Anteeksi...

...mutta saisinko huomionne, Rantakasvi ja Marjaana? Osallistun keväänetenemiskilpailuun tällä kuvalla tulppaanipenkistäni. Kuva on otettu tänään. Jos ei mitään yllättävää takapakkia tule, kukat alkanevat aueta tuota pikaa. Nämä tulppaanit ovat lämpimällä seinustalla ja toisella puolella taloa, varjossa, ollaan vielä aika kaukana tästä tilanteesta. 

Edelleen ihmettelen, mitä on tapahtunut krookuksille, joita on tässä samalla seinustalla. Niiden pitäisi kukkia ennen tulppaaneja, mutta tänä keväänä ei ole näkynyt vielä mitään. Kun suurennuslasin kanssa tutkin maata, sieltä löytyi kolme, noin puolen sentin mittaista versoa, jotka vaikuttivat krookuksilta. Niitä pitäisi olla paljon enemmän...

Raparperikin tunkee vähitellen ylös maasta, mutta koska sekin on siellä varjopuolella, piirakka-aineksia pitää odotella vielä jonkin aikaa.

Riski

Marja-Leena klikkasi itsensä deittipalvelun sivulle. Hän oli aina välillä käynyt katselemassa tarjontaa, mutta ei ollut vielä tohtinut mennä niin pitkälle, että olisi lähettänyt viestiä kenellekään tai peräti luonut omaa profiilia. Mutta nyt! Nyt hänellä oli viinilasi käden ulottuvilla siltä varalta, että tarvittaisiin rohkaisua. Jos aivan totta puhutaan, niin kyseessä oli jo kolmas lasillinen, ja Marja-Leena tunsi, miten veri oli alkanut kiertää ja ajatuskin otti ilmaa siipien alle.

Ensin piti luoda oma profiili. Alku meni sujuvasti, kun Marja-Leena vastasi helppoihin peruskysymyksiin. Nainen, 48 vuotta, 166 cm, normaalivartaloinen (no olen minä!), tummat hiukset, naimaton, ei lapsia, Varsinais-Suomi, opistoasteen koulutus, työssäkäyvä, harrastaa lukemista, teatterissa käyntiä, matkustelua (ei kai tästä tule liian kultturellia kuvaa?), jääkiekon katselua (vähän kevennystä...). Sitten tulivatkin ne hankalat kysymykset eli millaista miestä ollaan etsimässä. Niin, se mies pitää myös muistaa rastittaa, ettei tule vääränlaisia yhteydenottoja.

Marja-Leena otti kädet pois näppäimiltä ja kurotti ottamaan viinilasin. Hän maistoi lasista ja mietti, mitä kirjoittaisi toivomuksistaan miehen suhteen. Välillä tuntui siltä, että mies kuin mies kävisi, mutta tarkemmin ajatellen olihan sillä kuitenkin jonkin verran väliä, millainen se mies olisi. Ei hän nyt mitä tahansa huolisi. Vuosien varrella oli nähty jos jonkinlaista miesystävää, ja jos Marja-Leena jotain oli oppinut, niin sen, että jonkinlaiset reunaehdot oli hyvä asettaa. Pikaihastuksissa oli se vika, että niistä alkoi ennen pitkää paljastua kaikenlaista sellaista, joka ei sopinut omiin kuvioihin, vaikka ensivaikutelma oli vetäissyt jalat alta. Kyllä tiettyjen perusasioiden pitäisi olla kunnossa ja se oli parasta tehdä selväksi saman tien.

Siispä miehen piti olla 180 cm ja normaalivartaloinen, hiustenvärillä ei väliä, mutta hiukset sai kyllä mielellään olla. Tällaiset perusjutut oli helppo määritellä. Mutta lisää kriteerejä tarvittiin. Työssäkäyvä. Jonkinlainen koulutus, no laitetaan vaikka vähintään opistoaste. Naimaton, eronnut, leski - kai nämä kaikki vaihtoehdot kelpasivat. Tosin jokaisessa oli tietyt epäilyttävät puolensa, mutta kaipa niitä sitten piti karsia muilla perusteilla, kun sinne asti päästiin. Lapseton, ehdottomasti. Miksikään äitipuoleksi ei ollut tarkoitus ryhtyä. Tai mummopuoleksi, vielä pahempaa. Ja muutenkin oli parempi, ettei tarvinnut kilpailla huomiosta miehen jälkeläisten kanssa. Ne saattoivat olla aika pirullista porukkaa, sen oli Marja-Leena huomannut.

Mutta sitten tähän sai vielä kirjoittaa vapaamuotoisesti jotakin. Marja-Leena pysähtyi miettimään, mikä miehessä oli tärkeää ja häneen vetoavaa. Sellaista, joka vielä puuttui hänen tähän asti kirjaamistaan toivomuksista. Hän otti taas kulauksen viinilasista, antoi viini maun täyttää suunsa ja harkitsi.

Riski mies, joka näyttää mieheltä ja käyttäytyy kuin mies. Siinä se oli tiivistettynä.

Ihme

Saako ihmeit tilat jostai, jos semmosil olis tarvet? Joskus, tai no, viime aikoin aika usseinki o ollu semmone olo, et jottai asioit tarttis saar kuntoo, mut sit ko sitä sit miättii, et millai ne sais kuntoo, ni tuntuu silt, et tarvittas ihme. Tai mikä ettei vaik usseempiki. Meinaa vaa, et tulis sit kaikki asiat kerral kuntoo, eikä sillai tipottai, et yks o hyvi ja kaikki muut o huanosti.

Emmää kyl itte ol mikkää ihmeiretekijä. Ko mää nimittäi ymmärrä se ihmee sillai, et jottai tapahtuu vähä niinko sattumalt. Tai emmää tiär, onk se sattuma oikee ilmaus, mut kumminki sillai, et se ihme ei ny varsinaisesti ol minkää iso tyäuraka tulos. Jos paljo töit tekemäl saaraa jottai aikaseks, ni se on kyl sit iha se tyä ansioo eikä mikkää ihme. Mää ole itte koittanu muuttaa asioit iha sillai itte tekemäl, enkä ol istunu ja orottanu ihmet (no kyl mää joskus sitäki ole koittanut, jos iha rehellissii ollaa), mukko ei sekkää oikei tunnu toimiva.

Emmää sit tiär, et tarttisko mu ruvet kyselemmää ohjeit joltai semmoselt, ko ihmeist jottai tiätää. Mut mist semmose ihmise sit löytäs? Sen mää kyl tiärä, et esimerkiks katoliset pyhimykset tiätää, millai ihmeit tehrää. Pyhimykseks ei eres pääs, jos ei ossaa sitä hommaa. Niis o vaa se huano puali, et ne pakkaa kaikki olemaa kualleit, et o vähä vaikee kyssyy niilt mittää, ko emmää ossaa kualleitte kans jutel. Tiätenki vois esittää toivomukse, et jos joku haluis tehr pari ihmet vähä niinko tilauksest, mut mää vähä eppäile, mahtasko sekkää onnistuu. Minust nimittäi tuntuu, et siin tapaukses minu itteni tarttis uskoo siihe ihmeesee, mut mää ole kyl vähä skeptine.

Aukio

Nainen istui metrossa opaskirjaa lukien ja seurasi samalla matkan etenemistä asemalta toiselle. Joka puolella ympärillä oli mustatukkaisia ihmisiä, joista toiset vilkuilivat häntä, eurooppalaista, uteliaasti. Olihan täällä turisteihin totuttu, mutta tähän miljoonakaupunkiin muutama kymmenenkin tuhatta turistia hukkui kuin pisara mereen.

Metrojuna alkoi taas hidastaa aseman lähestyessä. Nainen yritti kuunnella kuulutusta ja erottikin aseman nimen, Tiananmen. Nyt oli aika jäädä pois. Hän tunki itsensä ihmisjoukon mukana ulos vaunusta ja ylös portaita kohti maanpintaa. Ulos päästyään nainen katsoi karttaa ja vertasi sitä ympärillä olevaan katunäkymään, arvioi ilmansuunnat auringon perusteella ja lähti suunnistamaan kohti aukiota.

Viiden minuutin kävelyn jälkeen häneen eteensä aukeni Tiananmenin aukio, Taivaallisen rauhan aukio. Se oli suuri, riittävän suuri valtiollisiin paraateihin, joissa suurvalta esitteli voimaansa. Nainen käveli aukion keskelle tunnustellakseen sen mittasuhteita. Hän katseli amerikkalaista turistiryhmää farkkuineen, valkoisine lenkkareineen ja kameroineen, joka valui aukion poikki toistellen "oh my God". Vaikka turisteja oli paljon, kiinalaisia oli aukiolla silti enemmän. Aukion yllä näkyi leijoja, joiden lennättäjät seisoivat naru käsissään keskittyneenä pitämään ne ilmassa.

Nainen katsoi Kielletyn kaupungin suuntaan. Siinä se nyt oli. Muuri ja Taivaallisen rauhan portti ja Maon kuva, jotka hän oli nähnyt niin monta kertaa lehtien kuvissa ja televisiossa. Kielletty kaupunki sai kuitenkin odottaa vielä, sillä hänellä oli ensin muita suunnitelmia. Hän kääntyi ja alkoi kävellä kohti aukion vastakkaista laitaa ja Maon mausoleumia.

Lähestyessään mausoleumia nainen näki ihmispaljouden, joka liikkui jonoissa kohti sisäänkäyntiä. Hän katseli ympärilleen ja huomasi aukion sivulla rakennuksen, jonka täytyi olla opaskirjan mainitsema tavarasäilytys. Mausoleumiin ei saanut viedä laukkuja. Nainen kaivoi repustaan rahapussin ja kameran ja tunki ne taskuihinsa. Kameratkin olivat kiellettyjä, mutta hän ei halunnut jättää omaansa reppuun vaan toivoi, ettei ihmisiä sentään tarkastettaisi kiellettyjen esineiden varalta. Hän ojensi reppunsa luukusta sisään ja sai kuitin. Seuraavana jonossa oleva työnsi jo häntä sivuun.

Nainen käveli kohti mausoleumin sivulla olevia jonomuodostelmia katsellen paikkaa, johon hän voisi asettua. Muita turisteja ei näkynyt missään ja kiinalaiset näyttivät asettuvan jonkin jonon hännille tai pujahtavan jonottavien ihmisten väliin. Nainen valitsi oman jononsa ja alkoi kävellä sen mukana eteenpäin. Jono liikkui melko nopeasti ja saavutti tuota pikaa mausoleumin edustan ja ylös johtavat portaat, joilla oli kaupustelijoita myymässä kirjasia. "Mao manual", huusi yksi kaupustelijoista ulkomaalaisen huomatessaan ja ojensi häntä kohti Maon kuvalla varustettua esitettä. Nainen kohotti kätensä torjuvasti.

Jono eteni kohti ovea ja vartijat paimensivat ihmisiä pysymään liikkeessä. Mausoleumin eteishuoneessa oli suuri Maon patsas, jonka eteen muutamat kiinalaiset juoksivat viemään kukkia ja kumartamaan kämmenet yhteen painettuina, ennen kuin palasivat nopeasti jonoon. Aivan samanlaista käytöstä nainen oli nähnyt buddhalaistemppelissä. Jono liikkui tiukkailmeisten vartijoiden ohjaamana sisempään huoneeseen, jossa puhemies Maon balsamoitu ruumis makasi lasikaapissa. Sen kasvot olivat kelmeät ja näyttivät naisen mielestä muoviselta. Ihmisten virta kulki katkeamattomana lasikaapin ohi.

Muutaman sekunnin kuluttua nainen oli taas ulkona, mausoleumin takapuolella. Hän nouti reppunsa tavarasäilytyksestä ja tarkasti sisällön. Kaikki oli tallella. Nainen katsoi kelloaan. Kaksikymmentä minuuttia. Tämä nähtävyys oli katsottu nopeasti. Hän heitti repun selkäänsä, suuntasi uudelleen aukiolle ja käveli rauhallisesti sen yli kohti Kiellettyä kaupunkia.

Lovea ja musiikkia

Peppone jakoi rakkautta ja pieni palanen siitä päätyi myös minulle. Kiitos! Jos joku ei vielä tunne Hänen Pyhyyttään, apotti Pepponea, kehotan viipymättä klikkaamaan itsensä Luostarin portille ja astumaan rohkeasti sisään.


I love your blog – tunnustuksen säännöt:

• Kopioi post it-lappu blogiisi.
• Kiitä linkin kera bloggaajaa joka tunnustuksen myönsi.
• Anna tunnustus viidelle suosikkibloggaajallesi ja kerro heille siitä kommentilla.
• Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta vaikka se onkin kerrottu post it-lapulla ja toivo että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Lukulistani ei ole edelleenkään kovin pitkä, joten annan lovea tällä kertaa eteenpäin vain kahdelle bloggaajalle. Marjaana ja Rantakasvi, olkaa hyvät!


Lovesta päästäänkin sitten sopivasti love metalin kautta eiliseen päivän sanaan musiikki.

Kuvittele mielessäsi seuraava:

On helmikuu ja olet Lapissa, kello on viisi aamulla ja on pimeää. Istut maastokuorma-auton hytissä yhdessä kuljettajan ja parin muun ihmisen kanssa. Kuljettaja ajaa kovaa vauhtia kapeaa tietä, jonka molemmin puolin on korkeat lumivallit. Auton valot pyyhkivät tietä, mutta valokeilan ulkopuolella näkyy vain lunta ja pimeyttä. Kuljettaja on laittanut CD:n soittimeen. Kukaan ei puhu mitään, kuuluu vain täysillä oleva musiikki.

Tämä

Rintaneula

Päivän sana on rintaneula, ja ryhdyin miettimään, mitä rintaneuloja mahdollisesti olen joskus käyttänyt. Sellaisia kyllä löytyy laatikoista joitakin, mutta eipä niitä oikeastaan ole koskaan tullut käytettyä kuin aivan satunnaisesti. Rintakoru on jotenkin hankala. Se vaatii sopivan vaatteen ja sellaisia vaatteita minulla ei juurikaan taida olla.

Sitten keksin kaivaa esille aarrearkun, jossa ei ole koruja vaan muunlaisia muistoja. Esitelläänpä niistä nämä rinnassa pidettävät, joita todellakin olen käyttänyt aikanaan. Silloin, kun oli niihin sopiva asukin.

Armeijaa edeltävässä elämässäni en ollut koskaan harrastanut vapaaehtoisesti minkäänlaista urheilua. Jotain lievästi liikunnallisia harrastuksia minulla kyllä oli ollut, mutta varsinaisen motivaation liikkumiseen sain vasta, kun oli selkeä tavoite: pitää pysyä mukana miesten vauhdissa. Juoksin koko palvelukseenastumista edeltävän vuoden niin säännöllisesti ja tunnollisesti, että tuloksia syntyi. Palvelusajan ensimmäisessä Cooperin testissä tuli siihenastisen elämäni paras tulos, jonkin verran päälle 2400 m, joka entiselle liikunnan vieroksujalle oli suorastaan loistava. Sillä tuloksella sai hopeisen juoksumerkin lomapuvun rintapieleen laitettavaksi.

Peruskoulutuskaudella harjoitellaan sotilaan perustaitoja kuten aseen käsittelyä ja ampumista. Ensin on kuivaharjoittelua ilman ammuksia ja kun tietyt rutiinit on opittu, siirrytään ampumaradalle ampumaan tauluihin. Ampumataitoa testataan palveluksen aikana muutaman kerran, ja ampumataitotestin tuloksen perusteella voi saada vaikkapa tällaisen hopeisen ampumamerkin. Ampumaradalla suoritettavissa kouluammunnoissa en ollut aivan parhaimmillani. Olin keskinkertainen, en huono enkä hyvä. Sen sijaan taisteluammunnoissa, joissa ammutaan maastossa eri etäisyyksillä esiin ponnahtaviin maalilaitteisiin, pääsin sitten loistamaan.

Peruskoulutuskauden eli alokasajan jälkeen varusmiehet saavat omaan aselajiinsa erikoistuvaa koulutusta. Johtajakoulutukseen valitut aloittavat aliupseerikurssin, jossa opiskellaan sekä johtamista ja kouluttamista että omaa erikoisalaa. Aliupseerikurssi kestää vajaat neljä kuukautta ja sisältää sekä koulun penkillä istumista ja teorian opiskelua että käytännön harjoituksia maastossa. Myös kokeita pidetään - niitäkin sekä teoreettisia että käytännöllisiä, ja johtamistaidot ovat jatkuvassa syynissä. Kurssin lopuksi aliupseerioppilaat ylennetään alikersanteiksi. Aliupseerikurssin risti on merkki kurssin hyväksytystä suorittamisesta.

Tippaleipä

Minulla on jo pidemmän ajan ollut jotenkin rauhaton olo. Asiat eivät suju, niin kuin niiden toivoisi sujuvan, ja keinot tilanteen parantamiseen tuntuvat olevan vähissä. Ainakin toimivat keinot, koska sillä, mitä itse teen, ei tunnu olevan vaikutusta. Erilaiset asiat ottavat päähän oikein kunnolla.

Jossain vaiheessa maanantaita alkoi vitutus. Maanantai sinänsä on aivan normaali ajankohta sellaiselle olotilalle, kun viikonlopun jälkeen pitää taas vääntäytyä töihin tekemään jotakin täysin turhaa, josta itselle jää käteen vain nimellinen korvaus menetetystä vapaa-ajasta. Huippunsa v-käyrä saavutti tiistai-aamuna matkalla töihin. Teki mieli huutaa ääneen.

Mikä sitten vituttaa? Pahimpina hetkinä aivan kaikki. Työ on tietenkin yksi iso tekijä, koska kuulun siihen kastiin, jolle työ antaa sisältöä elämään. Tai ainakin sen toivoisi antavan. Aivot näivettyvät, kun niitä ei saa käyttää riittävästi. Näistä asioista olen tainnut avautua ennenkin. (Besserwissereille tiedoksi, että etsin uutta työtä, mutta nykyistä paremman löytäminen näiltä hoodeilta ei ole yksinkertaista.) Aika pitkälti nykytilanne on omien valintojeni tulosta, mutta en minä silloin joskus asioita pähkäillessäni aivan tällaista lopputulosta kyennyt näkemään. Totuuden nimessä on sanottava, että monet asiat ovat nytkin ihan hyvin, mutta niitä pielessä olevia on hiukan liikaa.

Joku kommentoi jossain äskettäin, että vitutus ja masennus eivät ole sama asia. Siitä olen samaa mieltä. En minä masentunut ole, sitä en epäile. V-käyrä on aivan liian korkealla, jotta voisin olla masentunut. Piti kuitenkin testata asia, kun siihen sattumalta tarjottiin mahdollisuutta. Eilen vietin puolituntisen mindfulness-mittarin parissa ja sitten sähköpostiin pamahti pika-arvio masentuneisuudesta ja onnellisuudesta. Masennuspisteet nollassa ja onnellisuuspisteet selvästi alle keskiarvon. Mikä oli todistettava.

Väittävät, että naisella on tippaleipäaivot. Ehkä asia sitten on niin minunkin kohdallani, koska negatiiviset ajatukset eivät näytä löytävän ulko-ovea vaan kiertävät loputtomiin aivojen sisällä. Saako tippaleivän vaihdettua putkiaivoihin? Ja helpottaisiko se asiaa? Mutta oikeasti alkaa olla sellainen olo, että ajattelutavan vaihtaminen ei auta, vaan tarvitaan jotain konkreettisempaa.

PS. Tekemäni mindfulness-kysymyspatteri on validointivaiheessa eli sen toimivuutta testataan parhaillaan, ja 18 vuotta täyttäneille testihenkilöille olisi tarvetta. Testikysymyksiin vastataan rasti ruutuun -menetelmällä ja sähköpostiosoitteen antamalla saa omat pisteensä ja tulkintaohjeen saman tien (eli automaatti laskee pisteet). Jos asia kiinnostaa sinua ja haluat kokeilla, lähetä minulle sähköpostia (osoite vasemmassa sivupalkissa), niin saat linkin testisivulle. Ilmeisesti tarvetta olisi tällä hetkellä erityisesti miespuolisista vastaajista, naisia kuitenkaan poissulkematta. En kuulu validointia tekevään tutkimusryhmään enkä siten saa tietoa vastanneista, ja vastaajia käsitellään muutenkin anonyymeinä.