Pamaus

Tämä on jatkokertomuksen osa 7.
***
Lasse katseli minibaarin sisältöä. Suolapähkinöitä, limsaa, olutta, konjakkia, viskiä. Hänellä oli tavallaan nälkä, mutta ajatus lautasellisesta ruokaa oli kuitenkin vastenmielinen. Tuskin hän pystyisi syömään mitään sellaista mutta ehkä pähkinöitä ja limsaa. Jotenkin olisi pakko selvitä huomiseen asti. Aamulla olisi vielä lyhyt palaveri, josta hän ehkä pystyisi laistamaan, vaikka oikeastaan hänen pitäisi kyllä mennä sinne. Tätä diiliä oli pohjustettu pitkään.

Lasse ojensi kätensä ja valitsi viskipullon. Hänellä ei olisi varaa hankkia krapulaa aamuksi, mutta eihän sitä yhdestä pienestä pullollisesta saisi. Hän avasi pullon ja kaatoi sisällön lasiin.Viski ei ollut hänen suosikkijuomaansa, mutta se lämmitti. Lasi oli pian tyhjä, ja Lasse meni uudelleen tarkastelemaan minibaaria. Konjakkipullon korkki rasahti auetessaan. Tällä kertaa Lasse ei viitsinyt kaataa juomaa lasiin, vaan maisteli konjakkia suoraan pullosta.

Hän asettui sängylle puolimakaavaan asentoon ja otti tv:n kaukosäätimen käteensä. Jollakin tavalla pitäisi nyt kuluttaa aikaa. Nukkumiseen oli liian aikaista. Konjakkipullo oli vielä puolillaan ja Lasse otti pienen hörpyn ja hetken päästä toisen. Pullo oli tyhjä, ja Lasse sulki silmänsä.

Hän yritti ajatella jotakin muuta kuin Mennaa, joka makasi sairaalassa teho-osastolla. Vai olikohan hän leikkaussalissa? Poliisi ei ollut kertonut, kuinka pahasti Menna oli loukkaantunut. Töölön sairaalaanko hänet oli viety? Lasse yritti muistaa, mitä poliisi oli sanonut. Voisiko sinne soittaa ja kysyä, mikä on tilanne?

Lasse otti kännykkänsä ja etsi netistä Töölön sairaalan puhelinnumeron. Puheli hälytti monta kertaa, ennen kuin kukaan vastasi. Lasse esitteli itsensä ja kysyi, voisiko hän saada tietoja Menna Jokelasta, joka oli ollut tänään auto-onnettomuudessa. Nainen linjan toisessa päässä kuulosti tiukalta, kun hän pahoitteli, ettei voinut antaa potilastietoja. Ei, hän ei voinut edes vahvistaa, oliko Menna sairaalassa. Lähimpiin omaisiin on varmasti oltu yhteydessä, nainen sanoi. Jospa soittaisitte heille.

Lasse lopetti puhelun. Mistä hän saisi tietoa, kun sairaalasta ei kerrottu mitään eikä hän tuntenut Mennan vanhempia? Hän ei itse asiassa edes tiennyt heidän nimiään niin, että olisi voinut etsiä puhelinnumeroa. Ilmeisesti piti vain odottaa, että poliisi soittaisi uudelleen huomenna, niin kuin oli luvannut. Mitään muuta ei kai voinut tehdä.

Minibaarissa oli kaksi oluttölkkiä. Lasse avasi toisen ja asettui uudelleen sängylle. Toisen tölkin hän asetti yöpöydälle odottamaan vuoroaan. Ei tällaista tilannetta täysin selvin päin kestäisi. Ensimmäinen oluttölkki tyhjeni nopeasti, ja Lasse avasi toisen. Tv oli äänettömällä. Lasse tuijotti ruutua, jossa näytti olevan menossa jokin visailuohjelma. Hän tyhjensi toisenkin oluttölkin ja sulki silmänsä, tölkki vielä kädessä.

Silmien eteen avautui maantie, joka näkyi auton tuulilasin läpi. Vauhti oli kova ja kiihtyi koko ajan. Nopeusmittari näytti jo kahtasataa, mutta auton vauhti ei hiljentynyt, vaikka Lasse painoi jarrua kaikin voimin. Kaukana edessä näkyi jotakin suurta ja hitaasti liikkuvaa, joka lähestyi vähitellen. Sen muoto alkoi selkeytyä. Se oli valtavan kokoinen tukkirekka, niin suuri, että se täytti koko tien leveyden. Lasse tajusi, ettei hänellä olisi mitään mahdollisuuksia, jos hän ei pystyisi väistämään. Hän käänsi ohjauspyörää, pyöritti sitä monta kierrosta ympäsi, mutta auto jatkoi matkaansa suoraan. Tukkirekka oli jo niin lähellä ja se oli niin suuri, että se näytti vyöryvän päälle. Rekan äänimerkki huusi tauotta. Lasse nosti kätensä suojakseen, kun rekka törmäsi hänen autoonsa valtavan pamauksen kera.

Lasse havahtui hereille sydän hakaten. Häneltä kului pari sekuntia hahmottaa, että hän makasi sängyssä, ei autonromussa. Oluttölkki oli pudonnut hänen kädestään lattialle. Yöpöydällä oleva kännykkä soi itsepintaisesti.