Miksi mikään ei huvita?

Prinsessa istui makuukamarinsa ikkunalaudalla katsellen ulkona avautuvaa maisemaa. Korkean tornin huipulla olevasta kamarista näkyi kumpuja ja laaksoja silmän kantamattomiin, mutta prinsessa huokasi ikävystyneenä, sillä hän oli katsellut samaa maisemaa niin monta kertaa, että osasi ulkoa jokaisen yksityiskohdan.

Prinsessa piteli toisessa kädessään värttinää, jonka hän oli ottanut esille tarkoituksenaan kehrätä kultalankaa kirjontatyötään varten. Sitten hän oli kuitenkin istahtanut ajatuksissaan ikkunalaudalle ja unohtanut värttinän. Häntä ei huvittanut kehrätä eikä häntä oikeastaan huvittanut tehdä kirjontatyötäkään. Mutta kaikkein vähiten häntä huvitti katsella kumpuilevaa maisemaa, jossa jokainen ruohonkorsi ja puunlehti oli täydellisesti omalla paikallaan.

Kuningattaren mukaan prinsessan piti osata kehrätä ja kirjoa. Muuten saattaisi käydä niin, että prinssi valkoisella ratsullaan jäisi tulematta tähän linnaan ja menisi sen sijaan kosimaan naapurimaan prinsessaa, joka oli maankuulu taidostaan kehrätä ohuen ohutta kultalankaa. Prinsessa huokasi syvään muistaessaan kuningattaren sanat, sillä ajatus prinssistä ikävystytti häntä. Hän ei ollut vielä tähän päivään mennessä tavannut prinssiä, jonka seurassa häntä olisi huvittanut viettää viittä minuuttia kauemmin.

Oveen koputettiin. Prinsessa huokaisi, sillä hän tiesi, että ovella oli palvelustyttö, joka toi hänelle teetä ja leivoksia kuten joka päivä tähän aikaan. Palvelustyttä astui sisään ja asetti teekannun ja kupin sekä leivoslautasen pienelle pöydälle millintarkasti samaan asentoon kuin aina. Prinsessa vilkaisi leivoslautasta. Suklaaleivos, mansikkaleivos ja kermaleivos. Hänelle oli tuotu samat kolme leivosta joka päivä niin kauan kuin hän saattoi muistaa.

Prinsessa näykki mansikkaleivosta ja joi hiukan teetä. Mansikkaleivos maistui samalta kuin aina ennenkin, ja kun prinsessa tarkemmin ajatteli asiaa, hän ei oikeastaan edes pitänyt mansikkaleivoksesta. Ei hän sen puoleen pitänyt suklaaleivoksesta tai kermaleivoksestakaan, mutta suklaan tai kermavaahdon syöminen ei huvittanut häntä tänään.

"Miksi mikään ei huvita minua?", mietti prinsessa ja mutristi tyytymättömänä suutaan.

Prinsessa meni istumaan takaisin ikkunalaudalle ja katsoi alas ikkunasta. Ikkunan alla kasvoi suuri puu, joka peitti maan näkyvistä lehvästöllään. Prinsessa ei tiennyt, mitä puun alla oli, sillä hän ei ollut koskaan käynyt tässä osassa linnanpihaa. Sinne ei prinsessoilla ole mitään syytä mennä, oli kuningatar sanonut painokkaasti jo monta vuotta sitten, kun pikkuprinsessa olisi halunnut lähteä seikkailemaan.

Ulkoa kuului metsästystorven ääni, jota säesti koirien haukunta. Kuningas seurueineen oli palaamassa metsästysretkeltä. Prinsessa alkoi täyhyillä ääneen suuntaan nähdäkseen, mitä saalista kuningas oli saanut. Hän kurkotti ulos ikkunasta nähdäkseen paremmin ja kurkotti hiukan vielä niin kauas kuin pystyi, ja juuri kun hän sai metsästysseurueen näkyviinsä, hän menetti tasapainonsa.

Prinsessa putosi suoraan puun lehvästöön, kiepahteli alemmas oksa oksalta ja lopulta tömähti maahan keskelle karsinaa, jossa oli emakko porsaineen. Prinsessa oli niin yllättynyt kokemuksestaan, ettei huomannut kiljaista tai edes pyörtyä, vaikka prinsessojen epäilemättä olisi pitänyt toimia niin tällaisessa tilanteessa.

Porsaat olivat pelästyneet putoavaa prinsessaa ja kipittäneet turvaan emakon luokse. Kun prinsessa vain istui hiljaa paikallaan mutalätäkössä, hän ei enää vaikuttanut vaaralliselta, ja uteliain porsaista uskaltautui lähemmäs. Se tökkäsi kärsällään prinsessan jalkaa, ja prinsessa havahtui todellisuuteen. Prinsessa katsoi porsasta, jollaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.

"Oi!", henkäisi prinsessa. "Miten mielenkiintoista!"

* * *
"Haasta minut kirjoittamaan"
Tämä tarina on vastaus Rantakasvin antamaan aiheeseen "Miksi mikään ei huvita?".

Lusikka

Martti seisoi varpaat viivan takana ja valmistautui suoritukseensa. Nyt oli totuuden hetki, vauhdittoman pituushypyn viimeinen kierros. Hän veti syvään henkeä, kumartui, jännitti kaikki lihaksensa ja leiskautti, kurotti eteenpäin ja tömähti hiekkaan. Kolme metriä oli lähellä mutta edelleen muutama sentti jäi puuttumaan. Kaksi hyppääjää oli vielä jäljellä, mutta Martti tiesi, ettei heistä olisi uhkaa hänelle. Toinen sija. Se oli lopputulos tällä kertaa.

Palkintojenjako pidettiin heti viimeisen kierroksen päätyttyä ja lopullisten tulosten varmistuttua. Martti sai onnittelujen kera käteensä alpakkalusikan, johon oli kaiverrettu roomalainen kakkonen ja takapuolelle päivämäärä ja lajin nimi "Vauh.pit.h.". 

- - - 

Viimeisetkin hautajaisvieraat olivat lähteneet, ja Liisa istahti keittiön tuolille syvään huokaisten. Päivä oli ollut pitkä ja raskas, ja huomenna pitäisi taas lähteä kaupunkiin, omaan asuntoon, pois lapsuudenkodista. Työ kutsui kansakoulunopettajaa, vaikka tuntui pahalta jättää vanhemmat yksin tässä tilanteessa. Olihan Väinön vaimo lapsineen täällä, ja Väinökin vielä pari päivää lomalla ennen kuin hänen piti palata rintamalle. Mutta ei miniä ollut vanhemmille sama kuin oma tytär, ei varsinkaan tässä tilanteessa.

Liisa nousi ja avasi laatikon, jossa lusikat olivat. Martin palkintolusikat, ne hän ottaisi itselleen. Nuorempi veli ei ollut ehtinyt naimisiin, eikä siten ollut leskeä tai lapsia perimässä hänen tavaroitaan.

- - -

-Äiti, täällä on laatikossa jotain vanhoja ruokailuvälineitä. Mä voisin ottaa nämä, niin ei tarvitse ostaa uusia sinne opiskelijaboksiin, Sirpa huuteli ullakkovaraston uumenista, jossa hän oli etsimässä tarvekaluja.

Liisa myöntyi. Hyvä vaan, että tulevat tavarat käyttöön. Tuokin laatikko on pölyttynyt ullakolla jo ainakin kymmenen vuotta. Sirpa laski haarukoita ja veitsiä ja lusikoita. Kyllä nämä riittäisivät hänelle ainakin ensialkuun. Ja teelusikoita varsinkin oli aika paljon, osassa jotain kaiverrusta ja vuosiluvut 1930-luvulta. Mitä lie ikivanhoja palkintolusikoita numeroista päätellen. 

- - -

Maarit kierteli kirpputorin pöytiä ja etsi kierrätyskelpoista tavaraa. Ihmiset myivät vaikka mitä, kun olivat siivonneet varastojaan tai tyhjentäneet kuolleiden sukulaisten asuntoja. Monet tavarat eivät oikeastaan olleet enää käyttökelpoisia alkuperäiseen tarkoitukseensa, mutta kierrätysdesignin raaka-aineeksi ne kyllä kelpasivat oikeinkin hyvin. 

Eräällä myyntipöydällä Maaritin huomion kiinnittivät teelusikat, joiden malli oli vanha. Tuollaiset olivat olleet suosittuja joskus vuosikymmeniä sitten. Maarit tervehti pöydän takana kutimen kanssa istuvaa, päälle viisikymppistä naista, ja otti lusikkanipun käteensä. Hän tarkisti leimat niiden takana ja totesi lusikoiden olevan alpakkaa. Nämä sopivat oikein hyvin, paremmin kuin hopeoidut lusikat. Hinnaksi oli merkitty neljä euroa koko nipusta, jossa oli yksitoista lusikkaa. Näistä saisi jopa hyvän katteen. 

- - -

Veera kierteli Design Marketin myyntipöytiä Kaapelitehtaalla, kun hänen silmiinsä osuivat lusikoista tehdyt kierrätyskorut. 

- Emmi, tule katsomaan, Veera huikkasi kaverilleen, joka oli pysähtynyt hipelöimään huovutettuja pannunalusia. - Katso, eikö ole ihania korviksia? Mun on ihan pakko saada tällaiset! Mitä nämä maksavat?

- Hinta on kaksikymmentäviisi euroa pari, vastasi korujen myyjä hymyillen. - Ne ovat uniikkikoruja, kaikki vähän erilaisia. Voin taata, että toisia aivan samanlaisia ei tule vastaan. En nimittäin tee sarjatyötä, vaan työstän yhden lusikan kerrallaan ja fiilis määrittää, millainen korusta tulee. 

Veera otti käteensä korvakoruparin, joka näytti tehdyn yhdestä teelusikasta. Toinen korvakoru oli tehty lusikan pesästä, johon oli leikattu koristekuvio. Toinen taas oli lusikan varren päässä oleva lapa, jonka takapuolella kiillottamisesta huolimatta näkyi vielä kaiverrusta. Siellä oli päiväys 27.8.38 ja teksti "Vauh.pit.h.". 

Veera maksoi ostoksensa ja ripusti uudet korvakorut heti korviinsa, ennen kuin jatkoi tyytyväisenä matkaa kohti seuraavan myyjän vaaterekkejä.

* * *
"Haasta minut kirjoittamaan"
Tämä tarina on vastaus Puskissan antamaan haasteeseen "lusikka". 

Pappa

Vanha mies makasi vuoteessaan dementiaosastolla, kuten oli maannut jo neljä vuotta, ei puhunut vierailijoille, itsekseen vain satunnaisesti höpisi jotakin, jota hoitajat kiireessään eivät yleensä sen kummemmin ehtineet kuunnella. Joku hoitajista oli kuitenkin antanut hänelle lempinimeksi Pappa, sillä vanhus oli varsin lempeän näköinen ja muistutti hoitajan omaa, jo ammoin kuollutta pappaa. Ja Pappana hänet tunnettiin hoitajien keskuudessa silloin, kun ei vieraita ollut kuulemassa.

- Huomenta, Pappa! Täällä olisi aamupalaa, kauravelliä on tarjolla tänään, tervehti hoitaja Pappaa huoneeseen tullessaan ja käänsi pöytälevyn sängyn päälle ja asetti sille puurolautasen.

Pappa ei vastannut, eikä hoitaja siitä yllättynyt. Hän otti lusikkaan velliä ja alkoi maanitella Pappaa avaamaan suunsa. Pappaa ei kiinnostanut syöminen. Hoitaja alkoi hyräillä laulua, jonka oli kuullut radiosta töihin tullessaan, sillä laulaminen yleensä sai Papan suun avautumaan niin, että sinne saattoi lykätä lusikallisen. Kappale oli mikälie Jori Malmstenin merimieslaulu, sillä tänään sattui olemaan Malmstenin satakymmenvuotispäivä ja se oli huomioitu aamun ohjelmassa. Hoitaja tapaili laulun sanoja ja alkoi laulaa vähän kovempaa, että Pappa kuulisi ja reagoisi toivotulla tavalla

- Niin puhaltaa tuuli ja joutsen senkun lentää, kuului yhtäkkiä Papan suusta. Hoitaja yllättyi niin, että herkesi laulamasta.
- Missä sitä niin tuulee ja joutsenet lentää?, hän kysäisi.
- Luovutan vahdin kapteeniluutnantille. Eikä saa sitten koskea purjeisiin ensimmäisen tunnin aikana, Pappa jatkoi.
- Seilaamassako se Pappa onkin?, ihmetteli hoitaja ääneen.
- Pidä kurssi kohti Azoreita ja vahdi kadettia, Pappa antoi lisäohjeita. - Kadetti navigoi. Hyvin näkyy tähdet tänä yönä, hyvin näkyy.
- Onko se Pappa ollut merimies?, kysyi siivooja, joka oli tullut huoneeseen hetki sitten.
- En minä tiedä, vastasi hoitaja, mutta aika vanhoilta ajoilta kuulostaa tuollaiset purjejutut.
- Fokkapurje lepattaa, Pappa kuulosti mietteliäältä. - Onkos tuuli kääntymässä?
- Mutta mitä se sanoi kadetista? Jos Pappa onkin ollut laivastossa, arveli siivooja.
- Minä en niistä asioista tiedä mitään, huokaisi hoitaja ja otti taas tukevamman otteen lusikasta.
- Katsos kun minun poikani, se joka on armeijassa laivastossa, on parhaillaan koulutuspurjehduksella, Atlantilla seilaavat, ja siellä on mukana kadetteja, selitti siivooja tärkeänä.
- Mahtaako kadetit löytää Azoreille? Tähtinavigointi pitää oppia, huomautti Pappa. - Jos mennään liikaa etelään, niin päädytään Afrikkaan.
- Ei tästä syöttämisestä tule nyt yhtään mitään, kun Pappa yhtäkkiä rupesi noin juttelemaan, hoitaja sanoi kelloaan vilkaisten. Muidenkin pitäisi saada vellinsä ja tässä menikin nyt paljon enemmän aikaa kuin yleensä.
- Sääli Pappaa on hiljentää, kun kerrankin jotain juttelee, arveli siivooja, jota Papan jutut olivat alkaneet kiinnostaa.
- Suu auki, Pappa, yritti hoitaja ja tällä kertaa lusikallinen velliä pääsikin perille.

Pappa tuntui taas rauhoittuneen ja velli väheni lautaselta. Hoitaja alkoi miettiä, paljonko Papalla mahtoi olla ikää. Hän ei ollut koskaan tullut tarkistaneeksi. Pappa oli vanha, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta kuinka vanha? Osastonhoitaja tuli huoneeseen, kun hoitaja lopetteli Papan syöttämistä, ja hoitaja mainitsi Papan jutelleen jotain purjehtimisesta. Osastonhoitaja muisteli kuulleensa Papan sukulaisilta, että tämä todellakin oli nuoruudessaan ollut laivastossa. Ennen sotia ja sota-aikana arvattavasti myös. Papan iäksi osastonhoitaja tiesi 106 vuotta.

- Taitaa olla aika ajaa Papan parta, osastonhoitaja arveli Pappaa katsellen.
- Partaa ei ajella ennen Azoreita, ilmoitti Pappa. - En minä kilpailua voita, mutta en kyllä viimeiseksikään jää.

***
"Haasta minut kirjoittamaan"
Tämä tarina on vastaus Timo Lammen antamaan aiheeseen "Pappa".

Identtinen dilemma

Peruskoulutuskausi läheni loppuaan ja kouluttajat haastattelivat joukkueensa alokkaita, aakkosjärjestyksessä tietenkin. Tarkoituksena oli keskustella siitä, miten varusmiesten koulutus jatkuu p-kauden jälkeen ja kuulla myös alokkaiden omia ajatuksia asiasta.

Alokas Metsälä TM astui sisään, sulki oven perässään ja tervehti kouluttajia ovelta kantapäät yhdessä.

- Olkaa hyvä, kehotti yliluutnantti osoittaen tuolia ja vilkaisi papereitaan. - Metsälä, Metsälä... Timohan te olette, eikö niin?
- Teemu, herra yliluutnantti, korjasi alokas.
- Aivan, aivan... Tässähän ne teidän paperinne ovat, yliluutnantti sanoi. - Katsotaanpa nyt ensin tähänastista suoritusta.

Luutnantti, joukkueen kakkoskouluttaja, kävi läpi Metsälän P-kokeiden pisteet, ampumataitotestin ja Cooperin testin tulokset sekä totesi hänen osallistuneen kaikille marsseille ja muutkin suoritukset näyttivät olevan tehty. Vapautuspäiviä tähän mennessä oli kertynyt kolme. Ei rangaistuksia eikä ojennuksia. Numeroilla mitattuna alokkaan peruskoulutuskausi oli tähän mennessä sujunut varsin keskimääräisesti.

- Mitä te nyt itse ajattelette jatkosta? Kiinnostaako teitä jokin tietty koulutushaara? kyseli yliluutnantti.
- No, velipojan kanssa ollaan juteltu, että me voitais ruveta vaikka viestimiehiksi, tai sitten ihan kiväärimiehiksi, jos viestilinjalle ei päästä, Metsälän vastaus kuului.
- Kumpi teitä itseänne kiinnostaa enemmän? luutnantti puuttui puheeseen yrittäen saada täsmennystä.
- Me kun ajateltiin...
- Siis te itse. Jos nyt unohdetaan se velipoika hetkeksi.
- Ai minä itse vai? En mä oikein tiedä... Mutta me ollaan kyllä juteltu siitä viestilinjasta velipojan kanssa, alokas vastasi hieman hämmentyneen oloisena.
- Viestilinja siis ykkösenä ja kiväärilinja toisena toiveena, yliluutnantti huokaisi ja raapusteli merkintöjä papereihinsa. - Entäpä sitten miehistö vai johtajakoulutus? Miten suhtaudutte aliupseerikouluun? Vastustatteko vai oletteko halukas? Vai suhtaudutteko siihen neutraalisti?
- Ei me kyllä kauhean halukkaita olla, alokas vastasi. - Mutta kyllä kai me aukkiin kuitenkin mennään, jos niin käsketään. Että ei me niinku varsinaisesti vastusteta sitä.
- Olikos teillä tästä asiasta jotain henkilökohtaista mielipidettä? luutnantti kysäisi yrittäen pitää naamansa peruslukemilla.
- Henkilökohtaista? Mitä se niinku tarkoittaa? alokas oli ymmällään.
- Että onko teillä ja veljellänne mahdollisesti eriäviä mielipiteitä asiasta, tarkensi luutnantti.
- Ei kai meillä... Kyllä me siitä juteltiin, että pitäiskö meidän mennä aukkiin, kun me ollaan mietitty poliisikoulua ja siitä saisi pisteitä, mutta sitten me tultiin siihen tulokseen, ettei me sitten ehkä kumminkaan sinne pyritä, kun meillä on kyllä muitakin suunnitelmia, pohdiskeli alokas.
- Vai niin... Merkitään tänne sitten että "ei vastusta", yliluutnantti huokaisi entistä syvempään. - Siinä olikin sitten kaikki. Voitte poistua, ja käskekää seuraava sisään saman tien.

Alokas Metsälä TM poistui ja samalla ovenavauksella sisään astui seuraava alokas, jonka nimilapussa luki "alok Metsälä TM", sulki oven perässään ja tervehti kouluttajia ovelta kantapäät yhdessä. Hänet pyydettiin istumaan, ja keskustelu alkoi samaan tapaan kuin edellisenkin alokkaan kanssa. Ainoa ero oli, että tällä kertaa etunimeksi varmistettiin Timo. Keskustelun kulku oli jotakuinkin samanlainen kuin edellä, koulutustoivomukset täsmälleen samat, mutta pari lisäfaktaa kouluttajat saivat tältä alokkaalta selville. Alokkailla Metsälä TM ja Metsälä TM ei ollut ainoastaan täsmälleen samat tulokset kaikissa p-kaudella testatuissa asioissa vaan myös yhteinen auto ja yhteinen kännykkä.

Metsälöiden jälkeen luutnantti ja yliluutnantti pitivät kahvitauon ja pohtivat siinä samalla kaksosten tilannetta.

- Mitäs me näille Metsälöille oikein tehdään? Pitäisikö ne erottaa toisistaan? Saisivat vähän itsenäistyä.
- Se olisikin ilmeisesti täysin uusi tilanne molemmille. Luuletko, että ne selviäisivät siitä?
- Ei kai ne nyt koko ikäänsä aio kylki kyljessä olla.
- Siltä se kyllä vähän kuulosti. Minä olen välillä käskenyt ne eri ryhmiin ihan tarkoituksella, mutta jotenkin ne aina ovat kuitenkin sitten päätyneet samaan ryhmään. Ja aina ne ovat pari, jos jotain tehdään parittain. Ja sitä paitsi kun kaikki tulokset ovat samat, niin millä perusteella käsket yhden yhdelle ja toisen toiselle linjalle?
- Entä muut suoritukset? Voisiko niiden perusteella tehdä jotain eroa?
- Mutta kun ei niissä ole mitään eroa. Ja jos onkin, en minä ainakaan pysty sanomaan, kumpi niistä on kumpi. Täysin identtiset naamat, eikä nimikirjaimistakaan ole apua.
- Entäs ryhmänjohtajien arviot? Kai ryhmänjohtajat osaavat ne erottaa toisistaan?
- No katsotaanpa... Metsälä TM ja Metsälä TM... Ei helvetti, nämä arviothan ovat sanasta sanaan samanlaiset!
- Ei sitten ollut apua niistäkään...
- No ei... En minä kyllä muista, että tällaista pariskuntaa olisi ennen tullut vastaan. Onhan meillä ollut kaksosia täällä ennenkin, ja pari vuotta sitten oli ne identtiset tytöt...
- Joo, ne isotissiset lettipäät!
- ...mutta eivät nekään olleet näin samanlaiset.
- Jos pidettäisiin arpajaiset?
- Kai se sitten on aika sama, arvotaanko koulutushaarat vai mennäänkö mutulla.
- Nyt mä keksin! Arvotaan toinen niistä kolmoskomppaniaan. Meiltähän lähtee sinne joka tapauksessa seitsemän taistelijaa niiden vajetta paikkaamaan.
- Tai vielä parempi, annetaan ne molemmat kolmoselle. Sitten ne ei enää ole meidän ongelma.
- Onko se ongelma, jos ne ovat täällä molemmat?
- No periaatteessa kai ei, mutta ei niitä kyllä aukkiin voi laittaa, jos ne ei pystykään toimimaan itsenäisesti.
- Ei johtajakoulutukseen, siitä olen kyllä samaa mieltä. Mutta kyllä minua henkilökohtaisesti ihan hiukkasta enemmänkin saattaa häiritä, jos en pysty erottamaan taistelijoita toisistaan. Joten viestimiehiä niistä ei ainakaan tehdä, minä en niitä ristikseni ota. Mutta kiväärilinjalle voidaan laittaa.
- Tehdään niin. Saadaan samalla maksettua Niemiselle takaisin sen viimekertainen jäynä. Varmaan muistat vielä ne edellisen saapumiserän Espan sissit, jotka se lykkäsi meille.
- Aivan! Ja laitetaan samaan pakettiin vielä se yksi vasuri.

***
"Haasta minut kirjoittamaan"
Tämä tarina on vastaus Na-tan antamaan haasteeseen, joka kuului seuraavasti: "ehdotan sanaksi 'kaksoset sotilasalokkaat' ja tyylilaji huumori".