se on periaate.

Alas

Ilmahälytys alkoi Eilan ruokatunnin aikana. Hän oli tänään tullut tätinsä luokse syömään sen sijaan, että olisi syönyt eväsleipiään puistonpenkillä, niin kuin tavallisesti kesäaikaan. Lautaset jäivät pöytään, kun täti miehineen lähti kiireellä pommisuojaan.

Eilaa ei huvittanut. Viime viikkoina oli vietetty jo niin monta tuntia alhaalla pommisuojassa istuen, että hän ei yksinkertaisesti enää jaksanut juosta sinne ihmislauman mukana.

- Minä jään tänne, hän oli sanonut, kun täti hoputti häntä mukaan.
- Kyllä sinun nyt täytyy tulla. Jos vaikka taloon osuu pommi, oli täti sanonut huolestuneena.
- Viime kuussa pommi putosi suoraan sen yhden pommisuojan päälle, ja kolmekymmentä ihmistä kuoli. En minä sellaiseen rotanloukkuun halua, oli Eila tuhahtanut.
- Mutta mitä minä sanon sinun äidillesi, jos jotain tapahtuu? oli täti vielä yrittänyt taivutella Eilaa, mutta oli sitten lähtenyt miehensä mukaan ilman siskontyttöä.

Eila istuutui takaisin pöydän ääreen. Voisi tässä nyt ainakin kesäkeiton syödä loppuun, kun ei kerran ollut kiire minnekään. Töihinkään ei voisi palata, ennen kuin hälytys olisi ohi.

Nyt alkoi kuulua räjähdyksiä. Tehdasaluetta ne varmaan pommittivat, niin kuin viimeksikin. Tai ratapihaa. Ehkä molempia. Ja kaikki ne olivat vähintään kilometrin päässä. Mutta tuo pommi osui aika lähelle, kun noin koko talo heilahti. Eilaa alkoi vähän huolestuttaa, olisiko sittenkin pitänyt lähteä suojaan. Ja taas! Keittiön pöytä ja tuolit hypähtivät joka kerta, kun pommi räjähti. Ovi alkoi liikkua samaan tahtiin niiden kanssa paukahtaen kiinni ja avautuen uudelleen.

Ei, tänne ei voinut jäädä. Oli päästävä ulos, vaikkei siellä ollut yhtään turvallisempaa. Eila juoksi ulos kadulle, jolla ei näkynyt ristin sielua. Tähän kaupunginosaan ei näköjään ollut osunut pommeja, vaikka räjähdykset tuntuivat kuuluvan aivan läheltä.

Eila katsoi taivaalle, jossa kaarteli lentokoneita etsien sopivaa paikkaa pommiensa pudottamiseen. Ilmatorjunta yritti osua niihin, mutta se oli liian myöhäistä siinä vaiheessa, kun pommien nauha alkoi valua alas. Eila katseli taivaalla näkyviä mustien pisteiden helminauhoja hypnotisoituneena. Ne valuivat alas, alas, alas. Tuolla uusi pommikone avasi luukkunsa, ja taas pommit valuivat alas kohti tehdasaluetta. Eila tuijotti helminauhaa, joka läheni paperitehdasta. Se valui alas, alas ja sitten ensimmäinen helmi osui tehtaaseen ja räjähti. Ja heti perään toinen ja kolmas ja neljäs.

Eila hätkähti. Ei hän tässä voinut seisoa tumput suorina ja katsella pommien putoamista. Piti päästä pommisuojaan. Eila kääntyi ja lähti juoksemaan poispäin alas valuvista pomminauhoista.

Kasvaa

Makaan sängyssä selälläni ja katselen kattoon. Lähellä seinää näkyy pieni, tumma läiskä.

Se ei ollut siinä eilen, mutta nyt on. Liian suuri kärpäseksi. Eikä se edes liiku. Vai liikkuuko? Aivan kuin se kasvaisi. Ei, silmät alkavat valehdella, kun tuijottaa yhteen pisteeseen liian kauan. Laita silmät kiinni ja ala nukkua!

Aamulla läiskä on edelleen katossa ja nyt se on suurempi. Se siis kasvaa. Pakko tutkia asiaa. Sänky pois tieltä ja keittiöjakkara läiskän alle. Kiipeän tuolille ja kurkotan kohti kattoa. Se on kostea. Katossa on märkä läiskä, joka kasvaa! Ei sentään vettä tipu, mutta maali alkaa jo kupruilla. Haloo naapuri! Sulje se vesihana tai mikä siellä sitten vuotaakin!

Puhelin käteen ja soitto huoltoyhtiöön. Haloo! Katossani on märkä läiskä. Suoraan sängyn yläpuolella. Tehkää jotain! Te siis tutkitte asiaa ja soitatte takaisin. Tutkittehan vielä tänään, ennen kuin vettä alkaa tulla valtoimenaan?

Puhelin soi. Huoltoyhtiö täällä, päivää! Yläkerran asukas pesee pyykkiä joka päivä. Katossanne kulkee vesijohto, joka ei kestä tällaista menoa. Voi voi, näitä vanhoja taloja ja vanhoja vesijohtoja! Ei, se ei vuoda vaan se on kondenssivettä vesijohdon pinnasta, joka tihkuu katon läpi teidän puolellenne. Ei välitöntä vaaraa. Kyllä se läiskä pian lakkaa kasvamasta. Häiritseekö tämä värivirhe katossa teitä? Voimme tulla maalaamaan katon. Sitten ette enää näe sitä.

Maisema

- Siinä on näky, jossa silmä lepää, ajatteli luutnantti Jurva katsellessaan vastaperustettua tukikohtaa sadan metrin päästä. - Muodot on rikottu ja komentoteltan kamiinan piippukin suunnattu ohjaamaan savut kuusen oksistoon. Aika hyvin sulautuu maisemaan. Nämä apinathan alkavat jo osata naamioimisen, mutta kyllä on syytäkin, kun kotiutuminen on pian edessä.

Jurva asteli kohti tukikohtaa tupakkaa poltellen ja itsekseen myhäillen. Tämä päivä oli alkanut hyvin. Siirtymiskäsky oli annettu kello kaksi yöllä ja neljältä oli saavuttu uuteen paikkaan. Nyt kello oli vähän yli viisi ja kaikki näytti olevan valmista. Aurinkoakin vaikuttaisi olevan luvassa täksi päiväksi. Hyvä niin, sillä viimeiset kaksi päivää vettä oli tullut välillä taivaan täydeltä. Varusmiehille pienimuotoinen kurjuuden maksimointi ei tehnyt pahaa, mutta luutnantti oli mielestään viettänyt jo riittävän monta sateista kesää maastossa. Sitäpaitsi patteriston komentaja oli tulossa tänään tarkastamaan harjoitusjoukkoja, ja kyllähän tätä maisemaa kelpasi esitellä oikein päivänvalossakin.

- Herra luutnanttii! kiekaisi yksi ryhmänjohtajista Jurvan tullessaan hänen kohdalleen.
- No?
- Naamioverkkoja ei ole riittävästi. Komentoteltan tuolle sivulle tarvittaisiin vielä yksi.
- No perkl... Onhan niitä tähän asti ollut riittävän monta. Tuliko kaikki mukaan edellisestä paikasta?
- Kyllä tuli, mutta kun nyt naamioitiin tuo kontti vähän paremmin, niin siihen meni enemmän verkkoja.

Jurva vilkaisi konttia. No ilmankos sen naamiointi olikin näyttänyt niin hyvältä. Siihenhän oli viritetty ties kuinka monta naamioverkkoa. Jurva punnitsi vaihtoehtoja pari sekuntia. Normaalisti hän olisi käskenyt tehdä kontin naamioinnin uudelleen, mutta patteriston komentaja saattoi tulla milloin tahansa. Silloin ei mikään saisi enää näyttää keskeneräiseltä.

- Käykää ottamassa verkko tuolta kauimmaisen majoitusteltan takapuolelta, mutta katsokaakin, että tämä puoli näyttää edelleen hyvältä.

Patteriston komentaja ei missään tapauksessa tulisi majoitustelttojen suunnalta, siellä oli pelkkää ryteikköä, eikä muutenkaan menisi niiden lähelle.

- Peltola! Mäki! karjui ryhmänjohtaja.
- Herra alikersantti! tykkimiehet hyppäsivät pystyyn näreen juurelta.
- Hakekaa naamioverkko taaimmaisen majoitusteltan takapuolelta. Esimiesnaamiointi. Vauhtia!

Herkullinen

Juoruillaanko vähän? Se piristää päivää, ja sitä paitsi minulla on todella herkullinen juoru kerrottavana. Oletko kuullutm Sepon edesottamuksista? Etkö? No, minäpä kerron!

Sen varmaan olet kuullut, että Seppo nimitettiin äsken korkeaan EU-virkaan. Sepolla ja vaimollaanhan oli parisuhdeongelmia, omakotitalokin oli laitettu myyntiin muutama kuukausi sitten ja molemmat tietenkin hankkineet omat asunnot. Mutta nyt on siis avioero peruttu ja Hilkka lähtee Sepon mukana Brysseliin. Niinpä, siellä pitää olla vaimo mukana edustamassa. Saapa nähdä kauanko tätä onnea kestää.

Ai et ole kuullut, miksi ne olivat eroamassa? Niiden Sepon naisseikkailujen vuoksi tietenkin. Sillähän on naisia ollut vaikka kuinka paljon, mutta se viimeisin juttu alkoi käydä niin vakavaksi, että Seppo ilmeisesti ajatteli oikeasti vaihtaa nuorempaan. Kaikkihan ne naisjutut ovat olleet nuorten naisten kanssa. Ajattele nyt, tuollainen päälle viisikymppinen valtion viraston johtaja viettelee alle kolmikymppisiä naisia omasta organisaatiostaan. Juu, juu. Sieltä työpaikalta se ne kaikki on löytänyt. Hetken aikaa käyttänyt ja sitten jättänyt ja siirtynyt seuraavaan. Yksikin ratkesi ryyppäämään kun Seppo jätti.

Mutta tämä viimeisin, Heidi, olikin vähän erilainen tapaus siinä suhteessa, että kuvitteli pääsevänsä urallaan eteenpäin oikein vauhdilla. On kuulemma aika hyvä manipuloimaan ihmisiä ja taisi melkein onnistua kääntämään Seponkin pään oikein pysyvästi. Niinhän se Heidi jo joillekin ihmisille oli alkanut puhua suhteen julkistamisesta ja lapsiakin oli jo kovasti tekemässä Sepon kanssa. Siinä Seppoa vietiin kuin pässiä narussa.

Mutta sitten tuli tämä EU-virka ja Seppo hoksasi, ettei Heidistä ole edustusrouvaksi. Onhan se edustavan näköinen ja kaikkea, mutta kun sillä on ongelmia. Syö kuulemma jotain psyykelääkkeitä ja on sitä paitsi jaellut herkkujaan vähän sinne tänne ja vielä työpaikalla. Siinä oli todellakin kaksi samanlaista löytäneet toisensa. Mutta ei se Seppo sitten kuitenkaan, kun piti ilmeisesti valita Heidin ja EU-viran välillä. Huomasi, että Hilkka on uran kannalta parempi vaihtoehto.

Valmis

Oli varhainen aamu, ja Möttönen oli tapansa mukaan saapunut työpaikalle ennen sianpieremää, kuten hän itse asian ilmaisi. Ennen vetäytymistään aamukahville muusta maailmasta eristettyyn työhuoneeseensa hän asteli verstaan puolelle. Pelinappulat eivät vielä olleet saapuneet paikalle, joten Möttösellä oli hyvää aikaa ihailla rakastamiaan mittalaitteita. Hän puhalteli hellästi pölyä laitteiden päältä, kiristi ruuvin siellä, mutterin täällä. Yhdessä laitteessa erityisesti oli ruuvi lähes irrallaan ja sen hän väänsi niin tiukkaan kuin pystyi.

Nyt oli kaikki valmista työpäivää varten. Itsekseen myhäillen Möttönen siirtyi kahvikuppinsa ja työsuhdekännykkänsä kanssa muusta maailmasta eristettyyn työhuoneeseensa soittelemaan ihmisille, jotka vasta heräilivät uuteen päivään.

Myöhemmin päivällä yksi vanhemmista pelinappuloista alkoi käyttää erästä mittalaitteista. Mittaus ei onnistunut, vaan herkkä instrumentti piirsi suoraa viivaa, mikä oli kyseiselle mittalaitteelle hyvin omituista. Vanhempi pelinappula ryhtyi tutkimaan laitetta ja huomasi, että sen piirturin vartta pitelevä ruuvi oli kiristetty tappiin asti. Ei ihmekään, että laite ei toiminut.

Vanhempi pelinappula kääntyi paikalla olevien nuorempien pelinappuloiden puoleen ja alkoi tivata, kuka heistä oli luvatta kiristellyt ruuveja ja saattanut herkän mittalaitteen epäkuntoon. Nuoremmat pelinappulat eivät vastanneet vaan pälyilivät kohti oviaukkoa. Siellä seisoi Möttönen kahvikuppi täristen samalla, kun hänen kasvojensa väri hitaasti vaihtui normaalista possunpunaisesta tulipunaiseen.

"Mimimimimmm...", kuului Möttösen huulilta. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja palasi muusta maailmasta eristettyyn työhuoneeseensa, sulki oven visusti perässään ja napsautti varattu-valon palamaan oven pieleen ja ryhtyi miettimään, mistä lähtien hetkissä mittalaitteissa muka oli ollut tarkoituksellisesti löysällä olevia ruuveja.

T niin kuin talvi

Se talvi oli kylmin, minkä muistan. Pakkasta oli pahimmillaan neljäkymmentä astetta. Kotona pakkanen pääsi perunakellariin, vaikka äiti lämmitti sitä. Kaikesta oli yhtäkkiä muutenkin pulaa, ja sitten vielä perunatkin paleltuivat.

Minä olin just edellisenä keväänä valmistunut sairaanhoitajaksi, ja syksyllä menin töihin kunnalliskotiin. Olisin halunnut lähteä kaupunkiin asumaan ja oikeaan sairaalaan, mutta äiti ei päästänyt. Sanoi, että 18-vuotias on turhan nuori lähtemään omilleen, kun kotonakin voi asua.

Sitten tuli sota ja sairaanhoitajia tarvittiin rintamalle. Äiti oli ensin vastaan, ettei tommosen nuoren likan paikka ole siellä, mutta suostui sitten lopulta kumminkin. Eihän ne minua muuten olisi edes ottaneet, kun olin alaikäinen. Piti olla holhoojan lupa.

Minut komennettiin kenttäsairaalaan kannakselle. Se oli isolla kansakoululla neljänkymmenen kilometrin päässä etulinjasta. Haavoittuneita tuli jatkuvasti ja niille sitten tehtiin, mitä pystyttiin. Lääkäreistä oli pulaa ja tarvikkeista ja kaikesta, kun leikkauksia tehtiin koko ajan.

Osa haavoittuneista oli siinä kunnossa, ettei niille oikein ollut enää mitään tehtävissä. Annettiin vain morfiinia. Jotkut olivat kuolleita jo meille tullessaan. Ne vietiin suoraan liiteriin, mihin vainajat kerättiin, kun eihän siellä ollut edes arkkuja tarpeeksi kaikille kuolleille. Kun ryssä sitten aloitti suurhyökkäyksen helmikuun alussa, ruumiita tuli niin paljon, ettei edes liiterin ovia meinattu saada kiinni.

Sitten meidät evakuoitiin pois jaloista, kun ryssä alkoi lähestyä. Seuraava komennuspaikka oli sotasairaala Keski-Suomessa. Siellä minä tapasin Erkin. Naimisiin mentiin juhannuksena -41.