Takapuoleen sattuu

Jotain järkevää tehdäkseni päätin aloittaa ns. uuden elämän nyt, kun koneen ääressä istuminen ei perustu enää pakkoon ja liian nopeasti lähestyvään määräaikaan. Uusi elämä tarkoittaa tässä tapauksessa tiettyjen elintapojen saamista oikeaan kuosiin viime kuukausina tapahtuneen fyysisen lorvailun ja ylenmääräisen suklaansyönnin jälkeen.

Viikonloppuna lähden pitkästä aikaa vähän pidemmälle kävelylenkille. Tosiaan ihan vain kävelin, en juossut, en edes hölkännyt, mutta sellaista suhteellisen reipasta vauhtia kuitenkin etenin. Melkein tuli hiki ja ylämäen kohdalla mieleen tunki ajatus, että saatan olla istunut sisällä vähän turhankin tiiviisti. Ei se lenkki kuitenkaan mikään ylimaallinen fyysinen ponnistus ollut.

Varsinaiset seuraamukset iskivät sitten seuraavana päivänä. Takapuoleen sattui. Itse asiassa sattuu edelleen. Mahdollisesti kyseessä ovat jotkin lihakset, joiden olemassaolo on unohtunut viime aikoina. Mietin vaan tässä, että pitäisikö minun huolestua oletetusta rapakunnostani, kun pelkkä kävely aiheuttaa näinkin paljon tuntemuksia.

Ihan asiasta kolmanteen... Keskustelin tänään pikkupomon kanssa sähköpostin välityksellä muutamista käytännön asioista. Sähköpostilla siksi, että koin tarpeelliseksi dokumentoida keskustelun siltä varalta, että joku myöhemmin "unohtaa", mitä sovittiin. En oikein jaksaisi käydä samaa keskustelua uudelleen. Pikkupomo oletettavasti ymmärsi tämän myös.

Asiasisältöön sen kummemmin menemättä totean vain, että kyllä voi olla vaikea keskustella ihmisen kanssa, joka on kykenemätön suoraan vastaamaan esitettyihin kysymyksiin. Kyse ei ole siitä, etteikö hänellä olisi niitä vastauksia, vaan siitä, että hän ei yksinkertaisesti halua vastata. Vastaus tuli vasta sitten, kun erikseen huomautin, että "kiitos kommenteista, mutta voisitko vastata siihen mitä kysyin". Lopputulos oli kuitenkin se, että sain mitä halusin, vaikka pikkupomo yritti ketkutella vastaan ja olla vastaamatta.

Kyl tämmäneki o surkeet

Mää iha ajatteli, et sit ko se mu projektini o valmis, ni mää ruppee tekemää vaik mitä. Ko se projekti kans ei oikei jääny ylimääräst aikaa, ni o kaikellaiset muut tekemiset ollu aika vähis viime aikoin.

Mitä siit ny sit o aikaa, ko mää sai kaike valmiiks? Jottai pari viikkoo vissii. Ja mitä mää ny sit ole tehny sen jälkee? En yhtää mittää! Tai ole mää hiuka kattellu tyäpaikkailmotuksii, muttei siihenkään kyl ol menny kovi paljo aikaa. Viäl.

Mää en vaa millää viittis ja jaksas tehr mittää ny, ko ei ol iha pakko. Kyl o nii saamato olo, et ei ol tosikaa. Ko mää tule töist kottii, mää tee ruakaa ja syä ja sit mää vaa ole siihe asti, ko tarttee men sänkyy. Miähel näyttää oleva sama vika. Ei sekkää mittää se kummallisempaa tee. Kai me sit ollaa täyrellinen pari, ko harrastuksekki o iha samat.

Kyl mää silti meinaa, et jottai täs ny tarttis ruvet tekemää, ettei valla laiskistu. Täs käy muute pia sillai, et mää totu tämmäsee soffal makkaamisee, ja sit hetke pääst mää en ennää ossaakkaa tehr mittää muut. Mahtaak se ol sillai, et minul täytyy ol joku projekti, ko tarttee saar valmiiks, et mää toimerru tekemää jottai. Täytyy sit vissii keksii joku projekti.

Vois vaik ruvet siivoomaa. Mää en ny tarkot tavallist siivoomist, vaa lähinnä kaappie tyhjentämist kaikest siit ylimääräsest roinast, ko niihi o kertyny. Mul o esimerkiks vaatekaapis vaik kui paljo semmossii vaatteit ko mää en käyt. Ja sit jossai nurkis o jottai epämääräsii laatikoit, mikkä tarttis kans saar pois tillaa viämäst. Mää e eres tiär mitä niis laatikois o. Sen perusteel vois kyl ajatel, ettei niis ol mittää tarpeellist.

Siin o ny sit ainaki suunnitelma. Viäl ko sais sit alotettuu se varsinaise tekemise.

Kellokauppiaat liikkeellä

Tulinpa sitten vilkaisseeksi roskapostilaatikkoon menneitä kommentteja. Niitä oli siellä vino pino, jonka klikkasin suoraan roskikseen. Sen verran silmäilin (mutten koskenut muuten), että totesin niiden olevan englanninkielisiä ja aika moni oli linkattu rannekelloja kauppaavalle sivustolle. Siis olen näin sen perusteella, mitä linkkitekstissä luki. En toki käynyt itse katsomassa.

Sitä vaan ihmettelen, että miksi tätä roskapostia on tullut laatikon täydeltä nimenomaan viime kuukausien hiljaiselon aikana. Aikaisemmin, kun kirjoittelin aktiivisesti, roskaa ei juurikaan näkynyt. Mikä logiikka tässä on? Bloggerin filtteri näyttää kyllä toimivan kiitettävästi, joten blogin puolella roskakommentteja ei juurikaan näy.

Toinen ihmetyksen aihe on se, että onko tällainen roskaaminen todellakin kannattavaa? Ei kai kukaan oikeasti kuvittele jonkun suomea puhumattoman "vierailijan" tosissaan jättäneen kommenttia siitä, kuinka mielenkiintoinen tms. postaus on, ja sitten klikkaavan linkkiä, joka lupaa superhalpoja rannekelloja. Vai yliarvioinko ihmisten keskimääräiset älynlahjat? No, tarkemmin ajatellen ehkä kyllä...

Roskaamisesta puheenollen kevään edistyessä on nyt päästy siihen vaiheeseen, että talven aikana jostain ilmaantuneet roskat alavat pistää silmään. Minä jaksan vuodesta toiseen ihmetellä, mistä oikein ovat peräisin ne tyhjät, puolen litran limsapullot sekä muovikassit, joita meidän takapihalta löytyy talven jälkeen. Naapuriko niitä viskoo ympäriinsä?

Mistä tietää, että kevät tulee?

Tämä talvi on ollut jotenkin omituinen, normaalista poikkeava. Mikä nyt sitten onkaan normaalia nykyään... Ensin antoi odottaa itseään ja nyt näyttää poistuvan etuajassa. Oliko tässä jossain välissä talvi? Vai olenko minä vain ollut niin uppoutunut muihin asioihin, että talvi luiskahti ohi ihan huomaamatta?

Nyt ne muut asiat on kuitenkin hoidettu, ja seuraavaksi voisi ryhtyä seuraamaan kevään etenemistä. Siis siinä ohella tietenkin, kun käynnistän uuden projektin nimeltä "uusi työpaikka rouva Beelle". Nyrkkipajalla ovat nimittäin asiat kehittyneet - tai taantuneet - siihen tilanteeseen, että yt-neuvottelut käyvät kiivaina. Oikein tässä jännittää, että kumpi koittaa ensin, minun työsuhteeni loppu vai nyrkkipajan konkurssi.

Jos minulta kysyttäisiin, voisin listata muutamankin syyn tälle syöksykierteelle. Saattaa jopa käydä niin, että avaan suuni, vaikkei minulta edes kysyttäisi. Sen verran asioista juoruillaan, että aika moni näyttää tehneen samanlaisia huomioita, eikä tämä tilanne varsinaisesti ole yllättänyt.

Olen katsellut pikkupomoa, joka keikkuu pomon pallillaan sen näköisenä, ettei hänellä tässä ole mitään huolia. Ja leikitellyt ajatuksella, että tönäisisin sen pallin kumoon mainitsemalla sivulauseenomaisesti, miten hänen bestiksensä, uskottunsa ja tarvittaessa sijaisensa osaa paitsi hänen työnsä, myös paljon muuta ja on työteholtaan melko huippuluokkaa. Ja sitä paitsi tekee kaiken työn pienemmällä palkalla. Vink, vink. Olisiko se liian ilkeää? Olisi se ainakin vähän ilkeää, myönnetään. Mutta toisaalta, jos se konkurssi tulee, niin se on sitten siinä pikkupomonkin osalta.

Kaikkein varmin kevään merkki on kuitenkin se, että kissa on alkanut oksennella karvapalloja. Oi sitä ihanuutta (yäk), kun saa niitä haisevia läjiä siivoilla sieltä täältä.

Mitä tulee lopun jälkeen?

Projektin loppu alkaa vähitellen olla käsillä ja saattaa olla aiheellista alkaa miettiä, mitä minulla olikaan tapana tehdä vapaa-aikanani silloin, kun kaikki aika ei mennyt läppärin näpyttelyyn. Tietyn tyyppisestä näpyttelystä on nyt jotenkin tullut tapa, pahoin pelkään. Kun on pari päivää pakollista taukoa, huomaan kaikesta huolimatta istahtavani koneen ääreen sillä asenteella, että nyt pitää tehdä tiedettä. Olen alkanut pelätä, että vieroitusoireet iskevät jonkin ajan kuluttua oikein kunnolla.

Mitä normaalit ihmiset tekevät silloin, kun ei ole mitään pakollista tekemistä? Muistuttakaapa mieleeni, jos viitsitte.

Rakas aviomieheni on alkanut ehdotella, että siivoaisimme, kun sitä ei kuulemma ole tapahtunut pitkään aikaan. Ainakaan suuremmassa mittakaavassa. Olen vastannut, että siivotaan sitten, kun projekti on valmis. Nyt ei ehdi. Pian tämäkin (teko)syy olla siivoamatta poistuu. En tosin ole varma, onko se ainoastaan positiivista.

Hiukan vielä pitäisi rutistaa, ihan hiukan.

Käytöstavoista ja niiden vivahteista

Löyhästi otsikkoon liittyen pitää mainita tämänpäiväinen tapahtuma töissä. Yksi niistä aiemmin mainituista nuorukaisista järjesti taas vaihteeksi viihdykettä minulle. Puhui puhelimessa jonkun asiakkaan kanssa ja sen verran kuuntelin toisella korvalla, että havaitsin joitakin ongelmia olevan kommunikaatiossa. Sitten poika luovutti ja kysyi, josko hän voisi siirtää puhelun minulle. "Tää tyyppi on hankala."

Noh, ei sen asiakkaan ongelma mikään epätavanomainen ollut, täysin ratkaistavissa. Aika harvoin tulee mitään mahdottomia juttuja vastaan tässä nyrkkipajan kontekstissa. Pääpiirteissään asia hoituu niin, että rauhallisella äänellä kysellen selvitetään ongelman laatu, pahoitellaan sen olemassaoloa ja ratkaistaan se. Ei siinä sen kummallisempaa tarvitse tehdä, mutta asiaa ei todellakaan auta, jos ryhdytään riitelemään soittajan kanssa. Se nyt vaan ei kuulu työnkuvaan. Käyttäytyä pitää puhelimessakin.

Mistä päästäänkin aasinsillan kautta päivän teemaan, johon itse asiassa tuli virike eräästä naamakirjassa käydystä keskustelusta. Se koski kohteliaisuuden ja flirttailun sekaantumista, ja alkuajatuksena oli, että näin käy, koska kohteliaisuus on nykyään niin harvinaista.

Ryhdyin sitten pohdiskelemaan omassa pienessä päässäni kohteliaisuutta ja käytöstapoja ja niiden merkitystä esimerkiksi töissä. Sitä ei varmaan kukaan kiistä, että työpaikalla kaikilla on mukavampaa, kun ihmiset käyttäytyvät säällisesti. Valitettavasti käytännössä jotkut ihmiset kuitenkin pitävät hyviä käytöstapoja monissa tilanteissa täysin turhina. Jos olet ystävällinen, niin nuoleskelet ja mielistelet, hyi, hyi sinua. Minun mielestäni asia ei mene näin. Pari käytännön esimerkkiä seuraa.

Eräässä muinaisessa työpaikassa kollegani valitti jatkuvasti saavansa todella huonoa palvelua yhdeltä tietyltä atk-tukihenkilöltä. Minulla taas ei ikinä ollut mitään valittamista, päin vastoin. Kollegallani oli tapana lähestyä ko. tukihenkilöä "mulle kaikki heti" -asenteella, johon kuuluivat olennaisina osina "mikset ole jo täällä vaikka jo kaksi minuuttia sitten tilasin sinut paikalle" sekä "miksei tämä edelleenkään toimi, et osaa mitään". Minä olin mahdollisesti vähän vähemmän kärsimätön ja saatoinpa myös kysellä pikaisesti kuulumiset, jos aika ei ollut kortilla kummallakaan.

Nyrkkipajalla aika monella tuntuu olevan ylitsepääsemättömiä kommunikaatio-ongelmia erään alihankkijan edustajan kanssa. Osa menee sen piikkiin, että edustaja on maahanmuuttaja, jonka kielitaito ei ole täydellinen. Mutta suurempi syy taitaa taas olla siinä, miten ihmiset asiansa esittävät. Imperatiivi on ahkerassa käytössä ja muutenkin kommunikointi töksähtelee. Minulla ei ole tämänkään henkilön kanssa mitään ongelmaa, saan aina asiani hoidettua, mitä muut suuresti ihmettelevät, koska heidän käsityksensä mukaan kyseessä on todennäköisesti vähä-älyinen yksilö. Voin muutaman vuoden kokemuksella sanoa, että ei ole. Aivan normaalilahjaisesta henkilöstä on kyse.

Tästä ei nyt pidä yrittää saada sellaista käsitystä meikäläisestä, että olisin jonkinlainen harmonian ruumiillistuma, jonka lähettämä värähtely saa kaikki ympärilläolijat syömään kädestäni. En minäkään aina kaikkien kanssa tule toimeen, mutta ne minun mielestäni liian hankalat ihmiset ovat hyvin pieni vähemmistö. Sen sijaan ajattelen, että kyse on yksinkertaisesti yleisistä käytöstavoista muita ihmisiä kohtaan sekä pelisilmästä.

Kyllä aikuisenkin ihmisen pitää muistaa esimerkiksi kiittää saadessaan jotain. Ei sitä pidä vaatia ainoastaan lapsilta. Eikä varmaan olisi kenellekään pahitteeksi pysähtyä minuutiksi miettimään, mitä tuntemuksia itsessä herättää, jos joku alkaa heti kättelyssä käskyttää ja sitten heti perään valittaa ja lopuksi poistuu paikalta tuhahdellen ja niskojaan nakellen.

Anna mun kaikki kestää!

The Projekti jatkuu edelleen, mutta pakko vähän tuulettaa pääkoppaa välillä. Joten narisenpa vaihteeksi työasioista.

Joku saattaa muistaa, että syksyllä oltiin jo aika mielenkiintoisessa tilanteessa, kun yksi jos toinenkin lähimmistä työkavereistani oli lähdössä pois. No, nyt on sitten tullut uutta väkeä tilalle, mutta millaista!!

Pikkupomo veti ilmeisesti tilanteesta omat johtopäätöksensä, ei kuitenkaan sellaisia kuin olisi ollut toivottavaa. Tiedän hänen saaneen aika suoraa palautetta mm. yhteistyökyvyn puutteesta, mutta tähän ihmiseen ei näytä mikään tarttuvan. Ulkokuoren alla on piinkova teflonipinta, joka suorastaan hylkii kaikenlaisia moitteita ja muita hänen rauhaansa potentiaalisesti häiritseviä pikkuseikkoja.

Entisten "hankalien" työntekijöiden tilanne on palkattu, arvatkaapa mitä? Nuoria miehiä! Pikkupomon johtopäätös siis ilmeisesti oli, että naiset ovat hankalia, miehet helpompia. Ehkäpä jopa helpommin hallittavissa. Valinnan varaa kyllä olisi ollut palkata naisiakin, mutta pikkupomo oli jo etukäteen päättänyt, että miehiä niiden olla pitää. Tähän viittaavia lausahduksia kuultiin hänen omasta suustaan hakuprosessin kuluesssa.

No, mikäpä se tässä keski-ikäisen rouvashenkilön on katsellessa näitä alle kolmikymppisiä, mutta siihen se ilo sitten jääkin. En tiedä, mistä nämä herrashenkilöt on revitty, mutta ei niitä ainakaan pätevyyden perusteella ole valittu. Erityisesti toisen (lähempänä majailevan) toimintaa seuraan suurella mielenkiinnolla päivittäin. Erityisesti puheluja seuratessa pitää välillä varoa, etten pärskäytä iltapäiväteetäni sierainten kautta ulos kuunnellessani, miten asia edistyy. Ja toisaalta pitää oikeasti hillitä itseni, etten ala kesken puhelun läksyttää siitä, miten asiakkaille on erinäiset asiat syytä esittää, jotta päästään edes lähelle toivotunlaista lopputulosta.

Eikä aina tarvitse seurata edes passiivisesti, sillä kaikenlaisia ongelmia kannetaan minun eteeni ratkaistavaksi vaikka ne eivät edes kuuluisi minun toimialaani. Näyttää vain olevan niin vaikeaa kävellä sen ihmisen luokse, jolle asia oikeasti pitäisi esittää.

Siis kyllähän mitä autan ja neuvon, jos on tarvetta, mutta tässä vaiheessa uudenkin työtekijän uraa pitäisi omatoimisuuden olla jo ihan hiukan korkeammalla tasolla.

Pikkupomon mielestä nämä uudet pojat ovat niiiin mukavia ja fiksuja.