perjantai 2. tammikuuta 2015

Kaukainen

Tämä on jatkokertomuksen osa 1.
***
- Etiäinen... Tarkoittaako se jotain kaukaista? Niin kuin vaikka jotain kangastuksen tapaista?

Lasse oli vähän ihmeissään. Tyttöystävän äkillinen paljastus oli tullut täysin yllättäen. Mitä tuollaisesta nyt oikein pitäisi ajatella? Hän oli aina pitänyt yliluonnollisia kykyjä täysin huuhaana, ja nyt Menna tuossa selitti, miten oli saanut etiäisen. Tai oikeastaan jo ties kuinka monta, sillä tämä kyky oli ilmennyt jo vuosia sitten. Mitä muuta Menna osasi? Lukea hänen ajatuksiaan? Sitä Lasse ei todellakaan halunnut. Tämä suhde oli sellaisessa vaiheessa, että Mennan ei tarvinnut tietää, mitä Lasse ajatteli silloin, kun hän ei tarkoituksella kertonut ajatuksiaan ääneen.

- Tavallaan se on kuin kangastus, Menna vastasi näyttäen mietteliäältä. - Tällä kertaa se oli jotenkin niin todellisen tuntuinen mutta silti vähän utuinen. Niin kuin se olisi tapahtunut jossain kaukana ja minä olisin seurannut sitä ulkopuolelta. Mutta eivät ne aina ole samanlaisia. Joskus ne ovat vain lyhyitä välähdyksiä, jotka katoavat, kun räpäytän silmiäni.

Lasse ei edelleenkään tiennyt, miten suhtautua asiaan, vaikka yritti kuumeisesti miettiä, oliko tässä mitään järkeä. Vai olisiko vain parempi nousta ja lähteä, sanoa, että on sopinut tapaamisen jonkun kanssa. Päästä mahdollisimman nopeasti eroon tilanteesta, joka tuntui kiusalliselta, kun siihen ei saanut mitään otetta. Mutta toisaalta Menna näytti tarvitsevan tukea, sillä etiäinen, niin kuin hän sitä nimitti, oli selvästikin saanut hänet pois tolaltaan.

- Viimeksi, kun minulla oli tällainen tunne, etiäinen toteutui eikä se ollut ollenkaan hyvä asia. Yleensä etiäisissä on vain jotain merkityksettömiä pikkujuttuja, mutta silloin viimeksi ja nyt tällä kertaa kyse on jostain isommasta. Jostain pahasta asiasta.

Menna vaikutti siltä, että asia todellakin vaivasi hänen mieltään. Niin paljon, että hänen oli pakko puhua asiasta, vaikka hän ei kuulemma yleensä näistä asioista kertonut kenellekään. Ei sen jälkeen, kun hänelle oli lapsena naurettu hänen oletettavasti vilkkaan mielikuvituksensa takia.

- Minä näin niin selvästi kaikki ne ambulanssit ja haistoin savun ja kuulin ihmisten huudot. Mutta minä en nähnyt, missä se tapahtui. Tai siis näin sen talon siinä tien varressa, mutta en minä sen perusteella osaa sanoa, mikä se paikka oli. Minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä jotain, yrittää estää sitä tapahtumasta, mutten tiedä miten.

- Niin... Hankalaa sitä varmaan olisi poliisille lähteä selittämään, pohti Lasse ääneen. - Oletko varma, että se tapahtuu todellisuudessa?

- Minusta tuntuu siltä, vastasi Menna. - Ei näistä aina tiedä, mutta tämä tuntui niin todelliselta, ja jos se sitten oikeasti tapahtuu...

Mennan lause katkesi kesken ja hän tuijotti huoneen nurkkaan. Lasse näki, miten hänen suunsa avautui ja pupillit suurenivat.

- Menna! Mitä tapahtuu? Herää! Herää!

Lasse ravisti Mennaa olkapäistä saadakseen hänet tokenemaan. Näytti siltä, kuin Menna näkisi jotain, mitä hän ei nähnyt.

Menna käänsi hitaasti katseensa kohti Lassea.

- Sinä olit siellä.
- Missä? Mitä sinä nyt oikein tarkoitat?
- Siellä, missä oli ambulansseja ja savua.

Lassea kylmäsi, kun hän tajusi, että Menna oli juuri saanut uuden etiäisen. Ilmeisesti samasta tapahtumasta kuin edellisen. Ja että sen mukaan hän joutuisi onnettomuuteen.

- Minähän olen lähdössä huomisaamuna Kuusamoon, Lasse sanoi epävarmasti. - En minä mihinkään onnettomuuteen...

6 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Katsotaan, mitä tästä tulee...

      Poista
  2. Hyrr...
    Tollassii ne on, etiäiset, mullakii. Joskus tiedän paikan ja henkilöt, joskus en...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kuulemma. Omia kokemuksia ei ole. Ehkä onneksi.

      Poista
  3. No hui, ny kylmää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uusi tyylilaji kokeilussa. Saapas nähdä, pysyykö riittävän kylmänä.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...