maanantai 28. huhtikuuta 2014

Kun ihminen on hullu

Tässä kun on koko mennyt talvi istuttu sisällä, enimmäkseen ruudun ääressä, ajattelin ryhtyä treenaamaan. Ihan omaksi iloksi ja hyvinvoinniksi, ilman sen erityisempiä tavoitteita, kun maratonin juoksemiset ja muut vastaavat hullutukset eivät ole minun heiniäni. Ajattelin asiaa ensimmäisen kerran jo muutamia viikkoja sitten, mutta ajatuksen kehittyminen tekemisen tasolle ottaa oman aikansa.

Tänään sitten kaivoin pyörän varastosta, ensimmäistä kertaa talven jälkeen, pumppusin ilmaa renkaisiin ja muutenkin totesin, että ihan vaikuttaa olevan käyttökunnossa fillari. Suunnittelin, että pyöräilen kuntokeskukseen - juu, sellaisenkin jäseneksi on tullut liityttyä uusi, terveellisempi elämä mielessä - käyn oikein ohjatulla tunnilla liikkumassa ja sitten tietenkin vielä polkaisen kotiin.

Suunnitelmassa oli virhe. Korjaan, useita virheitä.

Kilometrin verran pyörällä sotkettuani aloin muistella, että millainen se reitti onkaan. Pituus viitisen kilometriä eli senhän periaatteessa polkaisee vartissa, mutta sitten se reitin profiili. Pieni alamäki, ylämäkeä, hiukan tasaista, lisää ylämäkeä, tasaista, vielä yksi nyppylä ylöspäin ja sitten lopuksi sata metriä alamäkeä. Ei h******i! P*****e! V***u! V***u! V***u!!!

Niin... Tämä ajatus tuli ensimmäisen kerran mieleeni siinä vaiheessa, kun olin noin puolivälissä puolen kilometrin mittaista, näennäisen loivaa ylämäkeä. Pienin mahdollinen vaihde silmässä ja silti alkoi vauhti hyytyä. Viimeiset parikymmentä metriä talutin pyörää, kun muuhun en pystynyt. Seuraavan kerran jalat ottivat maahan, kun tuli vastaan se lyhyempi ja jyrkempi ylämäki. Vartin kuvitelman matka-ajasta sai unohtaa siinä vaiheessa kun vartti oli kulunut, eikä määränpää edes vielä häämöttänyt horisontissa. Perille vihdoin tultuani olin puolikuollut.

Ehdin perille juuri ennen ohjatun tunnin alkua, joten sinne saikin sitten juosta viimeiset metrit pukuhuoneesta. Ohjelmassa oli pulssinnostoliikuntaa, hyppelyä sinne tänne, ei taukoja. Herran kiitos olin onnistunut valikoimaan vain puolen tunnin rääkin. Silti en ymmärrä, mitä olin ajatellut suunnitellessani pyöräilyn päälle aerobista kuntoliikuntarääkkiä. Järkevä ihminen olisi mennyt suosiolla punttisalin puolelle, jossa saa sentään istua useimmissa laitteissa ja tehdä hommia omaan tahtiin.

Ohjatun rääkin jälkeen olin täysin raato. Raahauduin vapisevin jaloin ja naama punaisena pukuhuoneeseen, jossa havaitsin parikymppisen neitosen vilkuilevan suuntaani selvästikin miettien, pitäisikö tädille soittaa ambulanssi. Kykenin kuitenkin luomaan neitosen suuntaan "I kill you" -katseeni, joka ilmeisesti rauhoitti hänet. Tai ainakin pelotti pois töllistelemästä.

Litran vettä juotuani olin sen verran tointunut, että päätin polkaista kotiin. Kotimatka sentään oli enimmäkseen alamäkeä, joten se sujui ilman pyöräntalutusetappeja. Eikä kotinurkilla onneksi ollut saapuessani edes naapureita ulkona töllistelemässä naamaani, joka oli edelleen melko punertava.

Jaa että minäkö huonokuntoinen? Ilmeisesti sitten. Tai ainakin pitää tehdä järkevämpi suunnitelma suraavaksi liikuntakerraksi.

13 kommenttia:

  1. Raju aloitus, täytyy myöntää mutta eihän se koskaan helppoa ole pitkän liikunallisen tauon jälkeen ja helpommaksi käy mitä useampi treenikerta jää taakse.
    Hatunnoston arvoinen juttu joka tapauksessa sillä teikäläinen sentään sai ajatuksen muuttumaan teoiksi, monella kun se jää pelkästään sille pitäis ja pitäis - asteelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ollut tarkoitus aloittaa aivan näin rajusti. Tässä kävi vähän niin kuin työtapaturma huonon suunnittelun takia...

      Poista
  2. Pyöräily on todella rankkaa, jos ei ole pitkään aikaan pyöräillyt. Vuosia sitten mä pyöräilin mun pyörän pois vanhasta kodista uuteen, ehkä reilu 10 km. Ja mulla meni selkä niin jumiin, että tarvin lihasrelaxanttia yhden ainoan pyöräilymatkan jälkeen...

    Samoin toissakesänä kun jouduin pyöräileen parina päivänä yllättäen töihin, kun auto odotti kansiremppaa, niin musta tuntui, että mä kuolen. Mulla oli silloin ihan ok kunto, mutta koska en ollut pyöräillyt aikoihin, tuntui se touhu todella raskaalta. Pyöräilymatka kesti 34 minuuttia, aamulla ennen kuutta. Puolivälissä matkaa yksi järkyttävän pitkä ja jyrkkä ylämäki, en vain pystynyt polkemaan sitä kokonaan aamuhapessani. Loppumatkasta vielä viisi lyhyempää, mutta jyrkkää ylämäkeä sekä yksi todella pitkä loiva nousu. Ihan tappoa. Kun pääsin työpaikan ovella, nojasin vain pyörään ja läähätin. Kun olin vaihtanut työvaatteet ja laskeuduin rappusia alas työtilaan, jalat meinasi pettää. No, ehkä vartissa toivuin ja pystyin tekemään töitäkin. Mutta aivan kaamea kokemus oli kylmiltään pyöräillä ja vielä kiirellä töihin ennen aamukuutta. Huhhuh. Mutta kai siihenkin tottuis, jos aina pyöräilis...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se todellakin on rankkaa talven tauon jälkeen. En ole enää vuosiin pyöräillyt talvella, kun ei ole ollut pakko. Joskus muinoin opiskeluaikana pyöräily ei tuntunut missään, sama se, mikä keli tai millainen matka, vaikken todellakaan ollut missään huippukunnossa silloinkaan.

      Ylämäet ovat tappavia varsinkin silloin, kun on olevinaan kiire jonnekin.

      Poista
  3. Voi ei, Ruva B, ei saisi nauraa toisen vastoinkäymisille, mutta sä kirjoitat niin elävästi! Sitten tähän on varmaan vielä lisättävä se, että kun aloittaa pyöräilyn - vasrsinkin tuollai hevimmin niin kuin sä teit - on yleensä takalisto seuraavana päivänä ihan suhteellisen kipeä. Että oikein rauhaisaa ja leppoisaa vappua vaan sinne ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä tätä tarinaa tarvinnut edes värittää... Mutta ihme kyllä takapuoleen ei satu tänään, rääkkiä seuraavana päivänä. Syy saattaa olla satulassa, joka on erilainen kuin ennen. Ergonomisesti (?) muotoiltu.

      Poista
  4. Kyllä se siitä vähitellen:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan. Nyt pitää vain jaksaa jatkaa pyöräilyä, jotta päästään sen "vähitellen"-vaiheen yli. :P

      Poista
    2. Vinkki:
      Itse olen tuon polvivaivani takia treenannut kuntopyörällä koko talven. Muutaman kerran viikossa lenkki. Nyt kun aloitin oikealla pyörällä, niin oli muuten helpompaa kuin normikeväinä:-)

      Poista
  5. Auts. Mä olisin varmaan pyörtynyt viimeistään paluumatkalla.

    Aion aloittaa työmatkapyöräilyn hiljaksiin tässä jossain vaiheessa. Aion pyöräillä vain kauniilla säällä, sillä inhoan vesisateessa pyöräilyä yli kaiken. Viime keväänä kokeilin ensimmäistä kertaa pyörääillä tänne 14 km:n matkan ja se olikin yllättävän mukavaa, nyt oikein jo kaipaan sitä että pääsen nauttimaan kevät/kesäaamuista omassa rauhassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan minäkin olisin pyörtynyt, jos olisi pitänyt taas polkea ylämäkeen, mutta kotiin päin oli onneksi enimmäkseen alamäkeä. En minäkään nykyään enää vesisateessa lähde polkemaan, kun muitakin kulkukeinoja on.

      Poista
  6. Kun luin tätä, tunsin suurta myötätuntoa sekä vielä suurempia tuskia olemattomissa lihaksissani! Ei koskaan meikäläiselle - onneksi en edes pysty tällaiseen. En nääs pysty mihinkään....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaipa tässä pitää olla tyytyväinen, että pystyy, vaikka välillä tekee tiukkaa...

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...