Lusikka

Martti seisoi varpaat viivan takana ja valmistautui suoritukseensa. Nyt oli totuuden hetki, vauhdittoman pituushypyn viimeinen kierros. Hän veti syvään henkeä, kumartui, jännitti kaikki lihaksensa ja leiskautti, kurotti eteenpäin ja tömähti hiekkaan. Kolme metriä oli lähellä mutta edelleen muutama sentti jäi puuttumaan. Kaksi hyppääjää oli vielä jäljellä, mutta Martti tiesi, ettei heistä olisi uhkaa hänelle. Toinen sija. Se oli lopputulos tällä kertaa.

Palkintojenjako pidettiin heti viimeisen kierroksen päätyttyä ja lopullisten tulosten varmistuttua. Martti sai onnittelujen kera käteensä alpakkalusikan, johon oli kaiverrettu roomalainen kakkonen ja takapuolelle päivämäärä ja lajin nimi "Vauh.pit.h.". 

- - - 

Viimeisetkin hautajaisvieraat olivat lähteneet, ja Liisa istahti keittiön tuolille syvään huokaisten. Päivä oli ollut pitkä ja raskas, ja huomenna pitäisi taas lähteä kaupunkiin, omaan asuntoon, pois lapsuudenkodista. Työ kutsui kansakoulunopettajaa, vaikka tuntui pahalta jättää vanhemmat yksin tässä tilanteessa. Olihan Väinön vaimo lapsineen täällä, ja Väinökin vielä pari päivää lomalla ennen kuin hänen piti palata rintamalle. Mutta ei miniä ollut vanhemmille sama kuin oma tytär, ei varsinkaan tässä tilanteessa.

Liisa nousi ja avasi laatikon, jossa lusikat olivat. Martin palkintolusikat, ne hän ottaisi itselleen. Nuorempi veli ei ollut ehtinyt naimisiin, eikä siten ollut leskeä tai lapsia perimässä hänen tavaroitaan.

- - -

-Äiti, täällä on laatikossa jotain vanhoja ruokailuvälineitä. Mä voisin ottaa nämä, niin ei tarvitse ostaa uusia sinne opiskelijaboksiin, Sirpa huuteli ullakkovaraston uumenista, jossa hän oli etsimässä tarvekaluja.

Liisa myöntyi. Hyvä vaan, että tulevat tavarat käyttöön. Tuokin laatikko on pölyttynyt ullakolla jo ainakin kymmenen vuotta. Sirpa laski haarukoita ja veitsiä ja lusikoita. Kyllä nämä riittäisivät hänelle ainakin ensialkuun. Ja teelusikoita varsinkin oli aika paljon, osassa jotain kaiverrusta ja vuosiluvut 1930-luvulta. Mitä lie ikivanhoja palkintolusikoita numeroista päätellen. 

- - -

Maarit kierteli kirpputorin pöytiä ja etsi kierrätyskelpoista tavaraa. Ihmiset myivät vaikka mitä, kun olivat siivonneet varastojaan tai tyhjentäneet kuolleiden sukulaisten asuntoja. Monet tavarat eivät oikeastaan olleet enää käyttökelpoisia alkuperäiseen tarkoitukseensa, mutta kierrätysdesignin raaka-aineeksi ne kyllä kelpasivat oikeinkin hyvin. 

Eräällä myyntipöydällä Maaritin huomion kiinnittivät teelusikat, joiden malli oli vanha. Tuollaiset olivat olleet suosittuja joskus vuosikymmeniä sitten. Maarit tervehti pöydän takana kutimen kanssa istuvaa, päälle viisikymppistä naista, ja otti lusikkanipun käteensä. Hän tarkisti leimat niiden takana ja totesi lusikoiden olevan alpakkaa. Nämä sopivat oikein hyvin, paremmin kuin hopeoidut lusikat. Hinnaksi oli merkitty neljä euroa koko nipusta, jossa oli yksitoista lusikkaa. Näistä saisi jopa hyvän katteen. 

- - -

Veera kierteli Design Marketin myyntipöytiä Kaapelitehtaalla, kun hänen silmiinsä osuivat lusikoista tehdyt kierrätyskorut. 

- Emmi, tule katsomaan, Veera huikkasi kaverilleen, joka oli pysähtynyt hipelöimään huovutettuja pannunalusia. - Katso, eikö ole ihania korviksia? Mun on ihan pakko saada tällaiset! Mitä nämä maksavat?

- Hinta on kaksikymmentäviisi euroa pari, vastasi korujen myyjä hymyillen. - Ne ovat uniikkikoruja, kaikki vähän erilaisia. Voin taata, että toisia aivan samanlaisia ei tule vastaan. En nimittäin tee sarjatyötä, vaan työstän yhden lusikan kerrallaan ja fiilis määrittää, millainen korusta tulee. 

Veera otti käteensä korvakoruparin, joka näytti tehdyn yhdestä teelusikasta. Toinen korvakoru oli tehty lusikan pesästä, johon oli leikattu koristekuvio. Toinen taas oli lusikan varren päässä oleva lapa, jonka takapuolella kiillottamisesta huolimatta näkyi vielä kaiverrusta. Siellä oli päiväys 27.8.38 ja teksti "Vauh.pit.h.". 

Veera maksoi ostoksensa ja ripusti uudet korvakorut heti korviinsa, ennen kuin jatkoi tyytyväisenä matkaa kohti seuraavan myyjän vaaterekkejä.

* * *
"Haasta minut kirjoittamaan"
Tämä tarina on vastaus Puskissan antamaan haasteeseen "lusikka". 

Matkaradio

Kuplavolkkari kaarsi parkkipaikalle, joka aurinkoisena heinäkuun päivänä oli lähes täynnä rannalle menijöiden autoja. Seppo löysi kuitenkin vapaan paikan takarivistä, jossa ei ollut puiden luomaa varjoa. Auto olisi tulikuuma takaisin lähdettäessä, mutta saihan ikkunat auki.

Seppo ja hänen vieressään etupenkillä istunut Markku astuivat ulos autosta ja käänsivät penkkejä eteenpäin niin, että Anneli ja Terttu pääsivät myös kömpimään ulos. Tavaratilasta otettiin kannettavaksi rantavarusteet. Seurue kiipesi parkkipaikalta ylös pienen harjumaisen muodostelman päälle, josta rantaan johtavat pitkospuut alkoivat. Ravintola jäi vasemmalle, kun matka jatkui kohti dyynejä ja merta. Naiset riisuivat saman tien sandaalinsa ja jatkoivat paljain jaloin. Vastaantulijoita piti välillä väistää pois pitkospuilta ja astua pehmeään, upottavaan hiekkaan, joka poltteli jalkoja.

Tällaisella kelillä kelpasi todellakin lähteä Yyteriin nauttimaan kesästä. Merivesi oli kylmää, mutta rannassa oli pitkälle matalaa vettä, joka kyllä lämpeni auringossa. Dyynien takana ei tuntunut tuuli, mutta niiden päälle päästyä meressä näkyi pieniä laineita, jotka viistosti loiskuivat kohti rantaviivaa.

Seurue lähti rannalle saavuttuaan etsimään dyynien kainalosta sopivaa paikkaa, jossa saisi oman rauhan. Sellainen löytyi hetken etsimisen jälkeen, sillä moni muukin oli halunnut samanlaisen paikan, ja viltit levitettiin dyyninnyppylöiden välissä olevaan syvennykseen. Kylmälaukulle löytyi pieni varjopaikka dyynin kyljestä. Seppo asetti matkaradion pyyhkeistä tyhjennetyn kassin päälle, suojaan hiekalta, veti antennin ylös ja alkoi etsiä asemaa.

- Sul taitaa ol uus matkararjo, totesi Markku Sepon touhuja silmäillen.
- Juu, mää osti tämä Ruattist, ko me käytii siäl Anneli kans viime viikol, vastasi Seppo.
- Mitäs te Ruattis? Olitteko iha lomailemas vai? uteli Terttu.
- Kyl, me meinattii, et tehrää piäni lomamatka oikei ulkomail. Mentii laival Sundsvallii ja oltii siäl pari päivää vähä kattelemas ympärillemme, selvitti Seppo reteenä. Eiväthän sitä kaikki ulkomailla lomailleet, eivät edes Ruotsissa asti.
- Vai sillai. Tommone olis kyl hiano peli, ihasteli Markku radiota. - Kui paljo siit tartti tullii maksaa?
- Emmää maksanu mittää, Seppo iski silmää.
- Kui sillai? Markku ihmetteli.
- Se salakuljetti sen, Anneli vastasi Sepon puolesta. - Kyl mää sil sanoi, et mitä jos jäät kiinni, ni jourut vaik vankilaa!
- Muttei käynyt kuinkaa, ko ei ne eres vilkassukkaa meit, naureskeli Seppo. - Se on hyvä, ko Anneli o nii viattoma näköne, et kukkaa ei usko minustakkaa mittää pahhaa, ko mää Anneli kans kulje.

Hammasharja

Oli lauantai-ilta ja Mäkelän saunanpiipusta leijaili hiljalleen savua. Saunakamarissakin alkoi tuoksua vihta, kun saunan ovi aukesi ja talon hiukan alle parikymppiset tyttäret tulivat ulos saunasta. Tytöt ottivat pyyhkeensä ja alkoivat kuivata itseään. Laila asettui peilin eteen ja alkoi selvitellä hiuksiaan kammalla.

- Minä kyllä leikkaan hiukset lyhyiksi tänä kesänä. Nämä ovat aina niin takussa, että lähtee isoja tuppoja, kun kampaan hiuksia saunan jälkeen, huokaisi Laila ja kiskoi kampaa märkien hiusten läpi.
- Antaisit hiusten kuivahtaa vähän ensin, neuvoi Eeva nuorempaa siskoansa hammasharja suussa. - Mennään jo ulos vilvottelemaan, että Esko pääsee saunaan.

Tytöt siirtyivät pihakeinuun istumaan, ja Eeva huhuili veljeään saunaan, hammasharja edelleen puolihuolimattomasti suupielessä. Esko meni vuorostaan saunakamariin ja alkoi riisua vaatteitaan etsiskellen samalla hammasharjaa katsellaan. Se ei ollut paikallaan, ja Esko katsoi ulos saunakamarin ovesta keinussa istuvia siskojaan. Siellähän se hammasharja keikkui.

- Eeva, tuo se hammasharja tänne! Heti! huusi Esko harmistuneena. Aina tuo Eeva kuljetteli tavaroita pitkin poikin.
- Odota nyt vähän, niin harjaan hampaat valmiiksi, vastasi Eeva tietäen, että Esko ei jaksaisi kovin kauan odottaa hermostumatta. - Eikä Lailakaan ole vielä harjannut hampaita.

Laila päästi pienen hihityksen. Kyllä Eskon lauantaiset kiireet tiedettiin. Isoveli oli tapansa mukaan lähdössä tansseihin, ja siksi ne hampaatkin piti harjata. Jos vaikka kävisi parempi flaksi tyttöjen kanssa ja pääsisi jotakuta saatille, kun henki haisi Pepsodentille. Eihän se Esko muuten hammasharjaa pahemmin kuluttanut.

Isoäiti

Pertti puki päälleen vaatteita, jotka äiti oli antanut hänelle. Paidan napit olivat hankalat pienille sormille ja äiti tuli auttamaan niiden kiinni saamisessa. Polvihousut Pertti sai puettua itse, sillä niiden napit olivat isommat, ja olkaimet sujahtivat paikoilleen jo vanhasta tottumuksesta. Kengännauhojen sitominen oli äidin tehtävä. Elsa katsahti viisivuotiastaan arvioiden ja tarttui vielä kampaan. Kihara tukka oli vallaton, mutta kammalla ja vedellä sekin talttui sen verran, että poika oli valmis joka-aamuiseen rutiiniin.

- No niin, nyt voit mennä tervehtimään isoäitiä, Elsa sanoi kumartuen Pertin puoleen. - Muista koputtaa oveen ja odottaa, kunnes sinut käsketään sisälle.

Pertti lähti kohti peräkamaria, jossa isoäiti asui. Tähän asti äiti oli tullut hänen kanssaan, mutta nyt hän meni yksin. Viisivuotias oli jo niin iso poika, että kyllä sen piti sujua. Elsa seurasi kuitenkin vaivihkaa Pertin perässä ja tarkkaili tilannetta. Olihan tätä harjoiteltu jo pari viikkoa niin, että Elsa oli ollut Pertin mukana vain antamassa ohjeita ja muistuttamassa, mitä piti tehdä.

Pertti oli reipas miehenalku, mutta siitä huolimatta Elsaa hiukan jännitti. Miehen kotona oli erilaiset tavat kuin mihin hän oli tottunut. Elsa oli aina sinutellut vanhempiaan, eikä heillä muutenkaan ollut oltu kovin muodollisia, vaikka hyvä tavat tietenkin olivat kunniassa. Väinö, Elsan mies, taas teititteli äitiään. Kyllähän Elsa sen ymmärsi, että vanhaa ihmistä teititeltiin, ja niin hänkin tietenkin puhutteli anoppiaan, mutta se tuntui vähän oudolta, että Väinö oli jo lapsesta lähtien teititellyt vanhempiaan. Ja nyt Pertin piti myös teititellä isoäitiään.

Pertti koputti isoäidin kamarin oveen ja ojensi jo kätensä ylöspäin kohti ovenkahvaa kunnes muisti äidin ohjeet. Kamarista kuului keinutuolin narahdus ja isoäidin ääni, joka käski sisään. Pertti avasi oven ja astui kynnyksen yli.

- Hyvää huomenta, isoäiti, kuuli Elsa kirkkaan lapsenäänen sanovan ja näki, miten Pertti ojensi kätensä isoäidille ja kumarsi.
- Hyvää huomenta, vastasi isoäiti. - Suljepa ovi ja tule sitten istumaan tähän jakkaralle.

Pertti teki työtä käskettyä ja Elsa saattoi huokaista helpotuksesta. Sehän meni hyvin. Isoäiti oli niin tarkka siitä, että lapset - ja aikuisetkin - kävivät toivottamassa hyvää huomenta joka aamu. Kun muodollisuudet oli hoidettu, isoäiti saattoi pyytää vierasta istumaan ja juttelemaan hetkeksi.

Elsa palasi keittiöön ja alkoi alustaa taikinaa. Hän oli sytyttänyt tulen leivinuuniin jo aamuvarhaisella, kun Pertti vielä nukkui ja Väinökin vasta teki lähtöä talliin. Muutaman minuutin kuluttua isoäidin kamarin ovi kävi ja Pertti ilmestyi keittiöön käärepaperissa oleva karamelli kädessään.

- Katso äiti! Isoäiti antoi minulle karamellin, näytti Pertti silmät loistaen.
- Muistitko sinä kiittää?, kysyi Elsa. Juttelutuokio oli näköjään sujunut hyvin.
- Muistin, vastasi Pertti.
- Hyvä! Laitetaanpa se karamelli tänne kaapin päälle odottamaan sunnuntaita, Elsa sanoi laittaen Pertin saaman herkun parempaan talteen. - Saat sen sitten, kun tulemme kirkosta.

Saviruukku

Tule tänne, lapseni. Sinun on aika opetella ruukuntekoa. Se on tärkeä taito. Minä teen suuren ruukun ja sinä saat tehdä pienen, joka sopii sinun käsiisi.

Ensin sinun pitää oppia tuntemaan paikat, joista voit ottaa kosteaa, sileää savea. Tunnustele tätä käsilläsi, niin huomaat miten se eroaa mullasta tai hiekasta. Näet, kuinka se pysyy koossa, kun pyörittelet sitä kämmeniesi välissä. Ota kaavinkivi ja kerää savea tämän vuodan päälle, jolla voimme kuljettaa sen työskentelypaikalle.

Tässä on kalliossa matala malja. Kaada savi siihen ja vaivaa sitä käsilläsi ja jaloillasi pehmeämmäksi. Savi on yksinään liian hienoa, siihen pitää sekoittaa hiekkaa, jotta ruukku pysyy koossa eikä hajoa. Älä ota liikaa hiekkaa, jotta savesta ei tule kuivaa ja kovaa. Sinun pitää oppia tuntemaan käsilläsi, milloin savi on sopivaa.

Muovaa ensin ruukun pohja. Ota kappale savea ja pyörittele se palloksi ja muovaa siitä sormillasi pieni kuppi. Ota lisää savea ja pyörittele sitä käsiesi välissä, kunnes siitä tulee kuin käärme, pitkä ja taipuisa. Aseta käärme kiertämään kupin reunaa, ympäri monta kertaa, niin että reuna kohoaa ylemmäs. Painele käärme tiiviisti paikalleen ja kasta kätesi veteen ja silota ruukun pinta tasaiseksi. Varo rikkomasta ruukkua. Laita toinen käsi sisäpuolelle ja toinen ulkopuolelle, niin tunnet, kuinka vahva ruukun kylki on. Kasvata ruukkua korkeammaksi ja kun se on tarpeeksi suuri, anna reunan kääntyä sisäänpäin, jotta suuaukko on pienempi kuin koko ruukun mitta.

Ota tämä työkalu, joka muistuttaa kättä sormineen, ja painele sillä kuvioita ruukun pintaan. Muista samalla pyytää henkiä suojelemaan ruukkua, jotta se ei säry ja valuta sisältöään maahan. Tämä on tärkeää eikä sitä saa unohtaa.

Kun ruukku on valmiiksi muovattu, sen on aika kuivua. Älä jätä ruukkua aurinkoon, vaikka ajattelet, että aurinko kuivattaa sen nopeasti. Auringon ei pidä nähdä kosteita saviruukkuja, sillä aurinko vihaa niitä ja rikkoo ne. Vie ruukku varjoon, jossa se saa kuivua hitaasti. Kun on kulunut kolme yötä, voit koskettaa ruukkua ja tunnet, onko se vielä kostea. Ehkä sinun pitää odottaa kauemmin, nukkua montakin yötä, ennen kuin savi tuntuu kuivalta käteesi.

Sytytä sitten suuri nuotio ja aseta ruukku sen keskelle. Anna tulen kovettaa savi, sillä vasta sitten vesi pysyy saviruukussa eikä valu pois.

Ponnistus

Pohjan kylän nuoriso ja muutama paikalle erityisesti pyydetty merkkihenkilö olivat täyttäneet kansakoulun isomman luokkahuoneen. Yläluokkien opettaja, Heikki Rautava, istui pöydän takana puheenjohtajan paikalla ja sormeili puunuijaa, jonka hän oli kaivanut esille tarvikekaapista.

Urheiluseuran perustava kokous oli alkanut lupaavasti, ja opettaja Rautava oli tyytyväisenä saanut nuijia päätökset seuran perustamisesta ja lajivalikoimasta ilman soraääniä. Kun oli tullut aika päättää seuran nimestä, asioiden eteneminen oli tyssännyt täysin. Rautavan ehdottama Alku ei jostakin syystä ollut saanut erityistä kannatusta vaikka hän oli nimelle esittänyt ylevät perusteet. Alku kuvastaisi niin hyvin kasvavaa ja varttuvaa nuorisoa, joka nostaisi seuran maan parhaimmistoon. Rautava oli kuitenkin hieman pettyneenä joutunut pyytämään kokousväeltä muita nimivaihtoehtoja. Ja niitähän riitti. Miten tämä saattoikin äkkiä olla näin vaikeaa?

- Minä esitän, että nimeksi tulee Salpa! Salpa ei päästä kilpaveikkoja ohitse.
- No kas kun ei Lukko, huusi joku nurkasta ja väki hörähti nauruun.
- Lukko olisi kyllä hyvä nimi, alkoi yksi pohtia ääneen. - Luja kuin lukko!
- Niin mutta entäs sitten Luja? Luja menee lujaa!
- Kyllä pitää olla jotain mieleenpainuvampaa. Vaikka Pamaus. Siinä olisi nimi, joka suorastaan räjähtäisi.
- Ura kuvastaisi etenemistä. Ura uusi urkenee!

Samaa rataa jatkettiin tovi jos toinenkin, mutta mikään nimi ei tuntunut saavan laajempaa kannatusta, kun yhtäkkiä lähes jokaisella oli oma ehdotuksensa. Kipinä tuntui jo keräävän kannatusta, mutta sitten joku muisti, että naapurikylään oli äskettäin perustettu juuri sen niminen seura.

- Kyllä on tämän urheiluseuran perustaminen semmoinen ponnistus, että jää Mäkelän akan kaksosten vääntäminenkin toiseksi, heitti joku irvileuka.
- Ponnistus on, kyllä... Mutta Ponnistus, Pohjan Ponnistus tämä nimenomaan onkin!

Sielunmessu

Stalingrad 20. tammikuuta 1943

Olen miettinyt, onko päiväkirjan pitämisessä mitään järkeä. Tuntuu, että siihen menee turhaan energiaa, mutta toisaalta se on asia, joka pitää minua järjissäni tässä helvetissä. Elämme kuolleiden keskellä ja ajatukset keskittyvät siihen, miten selvitä tästä päivästä. Huomista tuskin kukaan jaksaa ajatella. Voi olla, että huomista ei edes tule, että aamulla ei enää herää. Silloin kaikki on ohi, tämä jäinen helvetti on ohi. Mitä tässä oikeastaan pitäisi edes toivoa? Kuolemaa vai selviytymistä huomiseen? 

Tällä lohkolla on ollut suhteellisen rauhallista viime päivinä. Edes omia lentokoneita ei ole näkynyt kahteen tai kolmeen päivään. Kaikenlaisia huhuja liikkuu miesten keskuudessa. Jotkut sanovat, että huoltoyhteydet ovat katkenneet. Että meidät on hylätty tänne. Ehkä se on totta. Mutta voidaanko meidät pettää tällä tavalla? Onko Paulus vielä täällä vai onko hän paennut, kun on vielä päässyt?

Minä haluaisin päästä kotiin Berliiniin, kävellä Unter den Lindenillä Gretlin kanssa. Siitä on vuosi, kun olen vimeksi nähnyt Gretlin. Hän oli silloin raskaana. Jos kaikki on mennyt hyvin, meillä on puolivuotias lapsi. En ole saanut kirjeitä kotoa moneen kuukauteen. Mitä tahansa on saattanut tapahtua. Voin vain rukoilla, että Gretl ja lapsi ovat kunnossa.

Minä luulen, että tästä tulee meidän hautamme. Meille ei pidetä sielunmessua katedraalissa, vaan sen soittavat Stalinin urut.

Varkain

Aino istui junassa, joka oli juuri lähtenyt Tampereelta kohti Helsinkiä. Vanerisen matkalaukun hän oli nostanut hyllylle, mutta kori, jossa olivat äidin mukaan antamat tuliaiset, oli istuimen alla jalkojen takana. Eihän näinä aikoina ilman tuliaisia kehdannut mennä moneksi päiväksi kyläilemään kaupunkiin, ei varsinkaan tällainen maatalon tytär. Kyllä Helsingissäkin tiedettiin, että maalla olivat asiat monella tapaa paremmin, kun oli eläimiä omasta takaa. Kaupunkilaiset saivat vain haaveilla niistä herkuista, joita maatalojen puoreissa oli, elleivät sitten turvautuneet mustaan pörssiin.

Mutta ne äidin tuliaiset vähän epäilyttivät Ainoa. Mitä jos sotapoliisit alkaisivat tarkastaa junamatkustajien kapsäkkejä ja nyssyköitä ja löytäisivät lampaanviulun hänen koristaan? Siitä tuskin seuraisi mitään hyvää, sillä varmasti hänen epäiltäisiin vievän sitä myytäväksi. Siinähän oli näin säännöstelyn aikana ties kuinka monen ihmisen kuukausiannos, ja mustassa pörssissä siitä saisi isot rahat. Aino työnsi vaivihkaa jalallaan koria pidemmälle penkin alle.

Junamatka Vammalasta Tampereelle oli sujunut ilman ongelmia, mutta vielä oli monta tuntia piinaa edessä. Olihan lampaanviulu pakattu moninkertaiseen sanomalehtipaperiin ja korissa sen päällä oli vielä muitakin tuliaisia ja pyyheliina peittämässä kaikkea. Ei se päällepäin näyttänyt epäilyttävältä. Vai näyttikö? Entä jos sotapoliiseilla olisi koira mukanaan ja se haistaisi lihan?

Junanvaunun ovi aukesi. Sieltä ne nyt tulivat, kaksi sotapoliisia, ja näyttivät tarkastavan kaikkien henkilöpaperit. Koiraa ei sentään ollut. Aino kaivoi paperinsa valmiiksi esille, ettei sotapoliisien tarvinnut hänen kohdallaan seisoskella yhtään pidempään kuin tarpeellista.

- Henkilöpaperit.
- Tässähän ne, Aino yritti hymyillä sotapoliisille, joka silmäili häntä päästä varpaisiin.
- Minne neiti on matkalla? kysyi sotapoliisi.
- Helsinkiin minä, ystävättären luokse.
- Jaaha, jaaha... Varokaapa desantteja. Niitähän mekin tässä etsimme, mutta ei taida neiti kuulua siihen porukkaan.

Mies katseli Ainoa jo hyväntahtoisemmin ja ojensi paperit takaisin. Ainon teki mieli huokaista helpotuksesta, mutta parempi oli vielä pidätellä, kunnes molemmat sotapoliisit olisivat menneet ohi. Tai mistä sitä tiesi, kuinka monta kertaa ne kulkisivat junan läpi ennen kuin päästiin perille.

Loppumatka sujui kuitenkin ilman lisätarkastuksia, ja perillä Helsingissä Aino huomasi heti Marjatan, joka oli tullut laiturin päähän häntä vastaan. Ystävättärien jälleennäkeminen oli sydämellinen. Eiväthän he olleet tavanneet sitten viime kesän, jolloin he olivat tutustuneet rintamalla ollessaan samassa paikassa lottakomennuksella. Kuitenkin vasta saavuttuaan Marjatan kotiin ja ojennettuaan tuliaiskorin tämän äidille Aino uskalsi rentoutua.

- Hyvänen aika, mitä täällä onkaan! ihmetteli rouva ääneen avatessaan kääröjä. - Onko tämä oikein lammasta? Nythän me saimmekin oikeaa pääsiäisruokaa!

Lapsuusmuisto

Olin viisivuotias ja olimme juuri muuttaneet kerrostalosta vastavalmistuneeseen rivitaloon. Kaikissa naapuriperheissä oli alle kymmenvuotiaita lapsia, jotka tuota pikaa löysivät toisensa. Ajankohta oli kultaista 70-lukua, jolloin lapset leikkivät ulkona eivätkä verkossa ja viisivuotiaankin oli aivan sopivaa poistua vanhempien jatkuvasta valvonnasta ulkona ollessaan.

Muistan, miten eräänä päivänä ovikello soi ja oven takana oli lapsiparvi pakkashaalareissaan. En ollut vielä tutustunut naapureiden lapsiin, mutta näköjään heille oli selvinnyt, että tässäkin asunnossa asui joku yhteisiin leikkeihin sopivan ikäinen. Siskoni oli vauvaikäinen, joten hänestä ei ollut ulos lähtijäksi, mutta minä, viisivuotias, taisin edustaa jotakuinkin ovikelloa soittaneen lapsiparven keski-ikää.

En ollut kovin sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut lapsi, pikemminkin ujonpuoleinen, mutta leikkikavereille oli kyllä tarvetta. Kerrostalossa niitä oli itse asiassa ollut vähemmän kuin mitä nyt oli tyrkyllä.

Ja siinä ne nyt seisoivat 70-luvun värisissä haalareissaan ja kysyivät, jos "se tyttö" tulisi ulos leikkimään. Todennäköisesti äitini vastasi puolestani, että tulee kyllä, ja tuuppasi minut ovesta ulos samanlaisissa tamineissa kuin muillakin oli. Muistan vieläkin, miten lapsiparvi ensi töikseen esittäytyi minulle, ja sitten lähdettiin leikkimään ilman sen kummempia lisämuodollisuuksia.

Vuosien kuluessa osa naapureista vaihtui, mutta lapsilla oli tapana leikkiä yhdessä isossa porukassa. Pelattiin pelejä ja rakennettiin lumilinnoja ja majoja. Tai käytiin soittamassa naapurien ovikelloja ja juostiin äkkiä piiloon.

Kirmata

Talvea oli kestänyt ja kestänyt, mutta toukokuun lopulla oltiin vihdoinkin niin kesäisissä tunnelmissa, että oli aika päästää lehmät laitumelle syömään tuoretta ruohoa. Ne kirmasivat innossaan ulos navetasta vietettyään siellä monta kuukautta, ja paimentajat saivat olla tarkkana, ettei yksikään päässyt omille teilleen ennen laitumen porttia.

Kun oli saavuttu laitumella ja kaikki ammut olivat onnellisesti aidan sisällä, kirmailu pääsi vielä parempaan vauhtiin. Siinä hyppivät riemusta niin vanhemmat lehmärouvat kuin nuoret hiehotkin vetreyttäen talven kangistamia koipiaan.

- Pirkko, jää vahtimaan lehmiä, kunnes ne rauhoittuvat, sanoi äiti kymmenvuotiaalle tyttärelleen. - Katso, etteivät ne syö liikaa ruohoa. Ne voivat yrittää sitä, kun pitkästä aikaa saavat tuoretta. Jos ne ahtavat itsensä liian täyteen ja liian nopeasti, siitä ei mitään hyvää seuraa. Mahansa halkaisevat, mokomat elukat, ja kuolevat. Että pidäkin sitten tarkasti silmällä niitä, ettei niin pääse käymään!

Tuhti

Seurojentalolla alkoi olla jo tungosta, vaikka tanssit olivat vasta alkamassa. Naiset olivat ryhmittyneet yhdelle puolelle salia, miehet toiselle, ja katselivat sieltä toisiaan arvioivasti.

Aino ja Fanni seisoivat vierekkäin ja tarkkailivat sisääntulijoita.
- Muistatko sen pitkän vaalean miehen, joka tanssitti minua viimeksi? Hän lupasi tulla tänäänkin, mutten näe häntä missään, kuiskutti Aino ystävälleen.
- Kyllä kai hän tulee, jos kerran lupasi. Ja jos ei tule, onhan tuossa mistä valita uusi, naurahti Fanni. - Mutta katsopas tuota Mattilan Emmaa! Niin se taas keinuttelee lanteitaan tuossa miesten edessä.

Aino katsoi Fannin osoittamaan suuntaan. Emma käveli kohti naisten riviä muttei pitänyt mitään kiirettä. Katseli miesten suuntaan, hymyili, nyökkäili tutuille, esitteli itseään. Emma ei ollut lihava, mutta aika tuhti kuitenkin. Oli lanteet, joita keinutella niin, että kretonkimekon helmat heilahtelivat, ja rinnatkin kuin kaksi pikkuporsasta.

Siinä oli nainen, joka käänsi monen miehen pään ohi kulkiessaan. Emäntäähän täällä oli moni etsimässä itselleen, ja Emma näytti paitsi hyvältä synnyttäjältä myös vahvalta työihmiseltä. Ja olisihan siinä myös hauskaa sänkykamariseuraa, kun oli, mihin tarttua. Moni muu nuori nainen katseli Emmaa kateellisena.

- Voi, miksen minäkin ole tuollainen, huokasi Fanni. - Näin laihasta miehet luulevat vielä, että on jotain vikaa.
- Voi voi, kyllä me molemmat olemme niin laihoja, että varmaan kuolemme pian, säesti Aino.
- Niin se äitikin sanoo, että minun pitäisi lihota. Muuten voi vaikka keuhkotauti iskeä, ja se on sitten menoa.

Vanhus

Ellen Fagerstöm seisoi ikkunassa ja katseli kadun vilinää. Kaupustelijoita ja riksoja, kiinalaisia ja eurooppalaisia, kerjäläisiä ja rikkaita. Harbinissa riitti väkeä ja nähtävää. Siperian rata toi kaupunkiin ihmisiä ja tavaroita niin, että välillä saattoi lähes kuvitella olevansa Euroopassa. Venäjän ja Japanin välisen sodan jälkeen eri läntiset kansallisuudet olivat vain lisääntyneet, kun Venäjän vaikutus oli vähentynyt. Ellen oli saapunut Harbiniin kolme vuotta sodan jälkeen, ja nyt, neljän täällä vietetyn vuoden jälkeen kotiinpaluu alkoi häämöttää. Vielä puoli vuotta töitä lähetysseuran ylläpitämässä sairaalassa, ja sitten seuraaja saisi ottaa vastuun vastasyntyneiden osastosta.

Oveen koputettiin ja kiinalainen palvelustyttö kumarsi sisään tullessaan. Voisiko madame tulla osastolle? Siellä tarvittaisiin neuvoa. Ellen oli neljässä vuodessa oppinut sen verran kiinaa, että pystyi hiukan keskustelemaan palvelijoiden ja kiinalaisten hoitajien kanssa, ja potilaiden tietenkin. Paikalliset hoitajat tosin puhuivat kaikki myös englantia tai saksaa, koska olivat lähetyssaarnaajien pitämien koulujen kasvatteja.

Osaston oven pielessä lattialla istui vanhus, harmaahapsinen mies, joka näytti satavuotiaalta. Hän piti sylissään vaatemyttyä, joka sätki ja vinkui, ja katseli epäilevästi hoitajaa, joka yritti houkutella häntä antamaan mytyn itselleen.

Sairaalan portaille jätettiin säännöllisesti vastasyntyneitä, mutta oli harvinaista, että tuoja tuli sisälle asti ja jäi vieläpä odottamaan. Yleensä lapsen hylkääjät yrittivät päästä pois näkyviltä ennen kuin kukaan huomasi, mitä he olivat tekemässä. Mutta tämä mies oli erilainen. Ehkä hän ei halunnutkaan antaa lasta pois.

Ellen kumartui miehen puoleen ja pyysi saada nähdä lapsen. Vanhus raotti ryysyjä ja paljasti enintään muutaman päivän ikäisen poikavauvan. Hän sanoi jotakin, josta Ellen erotti vain sanan shigu, onnettomuus. Hän ei ymmärtänyt miehen murretta.

- Mitä on tapahtunut? Kuka hän on? Ellen kysyi hoitajalta.
- Hän on ukko Wang. Ukon tytär, jo vanha nainen, on kuollut synnytykseen. Lapsella ei ole isää, suuri häpeä perheelle. Suuri onnettomuus, kirottu lapsi. Eilen miehen poika joutui onnettomuuteen. Lapsi on tuonut huonon onnen taloon. Perhe ei halua pitää sitä, vaikka se on poika, käänsi hoitaja miehen puhetta. - Kirottu lapsi pitäisi hukuttaa, mutta vanhuksella ei ole sydäntä tehdä sitä. Hän ei voi viedä sitä takaisin kotiinsa. Muuten tapahtuu lisää kamalia asioita.
- Hyvänen aika, kyllä meidän sitten varmaan pitää ottaa lapsi vastaan, totesi Ellen mietteliäänä. - Orpokoti on vain niin täynnä, etten tiedä, mihin he joutuvat näiden kaikkien hylättyjen kanssa. Sano ukko Wangille, että huolehdimme lapsesta. Ja kysy, onko hänelle annettu nimi.

Vanhus näytti huojentuneelta hoitajan puhuessa hänelle ja nousi seisomaan edelleen lasta pidellen. Hän katsoi ympärilleen ja otti askelen Elleniä kohti.
- Wang Shigu, se on hänen nimensä, sanoi vanhus ojentaen lapsen Ellenin syliin.

Alas

Ilmahälytys alkoi Eilan ruokatunnin aikana. Hän oli tänään tullut tätinsä luokse syömään sen sijaan, että olisi syönyt eväsleipiään puistonpenkillä, niin kuin tavallisesti kesäaikaan. Lautaset jäivät pöytään, kun täti miehineen lähti kiireellä pommisuojaan.

Eilaa ei huvittanut. Viime viikkoina oli vietetty jo niin monta tuntia alhaalla pommisuojassa istuen, että hän ei yksinkertaisesti enää jaksanut juosta sinne ihmislauman mukana.

- Minä jään tänne, hän oli sanonut, kun täti hoputti häntä mukaan.
- Kyllä sinun nyt täytyy tulla. Jos vaikka taloon osuu pommi, oli täti sanonut huolestuneena.
- Viime kuussa pommi putosi suoraan sen yhden pommisuojan päälle, ja kolmekymmentä ihmistä kuoli. En minä sellaiseen rotanloukkuun halua, oli Eila tuhahtanut.
- Mutta mitä minä sanon sinun äidillesi, jos jotain tapahtuu? oli täti vielä yrittänyt taivutella Eilaa, mutta oli sitten lähtenyt miehensä mukaan ilman siskontyttöä.

Eila istuutui takaisin pöydän ääreen. Voisi tässä nyt ainakin kesäkeiton syödä loppuun, kun ei kerran ollut kiire minnekään. Töihinkään ei voisi palata, ennen kuin hälytys olisi ohi.

Nyt alkoi kuulua räjähdyksiä. Tehdasaluetta ne varmaan pommittivat, niin kuin viimeksikin. Tai ratapihaa. Ehkä molempia. Ja kaikki ne olivat vähintään kilometrin päässä. Mutta tuo pommi osui aika lähelle, kun noin koko talo heilahti. Eilaa alkoi vähän huolestuttaa, olisiko sittenkin pitänyt lähteä suojaan. Ja taas! Keittiön pöytä ja tuolit hypähtivät joka kerta, kun pommi räjähti. Ovi alkoi liikkua samaan tahtiin niiden kanssa paukahtaen kiinni ja avautuen uudelleen.

Ei, tänne ei voinut jäädä. Oli päästävä ulos, vaikkei siellä ollut yhtään turvallisempaa. Eila juoksi ulos kadulle, jolla ei näkynyt ristin sielua. Tähän kaupunginosaan ei näköjään ollut osunut pommeja, vaikka räjähdykset tuntuivat kuuluvan aivan läheltä.

Eila katsoi taivaalle, jossa kaarteli lentokoneita etsien sopivaa paikkaa pommiensa pudottamiseen. Ilmatorjunta yritti osua niihin, mutta se oli liian myöhäistä siinä vaiheessa, kun pommien nauha alkoi valua alas. Eila katseli taivaalla näkyviä mustien pisteiden helminauhoja hypnotisoituneena. Ne valuivat alas, alas, alas. Tuolla uusi pommikone avasi luukkunsa, ja taas pommit valuivat alas kohti tehdasaluetta. Eila tuijotti helminauhaa, joka läheni paperitehdasta. Se valui alas, alas ja sitten ensimmäinen helmi osui tehtaaseen ja räjähti. Ja heti perään toinen ja kolmas ja neljäs.

Eila hätkähti. Ei hän tässä voinut seisoa tumput suorina ja katsella pommien putoamista. Piti päästä pommisuojaan. Eila kääntyi ja lähti juoksemaan poispäin alas valuvista pomminauhoista.

Sähköinen

Anneli istahti kampauspöydän ääreen harjaamaan hiuksiaan. Oli lauantai ja tunnin kuluttua edessä oli lähtö tansseihin. Sähköpapiljotit olivat lämpiämässä, ja Anneli koetteli niitä aina välillä varovasti, jotta ne eivät päässeet liian kuumiksi. Kun papiljotit olivat lämmenneet, hän rullasi ne hiuksiinsa ja kietaisi päälle huivin. Sitten oli meikin vuoro. Irtoripset paikoilleen, mustaa kajalia, riittävästi puuteria, huulipunaa. Papiljotit alkoivat olla jäähtyneet. Anneli rullasi ne pois ja alkoi tupeerata ja suihkuttaa lakkaa. Hän muotoili hiukset pallomaisiksi ja suihkutti vielä reilusti lakkaa päälle - ampiaispesä oli valmis.

Anneli solahti punakuvioiseen tanssimekkoonsa ja laittoi korkokengät jalkaan. Pyörähdys peilin edessä - hyvältä näytti - ja vielä suihkaus hajuvettä. Ulkoa kuului auton ääni. Sieltä Pertti jo kaartoi pihaan isänsä Volgalla. Anneli pyörähti vielä peilin edessä niin, että tekokuitumekko räsähti ja iski kipinää, ennen kuin pyrähti autolle.

Sähköinen lyyli.

T niin kuin talvi

Se talvi oli kylmin, minkä muistan. Pakkasta oli pahimmillaan neljäkymmentä astetta. Kotona pakkanen pääsi perunakellariin, vaikka äiti lämmitti sitä. Kaikesta oli yhtäkkiä muutenkin pulaa, ja sitten vielä perunatkin paleltuivat.

Minä olin just edellisenä keväänä valmistunut sairaanhoitajaksi, ja syksyllä menin töihin kunnalliskotiin. Olisin halunnut lähteä kaupunkiin asumaan ja oikeaan sairaalaan, mutta äiti ei päästänyt. Sanoi, että 18-vuotias on turhan nuori lähtemään omilleen, kun kotonakin voi asua.

Sitten tuli sota ja sairaanhoitajia tarvittiin rintamalle. Äiti oli ensin vastaan, ettei tommosen nuoren likan paikka ole siellä, mutta suostui sitten lopulta kumminkin. Eihän ne minua muuten olisi edes ottaneet, kun olin alaikäinen. Piti olla holhoojan lupa.

Minut komennettiin kenttäsairaalaan kannakselle. Se oli isolla kansakoululla neljänkymmenen kilometrin päässä etulinjasta. Haavoittuneita tuli jatkuvasti ja niille sitten tehtiin, mitä pystyttiin. Lääkäreistä oli pulaa ja tarvikkeista ja kaikesta, kun leikkauksia tehtiin koko ajan.

Osa haavoittuneista oli siinä kunnossa, ettei niille oikein ollut enää mitään tehtävissä. Annettiin vain morfiinia. Jotkut olivat kuolleita jo meille tullessaan. Ne vietiin suoraan liiteriin, mihin vainajat kerättiin, kun eihän siellä ollut edes arkkuja tarpeeksi kaikille kuolleille. Kun ryssä sitten aloitti suurhyökkäyksen helmikuun alussa, ruumiita tuli niin paljon, ettei edes liiterin ovia meinattu saada kiinni.

Sitten meidät evakuoitiin pois jaloista, kun ryssä alkoi lähestyä. Seuraava komennuspaikka oli sotasairaala Keski-Suomessa. Siellä minä tapasin Erkin. Naimisiin mentiin juhannuksena -41.