Lattari

Tämä on jatkokertomuksen osa 5.
***
Tukkirekan kuljettaja jarrutti nähdessään hirven keskellä tietä. Välimatkaa oli hirven onneksi riittävästi ja se ehti jolkotella metsän puolelle ennen kuin rekka oli sillä kohdalla, jossa se hetki sitten oli seissyt. Kuljettaja ehti jo huokaista helpotuksesta ennen kuin vilkaisi sivupeiliin.

Perävaunu oli kääntynyt hieman sivuttain jarrutuksen voimasta ja luisui hallitsemattoman näköisesti keskellä tietä. Kuljettaja kirosi. Vauhtia oli hiukan liikaa ja taivaalta satoi alijäähtynyttä vettä. Edessä olevassa mutkassa tuli vastaan henkilöauto ja heti sen perässä toinen. Etummaisen auton kuljettaja jarrutti nähdessään vastaan luisuvan tukkirekan perävaunuineen. Auto ehti liukua jonkin matkaa, ennen kuin perässä tuleva henkilöauto, jonka kuljettaja ei ehtinyt reagoida mitenkään, törmäsi sen perään. Tukkirekan kuljettaja yritti vielä suoristaa perävaunua, mutta ne pari sekuntia, jotka hänellä oli aikaa ennen törmäystä, eivät riittäneet.

Etummainen auto törmäsi perävaunun  keskelle, nokka vaunun alle ja jäi kiinni. Taaimmainen auto törmäsi uudelleen etummaiseen ja lennähti sitten ojaan kierähtäen katolleen. Rekka jatkoi vielä matkaansa viitisenkymmentä metriä ennen kuin sen vauhti pysähtyi. Kuin ihmeen kaupalla rekka pysyi tiellä. Rekan kuljettaja puristi ohjauspyörää rystyset valkoisina, pulssi lähellä kahtasataa.

Kolarin äänet olivat kiinnittäneet lähellä tietä olevan talon asukkaiden huomion. Iäkäs pariskunta siunaili ikkunasta näkyviä autonromuja hetken, ennen kuin nainen keksi käskeä miehensä soittaa hätänumeroon.

Ensimmäinen poliisiauto oli paikalla viidessä minuutissa. Sen jälkeen saapuivat paloauto ja ambulanssi. Vaikka liikenne tiellä oli hiljaista, onnettomuuspaikan molemmin puolin alkoi pian kertyä autoja, jotka eivät päässeet sen ohitse.

Rekan kuljettaja oli fyysisesti kunnossa mutta shokissa eikä ollut kyennyt tulemaan ulos ohjaamosta omin neuvoin. Henkilöautojen kuljettajien, jotka molemmat olivat olleet yksin liikkeellä, tilanne näytti vakavammalta. Ojaan katolleen päätyneen auton ovi vaati työkaluja auetakseen, minkä jälkeen tajuissaan olevaa mutta kipuja valittavaa kuljettajaa voitiin varovasti alkaa siirtää ulos.

Puoliksi rekan perävaunun alla olevan auton kuljettaja oli pahemmin jumissa, ja pelastusmiehistö alkoi leikata auton kylkeä auki saadakseen tajuttoman, lauenneeseen turvatyynyyn nojaavan kuljettajan ulos. Auton tuulilasi oli painunut sisälle ja ohjauspyörä vääntynyt pois normaalista asennostaan. Jostain autonromun uumenista kuului kuljettajan kännykän soittoääni, lattarisävelmä. Kännykkä soi vielä uudelleen parinkymmenen minuutin kuluttua. Hetki sen jälkeen kuului tekstiviestin merkkiääni.

Tänään luetaan, ei kirjoiteta

Töissä on kiirettä niin, että parina viime päivänä on pitänyt jäädä oikein ylitöihin. Aivotoiminta kotiin tullessa on ollut niin taantunutta, että tarina päivässä on jäänyt kirjoittamatta. Mennan ja Lasse kohtalosta huolestuneille kuitenkin tiedoksi ja lohdutukseksi, että se tarina saa kyllä jatkoa vielä tämän viikon aikana, kunhan tästä vähän piristyn.

Vaikka kirjoittaminen on jäissä, koska mielikuvitus ei lennä väsyneenä, lukeminen sentään onnistuu. Käsissä on tällä hetkellä Khaled Hosseinin kirja Ja vuoret kaikuivat, jota on vaikea laskea käsistä. En ole aikaisemmin lukenut Hosseinin kirjoja. Joskus yritin katsella Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjasta tehtyä elokuvaa, mutten päässyt alkuminuutteja pidemmälle, ja ehkä sen takia en ole tullut tarttuneeksi kirjoihinkaan. Mutta nyt, kun satuin saamaan Ja vuoret kaikuivat käteeni tekemättä itse mitään asian hyväksi, luulen, että minun pitää lukea muutkin Hosseinin kirjat.

Tarina on rakennettu yhdeksän kertojan varaan, jotka kukin tuovat mukaan oman näkökulmansa ja elämänkohtalonsa. Kertomukset kietoutuvat yhteen, yhden perheen ympärille. Keskushenkilönä on tytär, joka joutuu eroon perheestään jo varhaislapsuudessaan.

Tarinat alkavat 1940-luvulta ja ulottuvat nykypäivään. Maantieteelliset lonkerot versovat Afganistanista Pariisiin ja Kaliforniaan. En voi sanoa entuudestaan tietäneeni juuri mitään Afganistanin historiasta 1980-lukua varhaisemmalta ajalta, joten siinäkin mielessä aikaisempiin vuosikymmeniin ulottuvat kertojien muistelut avaavat täysin uusia näkökulmia maahan ja aikakauteen, jossa ei ollut sotaa, kaaosta ja talibaneja.

Sen sijaan eriarvoisuus, rikkaiden ja köyhien vastakkainasettelu ja ihmisten pyrkimys selviytyä ovat vuosikymmenestä riippumattomia.

Suosittelen kirjaa!

Vastavuoroisuus

Tämä on jatkokertomuksen osa 4.
***
Kuusamon kone rullasi kohti kiitoradan päätä, kun Lasse hätkähti. Aivan kuin Menna olisi istunut hänen vieressään ja sanonut hänen nimensä. Omituinen tunne, joka kesti vain pienen hetken. Lassen oli pakko nostaa katseensa papereistaan ja vilkaista sivulleen. Kyllä hän tiesi, ettei Menna istunut siinä, mutta hänen piti kuitenkin tarkistaa.

Tunne meni ohi saman tien, ja Lasse hymähti. Nytkö hän sitten muka alkoi saada etiäisiä. Oliko se jotain tarttuvaa? Sehän se vasta erikoista olisikin, jos hän esiintyisi Mennan etiäisissä ja Menna vastavuoroisesti hänen.

Lentokentällä Menna puristi edelleen kännykkäänsä ja mietti, mitä tehdä. Lasseen ei enää saanut yhteyttä ennen kuin kone olisi laskeutunut Kuusamoon.

Menna valitsi Lassen numeron ja näpytteli tekstiviestin. Soita mulle heti, kun saat tämän viestin. Ei kai tässä oikein muuta voinut tehdä paitsi ottaa auto ja lähteä kotiin päin. Ajatus Ikeassa käymisestä ei enää houkutellut. Sinne voisi mennä joskus toiste, kun olo oli parempi. Menna vilkaisi kelloa. Menisi yli tunti, ennen kuin Lasse soittaisi. Siihen mennessä hän olisi jo kotona.

Auton kojelaudassa oleva lämpömittari näytti kahta lämpöastetta, kun Menna ajoi ulos lentoaseman parkkihallista. Taivaalta tihutti vettä. Ei paljon, mutta juuri sen verran, että tuulilasinpyyhkimet aktoivoituivat pari, kolme kertaa minuutissa. Menna avasi radion. Säätiedotuksessa luvattiin sään kylmenevän iltaa kohti.


Tunti ja kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Lasse kytki puhelimensa päälle kävellessään lentokoneesta kohti terminaalirakennusta. Kännykkä piippasi. Viesti Mennalta, soita heti. Lasse päätti soittaa pikaisesti saman tien. Hän ei nyt ehtisi puhua paria sanaa enempää, koska asiakkaan piti olla vastassa kentällä, ja työasiat vaativat nyt huomionsa. Menna ei vastannut, vaikka puhelin hälytti kunnes puhelu ohjautui vastaajaan.

Lasse yritti soittaa vielä uudelleen saavuttuaan asiakkaan konttorille. Ei edelleenkään vastausta. Hän jätti vastaajaan viestin, jossa kertoi menevänsä nyt kokoukseen. Soitan, kun tulee sopiva tauko. Voi mennä tunti, puolitoista.

Puolen tunnin kuluttua Lasse vilkaisi kännykkäänsä. Ei viestejä eikä vastaamattomia puheluita.

Voima

Tämä on jatkokertomuksen osa 3.
***
Menna oli tullut aikaisin töihin ja puolet työpäivästä oli käytännössä jo takana, kun Lasse saapui sovitusti hakemaan hänet töistä. Matkaa lentokentälle oli lähes tunnin verran ja Lassen ajaessa suhteellisen hiljaisen liikenteen lomassa Mennalla ja Lassella oli hyvää aikaa jutella niitä näitä.

Mennalla oli nyt jo paljon rauhallisempi olo kuin eilen, ja hän mietti, oliko pelästynyt sittenkin aivan turhan takia. Oli kai sekin mahdollista, että etiäinen ei toteutunutkaan. Varmasti niin oli käynyt monta kertaa. Menna yritti muistella etiäisiä, jotka eivät olleet toteutuneet. Yhtään sellaista ei kuitenkaan tullut mieleen. On varmasti vain loogista muistaa nimenomaan ne, jotka olivat toteutuneet eikä päinvastoin, hän yritti vakuutella itselleen. Rinnan ympärillä alkoi tuntua painetta aivan kuin joku olisi vetänyt yhä kireämmälle korsettia, joka esti häntä hengittämästä kunnolla.

- Tekeekö sinun pahaa? kysyi Lasse huomattuaan, että Menna oli äkkiä valahtanut kalpeaksi ja näytti haukkovan henkeään. - Hansikaslokerossa on salmiakkia. Se auttaa matkapahoinvointiin. Ja pian tulee huoltoasema, jolla voidaan pysähtyä hetkeksi haukkaamaan raitista ilmaa. Meillä on tässä ihan hyvin aikaa pitää viiden minuutin tauko.

Mennasta tuntui kuin hänen tosiaan tekisi mieli oksentaa. Ehkä tämä olikin vain matkapahoinvointia. Hän löysi salmiakkirasian ja ravisti käteensä kolme pastillia. Käsi tärisi niin, että hänen piti sulkea pastillit nyrkkinsä sisään jotta ei olisi pudottanut niitä.

- Laita ne nyt vaan suuhusi, niin pahoinvointi helpottuu, Lasse neuvoi vierestä. Menna näytti niin huonovointiselta, että Lassea alkoi epäilyttää, pystyisikö Menna ajamaan kotiin lentokentältä. Huoltoasema oli jo seuraavan mutkan takana, sinne piti kyllä nyt pysähtyä.

Kun auto kaartoi huoltoaseman pihaan, Menna mutisi jotain vessasta ja juoksi sisään asemalle heti, kun Lasse oli pysäköinyt auton. Naistenvessa oli tyhjä. Menna syöksyi perimmäiseen koppiin ja kumartui wc-pöntön ylle. Oksennus tuli heti. Pelkkää sappinestettä, joka maistui pahalta ja jota alkoi valua ulos myös sierainten kautta.

Kun oksennus loppui, Menna yritti hengittää syvään ja rauhallisesti. Tästä piti nyt jotenkin selvitä eteenpäin. Ei saanut pyörtyä. Hän veti vessan ja meni käsienpesualtaalle, niisti nenänsä ja huuhteli suunsa. Oikeastaan koko kasvot piti pestä, hän totesi vilkaistessaan peiliin. Kaikki oksennuksen rippeet pois. Punaisille silmille ei voinut mitään.

Lasse katseli iltapäivälehtien lööppejä Jaffa-pullo kädessään, kun Menna tuli vessasta. Menna pakotti itsensä hengittämään syvään ja rauhoittumaan, jotta Lasse ei huomaisi mitään erityistä. Olivathan hänen silmänsä edelleen punaiset ja varmaan hengityskin haisi sappinesteiltä, sinne ei nyt voinut mitään, mutta muuten Lassen pitäisi nyt uskoa, että hänen olonsa oli jo parempi, että kaikki oli ihan kunnossa. Menna tunsi, miten voima virtasi takaisin häneen joka sisäänhengityksellä, johon hän keskittyi.

- Olen pahoillani tästä, mutta enköhän minä nyt kestä taas lentokentälle asti, Menna sanoi yrittäen näyttää reippaalta. - Lupaan, etten oksenna autoosi.

Lasse ojensi Jaffa-pullon Mennalle sanomatta mitään. Outo nainen. Ensin aivan tavallisen oloinen ja sitten yhtäkkiä ne jutut etiäisistä ja onnettomuudesta. Ja nyt kaikki näytti taas tavalliselta. Mitä nyt tämä äkillinen pahoinvointikohtaus taas yllätti, mutta eihän sille tietenkään mitään voi, jos kärsii matkapahoinvoinnista. Matkaa piti nyt jatkaa, jotta hän ei myöhästyisi lennolta, mutta ehkä näistä asioista pitäisi puhua vakavasti, kun hän oli palannut työmatkalta.

Menna saattoi Lassen lähtöaulaan, ja kaikki tuntui taas olevan hyvin. Pahoinvointi oli tiessään. Hän ajaisi takaisin huomenna noutamaan Lassen, ja sitten he voisivat viettää loppupäivän yhdessä. Voisin laittaa jotain hyvää ruokaa, suunnitteli Menna mielessään. Punaviiniä ja kynttilöitä, romanttinen ilta.

- May the force be with you, toivotti Menna hyvästiksi Lasselle pieni hymy suupielessään.
- Hassu nainen, hymähti Lasse ja kumartui antamaan suukon Mennalle.

Lasse lähti kohti turvatarkastusta ja Menna päätti käydä pikaisesti kahvilla ennen kuin lähtisi ajamaan takaisin. Maha tuntui niin tyhjältä oksentamisen jälkeen, että voisi olla hyvä myös syödä jotain pientä. Sitten jaksaisi keskittyä ajamiseen paremmin.

Menna istui kahvilassa puoliksi syöty korvapuusti kädessään ja lattelasi pöydällä edessään, kun etiäinen tuli. Nopea välähdys, josta ei saanut mitään tarkempaa selvää. Vain savua. Uusi välähdys, hidastettuna liikkuvia palomiehiä. Menna tunsi itsensä täysin rauhalliseksi. Ei paniikkia, ei kyyneleitä. Vain tietoisuus siitä, että hänen piti varoittaa Lassea. Heti.

Menna kaivoi kännykän esille ja valitsi Lassen numeron. Puhelu meni suoraan vastaajaan. Lasse oli jo sulkenut puhelimensa. Puristava tunne palasi Mennan rinnan ympärille.

Yhdessä

Tämä on jatkokertomuksen osa 2.
***
- Kuusamoon, sanoi Menna. - Autollako?

- Lentokoneella, vastasi Lasse. - Sinne on niin pitkä matka, että autolla menisi pari päivää pelkkiin matkoihin. 

Menna mietti näkemäänsä etiäistä. Lento-onnettomuudesta siinä ei ollut kyse, siitä hän oli varma. Tai melko varma. Mutta yksi asia tuntui hänestä aivan varmalta. Hän ei itse ollut osallisena siinä, mitä oli nähnyt. 

- Onko Kuusamon kentältä pitkä matka kaupunkiin? kysyi Menna.

- Ei minun tietääkseni, Lasse vastasi. - En ole käynyt siellä koskaan, mutta asiakas puhui viiden minuutin automatkasta kentältä heille. Lupasivat tulla noutamaan meidät.

- Ehkä se ei ollut sitten Kuusamossa, Menna mietti puoliääneen. - Entäs täällä päässä? Miten aiot mennä Vantaalle?

- Autolla kai. Se on nopeinta, ja pääsen sitten taas helposti kotiin takaisin tullessa. Toinen vaihtoehto on bussi, mutta se kestää niin kauan, kun ei ole suoraa yhteyttä vaan pitää vaihtaa autoa.

Menna tunsi helpotusta. Nyt hän tiesi, miten hän voisi pelastaa Lassen. Heidän piti vain pysyä yhdessä se aika, jolloin riski oli suurin.

- Lasse, rakas, minä voisin ajaa sinut kentälle ja noutaa sitten tietenkin myös ylihuomenna.

Menna pakotti itsensä hymyilemään puhuessaan Lasselle. Hän oli huomannut, että Lasse tunsi olonsa epämukavaksi, kun hän kertoi etiäisestään. Nyt piti vakuuttaa Lasse siitä, että kaikki oli kuitenkin hyvin ja verhota pelastusoperaatio joksikin ihan muuksi. Menna tarttui Lassen käteen.

- Itse asiassa olin ajatellut kysyä, jos saisin lainata autoasi. Minun pitäisi käydä Ikeassa ostoksilla. Kun nyt olet joka tapauksessa pari päivää poissa, niin et edes tarvitse sitä, ja minä voisin sitten saman tien hoitaa pari muutakin asiaa, kun pääsisin liikkumaan helpommin. Täytän tietenkin tankin lainan palkaksi.

Menna oli ennenkin lainannut Lassen autoa, joten pyyntö kuulosti Lassesta aivan viattomalta. Näytti siltä, että Mennan ajatukset olivat jo mukavammissa asioissa. Se oli hyvä. 

- Lento on kyllä itse asiassa vasta puolilta päivin, mutta jos voit olla pari tuntia pois töistä kesken päivän, niin sopiihan se. Eikä sinun niitä bensoja tarvitse maksaa, et sinä kuitenkaan niin paljon aja, Lasse vastasi.

- Minullahan on joustava työaika ja saldo vaikka kuinka monta tuntia plussalla, Menna vastasi hymyillen nyt jo ilman pakkoa. - Itse asiassa voin sillä samalla reissulla poiketa Ikeassa. Siellä on varmasti päiväsaikaan paljon vähemmän ihmisiä kuin illalla ja mukavampi shoppailla. 

Mennan olo tuntui huojentuneelta. Tämä oli varmasti hyvä suunnitelma. Lasselle ei voinut tapahtua mitään ikävää, kun hän olisi yhdessä Mennan kanssa. Ja muutenkin olisi mukava päästä toivottamaan Lasselle hyvää matkaa vielä huomenna. Ikeankaan suhteen Menna ei ollut edes valehdellut, vaan sinne piti todellakin päästä tekemään vähän hankintoja. Kun Menna ajatteli huomista, siitä olikin tulossa oikein mukava päivä. Paljon parempi, kuin vielä hetki sitten oli tuntunut.

Kaukainen

Tämä on jatkokertomuksen osa 1.
***
- Etiäinen... Tarkoittaako se jotain kaukaista? Niin kuin vaikka jotain kangastuksen tapaista?

Lasse oli vähän ihmeissään. Tyttöystävän äkillinen paljastus oli tullut täysin yllättäen. Mitä tuollaisesta nyt oikein pitäisi ajatella? Hän oli aina pitänyt yliluonnollisia kykyjä täysin huuhaana, ja nyt Menna tuossa selitti, miten oli saanut etiäisen. Tai oikeastaan jo ties kuinka monta, sillä tämä kyky oli ilmennyt jo vuosia sitten. Mitä muuta Menna osasi? Lukea hänen ajatuksiaan? Sitä Lasse ei todellakaan halunnut. Tämä suhde oli sellaisessa vaiheessa, että Mennan ei tarvinnut tietää, mitä Lasse ajatteli silloin, kun hän ei tarkoituksella kertonut ajatuksiaan ääneen.

- Tavallaan se on kuin kangastus, Menna vastasi näyttäen mietteliäältä. - Tällä kertaa se oli jotenkin niin todellisen tuntuinen mutta silti vähän utuinen. Niin kuin se olisi tapahtunut jossain kaukana ja minä olisin seurannut sitä ulkopuolelta. Mutta eivät ne aina ole samanlaisia. Joskus ne ovat vain lyhyitä välähdyksiä, jotka katoavat, kun räpäytän silmiäni.

Lasse ei edelleenkään tiennyt, miten suhtautua asiaan, vaikka yritti kuumeisesti miettiä, oliko tässä mitään järkeä. Vai olisiko vain parempi nousta ja lähteä, sanoa, että on sopinut tapaamisen jonkun kanssa. Päästä mahdollisimman nopeasti eroon tilanteesta, joka tuntui kiusalliselta, kun siihen ei saanut mitään otetta. Mutta toisaalta Menna näytti tarvitsevan tukea, sillä etiäinen, niin kuin hän sitä nimitti, oli selvästikin saanut hänet pois tolaltaan.

- Viimeksi, kun minulla oli tällainen tunne, etiäinen toteutui eikä se ollut ollenkaan hyvä asia. Yleensä etiäisissä on vain jotain merkityksettömiä pikkujuttuja, mutta silloin viimeksi ja nyt tällä kertaa kyse on jostain isommasta. Jostain pahasta asiasta.

Menna vaikutti siltä, että asia todellakin vaivasi hänen mieltään. Niin paljon, että hänen oli pakko puhua asiasta, vaikka hän ei kuulemma yleensä näistä asioista kertonut kenellekään. Ei sen jälkeen, kun hänelle oli lapsena naurettu hänen oletettavasti vilkkaan mielikuvituksensa takia.

- Minä näin niin selvästi kaikki ne ambulanssit ja haistoin savun ja kuulin ihmisten huudot. Mutta minä en nähnyt, missä se tapahtui. Tai siis näin sen talon siinä tien varressa, mutta en minä sen perusteella osaa sanoa, mikä se paikka oli. Minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä jotain, yrittää estää sitä tapahtumasta, mutten tiedä miten.

- Niin... Hankalaa sitä varmaan olisi poliisille lähteä selittämään, pohti Lasse ääneen. - Oletko varma, että se tapahtuu todellisuudessa?

- Minusta tuntuu siltä, vastasi Menna. - Ei näistä aina tiedä, mutta tämä tuntui niin todelliselta, ja jos se sitten oikeasti tapahtuu...

Mennan lause katkesi kesken ja hän tuijotti huoneen nurkkaan. Lasse näki, miten hänen suunsa avautui ja pupillit suurenivat.

- Menna! Mitä tapahtuu? Herää! Herää!

Lasse ravisti Mennaa olkapäistä saadakseen hänet tokenemaan. Näytti siltä, kuin Menna näkisi jotain, mitä hän ei nähnyt.

Menna käänsi hitaasti katseensa kohti Lassea.

- Sinä olit siellä.
- Missä? Mitä sinä nyt oikein tarkoitat?
- Siellä, missä oli ambulansseja ja savua.

Lassea kylmäsi, kun hän tajusi, että Menna oli juuri saanut uuden etiäisen. Ilmeisesti samasta tapahtumasta kuin edellisen. Ja että sen mukaan hän joutuisi onnettomuuteen.

- Minähän olen lähdössä huomisaamuna Kuusamoon, Lasse sanoi epävarmasti. - En minä mihinkään onnettomuuteen...

Uudenvuodenlupaukset

Vuonna 2015

• Liikun enemmän. Syksyn mittaan liikkuminen on jäänyt retuperälle, kun töissäkäyminen on vienyt kaiken energian.
• Syön vähemmän suklaata ja sen sijaan vaikka enemmän hedelmiä. Ylimääräisestä energiansaannistasta voi ihan hyvin karsia.
• Pudotan painoa 3-5 kiloa. (Liittyy kahteen edelliseen kohtaan.) En ole ylipainoinen, mutta jos trendi on ylöspäin, asialle saattaisi olla hyvä tehdä jotain.
• Yritän organisoida työajan ulkopuolisen aikani hiukan paremmin enkä jätä asioita odottamaan tarkemmin määrittelemätöntä, ns. sopivaa hetkeä, joka ehkä koittaa joskus tulevaisuudessa. Jos vaikka saisi sitten jotain järkevääkin joskus tehtyä.
• Kiinnitän enemmän huomiota ulkonäkööni, erityisesti ihmisten ilmoille lähtiessä mutta myös kotona. 
• Olen sosiaalisempi vaikka ihan näön vuoksi siitäkin huolimatta, vaikka ympärillä olevien jutut eivät jaksaisi aina kiinnostaa. 
• Teen käsitöitä, askartelen, leivon yms. sen sijaan, että vain puhun siitä, miten pitäisi tehdä jotain. Tämän ei tarvitse olla päivittäistä, mutta jos edes viikoittain tartun toimeen ja nysvään jotain pientä, niin hyvä.
• Kirjoitan enemmän. En välttämättä kaikkea tähän blogiin, mutta jonnekin. Monipuolisesti ja uutta kokeillen.

Olisikohan tuossa riittävästi? Ainakin näin alkuun. Jos kaikki lupaukset on toteutettu kesään mennessä, teen uusia lupauksia loppuvuodella.

Että lycka till sitten vaan itselleni.

Mites te muut?