lauantai 14. kesäkuuta 2014

11 totuutta

Rantakasvi heitti haasteella, ja koska sitä annettiin lupa soveltaa niin oion vähän mutkia. Alkuperäisen haasteen mukaan pitäisi kertoa 11 vapaavalintaista asiaa itsestään, mutta sen taidan skipata laiskuuksissani. Rantiksen 11 kysymykseen sen sijaan vastaan.

1. Mikä on lempikulkuvälineesi asteikolla juna, lentokone, laiva ja miksi?
Juna. Tai lentokone. Jompi kumpi näistä. Kumpi on parempi, riippuu matkan pituudesta. Juna voittaa ainakin linja-auton, koska junassa en ala voida pahoin. Siellä pystyn myös lukemaan toisin kuin linja-autossa. Laivoihin suhtaudun varauksella ja syynä on tässäkin tapauksessa pahoinvointi, joka iskee varsin äkkiä, jos alkaa keikuttaa.

2. Mitä lemmikkiä et missään nimessä ottaisi?
Ehkäpä en ottaisi käärmettä tai jotain muuta matelijaa. Lemmikki on mieluiten jonkin pehmeä ja karvainen eläin.

3. Käytkö katsomassa/auttamassa ketään vanhusta/sairasta säännöllisesti?
En tällä hetkellä asuinpaikasta johtuen. Jos asuisin muualla, jossa olisi esim. iäkkäitä sukulaisia lähiseudulla, hyvin todennäköisesti kävisin auttamassa.

4. Pysähdytkö viinalta haisevan maassa makaavan ihmisen kohdalle tarkistamaan hänen kuntonsa?
Olen pysähtynyt ja jopa soittanut apua, kun pultsari ei reagoinut puheeseen ja päässä vaikutti olevan haava. (Myönnän, etten ryhtynyt tutkimaan tarkemmin, mistä veri oli peräisin.)

5. Miten usein käyt kirjastossa?
Todella vaihtelevasti. Opiskeluprojektin aikana kävin hyvinkin säännöllisesti. Nyt kun on taas aikaa lukea muutakin, todennäköisesti alan käydä useammin etsimässä luettavaa.

6. Mitä lihaa/kalaa ostat kaupasta ja mitä siitä teet?
Ostan mitä milloinkin, useimmiten jotain edullista, ja katselen, jos jokin on tarjouksessa. Täytyy myöntää, että jauhelihaa tulee ostettua turhan usein vain sen takia, että siitä saa nopeasti kokattua jotain ruuantapaista. Kesäaikaan grillaan mielelläni, ja erityisesti silloin vaikuttaa myös miehen mielipide siihen, millaista lihaa grilliin päätyy. Mies on nirsompi kuin minä, millä on myös vaikutuksensa ostoksiini.

7. Luomu vai ei ja miksi?
Kyllä kiitos, mielellään, mutten kuitenkaan aina lähde ensisijaisesti luomua etsimään. Tässäkin tapauksessa hinnalla on vaikutusta eli jos luomu on ylikallista tavalliseen verrattuna, ostoskärryyn päätyy tavallinen tuote. Kaikenmaailman kemikaaleja saa muualtakin ihan riittävästi, vaikka söisi luomua.

8. Kiroiletko itseksesi autossa tai yksin kotona?
Joo... joskus. Mutten huvin vuoksi. Ainoastaan hyvästä syystä.

9. Mikä on sinun mielestäni hauskin ammatti?
Hauskin? Minä itse olen pohjimmiltani byrokraatti, joka tykkää pyöritellä asiakirjoja ja suunnitella ja organisoida erilaisia asioita. Onko se hauskaa? Olenko minä outo?

10. Oletko helposti johdateltavissa?
Mielestäni en. Tosin se, kuinka helposti lähden mukaan erilaisiin juttuihin, riippuu myös siitä, kuka ehdottaa, ja kuinka kiinnostunut olen ko. asiasta ylipäätään. Olen oppinut tervettä epäluuloisuutta ja harkintaa.

11. Miten usein käyt metsässä kävelemässä/hiihtämässä/sienessä/marjassa?
Nykyään turhan harvoin, ja useimmiten vain kävelemässä. Silloin kun olen asunut nykyistä parempien marja- ja erityisesti sienimaastojen äärellä, olen käynyt säännöllisemmin sadonkorjuussa.

Laiskuus jatkuu siinä määrin, etten jaksa keksiä uusia kysymyksiä, enkä siten myöskään haasta ketään.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Arki-illan ajanvietettä

Bee: Hei kuule, voisit sä tehdä jotain tälle pistorasialle? Se roikkuu.
Siippa: Miten niin roikkuu?
B: Se on niinku jotenkin irronnut seinästä.
S: Toihan on hengenvaarallinen. Et kai sä ole käyttänyt sitä?
B: Noo... Aina joskus, kun tässä lähellä ei ole muita pistorasioita.
S: Ei näiden kanssa kuule parane leikkiä!
B: No sitten olis varmaan parempi, että joku korjaisi sen.
S: Missä meidän ruuvimeisselit on? Aina hukassa...
B: Ne on työkalupakissa ja se on... Äh, et sä sitä kuitenkaan löydä. Mä haen. Millainen meisseli?
S: Ristipää. Aika pieni.
B palaa hetken kuluttua ristipäämeisselin kanssa.
S: Ei tollasta kun tasapäinen!
B: Äsken sanoit, että ristipää.
S: Niin mut sit mä katsoin tarkemmin.
B: Näyttää siihen kyllä ristipääkin sopivan. Kokeile nyt tällä ensin.
S ruuvaa ruuveja tiukempaan.
S: Ei kyllä tää pitää sittenkin ottaa irti.
S ryhtyy ruuvaamaan ruuveja auki ja yrittää sitten vetää pistorasian kokonaan irti seinästä.
B: Pitäis varmaan laittaa pääkytkimestä virrat pois, ennen kuin sä teet mitään enempää.
S: Miksi?
B: Ettet saa sähköiskua, kun tunget sormiasi sinne pistorasian taakse.
S: Ei tästä mitään sähköiskua saa. En mä koske mihinkään, missä on sähkö.
B: No kiva tietää... Mutta mä silti olen sitä mieltä, että tässä vaiheessa vois ne sähköt kytkeä pois päältä.
S: Ei tarvi!
B: Tiedät sä muuten, mitä sä olet tekemässä?
S: Hrmph... Ei tää nyt lähde edes irti. Pidä tätä rasiaa paikallaan, kun mä ruuvaan sen taas kiinni.
S ruuvaa...
B: Nyt se on muuten vielä enemmän irrallaan seinästä kuin aikaisemmin.
S: Miten niin?
B: Ennen se pysyi jotenkin seinässä kiinni, kun sen painoi paikalleen, mutta nyt se on millin irrallaan eikä mene lähemmäs.
S: Mä en ymmärrä, miten sen saa pysymään paikallaan, kun ei nää ruuvit pidä sitä yhtään. Kuuluuko se liimata seinään vai mitä?
B: Kuule mä en vaan tiedä, kun en ole tommosten kanssa leikkinyt.
S: Sähkömieskö tässä pitää kutsua?
B: Enpä ota kantaa siihenkään. Veikkaisin, että pistorasian saa kiinnittää seinään ilman mitään sähkärin papereita, mutta jos se ei onnistu, niin enpä sitten tiedä...
S siirtyy netin ääreen.
S: Mä vähän mietin nyt tätä...
B: Kiva, mutta mitäs tolle pistorasialle ihan käytännössä tehdään? Ei sitä noinkaan voi jättää olemaan.
S: Joojoo... Mä katson sitä jossain vaiheessa.
B katselee ympärilleen kodinkoneen pistoke kädessään.
S: Älä vaan koske siihen pistorasiaan. Se on hengenvaarallinen!

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Rytmihäiriö

Vaikkei aamulla tarvitse lähteä töihin ja sen tähden herätä kukonlaulun aikaan, olisi kuitenkin syytä pitää päivä päivänä ja yö yönä. Näin olen ajatellut ja varsin hyvin toteuttanutkin ajatusta. Arkiaamuina soi jopa kello, jotten pääse epähuomiossa vetelemään sikeitä iltapäivän puolelle. Niin kuin minulla muka sellaista taipumusta olisi...

Rehellisesti sanottuna olen aamu-uninen ja parhaassa työvireessä vasta iltapäivällä, mutta vanhemmiten - tämä on varmaan vanhenemisen ensi merkkejä - olen alkanut heräillä aikaisin aamulla ihan itselläni. Siis aikaisin minun mittapuuni mukaan. Kukko on kyllä varmaan kiekaissut jo paljon aikaisemmin.

Eilen kävi jonkinlainen työtapaturma, kun heräsin klo 13.15, mikä on minun nykyisellä mittapuullani todella myöhään. En ollut valvonut aamunsarastukseen, vaan olin nukkunut täydet 12 tuntia. Olisin nukkunut pidempäänkin, jollen olisi nähnyt unta, että pitää päästä vessaan. Se herätti, kun oli niin todentuntuinen uni.

Normaalisti ilman herätyskelloa en nuku 8-9 tuntia pidempään, ja yleensä kesäaikaan valo, joka tunkee makuuhuoneeseen verhojen välistä, herättää minut hyvissä ajoin. Paitsi eilen.

Miehellä on kyky nukkua vaikka iltaan, ellei mikään erityinen häiriötekijä, kuten melu tai nälkä, herätä häntä. Tuskin tarvitsee erikseen mainita, että siinä vaiheessa kun minä avasin silmäni, mies veteli edelleen hirsiä minkään häiritsemättä viaton ilme naamallaan. Siipastani täytyy sanoa, että vaikka mies valveilla ollessaan kuinka yrittäisi näyttää viattomalta, hän ei ikinä kykene yhtä täydelliseen suoritukseen kuin nukkuessaan.

Enivei... Siinä se sunnuntaipäivä sitten oikeastaan menikin, nukkuessa ja sen jälkeen miettiessä, miten saisi päivärytmin kohdalleen. Sekään ei ole nykyään enää yhtä helppoa kuin joskus parikymppisenä. Jos on herännyt iltapäivän puolella, uni ei todellakaan tule saman vuorokauden puolella. Herätyskello aamulla ei myöskään ole sataprosenttisen tehokas, jos minnekään ei ole pakko lähteä. Eikä asiaa todellakaan auta se, että mies on yökukkuja ja aamunukkuja, jolla viikon aluksi oli etätyöpäivä eli ei tarvetta herätä aikaisin.

Nyt ollaan melkein säädyllisessä vuorokausirytmissä, mutta hiukan vielä pitäisi pingottaa. Tarvitsen uuden työpaikan hetimiten. Muuten menee sisäinen kello sekaisin.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Oloneuvoksetar

Niin, jos en ole sattunut vielä mainitsemaan, niin meikäläinen on nykyään virallisesti työtön työnhakija. Nyrkkipaja otti ja keikahti siinä määrin, että aika moni työntekijä tipahti yli laidan. Ihan konkurssiin asti se ei vielä ole mennyt, on siellä edelleenkin muutama ihminen pitämässä kulisseja pystyssä, mutta kuulemma tekemisen puute on melkoinen. Ja täytyy sanoa, että viimeiset ajat, jotka siellä vietin, olivat kyllä niin erinomaisen tylsiä juurikin sen tekemisen puutteen takia, että harvemmin on yhtä pahaa pitkästymistä tullut vastaan. Toki sitä saattoi yrittää lieventää työpaikkailmoituksia etsimällä.

En tämä mikään suuri yllätys ollut kenellekään paitsi ehkä nyrkkipajan omistaja-johdolle, joka suoraan sanottuna (riittävän pitkäaikaisen havainnointini mukaan) leijailee bisnesvisioineen jossain ihan eri sfääreissä kuin ne ihmiset, jotka näkevät todellisuuden asiakkaiden kautta. Jos toiminta perustuu tuotteisiin, jotka eivät millään tavalla ole välttämättömiä kenellekään ja vastaavia tuotteita saa muualtakin, todennäköisesti jopa halvemmalla, niin niistähän ihmiset alkavat ensimmäisenä säästää. Voisin sanoa muutaman muunkin sanan, mutta olkoon...

Juu, tiedän kyllä, että bisnesideaansa pitää uskoa, jos haluaa sen menestyvän, mutta asiakaskentän tarpeiden ja toiveiden kuunteleminen saattaa myös olla hyväksi. "Me nyt omissa pienissä päissämme ajateltiin, että te asiakkaan haluatte ostaa tämän ylihintaisen hilavitkuttimen" ei ehkä anna riittäviä menestyksen eväitä.

No, tulipa nyt kuitenkin vielä sanottua tämäkin. Mutta loppukommenttina vielä totean, että nyrkkipajan ongelmat eivät enää vähimmässäkään määrin ole minun ongelmiani. Ja hyvä niin.

Uusia haasteita etsimässä siis, kuten asian voi kauniisti ilmaista. Olen suunnannut katseeni ihan toisenlaisiin työnantajiin ja päättänyt unohtaa nyrkkipajan tapaiset puljut. Sen sijaan lähitienoon broilerikasvattamot houkuttelevat. Niillä riittää markkinoita vähän huonompinakin aikoina. Ihmisillä on tietyt perustarpeet.

Nyt sitten on vain markkinoitava itseään ja omaa erinomaisuuttaan sekä broilerinkasvatuksen asiantuntemustaan.

P.S. Jotta en nyt saman tien joudu eläinsuojelijoiden elävältä syömäksi, totean että broilerikasvattamo on sellainen vain lainausmerkeissä. Fiksummat lukijat varmaankin ymmärsivät tämän ilman selityksiäkin.

tiistai 27. toukokuuta 2014

Kissanhoidollinen haaste

Vanhempi kissoista sai lääkekuurin, tarkkaan ottaen pillerikuurin. Jos tämä troppi tehoaa, kissa syö pillereitä koko loppuikänsä eli toivottavasti usean vuoden ajan.

Sillä aikaa, kun odotettiin pillerien saapumista paikalliseen apteekkiin, minä valmistauduin pillerin antoon sekä henkisesti että fyysisesti. Olen joskus yrittänyt antaa kyseiselle pikkupedolle pillereitä, mutta silloin jouduin luovuttamaan, kun homma ei yksinkertaisesti onnistunut millään ilveellä, ja palaamaan eläinlääkärin pakeille kyselemään vaihtoehtoja. Tällä kertaa jouduin valitettavasti toteamaan pillerin ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi kahden kissan taloudessa.

Aloitin henkisen valmistautumisen googlaamalla ohjeita pillerin annosta kissalle. Ja niitähän löytyi ja myös videoiden muodossa. Ilmeisesti niille on kysyntää. Muutamat ohjeet luettuani ja pari videota katsottuani totesin niiden olevan täysin epärealistisia. Esimerkiksi videossa esiintyvä kissa nökötti rauhallisesti eläinlääkärin hoitopöydällä eikä ollut moksiskaan, vaikka sen suu avattiin ja sinne työnnettiin pilleri. Kissa ei inahtanutkaan. Joko kyseistä kissaa oli koulutettu tätä esitystä varten pennusta lähtien tai sitten se oli lievästi rauhoitettu. Meillä ei nimittäin toimenpide todellakaan onnistu noin helposti, ei kummankaan kissan kohdalla. Joissakin ohjeissa kissaa luonnehdittiin hoitovastaiseksi, ja sellaiseen tekstinkohtaan sopisi kuvitukseksi meidän vanhempi kissamme, juurikin tämä lääkittävä, esittelemässä sähinän kera purukalustoaan ja kynsiään hoitajalle.

Katsoin myös fyysisen valmistautumisen tarpeelliseksi, jotta käynti ihmislääkärillä ei ole välttämätön pillerin annon jälkeen. Nahkahanskat, asianmukaiset vaatteet (pitkät hihat ja lahkeet), sopivan kokoinen pyyhe kissan hallinnassa pitämiseen. Googlaus toi esille myös pilleriruiskun, ja koska minähän en tunge sormeani lihansyöjäpedon suuhun, jos vaihtoehtoja on, hankin sellaisenkin.  

Ensimmäisen pillerin anto oli opettelua, kun etsin oikeaa tekniikkaa pilleriruiskun ujuttamiseksi riittävän syvälle kissan kitaan. Kissa ei tykännyt. Muutaman yrityksen ja erehdyksen jälkeen onnistuin. Seuraavana päivänä homma hoitui heti ensi yrittämällä ilmeisesti sen takia, että kissa oli niin järkyttynyt siitä, että häntä jo toistamiseen lääkittiin vastoin tahtoaan. Kolmannella kerralla kissa oli valmistautunut vastarintaan heti alusta lähtien ja yrityksiä tarvittiin useampia. Siitä eteenpäin lääkintä on sujunut melko hyvin, kunnes tänään tuli taas ongelmia.

Pyydystin kissan, joka heti pyyhkeen nähdessään alkoi sähistä. Suun auki saaminen ja pilleriruiskun sisään työntäminen oli tavallista hankalampaa, kun kissa rimpuili vastaan. Kaksi kertaa se tipautti pillerin ulos saman tien. Kolmannella kerralla luulin jo onnistuneeni, kunnes huomasin jonkin pienen valkoisen pallukan toisen kissan turkissa. Pilleri. Miten se sinne oli päätynyt? Pyydystin taas ulko-ovelle jo ehtineen kissan, joka alkoi olla niin ärsyyntynyt, että sen paikallaan pitäminenkään ei enää onnistunut. Katsoin parhaaksi päästää kissa irti, ja se juoksi jonnekin piiloon.

Pakollinen erätauko. Pehmennyt pilleri roskiin ja uusi valmiiksi pilleriruiskuun odottamaan.

Puolen tunnin kuluttua kissa ilmestyi keittiöön. En nimittäin ollut kierouksissani antanut sille ruokaa ennen pillerin antoa, joten nälkä ilmeisesti pakotti sen esille piilostaan. Eikä se nähtävästi enää odottanut joutuvansa pakkotoimien kohteeksi. Kissa pyyhkeeseen, pilleri suuhun ja vähän vettä perään varmistamaan, että se todellakin nielaisee pillerin.

Tätä sitten pitäisi jatkaa päivittäin oletettavasti muutaman vuoden ajan. Uskon, että kissa vähitellen tottuu lääkitsemiseen ja omakin tekniikkani kehittyy niin, että sirkusesitykset eivät toistu kovin usein. 

Nyt pitäisi vielä opettaa mies antamaan kissalle pilleri niiden päivien varalta, jolloin olen itse estynyt. Se saattaa olla hankalampaa. 

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Valivalivali... ja syvä huokaus päälle

Piti oikein tarkistaa, että milloin olen viimeksi käynyt täällä blogissa kääntymässä. Sen verran oli jo pölyä kertynyt, että on taas aika puhaltaa pahimmat pois. Saamaton olotila jatkuu vaikka koko ajan yritän tehdä kaikenlaista. Enkä pelkästään yritä, sillä silmin havaittavaa tulostakin syntyy, mutta blogi on jäänyt taas tuuliajolle ja roskaajatkin näyttävät löytäneen takaisin, vaikka juuri jossain hehkutin, miten olin saanut ne karkotettua.

Takapiha vie taas aikaa ja energiaa, vaikka siellä ei periaatteessa pitäisi olla mitään isompaa projektia odottamassa. Silti saan huomattavan paljon aikaa kulumaan siihen, että asetun kohtaan, josta näen koko komeuden, ja ryhdyn visioimaan. Puskaa sinne, kukkaa tänne... Ei ehkä kuitenkaan lisäpuskia, mutta jotain maanpeittokasvia pariin ongelmakohtaan. Vai pitäisikö ongelma peittää mullalla ja heitellä ruohonsiemeniä päälle? Välillä käyn poimimassa muutaman kotilon ja etanan ja lähetän ne nilviäisten taivaaseen.

Mennäviikolla tein huomioita naapuruston takapihoista sen verran kuin on mahdollista menemättä varsinaisesti kenenkään tontille tallustelemaan. Yhteen pihaan tuotiin jo viime syksynä minikaivuri, joka muutaman kauhallisen ehti kaivaa ennen kuin se jätettiin koko talveksi seisomaan sinne kuopan ja multakasan viereen. Nyt minikaivuri on viety pois, mutta projekti - mikä ikinä se sitten onkaan - ei näytä edenneen syksyn tilanteesta minnekään suuntaan. Mielenkiinnolla odotan, aikooko kyseisen pihan haltija perustaa jonkinlaisen mutalammikon takapihalleen vai mistä on kysymys.

Erään päivän sade innosti parikin naapuruston asukasta parturoimaan pihansa heinikkoa, joka oli jo ihan sen korkuista, että se olisi oikeastaan kannattanut leikata vaikkapa viikatteella. Toinen surruutteli ruohonleikkurilla edestakaisin märkää heinikkoa sateen aikana, toinen heti sen jälkeen. Ensin mainitun ruohonleikkuri taisi tehdä lakon jossakin vaiheessa, kun kyseisen heinikon yllä alkoi leijailla mustaa savua. Ihan kiva, että ihmiset vihdoin ja viimein havahtuvat ja alkavat siistiä pihojaan, mutta luulisi märän, ylipitkäksi päässeen ruohon leikkaamisen olevan vähän turhan vaivalloista. Eikö ihmisillä ole maalaisjärkeä, joka sanoisi, että kuivan heinikon leikkaaminen olisi helpompaa? Ja toisaalta heinäpeltoon tepsisi todennäköisesti siimaleikkuri tavallista ruohonleikkuria paremmin.

Itse asiassa kaikki edellämainitut tapaukset ovat yhden ja saman rivitalon takapihoja. Muuten tässä lähinaapurustossa ihmiset näyttävät pitävän pihansa jonkinlaisessa kuosissa, mutta tuossa talossa on ilmeisesti päässyt valloilleen kollektiivinen piittaamattomuus. Periaatteessa varmaan on ihan itse kunkin oma asia, miten takapihaansa hoitaa, mutta toisaalta heinäpellon kasvattaminen takapihalla ei minun mielestäni ole kovin fiksua ja huomaavaista naapurustoa kohtaan. Esimerkiksi ne kotilot, joita vastaan kaikki kotipuutarhurit sotivat, todennäköisesti sikiävät erityisesti näillä hunningolle jätetyillä pihoilla ja mönkivät sieltä syömään lähistön puutarhakasveja. Eikä naapuripihojen joutomaa varmaan ole mikään iso plussa, jos joku haluaa myydä asuntonsa ja toivoo naapuruston näyttävän parhaat puolensa mahdollisille ostajille.

Edellä olevan kirjoitettuani voin ilmeisesti todeta, että minulla on nykyään liikaa aikaa, kun ehdin tarkkailla naapurien tekemisiä ja tekemättä jättämisiä näinkin tarkasti jopa keskellä viikkoa.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Déjà-vu

Olen jatkanut pyöräilyä edellisen postauksen jälkeen, ja sen kertaisesta kokemuksesta viisastuneena alkanut varata enemmän aikaa polkemiseen, jos perillä pitää olla määräaikaan mennessä. Kun ei tarvitse polkea kieli vyön alla, olo ei ole aivan niin kamala, mutta ei kunto viikossa niin paljon kohene, ettei ponnistus tuntuisi missään.

Yhtenä päivänä, edelleen hieman veren maku suussa, tuli tunne, että olen kokenut tämän ennenkin. Siis déjà-vu, mutta muistin sitten saman tien, mistä tuttuuden tunne oli peräisin. Samanlaisen olotilan olen kokenut x vuotta sitten, kun juoksin maastopukuun ja taisteluvarustukseen sonnustautuneena pitkin länsisuomalaista kangasmetsää. Silloin kyllä aloituskunto oli taatusti parempi kuin tällä hetkellä, mutta toisaalta olosuhteetkin olivat vaativammat kuin pyörällä polkiessa. Vaikka kuinka olisi ylämäkipyöräilystä kyse.

Alokasaika oli yhtä paikasta toiseen juoksemista, ja yleensä kantamuksena oli noin kymmenen kilon verran erilaisia sotilaallisia tarvekaluja. Kun ottaa huomioon, että esimerkiksi taisteluvyötä eli tietynlaista "liiviä", jossa varusteet kivääriä lukuunottamatta kulkevat kätevästi mukana, ei ole suunniteltu keskimittaiselle naiselle (vaan keskimittaiselle miehelle), jolloin sen ei tukeudu vyötärölle vaan lantiolle eli täysin väärään kohtaan, voisi sanoa vaikkapa, että ergonomia ei ole aivan kohdallaan. Oman lisänsä juoksemiseen toi myös mainittu kangasmaasto, jossa vauhtia ei ollut tarkoitus hidastaa silloinkaan, kun reitille sattui pehmeää hiekkaa. Ja tätä treenia jatkui noin kaksi kuukautta.

Eihän tuollaista liikuntaa kukaan tervejärkinen ihminen siviilissä harrasta, eikä siihen oikein ole mahdollisuuksiakaan kenelläkään taviksella. Mutta jos selvisin siitä hengissä, ja alokasajan lopulla koko homma tuntui jo huomattavasti helpommalta, niin eiköhän tämä pieni ja kevyt pyöräilyhaastekin tästä ala sujua ennen pitkää. Pitää vain toivoa vähäsateista kesää, sillä millään ihan kamalla koiranilmalla ei enää tässä iässä viitsi lähteä pyöräilemään, jos ei ole pakko.

No niin... Menipä vaihteeksi nuoruuden muisteluksi, mutta näitähän sattuu.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...