Mieleeni tuli yhtäkkiä, etten ole poikennut täällä aikoihin. Että olisi jo varmaan aika antaa jotain elonmerkkejä, ellen sitten pistä pillejä kokonaan pussiin. Mutta hengissä siis ollaan edelleen, jos joku asiaa on sattunut pohtimaan. Tai sitten pätee sanonta poissa silmistä, poissa mielestä.
Mutta joo... Broilerinkasvattamosta taisin mainita joskus muinoin, ja nyt sitten tosiaan olen niissä hommissa. Ollut jo jonkin aikaa. Vähän erilaista työtä kuin entisessä paikassa ja hyvä niin. Viihdyn. Katsotaan nyt sitten kauanko tässä paikassa lopulta olen, koska kyseessä on projekti, joka ehkä jatkuu määräajan jälkeen, ehkä ei. Ei näistä ikinä tiedä. Mutta on tässä nyt ainakin muutamaksi kuukaudeksi jotain järkevää tekemistä.
Broilereista ei tällä kertaa sen enempää, kun en tuolla varsinaisen kasvattamon puolella jatkuvasti käy niitä ihmettelemässä. Joskus joku tosin eksyy tänne konttorin puolelle, ja sitten ihmetellään, että mitähän se haluaa.
Jo perinteeksi muodostunut syysväsymys on taas valloillaan. Huomasin sen tässä eräänä päivänä, kun meinasin nukahtaa istualtani keskellä päivää. Väsy ei liity työhön vaan valon puutteeseen, mutta kieltämättä se, että nykyään hiukan aiempaa pidemmän työmatkan takia lähtemään liikenteeseen aikaisemmin ja tulen vastaavasti myös kotiin myöhemmin, vie myös tehoja pois.
Ei tässä nyt kuitenkaan ollut tarkoitus alkaa valittaa, koska asiat ovat tällä hetkellä ihan hyvin, ja minusta tuntuu, että tulevaisuudenkin osalta tilanne on parempi kuin aikoihin. Ikuinen optimisti. Ai minäkö? No, ehken ikuinen, mutta aina joskus.
Tätä kirjoittamistakin voisi alkaa taas viritellä, kun viime aikoina on tuntunut, että jotain puuttuu. Jos vaikka saisi vähän ryhtiä arkipäiväänkin niin, etten työpäivän jälkeen vain jämähtäisi sohvalle odottamaan nukkumaanmenoaikaa.
Plaa, plaa, plaa... Olipa taas painavaa asiaa sanottavana.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hajatuksia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hajatuksia. Näytä kaikki tekstit
perjantai 21. marraskuuta 2014
lauantai 12. heinäkuuta 2014
Tilannekatsaus
Pillerinsyöjäkissa pudottelee karvojaan joka paikkaan. Niistä tulee pölynimurin pussi täyteen alta aikayksikön. Miten keskikokoisesta kissasta voikin lähteä noin paljon karvaa? Siippa jo arveli, että kohta meillä on kalju kissa.
Ilmeisesti ilmiö kuuluu taudinkuvaan, koska lähellekään vastaavaa karvanlähtöä ei ole ikinä koettu kesäaikaan. Tai mihinkään muuhunkaan vuodenaikaan, jos oikein ajatellaan. Muuten kissa vaikuttaa aivan normaalilta, mutta kaipa tästä pitää mainita eläinlääkärille, kun pikapuoliin mennään tarkistuttamaan tilanne muutenkin.
Minä poden jo lähes perinteeksi muodostunutta kesäflunssaa. Ei siitä sen enempää.
Yhden broilerikasvattamon kanssa on keskustelut käynnissä. Sieltä saattaa hyvinkinpoikia kuoriutua jotakin tekemistä, kun loma-aika on ohi ja broilerinkasvatustoiminta taas vilkastuu. Tästä aiheesta toivon mukaan lisää juttua lähitulevaisuudessa.
Kesä passivoi. Menen syömään jäätelöä.
Ilmeisesti ilmiö kuuluu taudinkuvaan, koska lähellekään vastaavaa karvanlähtöä ei ole ikinä koettu kesäaikaan. Tai mihinkään muuhunkaan vuodenaikaan, jos oikein ajatellaan. Muuten kissa vaikuttaa aivan normaalilta, mutta kaipa tästä pitää mainita eläinlääkärille, kun pikapuoliin mennään tarkistuttamaan tilanne muutenkin.
Minä poden jo lähes perinteeksi muodostunutta kesäflunssaa. Ei siitä sen enempää.
Yhden broilerikasvattamon kanssa on keskustelut käynnissä. Sieltä saattaa hyvinkin
Kesä passivoi. Menen syömään jäätelöä.
sunnuntai 25. toukokuuta 2014
Valivalivali... ja syvä huokaus päälle
Piti oikein tarkistaa, että milloin olen viimeksi käynyt täällä blogissa kääntymässä. Sen verran oli jo pölyä kertynyt, että on taas aika puhaltaa pahimmat pois. Saamaton olotila jatkuu vaikka koko ajan yritän tehdä kaikenlaista. Enkä pelkästään yritä, sillä silmin havaittavaa tulostakin syntyy, mutta blogi on jäänyt taas tuuliajolle ja roskaajatkin näyttävät löytäneen takaisin, vaikka juuri jossain hehkutin, miten olin saanut ne karkotettua.
Takapiha vie taas aikaa ja energiaa, vaikka siellä ei periaatteessa pitäisi olla mitään isompaa projektia odottamassa. Silti saan huomattavan paljon aikaa kulumaan siihen, että asetun kohtaan, josta näen koko komeuden, ja ryhdyn visioimaan. Puskaa sinne, kukkaa tänne... Ei ehkä kuitenkaan lisäpuskia, mutta jotain maanpeittokasvia pariin ongelmakohtaan. Vai pitäisikö ongelma peittää mullalla ja heitellä ruohonsiemeniä päälle? Välillä käyn poimimassa muutaman kotilon ja etanan ja lähetän ne nilviäisten taivaaseen.
Mennäviikolla tein huomioita naapuruston takapihoista sen verran kuin on mahdollista menemättä varsinaisesti kenenkään tontille tallustelemaan. Yhteen pihaan tuotiin jo viime syksynä minikaivuri, joka muutaman kauhallisen ehti kaivaa ennen kuin se jätettiin koko talveksi seisomaan sinne kuopan ja multakasan viereen. Nyt minikaivuri on viety pois, mutta projekti - mikä ikinä se sitten onkaan - ei näytä edenneen syksyn tilanteesta minnekään suuntaan. Mielenkiinnolla odotan, aikooko kyseisen pihan haltija perustaa jonkinlaisen mutalammikon takapihalleen vai mistä on kysymys.
Erään päivän sade innosti parikin naapuruston asukasta parturoimaan pihansa heinikkoa, joka oli jo ihan sen korkuista, että se olisi oikeastaan kannattanut leikata vaikkapa viikatteella. Toinen surruutteli ruohonleikkurilla edestakaisin märkää heinikkoa sateen aikana, toinen heti sen jälkeen. Ensin mainitun ruohonleikkuri taisi tehdä lakon jossakin vaiheessa, kun kyseisen heinikon yllä alkoi leijailla mustaa savua. Ihan kiva, että ihmiset vihdoin ja viimein havahtuvat ja alkavat siistiä pihojaan, mutta luulisi märän, ylipitkäksi päässeen ruohon leikkaamisen olevan vähän turhan vaivalloista. Eikö ihmisillä ole maalaisjärkeä, joka sanoisi, että kuivan heinikon leikkaaminen olisi helpompaa? Ja toisaalta heinäpeltoon tepsisi todennäköisesti siimaleikkuri tavallista ruohonleikkuria paremmin.
Itse asiassa kaikki edellämainitut tapaukset ovat yhden ja saman rivitalon takapihoja. Muuten tässä lähinaapurustossa ihmiset näyttävät pitävän pihansa jonkinlaisessa kuosissa, mutta tuossa talossa on ilmeisesti päässyt valloilleen kollektiivinen piittaamattomuus. Periaatteessa varmaan on ihan itse kunkin oma asia, miten takapihaansa hoitaa, mutta toisaalta heinäpellon kasvattaminen takapihalla ei minun mielestäni ole kovin fiksua ja huomaavaista naapurustoa kohtaan. Esimerkiksi ne kotilot, joita vastaan kaikki kotipuutarhurit sotivat, todennäköisesti sikiävät erityisesti näillä hunningolle jätetyillä pihoilla ja mönkivät sieltä syömään lähistön puutarhakasveja. Eikä naapuripihojen joutomaa varmaan ole mikään iso plussa, jos joku haluaa myydä asuntonsa ja toivoo naapuruston näyttävän parhaat puolensa mahdollisille ostajille.
Edellä olevan kirjoitettuani voin ilmeisesti todeta, että minulla on nykyään liikaa aikaa, kun ehdin tarkkailla naapurien tekemisiä ja tekemättä jättämisiä näinkin tarkasti jopa keskellä viikkoa.
Takapiha vie taas aikaa ja energiaa, vaikka siellä ei periaatteessa pitäisi olla mitään isompaa projektia odottamassa. Silti saan huomattavan paljon aikaa kulumaan siihen, että asetun kohtaan, josta näen koko komeuden, ja ryhdyn visioimaan. Puskaa sinne, kukkaa tänne... Ei ehkä kuitenkaan lisäpuskia, mutta jotain maanpeittokasvia pariin ongelmakohtaan. Vai pitäisikö ongelma peittää mullalla ja heitellä ruohonsiemeniä päälle? Välillä käyn poimimassa muutaman kotilon ja etanan ja lähetän ne nilviäisten taivaaseen.
Mennäviikolla tein huomioita naapuruston takapihoista sen verran kuin on mahdollista menemättä varsinaisesti kenenkään tontille tallustelemaan. Yhteen pihaan tuotiin jo viime syksynä minikaivuri, joka muutaman kauhallisen ehti kaivaa ennen kuin se jätettiin koko talveksi seisomaan sinne kuopan ja multakasan viereen. Nyt minikaivuri on viety pois, mutta projekti - mikä ikinä se sitten onkaan - ei näytä edenneen syksyn tilanteesta minnekään suuntaan. Mielenkiinnolla odotan, aikooko kyseisen pihan haltija perustaa jonkinlaisen mutalammikon takapihalleen vai mistä on kysymys.
Erään päivän sade innosti parikin naapuruston asukasta parturoimaan pihansa heinikkoa, joka oli jo ihan sen korkuista, että se olisi oikeastaan kannattanut leikata vaikkapa viikatteella. Toinen surruutteli ruohonleikkurilla edestakaisin märkää heinikkoa sateen aikana, toinen heti sen jälkeen. Ensin mainitun ruohonleikkuri taisi tehdä lakon jossakin vaiheessa, kun kyseisen heinikon yllä alkoi leijailla mustaa savua. Ihan kiva, että ihmiset vihdoin ja viimein havahtuvat ja alkavat siistiä pihojaan, mutta luulisi märän, ylipitkäksi päässeen ruohon leikkaamisen olevan vähän turhan vaivalloista. Eikö ihmisillä ole maalaisjärkeä, joka sanoisi, että kuivan heinikon leikkaaminen olisi helpompaa? Ja toisaalta heinäpeltoon tepsisi todennäköisesti siimaleikkuri tavallista ruohonleikkuria paremmin.
Itse asiassa kaikki edellämainitut tapaukset ovat yhden ja saman rivitalon takapihoja. Muuten tässä lähinaapurustossa ihmiset näyttävät pitävän pihansa jonkinlaisessa kuosissa, mutta tuossa talossa on ilmeisesti päässyt valloilleen kollektiivinen piittaamattomuus. Periaatteessa varmaan on ihan itse kunkin oma asia, miten takapihaansa hoitaa, mutta toisaalta heinäpellon kasvattaminen takapihalla ei minun mielestäni ole kovin fiksua ja huomaavaista naapurustoa kohtaan. Esimerkiksi ne kotilot, joita vastaan kaikki kotipuutarhurit sotivat, todennäköisesti sikiävät erityisesti näillä hunningolle jätetyillä pihoilla ja mönkivät sieltä syömään lähistön puutarhakasveja. Eikä naapuripihojen joutomaa varmaan ole mikään iso plussa, jos joku haluaa myydä asuntonsa ja toivoo naapuruston näyttävän parhaat puolensa mahdollisille ostajille.
Edellä olevan kirjoitettuani voin ilmeisesti todeta, että minulla on nykyään liikaa aikaa, kun ehdin tarkkailla naapurien tekemisiä ja tekemättä jättämisiä näinkin tarkasti jopa keskellä viikkoa.
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
Uudet näkymät ja muuta turhanpäiväistä lätinää
Olin eilen pilateksessa ja tänään kyllä tuntuu siltä, että jotain on tehty. Olenhan minä joskus ennenkin kokeillut pilatesta, tosin aika monta vuotta sitten, joten ei se mikään yllätys ollut, että "kevyen" treenin tuloksena ovat kauttaaltaan kipeät lihakset. Ihan joka paikkaan ei tarkkaan ottaen satu, mutta sattuu outoihin paikkoihin. Aamulla jo pelästyin, että ei kai vaan ole mahatauti iskenyt, kun mahaan sattuu, ennen kuin älysin, että kyseessä on lihaskipu.
Enkö kuulostakin aivan ihmiseltä, joka ei ole koskaan liikkunut?
Kai se tästä sitten taas lähtee. Alkaa olla jo aikakin tehdä jotain muutaman kuukauden mitääntekemättömyyden jälkeen. Muuten tulee ennenaikainen noutaja. Tai niinhän ainakin uhkaillaan fyysisesti passiivisia.
Tänään kävin tekemässä vakiokävelylenkkini mutta päinvastaiseen suuntaan kuin yleensä. En tiedä, miksi minulla on tapana lähteä kotiovelta aina oikealle sen sijaan, että lähtisinkin vasemmalle kuten tänään. Rutiinin rikkominen silloin tällöin kuitenkin kannattaa. Nytkin panin merkille vaikka mitä sellaista, jota normaalisti en edes näe, kun katselen maisemia täysin vastakkaisesta suunnasta. Ihmisten pihoja lähinnä mutta jotain minulle uutta kuitenkin.
Muuten tuntuu siltä, että Projektin jälkeinen elämä lähtee liikkeelle kankeasti. Johan tässä on muutama viikko yritetty aktivoitua, mutta aika hitaasti se tuntuu onnistuvan. En ole blogistanissakaan jaksanut/viitsinyt/saanut aikaiseksi seikkailla saatikka että olisin oikein itse kirjoittanut jotain. Epämääräistä lätinää kerran viikossa, sitä on tarjolla.
Sen verran olen ajatuksen tasolla kuitenkin aktivoitunut, että ajattelin saattaa loppuun viime kesänä itselleni teidän lukijoiden avulla asettamani kirjoitushaasteen. Niitä vielä käsittelemättä olevia aiheita on edelleen muutama. Yksi aiheista on kyllä pyörinyt päässäni koko talven ja tarinan runko on aika pitkälle kehittynyt. Saapa nähdä sitten, millaisessa muodossa se päätyy blogiin asti.
Tällaista lätinää tällä kerralla. Seuraavalla kerralla, joka toivottavasti koittaa jo ennen kuin viikko on taas kulunut, toivottavasti jotain järkevämpää.
Enkö kuulostakin aivan ihmiseltä, joka ei ole koskaan liikkunut?
Kai se tästä sitten taas lähtee. Alkaa olla jo aikakin tehdä jotain muutaman kuukauden mitääntekemättömyyden jälkeen. Muuten tulee ennenaikainen noutaja. Tai niinhän ainakin uhkaillaan fyysisesti passiivisia.
Tänään kävin tekemässä vakiokävelylenkkini mutta päinvastaiseen suuntaan kuin yleensä. En tiedä, miksi minulla on tapana lähteä kotiovelta aina oikealle sen sijaan, että lähtisinkin vasemmalle kuten tänään. Rutiinin rikkominen silloin tällöin kuitenkin kannattaa. Nytkin panin merkille vaikka mitä sellaista, jota normaalisti en edes näe, kun katselen maisemia täysin vastakkaisesta suunnasta. Ihmisten pihoja lähinnä mutta jotain minulle uutta kuitenkin.
Muuten tuntuu siltä, että Projektin jälkeinen elämä lähtee liikkeelle kankeasti. Johan tässä on muutama viikko yritetty aktivoitua, mutta aika hitaasti se tuntuu onnistuvan. En ole blogistanissakaan jaksanut/viitsinyt/saanut aikaiseksi seikkailla saatikka että olisin oikein itse kirjoittanut jotain. Epämääräistä lätinää kerran viikossa, sitä on tarjolla.
Sen verran olen ajatuksen tasolla kuitenkin aktivoitunut, että ajattelin saattaa loppuun viime kesänä itselleni teidän lukijoiden avulla asettamani kirjoitushaasteen. Niitä vielä käsittelemättä olevia aiheita on edelleen muutama. Yksi aiheista on kyllä pyörinyt päässäni koko talven ja tarinan runko on aika pitkälle kehittynyt. Saapa nähdä sitten, millaisessa muodossa se päätyy blogiin asti.
Tällaista lätinää tällä kerralla. Seuraavalla kerralla, joka toivottavasti koittaa jo ennen kuin viikko on taas kulunut, toivottavasti jotain järkevämpää.
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
Mistä tietää, että kevät tulee?
Tämä talvi on ollut jotenkin omituinen, normaalista poikkeava. Mikä nyt sitten onkaan normaalia nykyään... Ensin antoi odottaa itseään ja nyt näyttää poistuvan etuajassa. Oliko tässä jossain välissä talvi? Vai olenko minä vain ollut niin uppoutunut muihin asioihin, että talvi luiskahti ohi ihan huomaamatta?
Nyt ne muut asiat on kuitenkin hoidettu, ja seuraavaksi voisi ryhtyä seuraamaan kevään etenemistä. Siis siinä ohella tietenkin, kun käynnistän uuden projektin nimeltä "uusi työpaikka rouva Beelle". Nyrkkipajalla ovat nimittäin asiat kehittyneet - tai taantuneet - siihen tilanteeseen, että yt-neuvottelut käyvät kiivaina. Oikein tässä jännittää, että kumpi koittaa ensin, minun työsuhteeni loppu vai nyrkkipajan konkurssi.
Jos minulta kysyttäisiin, voisin listata muutamankin syyn tälle syöksykierteelle. Saattaa jopa käydä niin, että avaan suuni, vaikkei minulta edes kysyttäisi. Sen verran asioista juoruillaan, että aika moni näyttää tehneen samanlaisia huomioita, eikä tämä tilanne varsinaisesti ole yllättänyt.
Olen katsellut pikkupomoa, joka keikkuu pomon pallillaan sen näköisenä, ettei hänellä tässä ole mitään huolia. Ja leikitellyt ajatuksella, että tönäisisin sen pallin kumoon mainitsemalla sivulauseenomaisesti, miten hänen bestiksensä, uskottunsa ja tarvittaessa sijaisensa osaa paitsi hänen työnsä, myös paljon muuta ja on työteholtaan melko huippuluokkaa. Ja sitä paitsi tekee kaiken työn pienemmällä palkalla. Vink, vink. Olisiko se liian ilkeää? Olisi se ainakin vähän ilkeää, myönnetään. Mutta toisaalta, jos se konkurssi tulee, niin se on sitten siinä pikkupomonkin osalta.
Kaikkein varmin kevään merkki on kuitenkin se, että kissa on alkanut oksennella karvapalloja. Oi sitä ihanuutta (yäk), kun saa niitä haisevia läjiä siivoilla sieltä täältä.
Nyt ne muut asiat on kuitenkin hoidettu, ja seuraavaksi voisi ryhtyä seuraamaan kevään etenemistä. Siis siinä ohella tietenkin, kun käynnistän uuden projektin nimeltä "uusi työpaikka rouva Beelle". Nyrkkipajalla ovat nimittäin asiat kehittyneet - tai taantuneet - siihen tilanteeseen, että yt-neuvottelut käyvät kiivaina. Oikein tässä jännittää, että kumpi koittaa ensin, minun työsuhteeni loppu vai nyrkkipajan konkurssi.
Jos minulta kysyttäisiin, voisin listata muutamankin syyn tälle syöksykierteelle. Saattaa jopa käydä niin, että avaan suuni, vaikkei minulta edes kysyttäisi. Sen verran asioista juoruillaan, että aika moni näyttää tehneen samanlaisia huomioita, eikä tämä tilanne varsinaisesti ole yllättänyt.
Olen katsellut pikkupomoa, joka keikkuu pomon pallillaan sen näköisenä, ettei hänellä tässä ole mitään huolia. Ja leikitellyt ajatuksella, että tönäisisin sen pallin kumoon mainitsemalla sivulauseenomaisesti, miten hänen bestiksensä, uskottunsa ja tarvittaessa sijaisensa osaa paitsi hänen työnsä, myös paljon muuta ja on työteholtaan melko huippuluokkaa. Ja sitä paitsi tekee kaiken työn pienemmällä palkalla. Vink, vink. Olisiko se liian ilkeää? Olisi se ainakin vähän ilkeää, myönnetään. Mutta toisaalta, jos se konkurssi tulee, niin se on sitten siinä pikkupomonkin osalta.
Kaikkein varmin kevään merkki on kuitenkin se, että kissa on alkanut oksennella karvapalloja. Oi sitä ihanuutta (yäk), kun saa niitä haisevia läjiä siivoilla sieltä täältä.
perjantai 21. helmikuuta 2014
Mitä tulee lopun jälkeen?
Projektin loppu alkaa vähitellen olla käsillä ja saattaa olla aiheellista alkaa miettiä, mitä minulla olikaan tapana tehdä vapaa-aikanani silloin, kun kaikki aika ei mennyt läppärin näpyttelyyn. Tietyn tyyppisestä näpyttelystä on nyt jotenkin tullut tapa, pahoin pelkään. Kun on pari päivää pakollista taukoa, huomaan kaikesta huolimatta istahtavani koneen ääreen sillä asenteella, että nyt pitää tehdä tiedettä. Olen alkanut pelätä, että vieroitusoireet iskevät jonkin ajan kuluttua oikein kunnolla.
Mitä normaalit ihmiset tekevät silloin, kun ei ole mitään pakollista tekemistä? Muistuttakaapa mieleeni, jos viitsitte.
Rakas aviomieheni on alkanut ehdotella, että siivoaisimme, kun sitä ei kuulemma ole tapahtunut pitkään aikaan. Ainakaan suuremmassa mittakaavassa. Olen vastannut, että siivotaan sitten, kun projekti on valmis. Nyt ei ehdi. Pian tämäkin (teko)syy olla siivoamatta poistuu. En tosin ole varma, onko se ainoastaan positiivista.
Hiukan vielä pitäisi rutistaa, ihan hiukan.
Mitä normaalit ihmiset tekevät silloin, kun ei ole mitään pakollista tekemistä? Muistuttakaapa mieleeni, jos viitsitte.
Rakas aviomieheni on alkanut ehdotella, että siivoaisimme, kun sitä ei kuulemma ole tapahtunut pitkään aikaan. Ainakaan suuremmassa mittakaavassa. Olen vastannut, että siivotaan sitten, kun projekti on valmis. Nyt ei ehdi. Pian tämäkin (teko)syy olla siivoamatta poistuu. En tosin ole varma, onko se ainoastaan positiivista.
Hiukan vielä pitäisi rutistaa, ihan hiukan.
perjantai 27. joulukuuta 2013
Jouluakin on vietetty
Blogi on päässyt keräämään pölyä viime aikoina, kun kaikki aika on mennyt on ollut pakko priorisoida muuatta projektia. Mutta hengissä kuitenkin ollaan edelleen, jopa joulun jäljiltä.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän joulu jaksaa innostaa. Kaikki se stressivouhotus ja materialismi, joka jouluun liittyy, ei oikeasti voisi vähemmän kiinnostaa, mutta sosiaalinen paine (!) pakottaa (?) osallistumaan ainakin jossain määrin. No ok, kyllä minä suvun lapsille joululahjansa suon - tosin joidenkin kohdalla hieman ihmetellen nostan kulmakarvaani sen tavaravuoren nähdessäni - mutta pakollisten (?) lahjusten keksiminen aikuisille on vihonviimeistä hommaa.
Ja sitten vielä ne itselle ojennettavat paketit. Naidun suvun puolelta tulevia odotan yleensä kauhun ja epätoivon sekaisella jännityksellä, koska sieltä ei pääsääntöisesti tule mitään muuta kuin krääsää, jolla ei ole mitään virkaa. Oma suku onneksi tuntee minut ja mieltymykseni ja osaa jopa kysyä, jos epäilee. Tästä ei nyt pidä tehdä väärää johtopäätöstä, että olisin nirso nirppanokka, jolle ei mikään kelpaa. Tilanne nyt vain sattuu olemaan niin, että tällaiselle nelikymppiselle on kertynyt esimerkiksi kaikenlaisia taloustavaroita varsin edustava skaala ja huushollin koriste-esinekiintiökin on tullut täyteen jo vuosia sitten.
Nykyään unelmoin joulupyhien vietosta stressittömästi palmujen katveessa tai jossain vastaavassa paikassa. Odotan innolla sitä joidenkin vuosien kuluttua koittavaa aikaa, jolloin esiteini on niin vanha, että rakas aviomieheni kykenee harkitsemaan ajatusta joulusta hieman nykyistä kauempana perillisestään, tai vaihtoehtoisesti, että esiteinin äiti kykenee luovuttamaan hänet meidän matkaamme jouluksi ilman, että siitä vääjäämättä seuraa maailmanloppu. Ensin mainittu vaihtoehto todennäköisesti toteutuu ennen pitkää, toinen ei välttämättä koskaan.
Projekti jatkuu vielä hetken aikaa, joten en lupaa blogin aktivoituvan aivan vielä. Samasta syystä myös blogien lukeminen on pääsääntöisesti tauolla. Koska joulu meni jo, tässä vaiheessa vuotta lienee sopivinta toivotella hyvää ja onnellista uutta vuotta.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän joulu jaksaa innostaa. Kaikki se stressivouhotus ja materialismi, joka jouluun liittyy, ei oikeasti voisi vähemmän kiinnostaa, mutta sosiaalinen paine (!) pakottaa (?) osallistumaan ainakin jossain määrin. No ok, kyllä minä suvun lapsille joululahjansa suon - tosin joidenkin kohdalla hieman ihmetellen nostan kulmakarvaani sen tavaravuoren nähdessäni - mutta pakollisten (?) lahjusten keksiminen aikuisille on vihonviimeistä hommaa.
Ja sitten vielä ne itselle ojennettavat paketit. Naidun suvun puolelta tulevia odotan yleensä kauhun ja epätoivon sekaisella jännityksellä, koska sieltä ei pääsääntöisesti tule mitään muuta kuin krääsää, jolla ei ole mitään virkaa. Oma suku onneksi tuntee minut ja mieltymykseni ja osaa jopa kysyä, jos epäilee. Tästä ei nyt pidä tehdä väärää johtopäätöstä, että olisin nirso nirppanokka, jolle ei mikään kelpaa. Tilanne nyt vain sattuu olemaan niin, että tällaiselle nelikymppiselle on kertynyt esimerkiksi kaikenlaisia taloustavaroita varsin edustava skaala ja huushollin koriste-esinekiintiökin on tullut täyteen jo vuosia sitten.
Nykyään unelmoin joulupyhien vietosta stressittömästi palmujen katveessa tai jossain vastaavassa paikassa. Odotan innolla sitä joidenkin vuosien kuluttua koittavaa aikaa, jolloin esiteini on niin vanha, että rakas aviomieheni kykenee harkitsemaan ajatusta joulusta hieman nykyistä kauempana perillisestään, tai vaihtoehtoisesti, että esiteinin äiti kykenee luovuttamaan hänet meidän matkaamme jouluksi ilman, että siitä vääjäämättä seuraa maailmanloppu. Ensin mainittu vaihtoehto todennäköisesti toteutuu ennen pitkää, toinen ei välttämättä koskaan.
Projekti jatkuu vielä hetken aikaa, joten en lupaa blogin aktivoituvan aivan vielä. Samasta syystä myös blogien lukeminen on pääsääntöisesti tauolla. Koska joulu meni jo, tässä vaiheessa vuotta lienee sopivinta toivotella hyvää ja onnellista uutta vuotta.
sunnuntai 29. syyskuuta 2013
Lisää hullutuksia ja loppukevennys
Töissä menee asiat koko ajan hullumpaan suuntaan. Loppuviikolla, edellisen postauksen jälkeen, tapahtui sellainenkin ihme, että sain positiivista palautetta esimieheltä hoitamastani hankalasta projektista. Tosin aika ohimennen ja taisi olla sivulauseessa, mutta kuitenkin. Melkein tipahdin tuolilta, sillä yleensä tämä ihminen vain valittaa ja kitisee tai on muuten vaan huonolla tuulella. Ja muutama päivä sitten tämä hyväkäs oli myöntänyt yhdelle alaiselleen kertoneensa tälle pienen valheen saadakseen hänet tekemään enemmän töitä.
Satuin näkemään pätkän samaisen pomon laatimaa sopimustekstiä, jolla palkataan ulkopuolinen konsultti hoitamaan muutamia asioita. Ihan kuin olisi joku keskenkasvuinen kirjoittanut sen, sellaiset olivat sanakäänteet. Tunnen tämän konsultin ja taidanpa painavasti kehottaa häntä lukemaan sopimuksen todella tarkasti ennen kuin allekirjoittaa. Tuskin teen väärin, jos tällaisen neuvon annan hänelle.
Yksi kollegoistani kertoi aikovansa irtisanoutua maanantaina. Hänellä ei vielä ole uutta paikkaa tiedossa, mutta aikoo ottaa riskin koska ei mielestään enää kykene työskentelemään esimiehen kanssa. Kyllä tämäkin ihminen jotain löytää eikä ilmeisesti tässä vaiheessa ole niin turhantarkka, mikä se seuraava, mahdollisesti väliaikainen paikka on. Toisella on lääkäriaika varattuna ja tiedossa lienee pitkähkö poissaolo työperäisen stressin takia. Kolmannen määräaikainen sopimus loppuu pian. Ja se neljäs on jo sairaslomalla. Tässä saattaa pian käydä niin, että meitä on kaksi ihmistä tekemässä kuuden työt. Se toinen on pomon kaveri (ainakin yrittää parhaansa) eikä liene lähdössä minnekään.
Minun paineensietokykyni on aika hyvä, se on testattu vuosien varrella monta kertaa, mutta olosuhteet ja työnjohto ovat olleet asialliset toisin kuin nyt. En minä nytkään koe olevani stressiloman tarpeessa, mutta jos tilanne menee siihen, että kaksi kolmasosaa osaston työntekijöistä lähtee pois, voi olla, että minunkin mittani tulee täyteen. Vaikka saataisiin pari uutta ihmistä tilalle, menee oma aikansa ennen kuin he pystyvät työskentelemään täysin itsenäisesti ja täydellä panoksella. Saattaa olla, että joudun tekemään radikaaleja ratkaisuja minäkin. Työsuojeluviranomaisiin on muuten jo otettu yhteyttä, mutta en jaksa uskoa, että tilanne muuttuisi saman tien.
Ja sitten se luvattu loppukevennys: Mies kotiutui Berliinistä, jossa ei ole ennen käynyt. Vaikutelma kuulemma oli, että saksalaiset ovat harvinaisen epäorganisoitunutta porukkaa. Mikään ei toimi. - Olin vähän ihmeissäni tästä vaikutelmasta.
Satuin näkemään pätkän samaisen pomon laatimaa sopimustekstiä, jolla palkataan ulkopuolinen konsultti hoitamaan muutamia asioita. Ihan kuin olisi joku keskenkasvuinen kirjoittanut sen, sellaiset olivat sanakäänteet. Tunnen tämän konsultin ja taidanpa painavasti kehottaa häntä lukemaan sopimuksen todella tarkasti ennen kuin allekirjoittaa. Tuskin teen väärin, jos tällaisen neuvon annan hänelle.
Yksi kollegoistani kertoi aikovansa irtisanoutua maanantaina. Hänellä ei vielä ole uutta paikkaa tiedossa, mutta aikoo ottaa riskin koska ei mielestään enää kykene työskentelemään esimiehen kanssa. Kyllä tämäkin ihminen jotain löytää eikä ilmeisesti tässä vaiheessa ole niin turhantarkka, mikä se seuraava, mahdollisesti väliaikainen paikka on. Toisella on lääkäriaika varattuna ja tiedossa lienee pitkähkö poissaolo työperäisen stressin takia. Kolmannen määräaikainen sopimus loppuu pian. Ja se neljäs on jo sairaslomalla. Tässä saattaa pian käydä niin, että meitä on kaksi ihmistä tekemässä kuuden työt. Se toinen on pomon kaveri (ainakin yrittää parhaansa) eikä liene lähdössä minnekään.
Minun paineensietokykyni on aika hyvä, se on testattu vuosien varrella monta kertaa, mutta olosuhteet ja työnjohto ovat olleet asialliset toisin kuin nyt. En minä nytkään koe olevani stressiloman tarpeessa, mutta jos tilanne menee siihen, että kaksi kolmasosaa osaston työntekijöistä lähtee pois, voi olla, että minunkin mittani tulee täyteen. Vaikka saataisiin pari uutta ihmistä tilalle, menee oma aikansa ennen kuin he pystyvät työskentelemään täysin itsenäisesti ja täydellä panoksella. Saattaa olla, että joudun tekemään radikaaleja ratkaisuja minäkin. Työsuojeluviranomaisiin on muuten jo otettu yhteyttä, mutta en jaksa uskoa, että tilanne muuttuisi saman tien.
Ja sitten se luvattu loppukevennys: Mies kotiutui Berliinistä, jossa ei ole ennen käynyt. Vaikutelma kuulemma oli, että saksalaiset ovat harvinaisen epäorganisoitunutta porukkaa. Mikään ei toimi. - Olin vähän ihmeissäni tästä vaikutelmasta.
tiistai 24. syyskuuta 2013
Pumpulikupla
Tänään puolenpäivän aikoihin korvat pamahtivat äkillisesti lukkoon. Molemmat. Oli kuin olisi istunut kuplan sisällä. Sitten alkoi melkein pyörryttää ja melkein oksettaa. Pää täynnä pumpulia, joka pyrki ulos korvista. Puhelimessa puhuminen oli jos ei nyt suorastaan tuskallista niin ainakin erittäin epämiellyttävää. Eikä mikään poppaskonsti avannut korvia.
Nyt alkaa jo helpottaa, mutta aivan normaalitilanteessa ei olla vieläkään. Piti oikein googlata, että voiko korvien lukkoon meno olla migreenin oire, kun yleisolo alkoi olla lähes migreenin kaltainen. Google sanoi, ettei siitä siitä ole kyse. No, jospa tämä olotila häipyisi huomiseksi.
Töissä oli mielenkiintoinen kokous siitä joskus mainitsemastani projektista, johon minut on sotkettu. Nyt kun kaikki toimijat olivat paikalla, kävi ilmi, että kukaan ei oikeasti haluaisi tehdä mitään asian hyväksi. Kun se on niin vaivalloista. Liikaa työtä. Liikaa kustannuksia. Onko meidän ihan pakko. Eikö voida jättää hommaa sikseen. Kuka on projektipäällikkö - ei kukaan.
Sinänsä ihan mielenkiintoista kuulla aikuisten ihmisten kitinää, joka oikeastaan vahvisti kaiken sen, mitä olen epäillytkin: Kukaan ei ole tehnyt mitään suunnitelmia eikä kukaan halua vastata asiasta. Tämä taisi olla isopomon hetkellinen päähänpisto, jota on tässä vaiheessa hankala lähteä enää perumaan noin vain.
Varsinainen yllätys - tavallaan - odotti yksityissähköpostissani töiden jälkeen. Työkaveri ilmoitti valikoidulle joukolle aikovansa huomisesta lähtien sairaslomalle stressin takia. Ja yrittää olla tulematta enää takaisin. Tästähän riemu repeää, jos hän antaa pikkupomolle täyden selvityksen sairaslomansa syistä. Tosin voi olla, että pidättelee vielä siltä varalta, että joutuukin tulemaan takaisin.
Mutta ei tämä oikeasti ole yllätys. Jos työnantaja valuttaa p****a alaspäin, niin näinhän siinä käy. Yllätys oli vain henkilö, joka tämän ratkaisun teki. Jos muut alkavat seurata samoja jälkiä, en ole enää yllättynyt.
Nyt alkaa jo helpottaa, mutta aivan normaalitilanteessa ei olla vieläkään. Piti oikein googlata, että voiko korvien lukkoon meno olla migreenin oire, kun yleisolo alkoi olla lähes migreenin kaltainen. Google sanoi, ettei siitä siitä ole kyse. No, jospa tämä olotila häipyisi huomiseksi.
Töissä oli mielenkiintoinen kokous siitä joskus mainitsemastani projektista, johon minut on sotkettu. Nyt kun kaikki toimijat olivat paikalla, kävi ilmi, että kukaan ei oikeasti haluaisi tehdä mitään asian hyväksi. Kun se on niin vaivalloista. Liikaa työtä. Liikaa kustannuksia. Onko meidän ihan pakko. Eikö voida jättää hommaa sikseen. Kuka on projektipäällikkö - ei kukaan.
Sinänsä ihan mielenkiintoista kuulla aikuisten ihmisten kitinää, joka oikeastaan vahvisti kaiken sen, mitä olen epäillytkin: Kukaan ei ole tehnyt mitään suunnitelmia eikä kukaan halua vastata asiasta. Tämä taisi olla isopomon hetkellinen päähänpisto, jota on tässä vaiheessa hankala lähteä enää perumaan noin vain.
Varsinainen yllätys - tavallaan - odotti yksityissähköpostissani töiden jälkeen. Työkaveri ilmoitti valikoidulle joukolle aikovansa huomisesta lähtien sairaslomalle stressin takia. Ja yrittää olla tulematta enää takaisin. Tästähän riemu repeää, jos hän antaa pikkupomolle täyden selvityksen sairaslomansa syistä. Tosin voi olla, että pidättelee vielä siltä varalta, että joutuukin tulemaan takaisin.
Mutta ei tämä oikeasti ole yllätys. Jos työnantaja valuttaa p****a alaspäin, niin näinhän siinä käy. Yllätys oli vain henkilö, joka tämän ratkaisun teki. Jos muut alkavat seurata samoja jälkiä, en ole enää yllättynyt.
maanantai 23. syyskuuta 2013
Apinoin, kun en jaksa keksiä itse
Olen edelleen hengissä, vaikka blogistanin ovet ovatkin pysyneet suljettuina muutaman päivän. Pakko kirjoittaa taas jotain (olen riippuvainen, tunnustan), mutta kun en tällä kertaa jaksa keksiä mitään omaa, kopioin Kikiltä ja Marjaanalta 32 asian listan. Selitykset tulevat sentään omasta takaa.
Laukku - Löytyy useita ja monet niistä kuuluvat Marimekko-kokoelmaani. Laukkuskaala ulottuu iltalaukusta selkäreppuun, eli joka lähtöön jotakin. Ei mulla mitään laukkufetissiä ole, mutta on ne ihan kivoja.
Lompakko - Tylsä ja tavallinen, todellakin lompakko, ei pussi. Miehen mielestä se voisi olla vähän naisellisempi, mutta minä tarvitsen jotain käytännöllistä, jossa kortti- ja lippulappukokoelma pysyy järjestyksessä.
Aurinkolasit - Pitää löytyä sekä vahvuuksilla että ilman. Molempia sortteja taitaa olla parikin kappaletta.
Korut - Jos vihkisormusta ja kelloa ei lasketa, käytän säännöllisesti lähinnä korvakoruja. Kaulakoruja aina hypistelen ja joskus jopa ostan, mutten oikein osaa käyttää niitä.
Tv - Katson nykyään niin vähän telkkaria, etten uskoisi ellen itse tietäisi asianlaitaa. Jos katson, niin sitten todennäköisesti jotain elokuvaa tai uutisia. Sarjoista minun kanssani on turha yrittää saada keskustelua aikaiseksi.
Kännykkä - Äly-sellainen ja lähes aina mukana. Hyötykapine. En pelaa pelejä.
Kengät - Erilaisia kesäjalkineita löytyy varastosta muutamankin lähikesän tarpeiksi, muunlaisia on sen verran vähemmän, että ne jopa kuluvat käytössä. Armeijassa sain ahaa-elämyksen siitä, että kenkien pitää olla hyvät jalassa, jos niillä on tarkoitus kävellä.
Tennarit - Muistaakseni en ole ikinä omistanut.
Farkut - Näitäkin löytyy muutamat. Suosikkimallini on bootcut. Kieltäydyn pukemasta päälleni sellaisia, jotka kiristävät polven alapuolelta. Ne ahdistavat. Takapuolesta kireät eivät ahdista.
mp3 - En omista. Korjaan, saatan mahdollisesti sittenkin omistaa, mutten kyllä ole nähnyt vempainta muutamaan vuoteen, eli en tarvitse.
Tietokone - Välttämättömyys. Luen ja kirjoitan. Joskus nuorempana pelasin (vähän liikaakin), mutta sittemmin olen lopettanut.
Meikit - Miehen mielestä voisin joskus meikata enemmän. Omasta mielestäni meikkaan ihan riittävästi. Ei kai sen mikään sotamaalaus tarvitse olla?
Kasvovoide - Tarpeellinen erityisesti talvella, kun iho kuivuu, mutta käytän jotain ympäri vuoden ehkä kuuminta kesää lukuunottamatta.
Deodorantti - Ei herätä mitään intohimoja suuntaan eikä toiseen, mutta on kyllä päivittäisessä käytössä.
Hammastahna - Katso edellinen kohta.
Shampoo/hoitoaine - Ei mitään tehopuhdistavaa, kiitos. Hiukset voi pestä myös pelkällä hoitoaineella, jos ne eivät ole ylimaallisen likaiset. Kokeilin taannoin Lushin palashampoota. Ihan kiva.
Saippua - Käytän lähinnä käsien pesuun. Vartalolle vain, jos on tarkoitus pestä pois suoranaista likaa, eli aika harvoin.
Tuoksu - Kenzo Flower. Olikohan se tämän niminen? No se kapea, kaareva pullo, jonka kyljessä on pitkävartinen kukka.
Mineraalivesi - Välttelen kaikenlaisia kuplajuomia, koska maha ei tykkää niistä.
Viini - Jos pitää juoda sellaisenaan, niin sitten valko- tai rose-viiniä. Punaista lähinnä ruuan kanssa, mutta viineillä on hieman samanlainen vaikutus meikäläisen mahaan kuin hiilihappojuomilla, joten ei mitään erityistä tarvetta nauttia runsain määrin.
Drinkki - Ei GT (yök!), muuten voin kyllä maistella erilaisia.
Leipä - Tummaa, kiitos! Vaaleampi sopii kyllä esim. juustojen alustaksi. Ja jos sattuu olemaan uunituoretta, se menee minkä värisenä tahansa. Kunhan ei ihan mustaksi kärventynyttä ole.
Ruoka - "Katsotaan mitä kaapista löytyy ja kokataan siitä" kuvaa aika hyvin minun tekemääni arkiruokaa.
Jäätelö - Nam! Olen aina innoissani kokeilemassa uusia makuja.
Karkit - Lähinnä suklaata.
Lakanat - Sängyssä.
Kampaaja - Joskus muinoin löysin loistavan kampaajan, joka muuten sattui olemaan mies. Sitten muutin ja harhailin, kunnes löysin täydellisen kampaajan. Sitten kampaaja muutti. Harhailin taas ja muutin ja harhailin edelleen, kunnes taas löysin sen oikean. Toivottavasti meidän tiemme eivät eroa kovin pian.
Alusvaatteet - Olen laiska ja epäromanttinen. Minulla on mm. muutamat Sloggit, joilla on ikää kymmenisen vuotta. Mitä niitä pois heittämään, kun ovat hyvin kestäneet käyttöä ja pestäkin ne voi riittävän kuumassa. Liiviostoksille äskettäin lähtiessäni mies valitti, etten ikinä osta mitään hänelle. No en! Kyllä minä niitä ihan itse käytän. Okei, on minulla jotain seksikästäkin, tunnustan, ettette ala sääliä miestä turhan takia.
Päivälehti - Luen Ylen uutisia netistä, lehteä lähinnä silloin, jos sellainen sattuu kohdalle sopivalla hetkellä.
Lehti - Tällä hetkellä en tilaa mitään, mutta harkitsen. Joskus saatan ostaa jonkin sopivan kevyen lehden irtonumeron, ei kuitenkaan seiskaa tai vastaavia. Rajansa hömpälläkin.
Sänky - Parisänky, minä vasemmalla, mies oikealla. Kunnes keksitään vaihtaa puolta.
T-paita - Kesällä käytössä päivittäin ja niitä pitää olla eri värisiä.
Laukku - Löytyy useita ja monet niistä kuuluvat Marimekko-kokoelmaani. Laukkuskaala ulottuu iltalaukusta selkäreppuun, eli joka lähtöön jotakin. Ei mulla mitään laukkufetissiä ole, mutta on ne ihan kivoja.
Lompakko - Tylsä ja tavallinen, todellakin lompakko, ei pussi. Miehen mielestä se voisi olla vähän naisellisempi, mutta minä tarvitsen jotain käytännöllistä, jossa kortti- ja lippulappukokoelma pysyy järjestyksessä.
Aurinkolasit - Pitää löytyä sekä vahvuuksilla että ilman. Molempia sortteja taitaa olla parikin kappaletta.
Korut - Jos vihkisormusta ja kelloa ei lasketa, käytän säännöllisesti lähinnä korvakoruja. Kaulakoruja aina hypistelen ja joskus jopa ostan, mutten oikein osaa käyttää niitä.
Tv - Katson nykyään niin vähän telkkaria, etten uskoisi ellen itse tietäisi asianlaitaa. Jos katson, niin sitten todennäköisesti jotain elokuvaa tai uutisia. Sarjoista minun kanssani on turha yrittää saada keskustelua aikaiseksi.
Kännykkä - Äly-sellainen ja lähes aina mukana. Hyötykapine. En pelaa pelejä.
Kengät - Erilaisia kesäjalkineita löytyy varastosta muutamankin lähikesän tarpeiksi, muunlaisia on sen verran vähemmän, että ne jopa kuluvat käytössä. Armeijassa sain ahaa-elämyksen siitä, että kenkien pitää olla hyvät jalassa, jos niillä on tarkoitus kävellä.
Tennarit - Muistaakseni en ole ikinä omistanut.
Farkut - Näitäkin löytyy muutamat. Suosikkimallini on bootcut. Kieltäydyn pukemasta päälleni sellaisia, jotka kiristävät polven alapuolelta. Ne ahdistavat. Takapuolesta kireät eivät ahdista.
mp3 - En omista. Korjaan, saatan mahdollisesti sittenkin omistaa, mutten kyllä ole nähnyt vempainta muutamaan vuoteen, eli en tarvitse.
Tietokone - Välttämättömyys. Luen ja kirjoitan. Joskus nuorempana pelasin (vähän liikaakin), mutta sittemmin olen lopettanut.
Meikit - Miehen mielestä voisin joskus meikata enemmän. Omasta mielestäni meikkaan ihan riittävästi. Ei kai sen mikään sotamaalaus tarvitse olla?
Kasvovoide - Tarpeellinen erityisesti talvella, kun iho kuivuu, mutta käytän jotain ympäri vuoden ehkä kuuminta kesää lukuunottamatta.
Deodorantti - Ei herätä mitään intohimoja suuntaan eikä toiseen, mutta on kyllä päivittäisessä käytössä.
Hammastahna - Katso edellinen kohta.
Shampoo/hoitoaine - Ei mitään tehopuhdistavaa, kiitos. Hiukset voi pestä myös pelkällä hoitoaineella, jos ne eivät ole ylimaallisen likaiset. Kokeilin taannoin Lushin palashampoota. Ihan kiva.
Saippua - Käytän lähinnä käsien pesuun. Vartalolle vain, jos on tarkoitus pestä pois suoranaista likaa, eli aika harvoin.
Tuoksu - Kenzo Flower. Olikohan se tämän niminen? No se kapea, kaareva pullo, jonka kyljessä on pitkävartinen kukka.
Mineraalivesi - Välttelen kaikenlaisia kuplajuomia, koska maha ei tykkää niistä.
Viini - Jos pitää juoda sellaisenaan, niin sitten valko- tai rose-viiniä. Punaista lähinnä ruuan kanssa, mutta viineillä on hieman samanlainen vaikutus meikäläisen mahaan kuin hiilihappojuomilla, joten ei mitään erityistä tarvetta nauttia runsain määrin.
Drinkki - Ei GT (yök!), muuten voin kyllä maistella erilaisia.
Leipä - Tummaa, kiitos! Vaaleampi sopii kyllä esim. juustojen alustaksi. Ja jos sattuu olemaan uunituoretta, se menee minkä värisenä tahansa. Kunhan ei ihan mustaksi kärventynyttä ole.
Ruoka - "Katsotaan mitä kaapista löytyy ja kokataan siitä" kuvaa aika hyvin minun tekemääni arkiruokaa.
Jäätelö - Nam! Olen aina innoissani kokeilemassa uusia makuja.
Karkit - Lähinnä suklaata.
Lakanat - Sängyssä.
Kampaaja - Joskus muinoin löysin loistavan kampaajan, joka muuten sattui olemaan mies. Sitten muutin ja harhailin, kunnes löysin täydellisen kampaajan. Sitten kampaaja muutti. Harhailin taas ja muutin ja harhailin edelleen, kunnes taas löysin sen oikean. Toivottavasti meidän tiemme eivät eroa kovin pian.
Alusvaatteet - Olen laiska ja epäromanttinen. Minulla on mm. muutamat Sloggit, joilla on ikää kymmenisen vuotta. Mitä niitä pois heittämään, kun ovat hyvin kestäneet käyttöä ja pestäkin ne voi riittävän kuumassa. Liiviostoksille äskettäin lähtiessäni mies valitti, etten ikinä osta mitään hänelle. No en! Kyllä minä niitä ihan itse käytän. Okei, on minulla jotain seksikästäkin, tunnustan, ettette ala sääliä miestä turhan takia.
Päivälehti - Luen Ylen uutisia netistä, lehteä lähinnä silloin, jos sellainen sattuu kohdalle sopivalla hetkellä.
Lehti - Tällä hetkellä en tilaa mitään, mutta harkitsen. Joskus saatan ostaa jonkin sopivan kevyen lehden irtonumeron, ei kuitenkaan seiskaa tai vastaavia. Rajansa hömpälläkin.
Sänky - Parisänky, minä vasemmalla, mies oikealla. Kunnes keksitään vaihtaa puolta.
T-paita - Kesällä käytössä päivittäin ja niitä pitää olla eri värisiä.
maanantai 16. syyskuuta 2013
Kylmää ja pimeää
Minä en ole syksyihminen. Kun alkaa tulla kylmää ja märkää ja ennen kaikkea pimeää, haluaisin mennä talviunille ja herätä vasta kevättalvella, kun aurinko alkaa taas paistaa. Syksyllä väsyttää.
Tänään vilkaisin peliin työpaikan vessassa. Piti vilkaista vielä uudelleen, sillä näytin ihan siltä kuin en olisi aurinko menneenä kesänä nähnytkään. Valkoinen naama ja taas näyttää jotain näppyjä pukkaavan esille. Talvinaama. Työpaikan vessan valaistus tosin on sellainen, että jos haluaa masentua, varmin keino on mennä vessan peilin eteen muutamaksi minuutiksi ja katsella, kuinka kamalalta naama oikein näyttääkään. Tulos on taattu.
Tänä syksynä väsymyksen tekijöitä on tavallista enemmän (en ole raskaana, jos se jollekin tuli mieleen), kun kunnolliseen vapaa-aikaan ei tunnu riittävän tunteja. Tai jos muutaman tunnin käyttää eimitääntekemiseen, tulee huono omatunto.
Töissä alkoi kesän aikana projekti, jonka toteutus alusta lähtien oli huonosti suunniteltu. Sekaannuksia ja sekoiluja toisensa perään. Homman setviminen napsahti kielitaitosyistä minulle, ja siinä sitä on riittänyt ajanvietettä jokaiseksi työpäiväksi kaikkien aikaisempien hommien lisäksi. Vastapuoli asetti viikko sitten uuden yhteyshenkilön, joka onneksi tuntuu olevan säntillisempi kuin aiempi. Nyt meitä on sitten kaksi, jotka yrittävät availla solmuja yhteistuumin.
Ja sitten on The Projekti, jonka olen tainnut joskus mainita ohimennen. Paljastetaan siitä nyt sen verran, että kyseessä on loppusuoralla oleva opintoprojekti. Siihen meneekin sitten tällä hetkellä jotakuinkin kaikki liikenevä vapaa-aika, sillä se pitäisi saada pakettiin syksyn aikana. Muuten menee yliajalle.
Kun projekti on valmis, en enää ikinä opiskele yhtään mitään, vaan keskityn kaikkeen siihen, joka nyt jää ajan puutteessa syrjään. Yksi harmittavasti tekemättä jäävistä asioista on kirjoittaminen. Tai kirjoitanhan minä, suollan tekstiä illasta toiseen, mutta en tänne blogiin.
Tänään vilkaisin peliin työpaikan vessassa. Piti vilkaista vielä uudelleen, sillä näytin ihan siltä kuin en olisi aurinko menneenä kesänä nähnytkään. Valkoinen naama ja taas näyttää jotain näppyjä pukkaavan esille. Talvinaama. Työpaikan vessan valaistus tosin on sellainen, että jos haluaa masentua, varmin keino on mennä vessan peilin eteen muutamaksi minuutiksi ja katsella, kuinka kamalalta naama oikein näyttääkään. Tulos on taattu.
Tänä syksynä väsymyksen tekijöitä on tavallista enemmän (en ole raskaana, jos se jollekin tuli mieleen), kun kunnolliseen vapaa-aikaan ei tunnu riittävän tunteja. Tai jos muutaman tunnin käyttää eimitääntekemiseen, tulee huono omatunto.
Töissä alkoi kesän aikana projekti, jonka toteutus alusta lähtien oli huonosti suunniteltu. Sekaannuksia ja sekoiluja toisensa perään. Homman setviminen napsahti kielitaitosyistä minulle, ja siinä sitä on riittänyt ajanvietettä jokaiseksi työpäiväksi kaikkien aikaisempien hommien lisäksi. Vastapuoli asetti viikko sitten uuden yhteyshenkilön, joka onneksi tuntuu olevan säntillisempi kuin aiempi. Nyt meitä on sitten kaksi, jotka yrittävät availla solmuja yhteistuumin.
Ja sitten on The Projekti, jonka olen tainnut joskus mainita ohimennen. Paljastetaan siitä nyt sen verran, että kyseessä on loppusuoralla oleva opintoprojekti. Siihen meneekin sitten tällä hetkellä jotakuinkin kaikki liikenevä vapaa-aika, sillä se pitäisi saada pakettiin syksyn aikana. Muuten menee yliajalle.
Kun projekti on valmis, en enää ikinä opiskele yhtään mitään, vaan keskityn kaikkeen siihen, joka nyt jää ajan puutteessa syrjään. Yksi harmittavasti tekemättä jäävistä asioista on kirjoittaminen. Tai kirjoitanhan minä, suollan tekstiä illasta toiseen, mutta en tänne blogiin.
lauantai 14. syyskuuta 2013
Ötökkäinvaasio
Meillä on ihan pieni ongelma, joka lentelee ympäriinsä. Banaanikärpäsiä!
Banaaneja ei talossa ole ollut kolmeen viikkoon ja muutkin hedelmät olen pitänyt jääkaapissa siitä lähtien, kun ötökkäinvaasio alkoi. Olen myös pyyhkinyt keittiön pinnat niin, että missään ei pitäisi olla mitään mukavan makeaa tahraa niiden tukikohdaksi. Roskatkin viedään ulos normaalia useammin, mutta ei niitä toisaalta roskiksessa tunnu asustavan.
Olen alkanut epäillä, että ne ovat rakentaneet pesän jonnekin. Voiko banaanikärpäsillä olla pesä? Jos, niin mistä sellaista pitäisi alkaa etsiä. Ennen kuin vastaat, että roskiksesta, niin toistan vielä, että siellä niitä EI ole.
Alkaa jo vähitellen ärsyttää se, että pikkuöttiäisiä pöllähtelee esille vaikka mitä tekisin. On niistä ennenkin päästy eroon. Miksei nyt?
Eikä näitä voi edes myrkyttää, kun ei tiedä, minne sitä myrkkyä suihkuttaisi. Ja toisaalta keittiössä nyt muutenkaan ei ole hyvä suihkia myrkkyjä pitkin poikin.
Banaanikärpäset voittavat ärsyttävyydessä (ainakin tällä hetkellä) jopa hämähäkit. Joskus vuosituhannen alkumetreillä asuin vuokra-asunnossa, johon oli tyhjillään olon aikana pesiytynyt hämähäkkeja ja mahdollisesti jotain muitakin asiaankuulumattomia. Siinä vaiheessa kun kannoin tavaroita sisään asuntoon, naapuri tuli esittäytymään ja ohimennen mainitsi asunnon muurahaisongelmasta. No kiva! Niitä muurahaisia ei sitten kuitenkaan näkynyt, mutta hämiksistä eroon pääseminen vaati muutaman pullollisen hyönteismyrkkyä.
PS. Mies potee edelleen eli tämä tauti on näköjään ns. vakavasti otettava tapaus. Antibioottikaan ei tunnu auttavan. Taitaa olla vääränlaista tähän tautiin. Seuraava tavoite on saada patistettua mies uudelleen lääkäriin ja tarkempaan syyniin.
Banaaneja ei talossa ole ollut kolmeen viikkoon ja muutkin hedelmät olen pitänyt jääkaapissa siitä lähtien, kun ötökkäinvaasio alkoi. Olen myös pyyhkinyt keittiön pinnat niin, että missään ei pitäisi olla mitään mukavan makeaa tahraa niiden tukikohdaksi. Roskatkin viedään ulos normaalia useammin, mutta ei niitä toisaalta roskiksessa tunnu asustavan.
Olen alkanut epäillä, että ne ovat rakentaneet pesän jonnekin. Voiko banaanikärpäsillä olla pesä? Jos, niin mistä sellaista pitäisi alkaa etsiä. Ennen kuin vastaat, että roskiksesta, niin toistan vielä, että siellä niitä EI ole.
Alkaa jo vähitellen ärsyttää se, että pikkuöttiäisiä pöllähtelee esille vaikka mitä tekisin. On niistä ennenkin päästy eroon. Miksei nyt?
Eikä näitä voi edes myrkyttää, kun ei tiedä, minne sitä myrkkyä suihkuttaisi. Ja toisaalta keittiössä nyt muutenkaan ei ole hyvä suihkia myrkkyjä pitkin poikin.
Banaanikärpäset voittavat ärsyttävyydessä (ainakin tällä hetkellä) jopa hämähäkit. Joskus vuosituhannen alkumetreillä asuin vuokra-asunnossa, johon oli tyhjillään olon aikana pesiytynyt hämähäkkeja ja mahdollisesti jotain muitakin asiaankuulumattomia. Siinä vaiheessa kun kannoin tavaroita sisään asuntoon, naapuri tuli esittäytymään ja ohimennen mainitsi asunnon muurahaisongelmasta. No kiva! Niitä muurahaisia ei sitten kuitenkaan näkynyt, mutta hämiksistä eroon pääseminen vaati muutaman pullollisen hyönteismyrkkyä.
PS. Mies potee edelleen eli tämä tauti on näköjään ns. vakavasti otettava tapaus. Antibioottikaan ei tunnu auttavan. Taitaa olla vääränlaista tähän tautiin. Seuraava tavoite on saada patistettua mies uudelleen lääkäriin ja tarkempaan syyniin.
sunnuntai 18. elokuuta 2013
Ryhdyn erakoksi, ainakin harkitsen
Taas on alkanut tuntua siltä, ettei mihinkään riitä aikaa ja varsinkaan energiaa. Kaikki aika menee töissä istumiseen tai kaikenmaailman velvollisuuksien hoitamiseen. En ehdi ja sitten kun aikaa olisi en jaksa tehdä sitä, mitä oikeasti haluaisin tehdä.
Niillä asioilla, jotka jäävät tekemättä, on yksi yhteinen nimittäjä. Ne ovat minun omia juttujani, jotka eivät hyödytä työnantajaa, miestä ja muita ihmisiä, jotka katsovat asialliseksi vaatia osansa minun ajastani. Esimerkiksi blogi jää hunningolle, ja sitten, kun tänne ehdin, saan aikaiseksi vain valitusta enkä sitä, mitä oikeasti haluaisin kirjoittaa eli fiktiota. Niin, tässä lienee paikallaan todeta, etten ole unohtanut pyytämiäni ja saamiani kirjoitushaasteita. Palaan niihin kyllä sopivan hetken koittaessa.
Miten päästä pois kaikkien vaatimusten ulottuvilta ja saada aikani omaan hallintaani? Onko ainoa mahdollisuus paeta järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja ryhtyä erakoksi? Muuttaa korpeen, jossa edes naapurit eivät häiritse, ja ryhtyä elämään luontaistaloudessa? Nettiyhteyden voisin kuitenkin ottaa sinnekin. Aivan täydellinen eristäytyminen ei ole vaatimus, vain sellainen, jossa pystyn itse kontrolloimaan, kenen kanssa ja miten kommunikoin.
* * * *
Päivän ruokainnovaatio sisältää pussimuusipussillisen, ruisjauhopussin jämät, vajaan pestopurkillisen, joka uhkaa mennä vanhaksi, ruokaöljypullon pohjat sekä juuston, jota kukaan ei näytä syövän - eli kaappien raivaus jatkuu teemalla 'älä osta mitään' (paitsi vihanneksia ja hedelmiä). Pussimuusijauhosta ja ruisjauhoista syntyi piiraspohja, nesteeksi öljytilkka ja vettä sen verran, että taikinasta tuli sopivan vahvuista. Painellaan vuoan pohjalle, päälle pestoa sekä muutama tomaatti pilkottaa ja valkosipulilla maustettuna, päällimmäiseksi juusto. Paistetaan uunissa.
En ymmärrä, miksi kaapista löytyi pussimuusia. Minä en ikinä laita sitä, koska se maistuu pahalta. Lienee miehen ostoksia.
Niillä asioilla, jotka jäävät tekemättä, on yksi yhteinen nimittäjä. Ne ovat minun omia juttujani, jotka eivät hyödytä työnantajaa, miestä ja muita ihmisiä, jotka katsovat asialliseksi vaatia osansa minun ajastani. Esimerkiksi blogi jää hunningolle, ja sitten, kun tänne ehdin, saan aikaiseksi vain valitusta enkä sitä, mitä oikeasti haluaisin kirjoittaa eli fiktiota. Niin, tässä lienee paikallaan todeta, etten ole unohtanut pyytämiäni ja saamiani kirjoitushaasteita. Palaan niihin kyllä sopivan hetken koittaessa.
Miten päästä pois kaikkien vaatimusten ulottuvilta ja saada aikani omaan hallintaani? Onko ainoa mahdollisuus paeta järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja ryhtyä erakoksi? Muuttaa korpeen, jossa edes naapurit eivät häiritse, ja ryhtyä elämään luontaistaloudessa? Nettiyhteyden voisin kuitenkin ottaa sinnekin. Aivan täydellinen eristäytyminen ei ole vaatimus, vain sellainen, jossa pystyn itse kontrolloimaan, kenen kanssa ja miten kommunikoin.
* * * *
Päivän ruokainnovaatio sisältää pussimuusipussillisen, ruisjauhopussin jämät, vajaan pestopurkillisen, joka uhkaa mennä vanhaksi, ruokaöljypullon pohjat sekä juuston, jota kukaan ei näytä syövän - eli kaappien raivaus jatkuu teemalla 'älä osta mitään' (paitsi vihanneksia ja hedelmiä). Pussimuusijauhosta ja ruisjauhoista syntyi piiraspohja, nesteeksi öljytilkka ja vettä sen verran, että taikinasta tuli sopivan vahvuista. Painellaan vuoan pohjalle, päälle pestoa sekä muutama tomaatti pilkottaa ja valkosipulilla maustettuna, päällimmäiseksi juusto. Paistetaan uunissa.
En ymmärrä, miksi kaapista löytyi pussimuusia. Minä en ikinä laita sitä, koska se maistuu pahalta. Lienee miehen ostoksia.
tiistai 13. elokuuta 2013
Jotain mätää Tanskanmaalla, epäilee Kätevä Emäntä
Marttakärpäsen purema on levinnyt tännekin, ja Kätevä Emäntä jatkaa keittiön kaappien raivausta. Eilen kaivelin pakastinta ja tein löytöjä. Jauhelihaa. Aika paljon. Lienee ollut tarjousjauheliha kyseessä, kun sitä on pitänyt kantaa kotiin jopa useampaan otteeseen, vaikka ennestäänkin on ollut vastaavaa tuotetta pakastimessa.
No, otin sitten pari kiloa jauhelihaa sulamaan, ja tänään töistä tullessa ryhdyin kokkailemaan. Jauhelihastahan voi tehdä vaikka mitä, mutta päätin ottaa suurtalouslinjan ja tehdä kahta eri ruokaa. Ensin isohko vuoallinen lasagnea. Sitten pellillinen lihapullia. Lasagnea oli tarjolla tänään ja saattaapa olla huomennakin, mutta loput ajattelin pakastaa annosrasioissa. Lihapullat menevät suoraan pakastimeen. Valmista ruokaa on nälän yllättäessä yksinkertaisempaa napata sulamaan kuin jäistä jauhelihakönttiä.
Viime viikolla kokkailin punajuuriohrattoa ohrasuurimopussin lopuista. Kyllä niihin kaappeihin vähitellen tulee tyhjää tilaa, mutta aika paljon saa vielä keksiä ruokia, joihin kuluttaa erityisesti kuiva-aineita ja pakasteita.
Töissä on taas vaihteeksi sellainen tunnelma, että jotain mätää Tanskanmaalla kuvaa hyvinkin tilannetta. Nyt ei vaan ihan tarkkaan tiedetä, että millaista se mätä on, mutta sen olemassaolo vaikuttaa selvältä.
Pikkupomo eli lähin esimies palasi lomalta eilen eikä vaikuta ollenkaan rentoutuneelta. Tänä aamuna töihin tullessa havaitsin pari kollegaa ulkona, talon nurkan takana ilmiselvästi salaisuuksia vaihtamassa. Koska olen parantumattoman utelias ihminen, menin kysymään, millaisista salaisuuksista puhutaan. No pikkupomostahan siellä juteltiin. Ei mikään yllätys, koska minäkin olin havaitsevinani jonkinlaisia negatiivisia värähtelyjä, kun pomo ei vastannut tervehdykseen ja käyttäytyi muutenkin kuin olisin ollut ilmaa. Toiset sen sijaan olivat saaneet kontaktin. Ja haukut aivan olemattomista asioista.
Kahden päivän tarkkailun jälkeen vaihdoimme kollegoiden kanssa taas pari ajatusta, sillä vaikka pikkupomolla on omat oikkunsa, tällainen jatkuva qb-tyyppinen käytös ei ole kuitenkaan hänelle ominaista. Ainakaan tähän asti se ei ole ollut. Jonkinlainen henkilökohtainen ongelma lienee kyseessä, ja sen aiheuttamaa stressiä pikkupomo nähtävästi katsoo sopivaksi purkaa alaisiinsa. Pianhan tässä alkavat stressaantumaan muutkin.
No, otin sitten pari kiloa jauhelihaa sulamaan, ja tänään töistä tullessa ryhdyin kokkailemaan. Jauhelihastahan voi tehdä vaikka mitä, mutta päätin ottaa suurtalouslinjan ja tehdä kahta eri ruokaa. Ensin isohko vuoallinen lasagnea. Sitten pellillinen lihapullia. Lasagnea oli tarjolla tänään ja saattaapa olla huomennakin, mutta loput ajattelin pakastaa annosrasioissa. Lihapullat menevät suoraan pakastimeen. Valmista ruokaa on nälän yllättäessä yksinkertaisempaa napata sulamaan kuin jäistä jauhelihakönttiä.
Viime viikolla kokkailin punajuuriohrattoa ohrasuurimopussin lopuista. Kyllä niihin kaappeihin vähitellen tulee tyhjää tilaa, mutta aika paljon saa vielä keksiä ruokia, joihin kuluttaa erityisesti kuiva-aineita ja pakasteita.
Töissä on taas vaihteeksi sellainen tunnelma, että jotain mätää Tanskanmaalla kuvaa hyvinkin tilannetta. Nyt ei vaan ihan tarkkaan tiedetä, että millaista se mätä on, mutta sen olemassaolo vaikuttaa selvältä.
Pikkupomo eli lähin esimies palasi lomalta eilen eikä vaikuta ollenkaan rentoutuneelta. Tänä aamuna töihin tullessa havaitsin pari kollegaa ulkona, talon nurkan takana ilmiselvästi salaisuuksia vaihtamassa. Koska olen parantumattoman utelias ihminen, menin kysymään, millaisista salaisuuksista puhutaan. No pikkupomostahan siellä juteltiin. Ei mikään yllätys, koska minäkin olin havaitsevinani jonkinlaisia negatiivisia värähtelyjä, kun pomo ei vastannut tervehdykseen ja käyttäytyi muutenkin kuin olisin ollut ilmaa. Toiset sen sijaan olivat saaneet kontaktin. Ja haukut aivan olemattomista asioista.
Kahden päivän tarkkailun jälkeen vaihdoimme kollegoiden kanssa taas pari ajatusta, sillä vaikka pikkupomolla on omat oikkunsa, tällainen jatkuva qb-tyyppinen käytös ei ole kuitenkaan hänelle ominaista. Ainakaan tähän asti se ei ole ollut. Jonkinlainen henkilökohtainen ongelma lienee kyseessä, ja sen aiheuttamaa stressiä pikkupomo nähtävästi katsoo sopivaksi purkaa alaisiinsa. Pianhan tässä alkavat stressaantumaan muutkin.
torstai 18. heinäkuuta 2013
Taas ihmetellään erinäisiä asioita
Tällä viikolla on taas vaihteeksi tehty jotain hyödyllistä, uusittu takapihan nurmikkoa. Flunssa alkoi onneksi hellittää niin, että saatoin osallistua mullan kärräämiseen. Miehen motivoiminen tällaiseen projektiin vaatii aina jonkin verran panostusta ja perusteluja, miksi asia pitää hoitaa juuri nyt. Miehen mielestä lomalla ei kuulu tehdä töitä, ei varsinkaan kärrätä multaa. Hetken keskustelun jälkeen mies taipui uskomaan, että tämä asia on parasta hoitaa pois alta nyt lomalla, koska kun työt taas alkavat meillä molemmilla, ei sitä aikaa sitten enää olekaan, ja hetken päästä tulee jo syksy ja sade ja sitten on liian myöhäistä.
Mies suostui mutta alkoi sitten voivotella, että häneltä kuluu koko viikko tähän projektiin. Siis aivan liian kauan. Valistin miestä, että kyllä minullakin on aikomus osallistua työhön, joten ei siihen todellakaan koko viikkoa tarvitse kuluttaa. Mies vaikutti hämmästyneeltä, mutta totesi sitten, että kaipa se onnistuu lyhyemmässäkin ajassa. Minä sain tästä taas aihetta ihmetellä - en tosin ääneen - että millaisten kermaperseiden kanssa siippa oikein on ennen minua aikaansa kuluttanut, sillä vastaava olettamus tuntuu tulevan automaattisesti miehen ajatuksiin tällaisissa tilanteissa. Olemme me jo niin kauan olleet yhdessä ja ennenkin fyysistä työskentelyä edellyttäviä projekteja tehneet, että luulisin miehen jo vähitellen oppineen minunkin osallistuvan ja jopa ilman eri käskyä.
Mullat on nyt levitelty takapihalle ja tiivistetty. Kastelin multaa kevyesti, jotta se ei ehdi kuivahtaa liikaa huomiseen mennessä ja lennähtää pois jonkin satunnaisen tuulenpuuskan mukana. Sitten päätin saapastella vasta kastellun multakentän yli. Virhe! Ei siitä saa kävellä! Märkä multa eli mutahan tarttuu saappaisiin! Oikein ihmettelin itseäni, että miten en tajunnut asiaa. Kaikkihan sen tietävät. Kyllä minäkin sen tiedän. En vain ole aktiivisesti ajatellut tällaista asiaa sitten lapsuuden, jolloin mudassa käveltiin jotta se tarttuisi saappaisiin. Ilmeisesti olen erkaantunut jo liian kauas lapsuudesta ja tämän tyyppisten asioiden ymmärtämisestä.
Pihalla kasvaa siellä täällä metsämansikoita, joita olen viimeiset pari viikkoa käynyt poimimassa päivittäin. Saalis tuntuu kasvavan päivä päivältä, vaikka osa mansikoista hävisikin nurmikon uusimisen myötä. Tänään keräsin kourallisen ja aloin mielessäni harmitella, että minulla on liian pieni koura. Sitten tuli taas jonkinlainen flashback lapsuudesta ja hoksasin, että metsämansikoitahan kuuluu pujottaa heinään. Huoh... Olen selvästikin tullut liian vanhaksi ymmärtääkseni tällaistakaan yksinkertaista asiaa ajoissa, mutten kuitenkaan ole niin vanha, että lapsuusmuistot alkaisivat palautua uudelleen mieleen kristallinkirkkaampina kuin eilisen tapahtumat.
tiistai 16. heinäkuuta 2013
Miss Farkku-Suomi, lähtään sekoilemaan
Ennen lomaa poikkesin kiireessä kirjakauppaan ostamaan lomalukemista, jotain kevyttä. Siellä oli sopivasti tarjous kolme pokkaria könttähintaa, ja siihenhän minä tietenkin tartuin ahneuksissani. Kolmanneksi kirjaksi - kun en mitään muutakaan löytänyt siihen hätään - haalin mukaan Kauko Röyhkän kirjan Miss Farkku-Suomi.
Kirjan päähenkilö ja kertoja on oululainen Välde, joka haaveilee Pikestä, luokan kauneimmasta tytöstä, ja kuuntelee uuden aallon musiikkia ja punkkia, kun muita vielä kiinnostavat Finnhits ja Hurriganes. Pike valitaan Miss Farkku-Suomeksi ja luisuu pois Välden ulottuvilta. Välde taas päätyy bändin laulajaksi ja lauluntekijäksi, jonka laulut herättävät huomiota. Siinä kirjan sisältö pelkistetysti.
Kauko Röyhkä on minulle kirjalijana aivan uusi tuttavuus, joten kirjan suhteen ei ollut minkäänlaisia odotuksia, ei puoleen eikä toiseen. Kirja osoittautui kuitenkin positiiviseksi yllätykseksi, jonka ahmaisin, kun ne "paremmin valitut" opukset oli ensin nautittu.
Erityistä kirjassa oli oikeastaan se, että se toi mieleen joitakin muistoja lapsuudesta. Kirjan tapahtuma-ajasta, 1970-luvun loppupuoliskosta, minulla ei ole kovin selkeitä muistikuvia, tai oikeastaan sen ajan muistot muistot ovat lapsen muistoja, joilla ei ole mitään yhtymäkohtaa teini-ikäisen Välden ja hänen kaveriensa elämään. Musiikkimakunikin tuohon aikaan oli jotain ihan muuta kuin mitä Välde kuuntelee.
Mieleen tulleet muistot olivatkin asioita, joita en ole muistanut tai ajatellut vuosikausiin. Yksi liittyy musiikkiin. 1970-luvun lopulla, hieman alle kouluikäisenä minulla oli pari vuotta vanhempi kaveri, naapurin poika, joka ilmeisesti isommuuttaan esille tuodakseen joskus alkoi kertoilla minulle Pelle Miljoonasta. En ollut ikinä kuullutkaan sellaisesta pellestä, mutta muistan arvelleeni, että hänellä voisi olla jotain tekemistä Pelle Hermannin kanssa.
Ja sitten punkkarit. Vieläkö niitä muuten on? Silloin 1970-80-lukujen vaihteessa punkkareita oli, ja ne olivat muistaakseni jotenkin hiukan paheksuttavia. Punkkarit tunnisti ainakin hakaneuloista ja hiuksista. Muistan, että ala-asteella ei saanut olla hakaneuloja vaatteissa eikä käsiinkään saanut piirtää kuvia kuulakärkikynällä, ettei kukaan vaan luullut punkkariksi. Kiltit lapset eivät olleet punkkareita.
Hiukan minua vanhempi lukija, joka on ollut Välden ikäinen 1970-luvun lopulla, voi saada vielä enemmän nostalgiaa kirjasta.
Juutuubista sattui löytymään Kauko Röyhkän esittämänä Miss Farkku-Suomi, jossa taitaa olla Välden kirjoittamat sanat. ;-)
Kirjan päähenkilö ja kertoja on oululainen Välde, joka haaveilee Pikestä, luokan kauneimmasta tytöstä, ja kuuntelee uuden aallon musiikkia ja punkkia, kun muita vielä kiinnostavat Finnhits ja Hurriganes. Pike valitaan Miss Farkku-Suomeksi ja luisuu pois Välden ulottuvilta. Välde taas päätyy bändin laulajaksi ja lauluntekijäksi, jonka laulut herättävät huomiota. Siinä kirjan sisältö pelkistetysti.
Kauko Röyhkä on minulle kirjalijana aivan uusi tuttavuus, joten kirjan suhteen ei ollut minkäänlaisia odotuksia, ei puoleen eikä toiseen. Kirja osoittautui kuitenkin positiiviseksi yllätykseksi, jonka ahmaisin, kun ne "paremmin valitut" opukset oli ensin nautittu.
Erityistä kirjassa oli oikeastaan se, että se toi mieleen joitakin muistoja lapsuudesta. Kirjan tapahtuma-ajasta, 1970-luvun loppupuoliskosta, minulla ei ole kovin selkeitä muistikuvia, tai oikeastaan sen ajan muistot muistot ovat lapsen muistoja, joilla ei ole mitään yhtymäkohtaa teini-ikäisen Välden ja hänen kaveriensa elämään. Musiikkimakunikin tuohon aikaan oli jotain ihan muuta kuin mitä Välde kuuntelee.
Mieleen tulleet muistot olivatkin asioita, joita en ole muistanut tai ajatellut vuosikausiin. Yksi liittyy musiikkiin. 1970-luvun lopulla, hieman alle kouluikäisenä minulla oli pari vuotta vanhempi kaveri, naapurin poika, joka ilmeisesti isommuuttaan esille tuodakseen joskus alkoi kertoilla minulle Pelle Miljoonasta. En ollut ikinä kuullutkaan sellaisesta pellestä, mutta muistan arvelleeni, että hänellä voisi olla jotain tekemistä Pelle Hermannin kanssa.
Ja sitten punkkarit. Vieläkö niitä muuten on? Silloin 1970-80-lukujen vaihteessa punkkareita oli, ja ne olivat muistaakseni jotenkin hiukan paheksuttavia. Punkkarit tunnisti ainakin hakaneuloista ja hiuksista. Muistan, että ala-asteella ei saanut olla hakaneuloja vaatteissa eikä käsiinkään saanut piirtää kuvia kuulakärkikynällä, ettei kukaan vaan luullut punkkariksi. Kiltit lapset eivät olleet punkkareita.
Hiukan minua vanhempi lukija, joka on ollut Välden ikäinen 1970-luvun lopulla, voi saada vielä enemmän nostalgiaa kirjasta.
Juutuubista sattui löytymään Kauko Röyhkän esittämänä Miss Farkku-Suomi, jossa taitaa olla Välden kirjoittamat sanat. ;-)
maanantai 8. heinäkuuta 2013
Voiko lomalla kehittää stressiä?
Kyllä voi! Valitettavasti...
Italiassa oli paljon rennompaa. Nyt on jatkuvasti jotain mukamas tähdellistä tekemistä, joka pitää hoitaa juuri nyt eikä sitten joskus. Mitään, mitä oikeasti haluaisin tehdä, en tunnu ehtivän. Esiteini ei ole enää meidän viihdytettävänämme, mutta kyllä kaksi aikuistakin ihmeesti keksii tekemistä. Sen tiedän kokemuksesta, että jos viettäisin aikaa yksin, mitään erityisempää stressiä ei olisi, kun saisin tehdä vain ja ainoastaan itse suunnittelemiani asioita minulle itselleni sopivalla aikataululla. Mutta kun on tuo siippa, jolla myös on omat aatoksensa.
Tänään esimerkiksi pidettii teltanpystytysharjoitus. Juu, luitte oikein. Ihan takapihalla vain tällä kertaa, mutta sen varalta piti kokeilla, että onnistuu, mikäli lähdetään telttailemaan. Hiukan siinä piti säätää, kun miehen logiikka ei aivan toiminut. Mies on itse asiassa muinaisuudessa harrastanut teltanpystytystä paljon enemmän kuin minä, mutta uskoni hänen kykyihinsä tällä alalla alkoi horjua, kun katselin sitä jahkaamista ja ihmettelemistä. Eikä meinannut hyväkäs uskoa minua, kun ihan rauhallisesti ja hyväntahtoisesti neuvoin, mitä pitää tehdä ja mihin mikäkin kaari pujottaa. Teltta saatiin kuitenkin pystyyn, ja naapurit saivat hupia, mikäli sattuivat seuraamaan prosessia.
Tänään aloitin keittiön kaappien raivauksen. Astiakaapit saavat toistaiseksi olla rauhassa, mutta erilaisia ruoka-ainepakkauksia pitäisi vähentää reilulla kädellä. Erityisesti pakastinsa pitäisi tyhjentää. Vanhentuneet tietenkin roskiin, mutta yhä kuranttien erilaisten pussin- yms. loppujen varalle suunnitelmani on, että ne syödään. Käytännössä siis kokataan ruokaa ensi sijassa siitä, mitä keittiöstä löytyy, ja kaupasta ostetaan vain saman tien käytettäviä aineksia.
Tämän päivän menuu koostui katkarapupastasta ja mansikkamustikkapiiraasta. Pääruokaan käytin parin erilaisen pastapussin loput sekä pakastimesta löytyneen katkarapupussin. Sulatetut ja valutetut katkaravut (500 g) paistinpannuun oliiviöljyn (reilu loraus) sekä hienonnettun chilin (kokonainen palko) ja valkosipulin (kolme kynttä) kanssa, lämmitetään muttei kuumenneta liikaa, jotteivät sitkisty. Sitten katkaravut liemineen pastan sekaan, sekoitetaan ja tarjoillaan. Liemi maustaa myös pastaa, mutta katkaravut saavat enimmän osan chilin ja valkosipulin mausta. Ihan syötävää tuli, vaikkei ihan aidon italialaisen äyriäispastan tasolle päästykään. Miehen sanoin: "Ravintolassa en välttämättä antaisi tippiä, mutta kotioloissa oikein hyvää."
 |
| Pääruoka |
Jälkiruokana oli murotaikinapohjainen piiras. Pohja on itse tehty jälleen kaapista löytyneista aineksista, ja täytteeseen tuli pakastimesta löytyneitä mansikoita (sulatettuna ja ilman sulamislientä) sekä mustikkahillopurkin jämät. Päälle rahkaa maustettua rahkaa ja pari munaa. Mies toimi jälleen koemaistajana intettyään ensin vastaan, ettei hän tykkää piiraista. Arvio kolme sekuntia ensimmäisen suupalan jälkeen oli kuitenkin positiivisesti yllättynyt.
 |
| Jälkiruoka |
Kissaihmisiltä haluaisin vielä kysyä näkemystä, voiko 12-vuotias kissa alkaa jo kärsiä dementiasta vai mistäköhän nyt voisi olla kysymys. Kissat olivat matkan ajan hoitopaikassa ja kotiin tultuaan vanharouva kiersi talon moneen kertaan ja tarkasti paikat. Reviirin tarkastaminen on aivan normaalia ja kissamaista toimintaa, mutta kun sitä kuljeskelua ja kovaäänistä naukunaa kesti kaksi päivää, mikä on noin puolitoista päivää enemmän kuin aikaisemmin samassa tilanteessa. Muutenkin vanhallarouvalla on ollut kamalan paljon asiaa minulle matkan jälkeen, ja juttelu jatkuu edelleen. Tietenkin voi olla kyse siitä, että hänen ylhäisyytensä moittii palvelijaansa, joka jätti hänet koko viikoksi, mutta silti ihmettelen.
tiistai 18. kesäkuuta 2013
Kohmeessa
Takapihalla vallitsee ilmeisesti pikkujääkausi. Tulin siihen tulokseen, kun kävin tarkastelemassa asioiden tilaa lähemmin. Lunta ei toki ole näkynyt enää aikoihin, mutta kasvit kasvavat jotenkin nihkeästi. Aivan kuin olisi vielä toukokuu. Esimerkiksi pioni alkoi puskea ylös maasta vasta pari viikkoa sitten ja varret ovat nyt parinkymmenen sentin korkuiset. Vertailukohtana on etupihan pioni, joka alkaa pian kukkia. Muutama muukin kasvi on edelleen aika vaatimattoman näköinen siihen nähden, että eletään juhannusviikkoa.
Jasmike sentään availee jo ensimmäisiä kukkiaan, ja nuppuja on niin paljon, että luvassa on hetken päästä pihan täydeltä makeaa tuoksua. Sitä riittää varmasti naapureillekin. Ilokseni huomasin, että myös sormustinkukka (allaoleva taidekuva) on yhtäkkiä pullauttanut nuput valmiiksi, ja ensimmäiset alkavat aueta. Särkynytsydän sentään on helisyttänyt sydämiään jo hetken. Tästä muuten huomaa, miten eri vauhtia eri kasvit kasvavat muutaman metrin etäisyydellä toisistaan. Särkynytsydän tosin taitaa perinnekasvina olla sen verran sitkeä, että sitä ei pikkujääkausi haittaa.
Olen jo kuukauden verran odottanut lomaa alkavaksi kuin kuuta nousevaksi. Väsyttää, aivot eivät toimi, ei jaksa tehdä mitään. Ei ainakaan mitään sellaista, mitä pitäisi tehdä. Eilenkin muita töitä vältelläkseni tartuin moppiin ja pesaisin lattiat. Ei minun ollut tarkoitus, mutta niin siinä sitten kävi. Se toinen homma, joka oikeasti piti tehdä, odottaa edelleen.
Miten ihmeessä minä olenkin näin hyvä välttelemään sitä projektia, jonka pitäisi jo olla valmis?
lauantai 1. kesäkuuta 2013
Lätinää ja ihmettelyä
Se on sitten kesä, ainakin jos kalenteria katsotaan ja mikä ettei muutenkin. Nautin siitä, että voi pukeutua kevyesti ja varjossakin tarkenee. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, mies alkaa pian valittaa, että on liian kuuma. Minun puolestani saa olla lämmin. Pitää vain pukeutua sään mukaisesti, kesälläkin.
Sain kerrankin tehtyä valtaosa takapihan kevättöistä ajoissa. Istutin, mitä olin ajatellut istuttaa ja nyt sitten odotellaan, että takapiha muuttuu reheväksi keitaaksi. Jonakin kesänä se tapahtuu, kunhan kasvit kasvavat eivätkä etanat syö kaikkea. Tänään raahasin miehen pihalle katsomaan, mitä olen siellä tehnyt, ja odotin jonkinlaista kommenttia. Ei irronnut mitään muuta kuin että miksen ole yhteen tyhjään paikkaan laittanut mitään. Huokaus...
Nyt sitten äsken tuolta sohvalta, avoimen telkkarin äärestä kuului yhtäkkiä, että "takapiha näytti ihan hienolta". Onkohan armaalla siipallani jotenkin pitkät piuhat, kun piti tuotakin palautetta prosessoida puoli päivää, ennen kuin sai sen sanotuksi?
Kuoro, jossa laulan, pieneni yllättäen yhdellä hengellä juuri ennen kauden loppua. Yksi laulaja sai potkut, syynä laulutaidottomuus. Tällä rouvalla oli huomattavan suuria vaikeuksia pysyä nuotissa eikä ilmeisesti itsellä aavistustakaan asiasta. Asiasta on sipisty ja supistu koko talvi ja toivottu, että realiteetit selviäisivät asianomaiselle, joka sitten toivottavasti tekisi omat ratkaisunsa. Mutta kun ei. Melko pienessä kuorossa yksi väärinlaulaja voi tehdä paljon vahinkoa, joten kuoronjohtaja oli lopulta ottanut härkää sarvista. Erittäin hankala ja ikävä tilanne, johon ei ollut kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua, mutta nyt ongelma on sitten jollakin tavalla ratkaistu.
Toinen kissoista alkoi taas oksennella ja piti käydä hakemassa troppia vaivaan, kun se ei kotikonsteilla loppunut. Mitä ilmeisimmin kyse oli karvapalloista. Pitää ilmeisesti alkaa harjata kissaa useammin, ettei sen tarvitse nieleskellä kaikkia irtokarvoja. Ja nyt kun maha taas toimii, kissa aloitti laihiksen. Elopainoa on kertynyt sen verran ylimääräistä, että siitä pitäisi osa saada häviämään. Painonpudotusta on yritetty ennenkin mutta ilman minkäänlaisia tuloksia. Aikaisemmin ainoa näkyvä seuraus dieetistä on ollut se, että kissalle ovat alkaneet maistua keittiön lattialle pudonneet leivänmuruset. Nyt oli kuitenkin tullut uudenlaista dieettiruokaa, jonka kanssa voi olla vähän joustavampi, jos kissa alkaa vaikuttaa liian nälkäiseltä.
Minä itse olen napsinut kromitabletteja nyt viikon ja eikä suklaanhimo ole yltynyt liian kovaksi. En osaa sanoa, auttaako kromi oikeasti vai olenko muuten vain motivoitunut olemaan syömättä suklaata. Epäilen kuitenkin, että kyllä se himo vielä jonakin kauniina päivänä iskee.
Sain kerrankin tehtyä valtaosa takapihan kevättöistä ajoissa. Istutin, mitä olin ajatellut istuttaa ja nyt sitten odotellaan, että takapiha muuttuu reheväksi keitaaksi. Jonakin kesänä se tapahtuu, kunhan kasvit kasvavat eivätkä etanat syö kaikkea. Tänään raahasin miehen pihalle katsomaan, mitä olen siellä tehnyt, ja odotin jonkinlaista kommenttia. Ei irronnut mitään muuta kuin että miksen ole yhteen tyhjään paikkaan laittanut mitään. Huokaus...
Nyt sitten äsken tuolta sohvalta, avoimen telkkarin äärestä kuului yhtäkkiä, että "takapiha näytti ihan hienolta". Onkohan armaalla siipallani jotenkin pitkät piuhat, kun piti tuotakin palautetta prosessoida puoli päivää, ennen kuin sai sen sanotuksi?
Kuoro, jossa laulan, pieneni yllättäen yhdellä hengellä juuri ennen kauden loppua. Yksi laulaja sai potkut, syynä laulutaidottomuus. Tällä rouvalla oli huomattavan suuria vaikeuksia pysyä nuotissa eikä ilmeisesti itsellä aavistustakaan asiasta. Asiasta on sipisty ja supistu koko talvi ja toivottu, että realiteetit selviäisivät asianomaiselle, joka sitten toivottavasti tekisi omat ratkaisunsa. Mutta kun ei. Melko pienessä kuorossa yksi väärinlaulaja voi tehdä paljon vahinkoa, joten kuoronjohtaja oli lopulta ottanut härkää sarvista. Erittäin hankala ja ikävä tilanne, johon ei ollut kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua, mutta nyt ongelma on sitten jollakin tavalla ratkaistu.
Toinen kissoista alkoi taas oksennella ja piti käydä hakemassa troppia vaivaan, kun se ei kotikonsteilla loppunut. Mitä ilmeisimmin kyse oli karvapalloista. Pitää ilmeisesti alkaa harjata kissaa useammin, ettei sen tarvitse nieleskellä kaikkia irtokarvoja. Ja nyt kun maha taas toimii, kissa aloitti laihiksen. Elopainoa on kertynyt sen verran ylimääräistä, että siitä pitäisi osa saada häviämään. Painonpudotusta on yritetty ennenkin mutta ilman minkäänlaisia tuloksia. Aikaisemmin ainoa näkyvä seuraus dieetistä on ollut se, että kissalle ovat alkaneet maistua keittiön lattialle pudonneet leivänmuruset. Nyt oli kuitenkin tullut uudenlaista dieettiruokaa, jonka kanssa voi olla vähän joustavampi, jos kissa alkaa vaikuttaa liian nälkäiseltä.
Minä itse olen napsinut kromitabletteja nyt viikon ja eikä suklaanhimo ole yltynyt liian kovaksi. En osaa sanoa, auttaako kromi oikeasti vai olenko muuten vain motivoitunut olemaan syömättä suklaata. Epäilen kuitenkin, että kyllä se himo vielä jonakin kauniina päivänä iskee.
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Yllättävä löydös
Googlasin itseni. Sanotaan, ettei pidä googlata itseään, jos ei halua tietää, mitä itsestä sanotaan. Mutta kun olen tehnyt sen joskus ennenkin, eikä mitään kovin kamalaa löytynyt, niin ajattelin ajankulukseni taas kokeilla pitkästä aikaa.
Ensin nykyinen nimi, siis se oikea. Muutama hassu työperäinen osuma ja ne tavanomaiset linkit Facebookiin ja LinkedIniin. Ei todellakaan mitään mielenkiintoista. Enkä ole yllättynyt osumien vähäisyydestä.
Sitten entinen nimi. Nyt tuli jo huomattavasti enemmän osumia, kun löytyi entinen elämä. Aika paljon työperäisiä ja jopa jokin opiskeluaikoihin liittyvä. En tiedä, miten jälkimmäinen on mahdollista, sillä opiskeluaikoina ei ollut internetiä. Tai siis oli, jonkinlainen, mutta eihän sitä silloin juuri kukaan käyttänyt. Lisäksi löytyi pari kuvaa, joissa ilmiselvästi olen minä. Näyttää siltä, että minulla on kuin onkin joskus ollut elämää ja mitä ilmeisimmin monipuolisempaa elämää kuin nykyään.
Ja lopuksi jokeri, Rouva B. Löytyi tämä blogi. Se siitä.
Itse asiassa löytyi toinenkin blogi, K-18 -merkinnällä varustettu. Tuota noin... Mitä tästä löydöksestä nyt sanoisi? Siltä varalta, jos joku uteliaisuuttaan sattuu googlaamaan meikäläisen ja löytää kyseisen hengentuotoksen, haluan korostaa, että se en todellakaan ole minä. Tämä toinen Rouva B näyttää seikkailleen blogistanissa muutama vuosi sitten. Siis kauan ennen kuin teidän tuntemanne B - c'est moi - oli olemassa edes ajatuksen tasolla.
Eihän tähän kaimaan liittyvillä osumilla tietenkään ole mitään tekemistä minun kanssani, mutta rupesi silti vähän nikotuttamaan. Kuka käyttää minun nimeäni?! Ai niin, se toinen taisi olla ensin... Mutta joka tapauksessa oli se vähän hämmentävää, sillä sen toisen B:n ajatukset eivät kulje ihan samaa rataa kuin meikäläisen. Näin havaitsin, kun löydöstäni tarkastelin.
Kaikkea sitä tulee vastaan, kun pitkin nettiä kuljeskelee. Huoh...
Ensin nykyinen nimi, siis se oikea. Muutama hassu työperäinen osuma ja ne tavanomaiset linkit Facebookiin ja LinkedIniin. Ei todellakaan mitään mielenkiintoista. Enkä ole yllättynyt osumien vähäisyydestä.
Sitten entinen nimi. Nyt tuli jo huomattavasti enemmän osumia, kun löytyi entinen elämä. Aika paljon työperäisiä ja jopa jokin opiskeluaikoihin liittyvä. En tiedä, miten jälkimmäinen on mahdollista, sillä opiskeluaikoina ei ollut internetiä. Tai siis oli, jonkinlainen, mutta eihän sitä silloin juuri kukaan käyttänyt. Lisäksi löytyi pari kuvaa, joissa ilmiselvästi olen minä. Näyttää siltä, että minulla on kuin onkin joskus ollut elämää ja mitä ilmeisimmin monipuolisempaa elämää kuin nykyään.
Ja lopuksi jokeri, Rouva B. Löytyi tämä blogi. Se siitä.
Itse asiassa löytyi toinenkin blogi, K-18 -merkinnällä varustettu. Tuota noin... Mitä tästä löydöksestä nyt sanoisi? Siltä varalta, jos joku uteliaisuuttaan sattuu googlaamaan meikäläisen ja löytää kyseisen hengentuotoksen, haluan korostaa, että se en todellakaan ole minä. Tämä toinen Rouva B näyttää seikkailleen blogistanissa muutama vuosi sitten. Siis kauan ennen kuin teidän tuntemanne B - c'est moi - oli olemassa edes ajatuksen tasolla.
Eihän tähän kaimaan liittyvillä osumilla tietenkään ole mitään tekemistä minun kanssani, mutta rupesi silti vähän nikotuttamaan. Kuka käyttää minun nimeäni?! Ai niin, se toinen taisi olla ensin... Mutta joka tapauksessa oli se vähän hämmentävää, sillä sen toisen B:n ajatukset eivät kulje ihan samaa rataa kuin meikäläisen. Näin havaitsin, kun löydöstäni tarkastelin.
Kaikkea sitä tulee vastaan, kun pitkin nettiä kuljeskelee. Huoh...
Tilaa:
Kommentit (Atom)
