Plääh...

Vaikka ehdin jo viime viikolla harjoitella työntekoa joululoman jälkeen, tämä päivä voitti jopa lomaltapaluushokin. En jaksa ymmärtää, miksi broilerikasvattamon konttorissa siirrellään papereita pinosta A pinoon B täysin manuaalisesti ja käytetään siihen käsittämättömästi työaikaa sen sijaan, että kytkettäisiin kaksi tietojärjestelmää yhteen. Ei sen rajapinnan rakentaminen voi olla niin vaikeaa! Ja samaan aikaan ihmetellään, miksi konttorissa tarvitaan niin kamalan paljon työntekijöitä.

En minä toiminnan järkevöittämisellä ja tehostamisella kenenkään alta työtuolia ole viemässä. Vapautuvia resursseja voisi käyttää johonkin järkevämpään toimintaan. Voin heti pyydettäessä kirjoittaa listan asioista, jotka jäävät tekemättä, kun kaikkien aika menee kirjaimellisesti paperinpyörittelyyn. Joskus ihmettelen myös sitä, miten tyynesti kanssabyrokraattini suhtautuvat tilanteeseen. Tai tarkemmin sanoen ihmettelen sitä asennetta, että kun näin on aina tehty niin miksipä asioita pitäisi lähteä muuttamaan.

Muutama broilerikin eksyi kasvattamon puolelta tänne konttoriin. Tuossa ne sitten kotkottivat ovella nälissään. Ohjailin niitä takaisin kasvattamon jyväastioiden ääreen nokkimaan, mutta saapa nähdä mitä näistäkin yksilöistä tulee, kun itsenäinen jyvien nokkiminen ei tunnu onnistuvan. Mahtavatko ne edes löytää sinne jyväastialle? Kunhan hengailevat muun broilerilauman liepeillä ja kotkottavat kilpaa. Jonkun pitäisi ilmeisesti pistellä jyviä suoraan nokasta sisään, mutta se ei kyllä ole minun hommaani. Onneksi.

Päivän paperikaaos tuli sentää selvitettyä. Pitää toivoa, että huomenna A4-saastetta ilmestyy pöydän kulmalle edes hiukan vähemmän.

Plääääh...

84 joulupiparia

Pari viikkoa ennen joulua leivoin 87 joulupiparia. Siippa söi yhden ja ihmetteli, miksi se on pehmeä. Koska se on tuore, vastaleivottu, eikä ole ehtinyt kuivahtaa. Siippa ei tykkää piparkakuista. Sen yhdenkin piparin tungin puoliväkisin siipan suuhun, että maista nyt edes! Teini söi kaksi. Oletettavasti ne eivät olleet riittävän makeita, kun en jaksanut alkaa askarrella mitään sokerikuorrutuksia niiden päälle. Olen saattanut joskus mainita, että teinin makutottumukset ovat sokeriseen painottuvia. Mitä äitelämpi, sen parempi. Ilmeisesti on oppinut äidiltään.

Piparit olivat oikein hyviä, vaikka minulle ei olekaan mitään esiäideiltä perittyä reseptiä. Sen totesin syödessäni itse loput 84 kappaletta. Olihan siinä melkoinen urakka, mutta kun en ottanut mitään stressiä asiasta, niin piparipurkki tyhjeni tasaista tahtia. Eilen meni viimeinen. En yritä vakuutella piparien hyvyyttä siksi, että söin ne itse. Siipan ja teinin maku nyt vaan on tällaisissa asioissa erilainen kuin minun, mutta voi olla, että jätän ensi jouluna pipareiden leipomisen väliin.

Loppiaisena heitin tappelin kuusen ulos. Siippa oli jossain tekemässä jotain muka tähdellisempää, joten ajattelin, että hoidan homman tässä joutessani. Heitän kuusen ulos takapihan ovesta, ja sieltä se on sitten kätevää kuljettaa joulukuusten hautausmaalle. Ruuvasin kuusenjalan ruuvit auki, tartuin runkoon ja nostin kuusen ylös. Jalka tuli mukana. Ravistelin. Jalka pysyi edelleen tukevasti kiinni kuusessa. Ujutin vasemman jalkani kuusen alle ja pidin sillä kuusenjalkaa paikoillaan samalla, kun temmoin kuusta irti. Ei lähtenyt.

Koska kuusenjalassa oli oletettavasti vettä ja kuusi oli edelleen olohuoneessa, päätin siirtää kuusen jalkoineen takaovesta ulos seuraavia toimenpiteitä varten. Kuusi oli eri mieltä. Se tarrasi kaikin oksin kiinni ovenkarmeihin. Mistä lie siippa olikin löytänyt niin tiheän ja vahvaoksaisen joulukuusen. Useiden minuuttien riuhtomisen jälkeen kuusi oli vihdoin oven ulkopuolella ja jalka luonnollisestikin edelleen tukevasti kiinni kuusessa. Noin puolet kuusen neulasista tosin oli nyt olohuoneen lattialla, mutta kuusi oli ainakin osittain selätetty. Enää jalan irrotus jäljellä.

Kuusi kumoon ja jalan kimppuun. Tässä vaiheessa totesin, että kuusen runko oli aika tukeva, hyvä että oli juuri ja juuri mahtunut jalkaan. Pidin jalalla kuusta paikoillaan ja tartuin kaksi käsin kuusenjalkaan, joka ei liikahtanutkaan, vaikka sitä voimallisesti vedin. Sivulta toiselle nitkuttelu osoittautui paremmaksi taktiikaksi, ja jalka alkoi vähitellen irrota. Siihenkin meni aikaa, ja jos joku naapureista sattui seuraamaan, mitä meidän takapihalla tapahtuu, niin oli niillä varmaan hauskaa.

Lopuksi vielä lapioin kuusenneulaset takaovesta ulos ja pesin lattian. Kun siippa aikanaan kotiutui, ihmettelin, miten hän oli saanut kuusenjalan paikoilleen. Vasaralla paukuttelin jalan pohjaan, vastasi siippa. Näppärää.

Mitähän sitten seuraavaksi... Ai niin, piparit on syöty, mutta suklaata on vielä runsaasti jäljellä. Siippa ei syö sitäkään, joten kai minun sitten pitää. Ei varmaan ole vaikeaa arvata, etten ole tehnyt mitään sokerin syömiseen liittyviä uudenvuodenlupauksia. Ihan turhaa, kun kuitenkin pitää uhrautua.

Calzone

Siippa vietti tänään vapaapäivää. Jo aamupäivällä sain töihin puhelinsoiton, kun siippa oli alkanut miettiä ruuanlaittoa. Harkitsi pastan tekemistä alusta lähtien.

En innostunut ajatuksesta. Ensinnäkään siippa ei ole koskaan tehnyt pastaa, joten jos sille tielle lähdettäisiin, odotettavissa olisi useampi puhelinsoitto keittiöstä, jossa ihmeteltäisiin, missä meillä on jauhoja, vettä - älä laita vettä, vaan munia - no missä niitä munia sitten on, mitä muuta tarvitaan, miten taikinan saa irti sormista, miten sen saa ohueksi levyksi ja suikaleiksi, miksi se keitettäessä liimautuu yhteen klönttiin. Ja lopulta tuloksena olisi megalomaaninen sotku keittiössä. Neuvoin unohtamaan pastanteon vetoamalla siihen, että se on tosi, tosi vaikeaa.

Seuraava idea oli tehdä pizzaa. Joo, kuulostaa paremmalta, sitä siippa on tehnyt ennenkin. Hetken päästä uusi puhelinsoitto ja tiedustelu, että mitä aineksia pizzapohjaan tulee ja paljonko. Ja onko meillä hiivaa. Huokaisin ja kehotin ostamaan vehnäjauhoja ja hiivaa. Siippa pohdiskeli, paljonko jauhoja tarvitaan taikinaan, josta syntyisi kaksi calzone-pizzaa. Minulla ei ollut aavistustakaan. Siippa mietti edelleen, pitäisikö sitten ehkä tehdä taikina netistä löytyneen reseptin mukaan. Erinomainen ajatus! Teepä niin!

Töistä kotiin tultuani minua kiellettiin nauramasta, kun tulen keittiöön. Kysyin, olisiko sopivampaa itkeä, ja menin tarkastelemaan tilannetta. Pellillä odotti kuin odottikin paistamista vaille valmis calzone ja toinen oli pöydällä siipan miettiessä, miten sen saa siitä irti. En kyllä ymmärrä, miten sillä jauhomäärällä, joka oli pöydälle kaadettu, on mahdollista, että taikina tarttuu alustaan, mutta näköjään sekin on mahdollista.

Muuten keittiössä vallitsi hävityksen kauhistus. Jauhoja tosiaankin oli pöydällä runsaasti. Sen lisäksi pizzan teossa oli tarvittu huomattava määrä kippoja, kuppoja, vateja, lautasia ja erilaisia työkaluja. Ja tietenkin paistinpannu. Huokaisin. Olisin ottanut valokuvankin, mutta siippa kielsi.

Pizzat menivät uuniin, ja komensin siippaa siivouspuuhiin. Sovimme työnjaosta: hän siivoaa jauhot ja minä laitan astiakokoelman tiskikoneeseen. Siinä siivoillessa siippa kertoili saaneensa muutamankin ahaa-elämyksen kokkaillessaan. Ilman jauhoja taikina tarttuu tosi pahasti pöytään. Liian ohueksi kaulittu taikinaa repeilee, kun sitä taittaa ja siirtää. Liika täyte tekee myös calzonen hankalasti käsiteltäväksi. Jep, ihan hyviä huomioita.

Lopputulos oli ihan syötävä, ja annos niin suuri, että pizzaa taidetaan syödä vielä yöpalaksi tänään sekä aamupalaksi ja lounaaksi huomenna.

Mies kokkaa

Puhelin soi ollessani matkalla töistä kotiin. Siippa soittaa.
S: Mitä tarvitaan lihapulliin?
B: No... Jauhelihaa nyt ainakin. Miten niin?
S: Ajattelin, että syödään tänään lihapullia.
B: Ai? No, mikäs siinä. Ne ei kyllä ole mitään pikaruokaa, joten jos sulla on jo nälkä, niin joudut odottamaan jonkin aikaa ennen kuin saan ne valmiiksi.
S: Et sinä vaan minä.
B: Niin mitä?
S: Minä teen lihapullia. Sano nyt mitä täältä kaupasta pitää ostaa.
B: Ethän sä ole koskaan tehnyt lihapullia. Ainakaan minun tietääkseni. Googlasitko reseptin vai...?
S: Ei mitään reseptejä tarvita. Sano nyt vaan, mitä pitää ostaa.
B: Eh... No tuota... Jauhelihaa vaikka puolisen kiloa ja munia. Kaikki muut ainekset pitäisi löytyä kotoa.
S: Mihin niitä munia tarvitaan?
B: Ne sitovat jauhelihaa, että se pysyy kasassa.
S: Mitä muuta? Eikös niihin tule jotain jauhoja? Ajattelin, että sekoitan jauhelihaan jauhoja ja valkosipulia ja ei kai siihen sitten paljon muuta tarvita.
B: Korppujauhoja! Ei tavallisia jauhoja. Ja ne pitää sekoittaa nesteeseen ja antaa turvota hetki ja...
S: No mä sekoittelen sopivan määrän korppujauhoja jauhelihaan. Ja ruokaöljyä myös.
B: Ei kun sekoita korppujauhot vaikka ruokakermaan. Sitä on jääkaapissa. Ja sekoita mausteet myös joukkoon ja pari kananmunaa voit myös lisätä siihen samaan, ja sitten sotket sen seoksen jauhelihaan.
S: Mä ajattelin, että sekoitan ne korppujauhot jauhelihaan ja sitten heittelen sinne jotain mausteita mukaan. Tai lähinnä valkosipulia.
B: Kuule, ihan ystävällisenä neuvona ja oman kokemuksen perusteella sanon, että sekoita kaikki muut ainekset ensin yhteen ja sitten lisäät ne jauhelihaan. Sekoita sormilla kaikki yhteen. Se on yksinkertaisinta. Ja muista pestä kädet! Korppujauhoja, ruokakermaa, pari munaa, mausteita.
S: Joo... Kyllä tästä hyvä tulee.

Vartti myöhemmin puhelin soi uudelleen.
S: Missä meillä on korppujauhoja?
B: Keittiön laatikossa, muistaakseni ihan laatikon perällä.
S: Mikä näistä on korppujauhoja?
B: Siinä paketin kyljessä lukee korppujauho.
S: Mannaryyni, käviskö ne?
B: K o r p p u j a u h o.
S: mutinaa... Korppujauho. Jes!

Kotiin saapuessani lihapullat ovat pellillä odottamassa uuniin pääsyä.
S: Kuule, mitäs nyt?
B: 225 astetta ja 15 minuuttia.
S: Just niin.
B: Mitäs mausteita laitoit niihin?
S: Viisi kynttä valkosipulia.
B: Mitä muuta?
S: Ei muuta.
B: Eikö suolaa?
S: Ei. Olisiko pitänyt?
B: No... Kyllä niihin yleensä vähän suolaakin laitetaan.
S: Ai jaa. No jos mä ripottelen tähän päälle aika reilusti, niin eikös se sitten imeydy sisään.
B: Ei se kyllä taida imeytyä. Tulee vaan suolakuori. Anna olla, lisätään sitten suolaa lautasella.

Vartin uunissaolon jälkeen.
B: Eiköhän ne nyt ole kypsiä.
S: Ei kai ne nyt vielä.
B: Kyllä ne nyt on. Ota vaan ulos uunista.
S: Miksei ne ole tummempia? Kyllä niitä pitää vielä paistaa.
B: Ne ovat ihan riittävän tummia. Kyllä vartti riittää, tiedän kokemuksesta. Liika paistaminen kuivaa.

Tuli niistä sitten ihan syötäviä, vaikka hiukan piti lisätä suolaa. Aika tiiviin näköistä tavaraa, joten epäilen siipan säästelleen mausteiden lisäksi myös korppujauhoissa ja ruokakermassa. 

Ei jaksa...

Tämä ns. loma alkaa jo vähitellen tympiä. Sen lisäksi, että on liian kuumaa, ympärillä olevat ihmiset käyvät hermoille ja tekemisen puute hajottaa. Joo, ei lähdetty tänä kesänä ulkomaille, eikä harrasteta edes kotimaanmatkailua paria päiväreissua enempää. Jonkin aikaa tällaista kestää, mutta sitten kuin rentoutumisen huippu on saavutettu, alkaa alamäki ja v-käyrä ryhtyy pikkuhiljaa nousemaan. Joinakin päivinä sen alhaalla pitämisessä on täysi työ.

Esiteinin seurasta on saatu nauttia tällä hetkellä jo ikuisuudelta tuntuvan ajan ja vielä on aikaa edessäkin. Mukula yrittää passuuttaa meitä aikuisia parhaansa mukaan ja muutenkin venyttää talon sääntöjä. Ilmeisesti ongelman ydin on, että kun kotonaan on tietyissä asioissa tiukemmat säännöt kuin meillä, meidän mukamas rennompi ilmapiiri luo illuusion, että mitään sääntöjä ei ole. Ja sitten esiteinin meno on välillä sen mukaista. Vauhti sata, äly nolla.

Siipalla on ilmiselviä vaikeuksia sanoa perilliselleen vastaan niin usein kuin olisi tarve, ja minä en oikein jaksaisi pitää jöötä molemmille.

Viikon kohokohta on ollut, kun joku sulki illalla oven, jonka takana on kissojen hiekkalaatikko. Jompi kumpi maukuista ei jaksanut pidätellä koko yötä, minkä tuloksena aamulla herättiin tuoreen kissanp****n aromiin. Meidän huushollissa on vain harvoja ehdottomia sääntöjä, mutta yksi niistä on, että kissojen ja hiekkalaatikon välillä olevaa ovea ei suljeta. Ikinä. Tästä asiasta on keskusteltu muutamaankin otteeseen hyvin vakavaan sävyyn, mutta silti asia ei mene perille.

Kesäflunssa onneksi oli ja meni jo, sillä jos se kruunaisi tämänhetkisen tilanteen, v-käyrä olisi mennyt katosta läpi jo monta kertaa.

Kaikesta huolimatta tunnelin päässä näkyy valoa. Keskustelut työmarkkinoiden kanssa ovat tuottaneet tulosta ja broilerinkasvattamo kutsuu elokuussa. Sen johdosta arvelisin, että lataamolle ei kaikesta huolimatta tarvitse lähteä.

Kääks!

Piti lähteä ostoksille, kun totesin, että urheiluliivikokoelmassani on oikeasti vain yksi kappale, joka ei ole pieni/venahtanut/muuten loppuun kulunut. Siellä pukukopissa sovitellessani - en ymmärrä ihmisiä, jotka kykenevät ostamaan minkäänlaiset etumustan kannattimet sovittamatta - havaitsin, etten ehkä olekaa kokoa, jota olen luullut olevani.

Tavallaan tämä on täysi mysteeri. Jos paino ei ole muuttunut, miksi kropan mitat eivät ole samat kuin vielä hetki sitten. Ja ei, en ole treenannut niin intensiivisesti tai muutenkaan muuttanut elintapojani suuntaan tai toiseen siinä määrin, että sillä olisi ollut tässä tapauksessa jotain vaikutusta. Enkä mielestäni ole aivan vielä siinä iässä tai kunnossa, että pystymitta pienenee ja sen johdosta (?) loogisesti (?) leveys kasvaa. Enivei, jotain sopivaa kuitenkin löytyi, mutta hieman nyt olen hämmästynyt.

Lisää vaatetuskaa on odotettavissa, kun pitäisi löytää klänninki. Kuulemma. Jotain edustuskelpoista, koska pitää edustaa miehen työpaikan tilaisuudessa. Tätä tapahtuu niin harvoin, että kaapista ei todellakaan löydy mitään soveliasta. Ja kun nyt sanon "ei mitään", tarkoitan sitä kirjaimellisesti. Ja sitä paitsi sen kyseisen edustusvaatteen pitäisi ainakin omasta mielestäni olla sellainen, joka ei saa minua näyttämään a) tädiltä b) keski-ikäiseltä, joka yrittää näyttää 20 vuotta nuoremmalta c) läskiltä d) lainavaatteissa olevalta.

Jotenkin minusta tuntuu, että tässä on parasta laittaa hyvät kävelykengät jalkaan, jotta jaksaa kävellä läpi kaikki mahdolliset kaupat, kunnes se jollakin tavalla siedettävä vaate sitten löytyy sieltä viimeisestä kaupasta. Jos löytyy. Jos ei, niin heittäydyn lattialle itkupotkuraivarin kourissa.

Sitten kun The Klänninki on löytynyt, pitää ilmeisesti myös ostaa kengät, koska en ole ostanut minää ns. hienompia kenkiä ainakaan kuuteen vuoteen. Minun nykyinen kenkävarastoni koostuu kengistä, jotka soveltuvat kävelyyn, juoksemiseen ja autolla ajamiseen, ja ne voi jakaa kahteen ryhmään: mukavat ja vielä mukavammat. En edes muista milloin olen viimeksi käyttänyt korkokenkiä, joten on ehkä parasta unohtaa ne kymmenen sentin piikkarit tällä kertaa. Tosin en edes tiedä, ovatko sellaiset enää muotia. Viimeksi kun käytin sellaisia, ne olivat.

Se sentään lohduttaa, että muistaakseni kenkien ostaminen ei tuota minulle vaikeuksia.

Arki-illan ajanvietettä

Bee: Hei kuule, voisit sä tehdä jotain tälle pistorasialle? Se roikkuu.
Siippa: Miten niin roikkuu?
B: Se on niinku jotenkin irronnut seinästä.
S: Toihan on hengenvaarallinen. Et kai sä ole käyttänyt sitä?
B: Noo... Aina joskus, kun tässä lähellä ei ole muita pistorasioita.
S: Ei näiden kanssa kuule parane leikkiä!
B: No sitten olis varmaan parempi, että joku korjaisi sen.
S: Missä meidän ruuvimeisselit on? Aina hukassa...
B: Ne on työkalupakissa ja se on... Äh, et sä sitä kuitenkaan löydä. Mä haen. Millainen meisseli?
S: Ristipää. Aika pieni.
B palaa hetken kuluttua ristipäämeisselin kanssa.
S: Ei tollasta kun tasapäinen!
B: Äsken sanoit, että ristipää.
S: Niin mut sit mä katsoin tarkemmin.
B: Näyttää siihen kyllä ristipääkin sopivan. Kokeile nyt tällä ensin.
S ruuvaa ruuveja tiukempaan.
S: Ei kyllä tää pitää sittenkin ottaa irti.
S ryhtyy ruuvaamaan ruuveja auki ja yrittää sitten vetää pistorasian kokonaan irti seinästä.
B: Pitäis varmaan laittaa pääkytkimestä virrat pois, ennen kuin sä teet mitään enempää.
S: Miksi?
B: Ettet saa sähköiskua, kun tunget sormiasi sinne pistorasian taakse.
S: Ei tästä mitään sähköiskua saa. En mä koske mihinkään, missä on sähkö.
B: No kiva tietää... Mutta mä silti olen sitä mieltä, että tässä vaiheessa vois ne sähköt kytkeä pois päältä.
S: Ei tarvi!
B: Tiedät sä muuten, mitä sä olet tekemässä?
S: Hrmph... Ei tää nyt lähde edes irti. Pidä tätä rasiaa paikallaan, kun mä ruuvaan sen taas kiinni.
S ruuvaa...
B: Nyt se on muuten vielä enemmän irrallaan seinästä kuin aikaisemmin.
S: Miten niin?
B: Ennen se pysyi jotenkin seinässä kiinni, kun sen painoi paikalleen, mutta nyt se on millin irrallaan eikä mene lähemmäs.
S: Mä en ymmärrä, miten sen saa pysymään paikallaan, kun ei nää ruuvit pidä sitä yhtään. Kuuluuko se liimata seinään vai mitä?
B: Kuule mä en vaan tiedä, kun en ole tommosten kanssa leikkinyt.
S: Sähkömieskö tässä pitää kutsua?
B: Enpä ota kantaa siihenkään. Veikkaisin, että pistorasian saa kiinnittää seinään ilman mitään sähkärin papereita, mutta jos se ei onnistu, niin enpä sitten tiedä...
S siirtyy netin ääreen.
S: Mä vähän mietin nyt tätä...
B: Kiva, mutta mitäs tolle pistorasialle ihan käytännössä tehdään? Ei sitä noinkaan voi jättää olemaan.
S: Joojoo... Mä katson sitä jossain vaiheessa.
B katselee ympärilleen kodinkoneen pistoke kädessään.
S: Älä vaan koske siihen pistorasiaan. Se on hengenvaarallinen!

Rytmihäiriö

Vaikkei aamulla tarvitse lähteä töihin ja sen tähden herätä kukonlaulun aikaan, olisi kuitenkin syytä pitää päivä päivänä ja yö yönä. Näin olen ajatellut ja varsin hyvin toteuttanutkin ajatusta. Arkiaamuina soi jopa kello, jotten pääse epähuomiossa vetelemään sikeitä iltapäivän puolelle. Niin kuin minulla muka sellaista taipumusta olisi...

Rehellisesti sanottuna olen aamu-uninen ja parhaassa työvireessä vasta iltapäivällä, mutta vanhemmiten - tämä on varmaan vanhenemisen ensi merkkejä - olen alkanut heräillä aikaisin aamulla ihan itselläni. Siis aikaisin minun mittapuuni mukaan. Kukko on kyllä varmaan kiekaissut jo paljon aikaisemmin.

Eilen kävi jonkinlainen työtapaturma, kun heräsin klo 13.15, mikä on minun nykyisellä mittapuullani todella myöhään. En ollut valvonut aamunsarastukseen, vaan olin nukkunut täydet 12 tuntia. Olisin nukkunut pidempäänkin, jollen olisi nähnyt unta, että pitää päästä vessaan. Se herätti, kun oli niin todentuntuinen uni.

Normaalisti ilman herätyskelloa en nuku 8-9 tuntia pidempään, ja yleensä kesäaikaan valo, joka tunkee makuuhuoneeseen verhojen välistä, herättää minut hyvissä ajoin. Paitsi eilen.

Miehellä on kyky nukkua vaikka iltaan, ellei mikään erityinen häiriötekijä, kuten melu tai nälkä, herätä häntä. Tuskin tarvitsee erikseen mainita, että siinä vaiheessa kun minä avasin silmäni, mies veteli edelleen hirsiä minkään häiritsemättä viaton ilme naamallaan. Siipastani täytyy sanoa, että vaikka mies valveilla ollessaan kuinka yrittäisi näyttää viattomalta, hän ei ikinä kykene yhtä täydelliseen suoritukseen kuin nukkuessaan.

Enivei... Siinä se sunnuntaipäivä sitten oikeastaan menikin, nukkuessa ja sen jälkeen miettiessä, miten saisi päivärytmin kohdalleen. Sekään ei ole nykyään enää yhtä helppoa kuin joskus parikymppisenä. Jos on herännyt iltapäivän puolella, uni ei todellakaan tule saman vuorokauden puolella. Herätyskello aamulla ei myöskään ole sataprosenttisen tehokas, jos minnekään ei ole pakko lähteä. Eikä asiaa todellakaan auta se, että mies on yökukkuja ja aamunukkuja, jolla viikon aluksi oli etätyöpäivä eli ei tarvetta herätä aikaisin.

Nyt ollaan melkein säädyllisessä vuorokausirytmissä, mutta hiukan vielä pitäisi pingottaa. Tarvitsen uuden työpaikan hetimiten. Muuten menee sisäinen kello sekaisin.

Kissanhoidollinen haaste

Vanhempi kissoista sai lääkekuurin, tarkkaan ottaen pillerikuurin. Jos tämä troppi tehoaa, kissa syö pillereitä koko loppuikänsä eli toivottavasti usean vuoden ajan.

Sillä aikaa, kun odotettiin pillerien saapumista paikalliseen apteekkiin, minä valmistauduin pillerin antoon sekä henkisesti että fyysisesti. Olen joskus yrittänyt antaa kyseiselle pikkupedolle pillereitä, mutta silloin jouduin luovuttamaan, kun homma ei yksinkertaisesti onnistunut millään ilveellä, ja palaamaan eläinlääkärin pakeille kyselemään vaihtoehtoja. Tällä kertaa jouduin valitettavasti toteamaan pillerin ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi kahden kissan taloudessa.

Aloitin henkisen valmistautumisen googlaamalla ohjeita pillerin annosta kissalle. Ja niitähän löytyi ja myös videoiden muodossa. Ilmeisesti niille on kysyntää. Muutamat ohjeet luettuani ja pari videota katsottuani totesin niiden olevan täysin epärealistisia. Esimerkiksi videossa esiintyvä kissa nökötti rauhallisesti eläinlääkärin hoitopöydällä eikä ollut moksiskaan, vaikka sen suu avattiin ja sinne työnnettiin pilleri. Kissa ei inahtanutkaan. Joko kyseistä kissaa oli koulutettu tätä esitystä varten pennusta lähtien tai sitten se oli lievästi rauhoitettu. Meillä ei nimittäin toimenpide todellakaan onnistu noin helposti, ei kummankaan kissan kohdalla. Joissakin ohjeissa kissaa luonnehdittiin hoitovastaiseksi, ja sellaiseen tekstinkohtaan sopisi kuvitukseksi meidän vanhempi kissamme, juurikin tämä lääkittävä, esittelemässä sähinän kera purukalustoaan ja kynsiään hoitajalle.

Katsoin myös fyysisen valmistautumisen tarpeelliseksi, jotta käynti ihmislääkärillä ei ole välttämätön pillerin annon jälkeen. Nahkahanskat, asianmukaiset vaatteet (pitkät hihat ja lahkeet), sopivan kokoinen pyyhe kissan hallinnassa pitämiseen. Googlaus toi esille myös pilleriruiskun, ja koska minähän en tunge sormeani lihansyöjäpedon suuhun, jos vaihtoehtoja on, hankin sellaisenkin.  

Ensimmäisen pillerin anto oli opettelua, kun etsin oikeaa tekniikkaa pilleriruiskun ujuttamiseksi riittävän syvälle kissan kitaan. Kissa ei tykännyt. Muutaman yrityksen ja erehdyksen jälkeen onnistuin. Seuraavana päivänä homma hoitui heti ensi yrittämällä ilmeisesti sen takia, että kissa oli niin järkyttynyt siitä, että häntä jo toistamiseen lääkittiin vastoin tahtoaan. Kolmannella kerralla kissa oli valmistautunut vastarintaan heti alusta lähtien ja yrityksiä tarvittiin useampia. Siitä eteenpäin lääkintä on sujunut melko hyvin, kunnes tänään tuli taas ongelmia.

Pyydystin kissan, joka heti pyyhkeen nähdessään alkoi sähistä. Suun auki saaminen ja pilleriruiskun sisään työntäminen oli tavallista hankalampaa, kun kissa rimpuili vastaan. Kaksi kertaa se tipautti pillerin ulos saman tien. Kolmannella kerralla luulin jo onnistuneeni, kunnes huomasin jonkin pienen valkoisen pallukan toisen kissan turkissa. Pilleri. Miten se sinne oli päätynyt? Pyydystin taas ulko-ovelle jo ehtineen kissan, joka alkoi olla niin ärsyyntynyt, että sen paikallaan pitäminenkään ei enää onnistunut. Katsoin parhaaksi päästää kissa irti, ja se juoksi jonnekin piiloon.

Pakollinen erätauko. Pehmennyt pilleri roskiin ja uusi valmiiksi pilleriruiskuun odottamaan.

Puolen tunnin kuluttua kissa ilmestyi keittiöön. En nimittäin ollut kierouksissani antanut sille ruokaa ennen pillerin antoa, joten nälkä ilmeisesti pakotti sen esille piilostaan. Eikä se nähtävästi enää odottanut joutuvansa pakkotoimien kohteeksi. Kissa pyyhkeeseen, pilleri suuhun ja vähän vettä perään varmistamaan, että se todellakin nielaisee pillerin.

Tätä sitten pitäisi jatkaa päivittäin oletettavasti muutaman vuoden ajan. Uskon, että kissa vähitellen tottuu lääkitsemiseen ja omakin tekniikkani kehittyy niin, että sirkusesitykset eivät toistu kovin usein. 

Nyt pitäisi vielä opettaa mies antamaan kissalle pilleri niiden päivien varalta, jolloin olen itse estynyt. Se saattaa olla hankalampaa. 

Veitsellä leivän kimppuun

Esiteinillinen viikonloppu takana ja rupesin taas miettimään erinäisiä asioita, joihin huomioni kohdistui.

Oikeastaan koko probleemi kulminoitui leivän leikkaamiseen. Esiteinillä on tapana maleksia keittiöön aamulla siinä vaiheessa, kun nälkä yllättää. Tällä kertaa se tapahtui niin siinä vaiheessa, kun minä jo istuin aamupalalla ja mieskin harkitsi sellaista.

Osoitin esiteinille leipälaatikkoa ja jääkaappia ja sanoin, että itsepalvelu, ole hyvä. Esiteini ei ole meillä vieraana vaan katsotaan omaan väkeen kuuluvaksi - miehen kanssa tämä asia on juteltu selväksi jo muinoin - sekä tietää, mistä kaikki aamupalaan tarvittava löytyy. Muksu (kuudesluokkalainen) hipelöi tarveaineita pari minuuttia ja siirtyi sitten sohvalle. Mies ihmettelemään, että missä vika, eikö ole nälkä. Esiteini mutisi jotain, jonka voisi tulkita selitykseksi keskellä kämmentä olevasta peukalosta, minkä johdosta mies alkoi huutelemaan sieltä sohvalta minulle, että miksen anna ruokaa lapselle.

Esiteinin ongelma - isänsä mukaan - oli se, ettei hän osaa leikata leipää. En tiedä, mistä tämä täydellinen osaamattomuus nyt äkillisesti iski, koska todistettavasti esiteini on leikannut leipää meillä ollessaan jopa useita kertoja. Leipäveitsen käytössä motoriikka ja koordinaatio voisi minun nähdäkseni olla tuon ikäisellä hiukan parempi, mutta homma onnistuu. Pienellä lisäharjoittelulla voisi onnistua paremmin, mutta se, että aikuinen tekee aina asian lapsen puolesta, ei kai aja kenenkään etua. Ei siitäkään huolimatta, että esiteinin mielestä leivän leikkaaminen on tyhmää touhua.

Leivän leikkaamista ja muita vastaavia arkipäiväisiä asioita pitkällä aikavälillä havainnoituani olen tullut siihen tulokseen, että esiteini ei ilmeisesti saa tai joudu tekemään tällaisia pikkuhommia kotona äidin luona. En sitten tiedä, onko äidin mielestä leipäveitsi liian vaarallinen kapistus kuudesluokkalaisen käsiin annettavaksi vai eikö äidin kärsivällisyys riitä taidon opettamiseen. Tai sitten kyseessä on kirjaimellisesti kaikkensa lapsen eteen tekevä maailman paras äiti. *sarc* (Jos joku ei muuten ymmärtänyt.)

Sen verran tässä todettakoon esiteinin ja minun suhteesta, ennen kuin ryhdytään sormella osoittelemaan ikävää äitipuolta, että esiteini on mukava ja fiksu nuorimies, eikä mielestäni ole lapsen syy, jos ympärillä olevat aikuiset eivät ymmärrä elämän realiteetteja. Kuten nyt esimerkiksi sitä, että leivän leikkaaminen on taito, joka pitää opetella. Se ei tule kuin salama kirkkaalta taivaalta sinä päivänä, kun lapsukainen on kasvanut niin isoksi, että lähtee äidin helmoista maailmalle. Ja olisinhan minä auttanut leikkaamisessa, jos esiteini olisi pyytänyt. Mutta kun ei pyytänyt.

Tämä on luonnollisesti minun henkilökohtainen näkemykseni asiasta, ja me lapsettomathan olemme lastenkasvatuksen asiantuntijoita. Eikös se niin ollut? Jossain määrin olen kuitenkin päässyt näkemään myös muita saman ikäisiä lapsia, joita passataan vähemmän ja opetetaan tai annetaan kokeilla itse enemmän.

Ihan pienen gallupin voisin tähän loppuun heittää: Minkä ikäiselle lapselle antaisitte leipäveitsen harjoituskäyttöön? Enkä minkä ikäisen lapsen oletatte jo osaavan käyttää leipäveistä?

Takapuoleen sattuu

Jotain järkevää tehdäkseni päätin aloittaa ns. uuden elämän nyt, kun koneen ääressä istuminen ei perustu enää pakkoon ja liian nopeasti lähestyvään määräaikaan. Uusi elämä tarkoittaa tässä tapauksessa tiettyjen elintapojen saamista oikeaan kuosiin viime kuukausina tapahtuneen fyysisen lorvailun ja ylenmääräisen suklaansyönnin jälkeen.

Viikonloppuna lähden pitkästä aikaa vähän pidemmälle kävelylenkille. Tosiaan ihan vain kävelin, en juossut, en edes hölkännyt, mutta sellaista suhteellisen reipasta vauhtia kuitenkin etenin. Melkein tuli hiki ja ylämäen kohdalla mieleen tunki ajatus, että saatan olla istunut sisällä vähän turhankin tiiviisti. Ei se lenkki kuitenkaan mikään ylimaallinen fyysinen ponnistus ollut.

Varsinaiset seuraamukset iskivät sitten seuraavana päivänä. Takapuoleen sattui. Itse asiassa sattuu edelleen. Mahdollisesti kyseessä ovat jotkin lihakset, joiden olemassaolo on unohtunut viime aikoina. Mietin vaan tässä, että pitäisikö minun huolestua oletetusta rapakunnostani, kun pelkkä kävely aiheuttaa näinkin paljon tuntemuksia.

Ihan asiasta kolmanteen... Keskustelin tänään pikkupomon kanssa sähköpostin välityksellä muutamista käytännön asioista. Sähköpostilla siksi, että koin tarpeelliseksi dokumentoida keskustelun siltä varalta, että joku myöhemmin "unohtaa", mitä sovittiin. En oikein jaksaisi käydä samaa keskustelua uudelleen. Pikkupomo oletettavasti ymmärsi tämän myös.

Asiasisältöön sen kummemmin menemättä totean vain, että kyllä voi olla vaikea keskustella ihmisen kanssa, joka on kykenemätön suoraan vastaamaan esitettyihin kysymyksiin. Kyse ei ole siitä, etteikö hänellä olisi niitä vastauksia, vaan siitä, että hän ei yksinkertaisesti halua vastata. Vastaus tuli vasta sitten, kun erikseen huomautin, että "kiitos kommenteista, mutta voisitko vastata siihen mitä kysyin". Lopputulos oli kuitenkin se, että sain mitä halusin, vaikka pikkupomo yritti ketkutella vastaan ja olla vastaamatta.

Anna mun kaikki kestää!

The Projekti jatkuu edelleen, mutta pakko vähän tuulettaa pääkoppaa välillä. Joten narisenpa vaihteeksi työasioista.

Joku saattaa muistaa, että syksyllä oltiin jo aika mielenkiintoisessa tilanteessa, kun yksi jos toinenkin lähimmistä työkavereistani oli lähdössä pois. No, nyt on sitten tullut uutta väkeä tilalle, mutta millaista!!

Pikkupomo veti ilmeisesti tilanteesta omat johtopäätöksensä, ei kuitenkaan sellaisia kuin olisi ollut toivottavaa. Tiedän hänen saaneen aika suoraa palautetta mm. yhteistyökyvyn puutteesta, mutta tähän ihmiseen ei näytä mikään tarttuvan. Ulkokuoren alla on piinkova teflonipinta, joka suorastaan hylkii kaikenlaisia moitteita ja muita hänen rauhaansa potentiaalisesti häiritseviä pikkuseikkoja.

Entisten "hankalien" työntekijöiden tilanne on palkattu, arvatkaapa mitä? Nuoria miehiä! Pikkupomon johtopäätös siis ilmeisesti oli, että naiset ovat hankalia, miehet helpompia. Ehkäpä jopa helpommin hallittavissa. Valinnan varaa kyllä olisi ollut palkata naisiakin, mutta pikkupomo oli jo etukäteen päättänyt, että miehiä niiden olla pitää. Tähän viittaavia lausahduksia kuultiin hänen omasta suustaan hakuprosessin kuluesssa.

No, mikäpä se tässä keski-ikäisen rouvashenkilön on katsellessa näitä alle kolmikymppisiä, mutta siihen se ilo sitten jääkin. En tiedä, mistä nämä herrashenkilöt on revitty, mutta ei niitä ainakaan pätevyyden perusteella ole valittu. Erityisesti toisen (lähempänä majailevan) toimintaa seuraan suurella mielenkiinnolla päivittäin. Erityisesti puheluja seuratessa pitää välillä varoa, etten pärskäytä iltapäiväteetäni sierainten kautta ulos kuunnellessani, miten asia edistyy. Ja toisaalta pitää oikeasti hillitä itseni, etten ala kesken puhelun läksyttää siitä, miten asiakkaille on erinäiset asiat syytä esittää, jotta päästään edes lähelle toivotunlaista lopputulosta.

Eikä aina tarvitse seurata edes passiivisesti, sillä kaikenlaisia ongelmia kannetaan minun eteeni ratkaistavaksi vaikka ne eivät edes kuuluisi minun toimialaani. Näyttää vain olevan niin vaikeaa kävellä sen ihmisen luokse, jolle asia oikeasti pitäisi esittää.

Siis kyllähän mitä autan ja neuvon, jos on tarvetta, mutta tässä vaiheessa uudenkin työtekijän uraa pitäisi omatoimisuuden olla jo ihan hiukan korkeammalla tasolla.

Pikkupomon mielestä nämä uudet pojat ovat niiiin mukavia ja fiksuja.