Liian positiivinen?

Meillä on ollut tässä samassa talossa jonkin aikaa naapuri, jonka jutut ja tekemiset jotenkin saavat minut miettimään, että millaisessa tilanteessa hän oikein elää.

Kyseessä on ihan mukava ihminen. Äärettömän sosiaalinen - itse asiassa hiukan liian sosiaalinen minun makuuni - keski-ikäinen nainen, joka tyttärineen joutui nyt muuttamaan vuokraamastaan asunnosta, kun omistaja tarvitsee sen käyttöönsä.

Nainen suunnitteli vielä muutama kuukausi sitten ostavansa asuntonsa, koska arveli, ettei omistajalla ole sille käyttöä. Matkassa oli ainoastaan se mutka, että hän ei voinut saada asuntolainaa, koska hänellä ei ole vakinaista työpaikkaa. Tosin suunnitelmana oli kyllä hankkia vakinaistaminen. Siinä pienehkönä hidasteena on, että naisella ei ole työhönsä muodollista pätevyyttä, jota ilman vakinaistaminen taitaa olla aika vaikeaa. Kuulemma hän opiskelee työn ohessa jotakin, muttei kuitenkaan mitään sellaista, joka sen muodollisen pätevyyden toisi.

Siippa on ollut apuna kantamassa huonekaluja sekä vanhan että uuden asunnon päässä. Siipan mielestä naisen uusi asunto on murju. Nainen itse sanoo olevansa tosi tyytyväinen, kun löysi niin kivan asunnon.

Naisella tuntuu olevan aina sata rautaa tulessa ja suunnitelmia uusista projekteista vieläkin enemmän. Naisen teinitytär on rauhallisen ja vähän syrjäänvetäytyvän oloinen, ja vaikuttaa suhtautuvan äitinsä vauhdikkaaseen menoon hyvin tyynesti. Äiti on boheemi taiteilijatyyppi, tytär taitaa olla fatalisti.

En oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella, kun puheet ja havaittavissa oleva todellisuus eivät täysin kohtaa. Ehkä nainen vain on niin positiivisesti ajetteleva, että näkee tulevaisuuden ruusunpunaisena, vaikka reunaehdot eivät täyty. Ehkä hän elää kuplassa.

Eihän asia tietenkään minulle kuulu. Kunhan tässä ihmettelen maailman menoa, kun ei muutakaan tekemistä ole keskellä yötä.

eroakaikistavelvoitteista.fi

Onpas tuota hiljaiseloa kestänyt, kun on ollut muuta tekemistä hiukan enemmän kuin tarpeeksi. Nyt kuitenkin suivaannuin erinäisistä lukemistani uutisista siinä määrin, että pitää oikein päästä sanomaan asiasta ääneen.


Nämä armeijastaeroajat nimittäin. Ihmiset, jotka saavat äkillisen inspiraation haluta sivariin, kun puolustusvoimat on ilmoittanut ottavansa kaikkiin reserviläisiin yhteyttä.


Mitähän nämä uussivarit kuvittelevat tekevänsä mahdollisen kriisin puhjetessa? Istuvat kaikessa rauhassa kotona? Vaiko peräti lähtevät ulkomaille? Enpä usko.


Kuvitellaanpa, mitä tapahtuu, jos tulee kriisi. Veikkaisin, että ensinnäkin rajat suljetaan, jotta kuka tahansa ei pääse maahan "laillista" tietä. Tuskinpa terveitä, työikäisiä Suomen kansalaisia myöskään noin vain päästetään pois maasta. Tämä koskee paitsi miehiä, ase- tai siviilipalveluksesta riippumatta, myös naisia, jotka eivät ole suorittaneet minkäänlaista palvelusta. Ne, jotka eivät ole asevelvollisia, voidaan velvoittaa osallistumaan yhteiskunnan ylläpitämiseen muunlaisessa palveluksessa.


Sivarit siis on vapautettu asepalveluksesta, ei muista tehtävistä, joita valtiovalta varmasti heille keksii. Tehtävät tuskin ovat samaa luokkaa kuin rauhan aikana siviilipalvelustaan suorittavilla. Make 32 v. ei päädy kirjastoapulaiseksi tai vanhainkotiin mummoja hauskuttamaan. Sen sijaan Make 32 v. saattaa löytää itsensä kaivamasta pommitusten uhreja esille raunioista tai sammuttamasta tulipaloja.


Valitettavasti nykyaikainen sodankäynti on sellaista, että sotaa ei käydä ainoastaan rintamalla. Sota tunkee kaikkialle, jokaisen olohuoneeseen muutenkin kuin telkkariuutisten välityksellä. Sanooko Make 32 v. silloin, että "hei, mä olen sivari, pysykää poissa mun tontilta pommeinenne"?


Muuten olen sitä mieltä. että sivistyneessä yhteiskunnassa rauhan aikana pitää olla mahdollisuus valita varusmiespalveluksen ja siviilipalveluksen väliltä ilman sen kummempia perusteluja. Toivoisin kuitenkin, että aikuisilla ihmisillä olisi hiukan realistisempi näkemys siitä, mitä siviilipalvelus kriisin aikana tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita, kuin mitä erilaisilta kommenttipalstoilta käy ilmi.

Katse eteenpäin

Kyllä broilerinkasvatus käy työstä, se täytyy sanoa. Tällä hetkellä on meneillään jonkinlainen hallinnollinen sesonkiaika, joka vaatii melkoisesti paperinpyörittelyä. Siis aivan kirjaimellisesti. Ihmettelen, miksei kukaan ole keksinyt siirtyä paperi-papereista sähköiseen hallintoon niiden asioiden kohdalla, jossa A4-saastetta suorastaan pyörii jaloissa. Ongelmana ei ole se, etteikö voisi. Kyllä aivan varmasti voisi, jos haluttaisiin.

Broilerit tuntuvat olevan tyytymättömiä ja jotkut jopa eksyksissä, suuntaa vaikka. Näitä yksilöitä sitten paimennetaan takaisin ruotuun ja rauhoitellaan, että kyllä se siitä, noki nyt vaan niitä siemeniä, joita eteesi kannetaan. Ruokintavastaaviakin voisi olla hyvä vähän ohjeistaa, mutten ole aivan varma, miten ystävällisiin vinkkeihin suhtaudutaan, jos ne tulevat minun taholtani. Minä kun kuitenkin työskentelen konttorin puolella.

Edelläkerrotusta huolimatta viihdyn töissä, ja voin ilokseni ilmoittaa, että projektille löytyi jatkoa niin, että melkeinpä voisi sanoa, ettei loppua näy. Mikäänhän ei ole ikuista, mutta nyt on turvattu voi leivän päälle hyväksi toviksi eteenpäin.

Mitä sitten minun luonteestani kertoo se, että mietin jo jatkoa, seuraavaa askelta johonkin suuntaan. Ja palautan mieleenne, mitä juuri pääsin sanomasta: viihdyn töissä. Siitä huolimatta pieni ääni takaraivossa kuiskuttelee, että urakehitys olisi tavoittelemisen arvoinen juttu. Käytännössä aivan liian pian ei pidä lähteä tavoittelemaan kuuta taivaalta. Se antaisi todennäköisesti epävakaan kuvan meikäläisestä - etten muka osaa pysyä aloillani. Kyllä minä osaan, mutten ehkä kuitenkaan moninaisia vuosia, jos mitään kehitystä ei tapahdu. Tylsistyn, nimittäin.

Kieltämättä seuraavaa porrasta tähyillessä pitää muistaa se, että sellaista tähyilee varmasti moni muukin. Eikä niitä portaita ilmaannu näköpiiriin jatkuvasti.

Pitkän tarinan kirjoittamisesta

Pitkän tarinan kirjoittaminen on mielestäni vaikeaa. Pääongelmana ainakin minun tapauksessani tuntuu olevan se, että en ehdi paneutua kirjoittamiseen riittävän pitkäksi aikaa kerrallaan. Kun tarinaa kirjoittaa pienissä pätkissä, siitä tulee katkonainen. "Kohtaukset" ovat lyhyitä, koska sen sijaan, että seuraavalla kirjoitussessiolla jatkaisin samasta kohdasta, johon edellisellä kerralla jäin, on helpompaa siirtyä eteenpän, seuraavaan kohtaukseen. Niin, siitähän tulee vähän kuin kirjoittaisi elokuvaa, ei tarinaa, joka on tarkoitettu luettavaksi.

Mutta ei pätkittäinen kirjoittaminen kuitenkaan ole ainoa ongelma. Oikeastaan se on vain olosuhde, joka asettaa rajoitteita ja hankaloittaa prosessia.

Kun tarinaa kerrotaan suullisesti, se etenee usein aika nopeasti. Kerrotaan, mitä tapahtui ja mitä ihmiset sanoivat. Siinäpä se. Ei juurikaan kuvailla mitään ylimääräistä. Kirjoittaessa - jos on tarkoitus kirjoittaa vaikkapa novelli tai jopa kokonainen romaani - pitäisi kertoa vähän muutakin. Pitäisi kuvailla vallitsevia olosuhteita, henkilöiden ajatuksia ja tunteita. Kaikkea sitä, mikä jää varsinaisen toiminnan ulkopuolelle. Kaikkea sitä, mikä auttaa lukijaa luomaan mielikuvia.

Toisin sanoen pitäisi kirjoittaa niin, että luiden päälle tulee myös lihaa. Se on haastavaa, jos siihen ei ole tottunut ja jos aikaa per kirjoituskerta ei ole riittävästi niin, että kuvailun lisäksi tarina myös etenee. Sillä jos mitään ei varsinaisesti tapahdu, kuka sitä niin sanottua tarinaa jaksaa pidemmän päälle lukea. Tai edes kirjoittaa.

Lisähaasteena aloittelevalle kirjoittajalle tulee myös se, että pitää yrittää olla kirjoittamatta itseään sellaiseen umpikujaan, josta on hankalaa päästä ulos ilman täysin uskomattomia juonenkäänteitä. Jos siis yritetään pitäytyä kiinni jonkinlaisessa realismissa. Siksi seuraavan juonenkäänteen lisäksi olisi hyvä pohtia myös siitä seuraavia, mahdollisia juonenkäänteitä ennen kuin ryhtyy kirjoittamaan.

Toinen ongelma saattaa tulla vastaan, jos päätyy kirjoittamaan asiasta, josta ei oikeasti tiedä mitään. Kuten nyt vaikkapa sellainen tilanne, että onnettomuuteen joutuneella henkilöllä, joka ei pysty kertomaan mitään, koska on pitkään tajuton, ei ole henkilöpapereita tai muitakaan henkilökohtaisia esineitä, jotka auttaisivat henkilöllisyyden selvittämisessä. Mitä poliisi silloin oikeasti tekee? En minä vaan tiedä, kunhan arvailen.

Ja lopulta soppaan lisätään myös kirjoittajan henkilökohtaiset mieltymykset tyylin ja muiden vastaavien asioiden suhteen. Minusta alkaa tuntua, että olen jotenkin alitajuisesti mieltynyt paatokseen. Paatoksellista tekstiä on jostakin syystä helppo kirjoittaa, mutta kun se ei sovi kaikenlaisiin tarinoihin.

Jatkotarina, jonka lopultakin sain päätökseen, venähti vähän pidemmäksi kuin olin ajatellut. Aloittaessa arvelin kirjoittavani 4-5 osaa mutta lopulta niitä tuli 11. Muutaman ensimmäisen osan jälkeen ajatus alkoi katkeilla, kun jouduin olosuhteiden pakosta pitämään taukoja kirjoittamisessa. Tässähän on se klassinen tilanne, että töissäkäynti häiritsee harrastustoimintaa, ja sitten kun sitä vapaa-aikaa periaatteessa olisi, siippa vaatii oman huomionsa ja kotitöitäkin pitäisi joskus tehdä ja nukkumisestakaan ei voi ihan kauheasti tinkiä ilman seuraamuksia.

Jotain kyllä varmaan opinkin ja toivottavasti pidän mielessä, kun seuraavan kerran alan kirjoittaa pidempää tarinaa.

Joskus ärsyttää pienetkin asiat

Tänään ruokakaupassa (joo, huomasit oikein, tarina ei jatku tänään) minua alkoi ärsyttää. Tai ihmetyttää, miten sen nyt haluaa ottaa. Syynä olivat yhden rouvashenkilön käytöstavat tai paremminkin niiden puute.

Seisoin kassajonossa aika monen muun ihmisen tapaan. Edellä oli 35-40 -vuotias pariskunta, mies kärryjen kahvassa, nainen seisoskeli vieressä iltapäivälehtien lööppeihin syventyneenä. Kun jono liikahti eteenpäin, minä tietenkin myös kärryineni, mutta nainen jatkoi lööppien tuijottelua. Jossain vaiheessa hän sitten huomasi, että mies olikin jo mennyt eteenpäin.

Minä ja kärryni seisoimme samassa linjassa muun jonon kanssa, aivan pastilli- ja purkkahyllyn vieressä, koska metrin päässä toisella puolella oli toinen jono. Naisen ajatuksena oli tunkea itsensä ohi hyllyn ja kärryjeni välistä sen sijaan, että olisi mennyt ohitseni toiselta puolelta, jossa oli hyvin tilaa kulkea. Otin tukevan otteen kärryistä, ja teeskentelin, etten huomannut tunkijaa, joka ei edes sanonut mitään. Naisella kesti noin kolme sekuntia tajuta, että oikotie ei aukene.

Olisittepa nähneet sen katseen, jonka nainen loi minuun ohi mennessään. Siis ohi siltä puolelta, jossa oli tilaa. Reittiä, jonka pituus oli noin kaksi askelta pidempi eikä edellyttänyt tunkemista ahtaista väleistä. Katseessa oli hämmästystä ja epäuskoa.

Minun mielestäni minä en käyttäytynyt huonosti. Jos nainen olisi jollakin tavalla sanallisesti ilmaissut, että haluaa tunkea itsensä hyllyn ja kärryjeni väliin, olisin hyvinkin saattanut siirtyä. Tosin täysien ostoskärryjen liikauttaminen suoraan sivulle, kun jonossa ei pahemmin ole tilaa liikkua eteen tai taakse muihin törmäämättä, on vähän vaivalloista, joten en kuitenkaan mene vannomaan. Mutta joka tapauksessa "Anteeksi, pääsisinkö tästä välistä?" tai jokin vastaava lausahdus olisi mielestäni ollut normaalia käytöstä. Tunkeminen mitään sanomatta on töykeää. Ja kyse todellakin oli aikuisesta ihmisestä, ei esimerkiksi murrosikäisestä, joka ihan periaatteesta vastustaa kaikkia keski-ikäisiä, tiellään seisovia täti-ihmisiä.

Miksikö ärsyynnyin asiasta? Eihän tämä mikään maata järisyttävä tapaus ollut, ei todellakaan, mutta jotenkin juuri sillä hetkellä se yhdistyi mielessäni joidenkin ihmisten harrastamaan poistieltäjakaikkiminulleheti-filosofiaan ja siitä seuraavaan käytöstapojen puutteeseen, ja ärsytys oli sitä luokkaa, että sitä piti oikein purkaa tänne kaiken kansan luettavaksi.

***
Jatkokertomus odottaa jatkoaan. Pohdiskelen mahdollisuuksia kahden, ehkä jopa kolmen vaihtoehtoisen juonenkäänteen välillä. Pitäisi valita sellainen, ettei kirjoita itseään umpikujaan.

Mukamas kiire

Jotenkin kuvittelin, että olisi taas aikaa kirjoitella ahkerammin, mutta kuinkas tässä sitten kävikään... Kaikki aika kuluu johonkin niin, ettei mihinkään tunnu riittävän aikaa. Vapaa-ajantoiminta kärsii, ellei sille ole varattu aikaa oikein kalenterista, ja kotityötkin näköjään ovat vähän (hah!) rempallaan.


Mistä tulikin mieleeni, että jos joku haluaa tulla meille tekemään joulusiivouksen, niin sydämellisesti tervetuloa! Voin osoittaa, mistä siivousvälineet löytyvät ja vetäytyä sitten pois tieltä.


Mitä minä sitten oikeastaan teen? Ei aavistustakaan. Viime talvena, kun The Projekti oli vielä käynnissä - ja sitähän tehtiin nimenomaan vapaa-ajalla - luppoaikaa, siivousaikaa, yms. aikaa tuntui olevan paljon enemmän kuin nyt, kun minkäänlaisia pakollisia vapaa-ajanprojekteja ei ole käynnissä.


Ehkä minä sitten vaan olen laiska ja saamaton. Kun ei ole pakko, niin mitään ei tapahdu. Rakas aviomieheni ei ole yhtään parempi. Koska en ainakaan omasta mielestäni ole aina ollut tällainen, johtopäätökseksi tullee, että tapa on omaksuttu mieheltä.


Töissä sen sijaan tekemistä on ihan riittävästi, ja koska yritän tässä samalla pedata itselleni jatkopestiä, näytän työnantajalle vain ja ainoastaan parhaat puoleni. Tavoitteenahan on, että kun nykyinen broilerinkasvatusprojekti loppuu, työntaja huomaa, ettei tule toimeen ilman minua eikä voi päästää minua muualle.


Ehkä jatkuva töissä pingottaminen ja irtopisteiden keräily kaikissa sopivissa tilanteissa sitten johtaa siihen, että energiaa ei enää riitä vapaa-ajalle.


Mistä tulikin mieleeni, että voisin seuraavaksi siirtyä sohvalle tarkkailemaan ympäristöä horisontaalisesta asennosta.

Itsetehty lasiseinä

Meikäläisen työpaikalla, sillä uudella, on hyvä työilmapiiri. Ihmiset tulevat toimeen keskenään, eikä paskanpuhumista selän takana juurikaan esiinny. Lähinnä ihmetellään joskus broilerinkasvatusta, kun joillakin broilereilla on taipumus vaatia erityishuomiota.

Tässä nyt jo muutaman kuukauden ihmisiä ja toimintaa seuranneena, olen vähitellen huomannut myös, että onhan tuollakin joitakin, tosin harvoja, työntekijöitä, joiden toiminta ei kaikilta osin saa yleistä hyväksyntää.

Yksi valkkaa itselleen vain kivoja hommia eikä osallistu esimerkiksi silloin, kun pidetään koko porukalla talkoot kasvattamon puolella ja lapioidaan kanankakkaa. Kun talkoisiin kuuluu olennaisena osana myös se, että mietitään, miten kanankakan lapioimista ja muita vastaavia rutiineja voitaisiin kehittää ja tehostaa, luulisi se koskettavan kaikkia. Mutta kun ei. Yksi istuu suljetun oven takana tekemässä kivoja töitä ja hermostuu, jos joku pyytää mukaan talkoisiin. Muuten kyllä kyseessä on oikein mukava ja lupsakka ihminen.

Toinen keskittyy kokouksissa kännykkäänsä ja valitsee istumapaikan niin, että kännykän räplääminen häiriintyy mahdollisimman vähän, vaikka samassa huoneessa pidetään kokousta. Vaikutelma on, etteivät työpaikan yhteiset asiat voisi vähempää kiinnostaa. Sen vähän perusteella, mitä olen tämän ihmisen kanssa ollut tekemisissä, ihan mukava ihminen muuten.

Onkohan sillä jotain tekemistä tällaisen tavallaan epäsosiaalisuuden kanssa, että kumpikin mainituista on urallaan jo pitkälle ehtinyt? Eläke häämöttää muttei ole kuitenkaan aivan vielä nurkan takana. Päteviä ihmisiä, joita ei vaan kiinnosta. Kai. En minä tiedä, miksi. Mutta ihmettelen kuitenkin.

En minä itsekään mikään untuvikko ole, vaikkei työvuosia aivan yhtä paljon olekaan kuin näillä mainituilla. Silti en osaa kuvitella, että vetäytyisin omaan rauhaani tekemään vain ja ainoastaan omia, tarkkaan rajattuja töitäni. Siinähän alkaisi aivotoiminta taantua.

Kääks!

Piti lähteä ostoksille, kun totesin, että urheiluliivikokoelmassani on oikeasti vain yksi kappale, joka ei ole pieni/venahtanut/muuten loppuun kulunut. Siellä pukukopissa sovitellessani - en ymmärrä ihmisiä, jotka kykenevät ostamaan minkäänlaiset etumustan kannattimet sovittamatta - havaitsin, etten ehkä olekaa kokoa, jota olen luullut olevani.

Tavallaan tämä on täysi mysteeri. Jos paino ei ole muuttunut, miksi kropan mitat eivät ole samat kuin vielä hetki sitten. Ja ei, en ole treenannut niin intensiivisesti tai muutenkaan muuttanut elintapojani suuntaan tai toiseen siinä määrin, että sillä olisi ollut tässä tapauksessa jotain vaikutusta. Enkä mielestäni ole aivan vielä siinä iässä tai kunnossa, että pystymitta pienenee ja sen johdosta (?) loogisesti (?) leveys kasvaa. Enivei, jotain sopivaa kuitenkin löytyi, mutta hieman nyt olen hämmästynyt.

Lisää vaatetuskaa on odotettavissa, kun pitäisi löytää klänninki. Kuulemma. Jotain edustuskelpoista, koska pitää edustaa miehen työpaikan tilaisuudessa. Tätä tapahtuu niin harvoin, että kaapista ei todellakaan löydy mitään soveliasta. Ja kun nyt sanon "ei mitään", tarkoitan sitä kirjaimellisesti. Ja sitä paitsi sen kyseisen edustusvaatteen pitäisi ainakin omasta mielestäni olla sellainen, joka ei saa minua näyttämään a) tädiltä b) keski-ikäiseltä, joka yrittää näyttää 20 vuotta nuoremmalta c) läskiltä d) lainavaatteissa olevalta.

Jotenkin minusta tuntuu, että tässä on parasta laittaa hyvät kävelykengät jalkaan, jotta jaksaa kävellä läpi kaikki mahdolliset kaupat, kunnes se jollakin tavalla siedettävä vaate sitten löytyy sieltä viimeisestä kaupasta. Jos löytyy. Jos ei, niin heittäydyn lattialle itkupotkuraivarin kourissa.

Sitten kun The Klänninki on löytynyt, pitää ilmeisesti myös ostaa kengät, koska en ole ostanut minää ns. hienompia kenkiä ainakaan kuuteen vuoteen. Minun nykyinen kenkävarastoni koostuu kengistä, jotka soveltuvat kävelyyn, juoksemiseen ja autolla ajamiseen, ja ne voi jakaa kahteen ryhmään: mukavat ja vielä mukavammat. En edes muista milloin olen viimeksi käyttänyt korkokenkiä, joten on ehkä parasta unohtaa ne kymmenen sentin piikkarit tällä kertaa. Tosin en edes tiedä, ovatko sellaiset enää muotia. Viimeksi kun käytin sellaisia, ne olivat.

Se sentään lohduttaa, että muistaakseni kenkien ostaminen ei tuota minulle vaikeuksia.

Oloneuvoksetar

Niin, jos en ole sattunut vielä mainitsemaan, niin meikäläinen on nykyään virallisesti työtön työnhakija. Nyrkkipaja otti ja keikahti siinä määrin, että aika moni työntekijä tipahti yli laidan. Ihan konkurssiin asti se ei vielä ole mennyt, on siellä edelleenkin muutama ihminen pitämässä kulisseja pystyssä, mutta kuulemma tekemisen puute on melkoinen. Ja täytyy sanoa, että viimeiset ajat, jotka siellä vietin, olivat kyllä niin erinomaisen tylsiä juurikin sen tekemisen puutteen takia, että harvemmin on yhtä pahaa pitkästymistä tullut vastaan. Toki sitä saattoi yrittää lieventää työpaikkailmoituksia etsimällä.

En tämä mikään suuri yllätys ollut kenellekään paitsi ehkä nyrkkipajan omistaja-johdolle, joka suoraan sanottuna (riittävän pitkäaikaisen havainnointini mukaan) leijailee bisnesvisioineen jossain ihan eri sfääreissä kuin ne ihmiset, jotka näkevät todellisuuden asiakkaiden kautta. Jos toiminta perustuu tuotteisiin, jotka eivät millään tavalla ole välttämättömiä kenellekään ja vastaavia tuotteita saa muualtakin, todennäköisesti jopa halvemmalla, niin niistähän ihmiset alkavat ensimmäisenä säästää. Voisin sanoa muutaman muunkin sanan, mutta olkoon...

Juu, tiedän kyllä, että bisnesideaansa pitää uskoa, jos haluaa sen menestyvän, mutta asiakaskentän tarpeiden ja toiveiden kuunteleminen saattaa myös olla hyväksi. "Me nyt omissa pienissä päissämme ajateltiin, että te asiakkaan haluatte ostaa tämän ylihintaisen hilavitkuttimen" ei ehkä anna riittäviä menestyksen eväitä.

No, tulipa nyt kuitenkin vielä sanottua tämäkin. Mutta loppukommenttina vielä totean, että nyrkkipajan ongelmat eivät enää vähimmässäkään määrin ole minun ongelmiani. Ja hyvä niin.

Uusia haasteita etsimässä siis, kuten asian voi kauniisti ilmaista. Olen suunnannut katseeni ihan toisenlaisiin työnantajiin ja päättänyt unohtaa nyrkkipajan tapaiset puljut. Sen sijaan lähitienoon broilerikasvattamot houkuttelevat. Niillä riittää markkinoita vähän huonompinakin aikoina. Ihmisillä on tietyt perustarpeet.

Nyt sitten on vain markkinoitava itseään ja omaa erinomaisuuttaan sekä broilerinkasvatuksen asiantuntemustaan.

P.S. Jotta en nyt saman tien joudu eläinsuojelijoiden elävältä syömäksi, totean että broilerikasvattamo on sellainen vain lainausmerkeissä. Fiksummat lukijat varmaankin ymmärsivät tämän ilman selityksiäkin.

Déjà-vu

Olen jatkanut pyöräilyä edellisen postauksen jälkeen, ja sen kertaisesta kokemuksesta viisastuneena alkanut varata enemmän aikaa polkemiseen, jos perillä pitää olla määräaikaan mennessä. Kun ei tarvitse polkea kieli vyön alla, olo ei ole aivan niin kamala, mutta ei kunto viikossa niin paljon kohene, ettei ponnistus tuntuisi missään.

Yhtenä päivänä, edelleen hieman veren maku suussa, tuli tunne, että olen kokenut tämän ennenkin. Siis déjà-vu, mutta muistin sitten saman tien, mistä tuttuuden tunne oli peräisin. Samanlaisen olotilan olen kokenut x vuotta sitten, kun juoksin maastopukuun ja taisteluvarustukseen sonnustautuneena pitkin länsisuomalaista kangasmetsää. Silloin kyllä aloituskunto oli taatusti parempi kuin tällä hetkellä, mutta toisaalta olosuhteetkin olivat vaativammat kuin pyörällä polkiessa. Vaikka kuinka olisi ylämäkipyöräilystä kyse.

Alokasaika oli yhtä paikasta toiseen juoksemista, ja yleensä kantamuksena oli noin kymmenen kilon verran erilaisia sotilaallisia tarvekaluja. Kun ottaa huomioon, että esimerkiksi taisteluvyötä eli tietynlaista "liiviä", jossa varusteet kivääriä lukuunottamatta kulkevat kätevästi mukana, ei ole suunniteltu keskimittaiselle naiselle (vaan keskimittaiselle miehelle), jolloin sen ei tukeudu vyötärölle vaan lantiolle eli täysin väärään kohtaan, voisi sanoa vaikkapa, että ergonomia ei ole aivan kohdallaan. Oman lisänsä juoksemiseen toi myös mainittu kangasmaasto, jossa vauhtia ei ollut tarkoitus hidastaa silloinkaan, kun reitille sattui pehmeää hiekkaa. Ja tätä treenia jatkui noin kaksi kuukautta.

Eihän tuollaista liikuntaa kukaan tervejärkinen ihminen siviilissä harrasta, eikä siihen oikein ole mahdollisuuksiakaan kenelläkään taviksella. Mutta jos selvisin siitä hengissä, ja alokasajan lopulla koko homma tuntui jo huomattavasti helpommalta, niin eiköhän tämä pieni ja kevyt pyöräilyhaastekin tästä ala sujua ennen pitkää. Pitää vain toivoa vähäsateista kesää, sillä millään ihan kamalla koiranilmalla ei enää tässä iässä viitsi lähteä pyöräilemään, jos ei ole pakko.

No niin... Menipä vaihteeksi nuoruuden muisteluksi, mutta näitähän sattuu.

Veitsellä leivän kimppuun

Esiteinillinen viikonloppu takana ja rupesin taas miettimään erinäisiä asioita, joihin huomioni kohdistui.

Oikeastaan koko probleemi kulminoitui leivän leikkaamiseen. Esiteinillä on tapana maleksia keittiöön aamulla siinä vaiheessa, kun nälkä yllättää. Tällä kertaa se tapahtui niin siinä vaiheessa, kun minä jo istuin aamupalalla ja mieskin harkitsi sellaista.

Osoitin esiteinille leipälaatikkoa ja jääkaappia ja sanoin, että itsepalvelu, ole hyvä. Esiteini ei ole meillä vieraana vaan katsotaan omaan väkeen kuuluvaksi - miehen kanssa tämä asia on juteltu selväksi jo muinoin - sekä tietää, mistä kaikki aamupalaan tarvittava löytyy. Muksu (kuudesluokkalainen) hipelöi tarveaineita pari minuuttia ja siirtyi sitten sohvalle. Mies ihmettelemään, että missä vika, eikö ole nälkä. Esiteini mutisi jotain, jonka voisi tulkita selitykseksi keskellä kämmentä olevasta peukalosta, minkä johdosta mies alkoi huutelemaan sieltä sohvalta minulle, että miksen anna ruokaa lapselle.

Esiteinin ongelma - isänsä mukaan - oli se, ettei hän osaa leikata leipää. En tiedä, mistä tämä täydellinen osaamattomuus nyt äkillisesti iski, koska todistettavasti esiteini on leikannut leipää meillä ollessaan jopa useita kertoja. Leipäveitsen käytössä motoriikka ja koordinaatio voisi minun nähdäkseni olla tuon ikäisellä hiukan parempi, mutta homma onnistuu. Pienellä lisäharjoittelulla voisi onnistua paremmin, mutta se, että aikuinen tekee aina asian lapsen puolesta, ei kai aja kenenkään etua. Ei siitäkään huolimatta, että esiteinin mielestä leivän leikkaaminen on tyhmää touhua.

Leivän leikkaamista ja muita vastaavia arkipäiväisiä asioita pitkällä aikavälillä havainnoituani olen tullut siihen tulokseen, että esiteini ei ilmeisesti saa tai joudu tekemään tällaisia pikkuhommia kotona äidin luona. En sitten tiedä, onko äidin mielestä leipäveitsi liian vaarallinen kapistus kuudesluokkalaisen käsiin annettavaksi vai eikö äidin kärsivällisyys riitä taidon opettamiseen. Tai sitten kyseessä on kirjaimellisesti kaikkensa lapsen eteen tekevä maailman paras äiti. *sarc* (Jos joku ei muuten ymmärtänyt.)

Sen verran tässä todettakoon esiteinin ja minun suhteesta, ennen kuin ryhdytään sormella osoittelemaan ikävää äitipuolta, että esiteini on mukava ja fiksu nuorimies, eikä mielestäni ole lapsen syy, jos ympärillä olevat aikuiset eivät ymmärrä elämän realiteetteja. Kuten nyt esimerkiksi sitä, että leivän leikkaaminen on taito, joka pitää opetella. Se ei tule kuin salama kirkkaalta taivaalta sinä päivänä, kun lapsukainen on kasvanut niin isoksi, että lähtee äidin helmoista maailmalle. Ja olisinhan minä auttanut leikkaamisessa, jos esiteini olisi pyytänyt. Mutta kun ei pyytänyt.

Tämä on luonnollisesti minun henkilökohtainen näkemykseni asiasta, ja me lapsettomathan olemme lastenkasvatuksen asiantuntijoita. Eikös se niin ollut? Jossain määrin olen kuitenkin päässyt näkemään myös muita saman ikäisiä lapsia, joita passataan vähemmän ja opetetaan tai annetaan kokeilla itse enemmän.

Ihan pienen gallupin voisin tähän loppuun heittää: Minkä ikäiselle lapselle antaisitte leipäveitsen harjoituskäyttöön? Enkä minkä ikäisen lapsen oletatte jo osaavan käyttää leipäveistä?

Kyl tämmäneki o surkeet

Mää iha ajatteli, et sit ko se mu projektini o valmis, ni mää ruppee tekemää vaik mitä. Ko se projekti kans ei oikei jääny ylimääräst aikaa, ni o kaikellaiset muut tekemiset ollu aika vähis viime aikoin.

Mitä siit ny sit o aikaa, ko mää sai kaike valmiiks? Jottai pari viikkoo vissii. Ja mitä mää ny sit ole tehny sen jälkee? En yhtää mittää! Tai ole mää hiuka kattellu tyäpaikkailmotuksii, muttei siihenkään kyl ol menny kovi paljo aikaa. Viäl.

Mää en vaa millää viittis ja jaksas tehr mittää ny, ko ei ol iha pakko. Kyl o nii saamato olo, et ei ol tosikaa. Ko mää tule töist kottii, mää tee ruakaa ja syä ja sit mää vaa ole siihe asti, ko tarttee men sänkyy. Miähel näyttää oleva sama vika. Ei sekkää mittää se kummallisempaa tee. Kai me sit ollaa täyrellinen pari, ko harrastuksekki o iha samat.

Kyl mää silti meinaa, et jottai täs ny tarttis ruvet tekemää, ettei valla laiskistu. Täs käy muute pia sillai, et mää totu tämmäsee soffal makkaamisee, ja sit hetke pääst mää en ennää ossaakkaa tehr mittää muut. Mahtaak se ol sillai, et minul täytyy ol joku projekti, ko tarttee saar valmiiks, et mää toimerru tekemää jottai. Täytyy sit vissii keksii joku projekti.

Vois vaik ruvet siivoomaa. Mää en ny tarkot tavallist siivoomist, vaa lähinnä kaappie tyhjentämist kaikest siit ylimääräsest roinast, ko niihi o kertyny. Mul o esimerkiks vaatekaapis vaik kui paljo semmossii vaatteit ko mää en käyt. Ja sit jossai nurkis o jottai epämääräsii laatikoit, mikkä tarttis kans saar pois tillaa viämäst. Mää e eres tiär mitä niis laatikois o. Sen perusteel vois kyl ajatel, ettei niis ol mittää tarpeellist.

Siin o ny sit ainaki suunnitelma. Viäl ko sais sit alotettuu se varsinaise tekemise.

Kellokauppiaat liikkeellä

Tulinpa sitten vilkaisseeksi roskapostilaatikkoon menneitä kommentteja. Niitä oli siellä vino pino, jonka klikkasin suoraan roskikseen. Sen verran silmäilin (mutten koskenut muuten), että totesin niiden olevan englanninkielisiä ja aika moni oli linkattu rannekelloja kauppaavalle sivustolle. Siis olen näin sen perusteella, mitä linkkitekstissä luki. En toki käynyt itse katsomassa.

Sitä vaan ihmettelen, että miksi tätä roskapostia on tullut laatikon täydeltä nimenomaan viime kuukausien hiljaiselon aikana. Aikaisemmin, kun kirjoittelin aktiivisesti, roskaa ei juurikaan näkynyt. Mikä logiikka tässä on? Bloggerin filtteri näyttää kyllä toimivan kiitettävästi, joten blogin puolella roskakommentteja ei juurikaan näy.

Toinen ihmetyksen aihe on se, että onko tällainen roskaaminen todellakin kannattavaa? Ei kai kukaan oikeasti kuvittele jonkun suomea puhumattoman "vierailijan" tosissaan jättäneen kommenttia siitä, kuinka mielenkiintoinen tms. postaus on, ja sitten klikkaavan linkkiä, joka lupaa superhalpoja rannekelloja. Vai yliarvioinko ihmisten keskimääräiset älynlahjat? No, tarkemmin ajatellen ehkä kyllä...

Roskaamisesta puheenollen kevään edistyessä on nyt päästy siihen vaiheeseen, että talven aikana jostain ilmaantuneet roskat alavat pistää silmään. Minä jaksan vuodesta toiseen ihmetellä, mistä oikein ovat peräisin ne tyhjät, puolen litran limsapullot sekä muovikassit, joita meidän takapihalta löytyy talven jälkeen. Naapuriko niitä viskoo ympäriinsä?

Käytöstavoista ja niiden vivahteista

Löyhästi otsikkoon liittyen pitää mainita tämänpäiväinen tapahtuma töissä. Yksi niistä aiemmin mainituista nuorukaisista järjesti taas vaihteeksi viihdykettä minulle. Puhui puhelimessa jonkun asiakkaan kanssa ja sen verran kuuntelin toisella korvalla, että havaitsin joitakin ongelmia olevan kommunikaatiossa. Sitten poika luovutti ja kysyi, josko hän voisi siirtää puhelun minulle. "Tää tyyppi on hankala."

Noh, ei sen asiakkaan ongelma mikään epätavanomainen ollut, täysin ratkaistavissa. Aika harvoin tulee mitään mahdottomia juttuja vastaan tässä nyrkkipajan kontekstissa. Pääpiirteissään asia hoituu niin, että rauhallisella äänellä kysellen selvitetään ongelman laatu, pahoitellaan sen olemassaoloa ja ratkaistaan se. Ei siinä sen kummallisempaa tarvitse tehdä, mutta asiaa ei todellakaan auta, jos ryhdytään riitelemään soittajan kanssa. Se nyt vaan ei kuulu työnkuvaan. Käyttäytyä pitää puhelimessakin.

Mistä päästäänkin aasinsillan kautta päivän teemaan, johon itse asiassa tuli virike eräästä naamakirjassa käydystä keskustelusta. Se koski kohteliaisuuden ja flirttailun sekaantumista, ja alkuajatuksena oli, että näin käy, koska kohteliaisuus on nykyään niin harvinaista.

Ryhdyin sitten pohdiskelemaan omassa pienessä päässäni kohteliaisuutta ja käytöstapoja ja niiden merkitystä esimerkiksi töissä. Sitä ei varmaan kukaan kiistä, että työpaikalla kaikilla on mukavampaa, kun ihmiset käyttäytyvät säällisesti. Valitettavasti käytännössä jotkut ihmiset kuitenkin pitävät hyviä käytöstapoja monissa tilanteissa täysin turhina. Jos olet ystävällinen, niin nuoleskelet ja mielistelet, hyi, hyi sinua. Minun mielestäni asia ei mene näin. Pari käytännön esimerkkiä seuraa.

Eräässä muinaisessa työpaikassa kollegani valitti jatkuvasti saavansa todella huonoa palvelua yhdeltä tietyltä atk-tukihenkilöltä. Minulla taas ei ikinä ollut mitään valittamista, päin vastoin. Kollegallani oli tapana lähestyä ko. tukihenkilöä "mulle kaikki heti" -asenteella, johon kuuluivat olennaisina osina "mikset ole jo täällä vaikka jo kaksi minuuttia sitten tilasin sinut paikalle" sekä "miksei tämä edelleenkään toimi, et osaa mitään". Minä olin mahdollisesti vähän vähemmän kärsimätön ja saatoinpa myös kysellä pikaisesti kuulumiset, jos aika ei ollut kortilla kummallakaan.

Nyrkkipajalla aika monella tuntuu olevan ylitsepääsemättömiä kommunikaatio-ongelmia erään alihankkijan edustajan kanssa. Osa menee sen piikkiin, että edustaja on maahanmuuttaja, jonka kielitaito ei ole täydellinen. Mutta suurempi syy taitaa taas olla siinä, miten ihmiset asiansa esittävät. Imperatiivi on ahkerassa käytössä ja muutenkin kommunikointi töksähtelee. Minulla ei ole tämänkään henkilön kanssa mitään ongelmaa, saan aina asiani hoidettua, mitä muut suuresti ihmettelevät, koska heidän käsityksensä mukaan kyseessä on todennäköisesti vähä-älyinen yksilö. Voin muutaman vuoden kokemuksella sanoa, että ei ole. Aivan normaalilahjaisesta henkilöstä on kyse.

Tästä ei nyt pidä yrittää saada sellaista käsitystä meikäläisestä, että olisin jonkinlainen harmonian ruumiillistuma, jonka lähettämä värähtely saa kaikki ympärilläolijat syömään kädestäni. En minäkään aina kaikkien kanssa tule toimeen, mutta ne minun mielestäni liian hankalat ihmiset ovat hyvin pieni vähemmistö. Sen sijaan ajattelen, että kyse on yksinkertaisesti yleisistä käytöstavoista muita ihmisiä kohtaan sekä pelisilmästä.

Kyllä aikuisenkin ihmisen pitää muistaa esimerkiksi kiittää saadessaan jotain. Ei sitä pidä vaatia ainoastaan lapsilta. Eikä varmaan olisi kenellekään pahitteeksi pysähtyä minuutiksi miettimään, mitä tuntemuksia itsessä herättää, jos joku alkaa heti kättelyssä käskyttää ja sitten heti perään valittaa ja lopuksi poistuu paikalta tuhahdellen ja niskojaan nakellen.

Piiitkä huokaus....

Nyt tulee lapsettoman ihmisen narinaa lapsellisista ja heidän lapsistaan. Teitä on varoitettu, joten ihan turha lykätä herneitä nenään ja alkaa valittaa herneistä minulle.

Ensinnäkin olen ihmetellyt jo kauan (muutaman vuoden) esiteinin avuttomuutta. Ensin ajattelin, että kyllä se siitä kasvaa ja kehittyy ja alkaa ihan itsekin hoksata asioita. Mutta ei. Karkkipaperit ja muut roskat eivät päädy roskikseen, huoneeseen jää valo päälle, kun lähdetään koko porukka ulos, ja jos asiasta huomauttaa, esiteini käyttää hämmästyneeltä, vessasta ei IKINÄ sammuteta valoa sieltä poistuessa ja ovikin jää auki ja haisu leviää koko taloon ja usein vessakin jää vetämättä, ulos pyritään nyt syysviileälläkin ihan liian vähissä vaatteissa (esim. ilman takkia) ja sohvalla istuen huudellaan aikuisille, että on jano, voisiko joku tuoda vettä. Ja niin edelleen. Ja vaikka ystävällisesti ohjaisi esiteiniä oikeaan suuntaan, mitään pitkäaikaisempia muistijälkiä ohjaus ei tunnu tuottavan.

Olen ihmetellyt asiaa monta kertaa, sillä esiteini on aivan normaaliälyinen ja pienellä patistuksella kaikenlaiseen arkipäiväiseen toimintaan kykenevä. Osaamisen puutteestakaan ei periaatteessa tunnu olevan kyse. Isänsä sanoo, että kyllä se siitä oppii kun kasvaa, mutta minä olen alkanut epäilemään. On paljon asioita, joita lapsi ei opi, jos kukaan ei opeta.

Kävin äskettäin poikkeuksellisesti noutamassa esiteinin ja panin siinä muutaman minuuttia eteisessä odottaessani merkille pari asiaa.
- Esiteini käy vessassa, jättää oven selälleen ja valot päälle. Äiti tulee sammuttamaan valon ja sulkemaan oven, ei sano lapselleen mitään saatikka että pyytäisi lastaan tekemään nämä asiat. Tämä näytti tapahtuvan melko rutiininomaisesti.
- Sitten on aika pukea ulkovaatteet lähtöä varten. Äiti käskee pukemaan takin ja kengät.

Jos vanhempi tekee esiteini-ikäisen lapsen puolesta arkisia asioita, jotka lapsen pitäisi (minun mielestäni) osata jo itse ja ilman ohjausta, lapsi ei ole syyllinen omaan avuttomuuteensa. Ihmettelen vaan, että missä vaiheessa äiti on ajatellut lapsensa olevan riittävän iso huolehtimaan tällaisista asioista itse. Tai ehkä äiti ei ole ajatellut ollenkaan asiaa vaan osoittaa rakkauttaan (tai jotain) tekemällä kirjaimellisesti kaikkensa lapsen puolesta. Samaisella äidillähän on myös hieman ylikorostunut suojeluvaisto.

Toiseksi olen ihmetellyt naapurista kuuluvia ääniä ja tähän asiaan mielelläni kuulisin teidän lapsellisten näkemyksen. Onko normaalia, että noin puolivuotias itkee kovaan ääneen joka päivä aamuin illoin pitkän aikaa? Pitkä aikaa tarkoittaa noin tuntia, joskus pidempäänkin. Entä onko normaalia, että päälle kaksivuotias huutaa täyttä kurkkua joka päivä päiväkodista kotiin tultuaan ja tätäkin kestää minimissään puoli tuntia kerrallaan? Kuten sanottu, minä olen lapseton, eikä omaa kokemusta noin pienestä ole. Mies, jolla on yksi lapsi, väittää, ettei pikkulasten kuulu ihan noin paljon huutaa. Ymmärrän tämä tietenkin tarkoittavan, että miehen lapsi huusi saman ikäisenä vähemmän. Mutta mitä muut sanovat?

Mitäs mieltä olette?

Kuunneltiin ja ihmeteltiin (minä ainakin) esiteinin juttuja taas vaihteeksi. Pojalla oli mitä ilmeisimmin mieltä painavia asioita, joista on hyvä jutella isän kanssa nähtävästi siksi, että isällä on usein vähän erilaiset näkemykset asioista kuin äidillä.

No, ensinnäkin tuli jotenkin puheeksi, että esiteinin äiti oli taannoin toivonut ja saanut pesismailan synttärilahjaksi. Mieheni exä EI pelaa pesistä eikä kuulemma ole siitä nytkään innostunut. Mutta sille mailalle oli kuitenkin tarvetta. Esiteinin mukaan äitinsä säilyttää pesismailaa sängyn vieressä käden ulottuvilla siltä varalta, että joku murtautuu taloon keskellä yötä. Listätiedoksi teille lukijoille, että talossa on myös aikuinen mies, joka oletettavasti nukkuu samassa sängyssä talon rouvan kanssa, joten mistään yksinäisestä ja sen takia pelokkaasta naisparasta ei ole kyse. Talo taas sijaitsee mukavalla ja rauhallisella alueella, jossa naapurit ovat lähellä.

Tässä vaiheessa juttua minä jo aukaisin suuni kommentoidakseni jotakin, mutta tunsin sitten mieheni kyynärpään kylkiluideni välissä ja tulkitsin sen painokkaaksi kehotukseksi olla sanomatta mitään. Kysyin sitten myöhemmin mieheltä, että mahtaako juttu pitää paikkansa, vai jutteleeko esiteini omiaan. Tällä lapsukaisella on kyllä huumorintajua... Mies oli vakuuttunut siitä, että asia on niin kuin esiteini sanoo. Jos kyseessä olisi vitsi, se olisi kyllä käynyt ilmi, koska pokan pitäminen ei ole esiteinin vahvoja puolia silloin, kun vitsejä kerrotaan.

Toinen asia, joka ilmeisesti vaivaa esiteiniä äidin pesismailaa enemmän, on se, että äiti ei päästä häntä yksin kauppaan. Äiti pelkää, että joku sieppaa esiteinin. Kyseessä on ikäisekseen fiksu kuudesluokkalainen, kauppaan on puolitoista kilometriä pyörätietä pitkin ja asuinpaikka on rauhallinen pikkukaupunki, jonka rikostilastoissa ei lapsenkaappauksia tai katoamisia esiinny.

Olen tietenkin aikaisemmin kuullut miehen juttuja exästään, ja pitänyt niitä ainakin osittain liioiteltuina, mutta kun esiteini aivan vakavissaan kertoo tällaisia asioita äidistään, en tiedä mitä minun pitäisi ko. ihmisestä ajatella. Eikö tämä nyt kuulosta vähän liioitellulta varovaisuudelta? Tai suorastaan lievältä vainoharhaisuudelta?

* * * * *
Kuinka saisin rikki kookospähkinän? Itse asiassa se oli aika helppoa, kun googlasin ohjeet netistä, enkä alkanut miehen ja esiteinin ehdotuksista huolimatta heitellä pähkinää seinään tai talon katolta asfaltille tms. Nyt pitäisi vielä keksiä, minkälaisiin kokkauksiin kookospähkinää voisi käyttää. Onko kenelläkään ideoita? Se valkoinen kerros pähkinän sisällä näyttää kyllä maistuvan minulle sellaisenaankin, mutta kun arvelen siinä mahdollisesti olevan aika paljon rasvaa, niin sen voisi kyllä kuluttaa jollakin muullakin tavalla kuin suoraan kitaansa heittämällä.

Kännykän kuolema

Kännykkä tekee kuolemaa. Viimeisen kuukauden aikana se on alkanut ylikuumentua aivan omia aikojaan - ei akun kohdalta vaan sieltä toisesta päästä. Valistunut arvaukseni on, että.... tai no joo, antaa olla arvailematta. Vika mikä vika. Tänään ilmeni uusi oire, kun 25% lataus tyhjeni runsaassa tunnissa kännykän lepäillessä kaikessa rauhassa pöydällä. Edes nettiyhteys ei ollut päällä.

Mielestäni olen käyttänyt kännykkää aivan "normaalisti". Mitä nyt viime talvena tipautin sen betonilattialle niin, että kulmaan tuli lommo. Mutta ei se silloin mitään nikotellut, joten olen antanut itselleni synninpäästön siitä tapauksesta. Kännykän kuolema ei ole minun suoranaista aikaansaannostani. Paitsi jos siihen on vaikuttanut ylenmääräinen surffailu.

On se kumma, kun mikään laite ei nykyään kestä käyttöä. Kun takuuaika menee umpeen, härväke sanoo poks. Tosin tällä kertaa ei ole edes takuuaika ummessa, sillä luurilla on ikää vähän vaille vuosi. Eli tämä laite otti ja hajosi jo ennen takuuajan loppumista. Sinänsä tietenkin hyvä, että sen voi vielä myyjän syynättäväksi. Sen teen huomenna. Tänään otin talteen kuvat ja muun arvokkaan.

Mutta jos oikein ajatellaan, niin ennen kaikki laitteet kestivät käytössä vuosia kauemmin kuin vastaavat laitteet nykyään. Meilläkin oli kotona lapsuudessani yksi ja sama pesukone ainakin viisitoista vuotta ja hyvin toimi kunnes sitten kunnioitettavassa iässä sanoi sopimuksen irti. Sen jälkeen vanhempani ovat tainneet vaihtaa pesijää hiukan tiiviimpään tahtiin.

Tai sitten ensimmäinen kännykkäni, joskus viime vuosituhannen lopulla. Se kesti käytössä useamman vuoden, vaikka armeija-aikana muutaman kerran avasin sen puhdistaakseni pois sisälle kertyneet risut ja männynkävyt. Kaikki sen seuraajat sen sijaan ovat lakanneet toimimasta (kunnolla) viimeistään kahden vuoden käytön jälkeen. Ja sitten nämä nykyiset älyhienot älypuhelimet. Nehän eivät kestä juuri mitään.

Mikä nykylaitteissa on vikana? Ovatko ne liian hienoja eivätkä kestä käyttöä, vai tehdäänkö ne tarkoituksella lyhytikäisiksi? Onhan se tietenkin kannattavaa kännykkä- tai kodinkonevalmistajalle, että ihmisten on pakko ostaa uusia laitteita määräajoin.

Sisäinen insinöörini halajaa päästä katsomaan, mitä rikkimennyt laite on syönyt. Kännykän avaaminen ei kuitenkaan tee hullua hurskaammaksi. Siellä on ihan liian pieniä osia, joita ei voi alkaa tökkiä sormella. Toista se oli noin vuonna 1993, kun sähkövatkaimeni meni epäkuntoon. Avasin sen, korjasin vian ja tungin koko tsydeemin takaisin kuoreensa. Sama sähkövatkain on minulla edelleen käytössä ja toimii moitteetta. Hiukan se on alkanut olla äänekäs, mutta se vika hoitunee laakerien voitelulla.

Oi aikoja, oi laitteita!

Ko ei jaksas eikä eres viittis saatikka et huvittais

Kyl se o kumma juttu taas, ko must tuntuu, ettei aika ja enerkia ol ennää meinannu riittää mihinkää sen jälkee, ko tyät taas alko. Tarttis tehr sitä ja tarttis tehr tätä... Tääl plokistaniski mää käy vaa yhtäkkii kattomas, et joo, kyl o ihmiset taas kirjotellu, mut millai mää kerkeisi lukkee. En millää. Muka.

Kai se oikeesti o siit kiinni, millai aikansa käyttää. Mut toisaalt se minu isompi projekti on kyl ny siin vaihees, et se tarttis oikeesti saar valmiiks. Aikaa o loppuvuasi, eikä se loppuje lopuks ol nii kamalasti, et täs ny kerkeis miättimää, et mitä mää ny tekisi. Tarttis vaa tehr. Sit joskus ko mää mahrollisesti saa se projekti valmiiks, ni mää voi kertoo siit vähä enemmä, mut en nyt. Tullee vaa enemmä paineit ittel.

Mää täsä viikol jopa läheti yhre tyähakemukse pitkäst aikaa. Saa nähr millai käy. Mää voi kyl kuvitel, et hakijoit o vaik kui paljo. Siit saa sit tyänantaja valkat miäleisensä. Kyl mää ainaki omast miälestäni olisi iha täyrellinen siihe hommaa, mut sitä en sit tiär, mitä siäl toises pääs ajatellaa.

Mää rupesi täl viikol miättimää, et minu nykyses tyäpaikas töis olemine tuntuu suarastaa epäeettiselt. Ei tähä mittää laittomuuksii liity, mut ko mää kattele sitä, et millai asioit hoiretaa ja millai asiakkaitte ja yhteistyäkumppanie annetaa kärsii nyrkkipaja virheist, ni ei se kyl iha oikei ol. Minul o iha semmone tunne, niinko joku tarkistais lakikirjast, et saako tällai tehr tai onko joku asia kiälletty, ja jos jottai ei ol suaranaisesti kiälletty, ni sit antaa men vaa. Me yks päivä juteltii tyäkavereire kans piänes piiris näist asioista, ja joku siin totes, ettei yhtää ihmettel, jos nyrkkipaja mennee konkurssiin. Iha yhtäkkii. Ulospäi kerrotaa jottai iha muut ko milt sisältpäi kattelle näyttää. Minul ei ol koskaa aikasemmi missää tyäpaikas ollu tämmäst olloo.

Sit mää ole kans miättiny, et olisko se nii paha juttu, jos täst ny sattus tyäpaikka menemää alt. Ei mul ny mittää erityist hinkuu ol tyättömäks ruvet, mut sit ei tarttis men ton nyrkkipajal. SE olis iha positiivist. Mut sit toisaalt tyättömyyskorvauksel elämine ei innost, vaik se ansiosironnaist oliski. Mää luule, et siin tapaukses mää koittaisi tyällistää itteni jollai taval. Vaik ei sekkää välttämät nii yksinkertast ol nykyää.

Naapurit syynissä

Meillä on tässä rivitalossa kolme naapuria, joiden tapoja ja tavattomuutta olemme päässeet seuraamaan. Se on kumma, miten joistakin naapureista muodostuu suosikkeja ja toisten tekemiset lähinnä ärsyttävät tai vähintään ihmetyttävät.

Suosikkinaapurit asuvat meistä kauimmaisina, mutta se ei ole syy siihen, että he ovat suosikkeja. Tämä lapseton, noin viisikymppinen pariskunta ovat ensinnäkin molemmat niin mukavia ihmisiä, että nämä ikkunasta nähdessään ei tule sellainen olo, että enpä menekään ulos nyt vaan vähän myöhemmin. Päin vastoin. Rouva on ollut meillä kissanvahtina, ja täytyy sanoa, että hän on naapureista ainoa, jolle tämän tehtävän sekä asunnon avaimen suostun antamaan. Mies taas on äärettömän avulias, tarjoaa apua tai neuvoja, jos vaikuttaa siltä, että niille voisi olla käyttöä, ja osaa lisäksi tehdä sen tungettelematta. Miehellä tuntuu myös olevan loppumaton varasto erilaisia työkalua, joita saa lainaksi, kun vain osaa pyytää.

Inhokkinaapurit valitettavasti asuvat heti seinän takana. Seinän takana asuminen ei sinänsä aiheuta ongelmia, melu tms. ei ole mitenkään normaalisti poikkeavaa. Sen sijaan tämä perhe, vanhemmat, kaksi pikkulasta ja rouvan murkkuikäinen, näyttää olevan aika huoletonta tai jopa huolimatonta porukkaa. Lasten leluja ja kaikenlaista muutakin tavaraa makaa jatkuvasti yleisellä kulkuväylällä, talvella nämä eivät ikinä (no ok, kahdesti kolmen talven aikana) luo lunta ovensa edestä, eivät edes porraskiveltä, kalliin näköiset maastopyörät viettävät talven lumihangessa, uutuuttaa kiiltävään autoon näyttää ilmestyvän jatkuvasti lisää pikkulommoja ja naarmuja. Tarvitseeko jatkaa listaa vai joko muodostitte käsityksen?

Sitten ne kolmannet, ilmeisesti vastikään eronnut nainen ja kolme teini-ikäistä tytärtä, joista vanhin näyttää juuri saaneen ajokortin. Käytän sanoja "ilmeisesti" ja "näyttää", koska tämä perhe ei juurikaan seurustele naapurien kanssa. Tätä porukkaa voisi kuvata uusavuttomaksi. Talvella perheen auto oli useamman viikon käyttämättä, koska se oli ilmeisesti jäätynyt kiinni maahan, autossa oli talvirenkaat (kitka) pitkälle kesään ja siitä näytti muutenkin vähitellen suurinpiirtein putoilevan pikkuosia matkan varrelle. Oven pieleen ostetaan kukkia ruukkuun, mutta niitä ei kastella ja sitten ammoin pystyyn kuivunut kukkapuska seisoo siinä iän kaiken. Nämäkään naapurit eivät luo lunta, ja epäilen syyksi lumilapion puutetta. Tämä perhe on muuten vuokralla asunnossa, jonka omistaja on ulkomailla. Jos minä vuokraisin asuntoni, toivoisin saavani vähän säntillisemmän vuokralaisen, sillä touhua vain ulkosalla katselleena tulee mieleen, että missäköhän kunnossa asunto on sisäpuolelta.

Nyt ei saa ymmärtää väärin, ettenkö viihtyisi rivitalossa. Ehdottomasti mieluummin asun tässä kuin jossain kerrostalossa, jossa naapureita ei välttämättä näe ikinä. Eivätkä nämä ei-suosikkinaapuritkaan meidän elämäämme yleensä merkittävästi häiritse. Mutta joskus usein tulee mieleen ihmisten touhuja katsellessa, miten erilaisella mentaliteetilla itse kukin tallustaa eteenpäin.

Lomanalkuärsytysstressiä

Nyt sitä sitten ollaan lomalla ja pitäisi rentoutua. Aikaa neljä viikkoa. No, mikset rentoudu jo? Työt on onnistuneesti jätetty taakse. Hädin tuskin muistan, mitä minä teenkään työkseni. Työpaikan osoite saattaa olla hyvä kirjoittaa muistilapulle siltä varalta, että sekin unohtuu lomaillessa. Mutta se rentoutuminen, miten se tapahtuu? Epäilemättä siihenkin vaiheeseen päästään, mutta sitä ennen pitäisi päästä yli loman alusta.

Kävin tänään turhautumassa kaupassa. Korjaan, kaupoissa. Ostoslistalla ei ollut kuin pari hassua t-paitaa, ihan perusmalli haussa, mutta löytyykö sellaista mistään? No ei todellakaan. Ei ainakaan sopivan väristä tai sellaisesta materiaalista tehtyä, josta ei näy läpi. En ymmärrä, miksi nykyään t-paidat tehdään neuloksesta, joka on niin ohutta, että siitä ihan oikeasti näkyy läpi. Asiaa ei auta se, jos paita on myös mallia makkarankuori, jolloin siitä näkyy vielä paremmin läpi. Totesin, että suuremman koon ottaminen ei auta. Paidan pituus kasvaa, mutta makkarankuorimaisuus säilyy. Totta kai olisi mahdollisuus myös valita malli lepattaajokasuuntaan, mutta niistäkään en erityisemmin pidä. 

Olen nimittäin tullut viime vuosina siihen lopputulokseen, että vartalonmallilleni sopii parhaiten sellainen melkein tyköistuva paita, joka paljastaa, että minulla on myös vyötärö siinä rinnuksen ja takapuolen välimaastossa. Lepatuspaita, joka asettuu roikkumaan edellämainittujen ulokkeiden varaan, saa aikaan laskettuaikatuotapikaa-efektin. 

Ai missäkö kävin turhautumassa? Ruotsalaisketjuissa tietenkin, missä muuallakaan, kun muuta ei oikeastaan ole tarjolla ellei lähde kauemmas. Lähistön tätivaatekaupat, joista tietenkin teoriassa saattaisi löytyä jotain, ovat niin tätimäisiä, etten tohdi niihin astua vielä muutamaan vuoteen. Jonkinlaisen kompromissiratkaisun sentään löysin, ja sillä sitten mennään. Tosin huomenissa tehdään vielä löytöretki vaatekaappiin siltä varalta, että sen uumeniin olisi kadonnut jokin jo unohdettu vaate. 

Toinen turhautuminen saatiin aikaan sanailulla miehen kanssa. Lomalle pitäisi lähteä tuota pikaa ja kun aurinkoisesta etelän maasta on kysymys, niin ajattelin varustautua kunnollisella aurinkovoiteella. Itselle suojakerroin 30, vähempi ei todellakaan riitä, toivottavasti edes tämä. Mies arvelee selviävänsä ilman mitään (hah!), mutta bonuslapselle tarvitaan kyllä voiteet pintaan, ettei häntä tarvitse palauttaa äidilleen keitetyn ravun värisenä. 

Säätiedotusta luettuaan - odotettavissa on noin 25 astetta sekä leppoisaa merituulta - mies teki nerokkaan päätelmän, että lapselle riittää sama suojakerroin kuin kotirannoillakin, koska "eihän siellä ole edes kuumaa". Jep, näinhän se menee... Mies on ollut etelänlomalla ennenkin, jos tuli jotain muuta mieleen tuosta kommentista. Ei auttanut järkipuhe siitä, miten auringon UV-indeksi on etelän mailla suurempi kuin täällä pohjoisessa, eikä siihen vaikuta ilman lämpötila. 

Niin, mitähän minä nyt sitten tämän asian tiimoilta tekisin? Vai tekisinkö mitään? Voisin tietenkin vielä kertoa faktat ja vedota luotettaviin lähteisiin ja sitten sanoutua irti kaikesta vastuusta, jos mies päättää, että hänen perillisensä ei mitään isompia suojakertoimia tarvitse. En ymmärrä, miksi jotkut yksinkertaiset asiat eivät vain mahdu miehen päähän, jos viesti tulee minulta ja asia koskee bonuslasta.