sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Pitkän tarinan kirjoittamisesta

Pitkän tarinan kirjoittaminen on mielestäni vaikeaa. Pääongelmana ainakin minun tapauksessani tuntuu olevan se, että en ehdi paneutua kirjoittamiseen riittävän pitkäksi aikaa kerrallaan. Kun tarinaa kirjoittaa pienissä pätkissä, siitä tulee katkonainen. "Kohtaukset" ovat lyhyitä, koska sen sijaan, että seuraavalla kirjoitussessiolla jatkaisin samasta kohdasta, johon edellisellä kerralla jäin, on helpompaa siirtyä eteenpän, seuraavaan kohtaukseen. Niin, siitähän tulee vähän kuin kirjoittaisi elokuvaa, ei tarinaa, joka on tarkoitettu luettavaksi.

Mutta ei pätkittäinen kirjoittaminen kuitenkaan ole ainoa ongelma. Oikeastaan se on vain olosuhde, joka asettaa rajoitteita ja hankaloittaa prosessia.

Kun tarinaa kerrotaan suullisesti, se etenee usein aika nopeasti. Kerrotaan, mitä tapahtui ja mitä ihmiset sanoivat. Siinäpä se. Ei juurikaan kuvailla mitään ylimääräistä. Kirjoittaessa - jos on tarkoitus kirjoittaa vaikkapa novelli tai jopa kokonainen romaani - pitäisi kertoa vähän muutakin. Pitäisi kuvailla vallitsevia olosuhteita, henkilöiden ajatuksia ja tunteita. Kaikkea sitä, mikä jää varsinaisen toiminnan ulkopuolelle. Kaikkea sitä, mikä auttaa lukijaa luomaan mielikuvia.

Toisin sanoen pitäisi kirjoittaa niin, että luiden päälle tulee myös lihaa. Se on haastavaa, jos siihen ei ole tottunut ja jos aikaa per kirjoituskerta ei ole riittävästi niin, että kuvailun lisäksi tarina myös etenee. Sillä jos mitään ei varsinaisesti tapahdu, kuka sitä niin sanottua tarinaa jaksaa pidemmän päälle lukea. Tai edes kirjoittaa.

Lisähaasteena aloittelevalle kirjoittajalle tulee myös se, että pitää yrittää olla kirjoittamatta itseään sellaiseen umpikujaan, josta on hankalaa päästä ulos ilman täysin uskomattomia juonenkäänteitä. Jos siis yritetään pitäytyä kiinni jonkinlaisessa realismissa. Siksi seuraavan juonenkäänteen lisäksi olisi hyvä pohtia myös siitä seuraavia, mahdollisia juonenkäänteitä ennen kuin ryhtyy kirjoittamaan.

Toinen ongelma saattaa tulla vastaan, jos päätyy kirjoittamaan asiasta, josta ei oikeasti tiedä mitään. Kuten nyt vaikkapa sellainen tilanne, että onnettomuuteen joutuneella henkilöllä, joka ei pysty kertomaan mitään, koska on pitkään tajuton, ei ole henkilöpapereita tai muitakaan henkilökohtaisia esineitä, jotka auttaisivat henkilöllisyyden selvittämisessä. Mitä poliisi silloin oikeasti tekee? En minä vaan tiedä, kunhan arvailen.

Ja lopulta soppaan lisätään myös kirjoittajan henkilökohtaiset mieltymykset tyylin ja muiden vastaavien asioiden suhteen. Minusta alkaa tuntua, että olen jotenkin alitajuisesti mieltynyt paatokseen. Paatoksellista tekstiä on jostakin syystä helppo kirjoittaa, mutta kun se ei sovi kaikenlaisiin tarinoihin.

Jatkotarina, jonka lopultakin sain päätökseen, venähti vähän pidemmäksi kuin olin ajatellut. Aloittaessa arvelin kirjoittavani 4-5 osaa mutta lopulta niitä tuli 11. Muutaman ensimmäisen osan jälkeen ajatus alkoi katkeilla, kun jouduin olosuhteiden pakosta pitämään taukoja kirjoittamisessa. Tässähän on se klassinen tilanne, että töissäkäynti häiritsee harrastustoimintaa, ja sitten kun sitä vapaa-aikaa periaatteessa olisi, siippa vaatii oman huomionsa ja kotitöitäkin pitäisi joskus tehdä ja nukkumisestakaan ei voi ihan kauheasti tinkiä ilman seuraamuksia.

Jotain kyllä varmaan opinkin ja toivottavasti pidän mielessä, kun seuraavan kerran alan kirjoittaa pidempää tarinaa.

15 kommenttia:

  1. Minä ainakin jäin koukkuun tarinaasi. Piti palata aika ajoin taakse päin vilkaisemaan, miten tähän olikaan päädytty. Tuli siis lukaistua useampaankin otteeseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä piti itsekin palata edellisiin osiin varmistamaan, että miten se tarina nyt menikään. :P

      Poista
  2. Nytkö se jo loppui?

    Hyvin sä sen hanskasit tauoista huolimatta. Mä olin ainakin koukussa. Ja jäin ehkä vähän vieläkin miettimään, että kuinkas se Mennan elämä jatkuu ylisuojelevien (?) vanhempien kanssa. En mä mitään yllytä mutta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko lopettaa, ennen kuin homma karkaa käsistä. ;) Älä todellakaan yllytä! Tiedä mitä siitä seuraisi, jos asia jäisi vaivaamaan minuakin.

      Poista
  3. Minäkin vähän mietin, että mitähän sille Mennalle nykyään kuuluu :-)

    Yksi tapa on kirjoittaa pitkä tarina valmiiksi ja julkaista se osissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitäisi vaan ensin löytää aikaa kirjoittaa se pitkä tarina :P Eikö joku voisi alkaa vaikka maksaa mulle siitä hyvästä, että kirjoittelen niitä näitä ja tarinoita?

      Poista
  4. Mä oon aina pitänny näistä sun 'keksityistä' tarinoista.

    Itellä on tarinan luuranko jo valmiina. Kirjotan aiheesta mistä ei oo minkäänlaista tietoa, eikä sitä nykyolosuhteissa voi suomessa oppiakkaan.
    Kirjotan kans pätkissä. Viimeviikkonen majailu maalla tuotti kolmisen hyvää liitosta tarinanpätkien välille. Kun joutuu tarkistelemaan aina välillä että mitäs tässä nyt on tapahtunnu ja missä, alkaa kyllästymään tekstiin. Kun kohtauksia pursuu aina välillä, on niistä kirjotettava tärkeimmät kohat ylös ja sitten lisätä sanoja myöhemmin. Välillä käy ninkin, ettei yhtään muista mitä joku pätkä meinaskaan.

    Tarinan viimoset sanat oon kuullu noin 45-vuotta sitten. En osaa kirjottaa alusta loppuun...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika monista asioista voi löytää tietoa jostain, jos toisten keräämä riittää eikä tarvitse omia kokemuksia. Minäkin lähtsin mielelläni viikoksi maalle kirjoittelemaan...

      Poista
    2. Jotenkin tästä tuli mieleeni se, kun naureskelin ystäväni kanssa selaushistoriaani joukkotuhoaseista.. :D

      Poista
    3. Mun päästä vaan nyt tulee ulos sotaromaani, vaikka en sodasta pidäkkään... Täytyyhän se näpytellä talteen että saa pääkoppaan tilaa... ;D

      Poista
    4. Joku voisi myös ihmetellä, miksi minä olen googlannut tietoja pikahuumetestistä. ;)

      Timo, joskus päähän tosiaan ilmestyy tarina, joka alkaa väkisin pyrkiä ulos. Eihän siitä sitten muuten pääse eroon kuin kirjoittamalla.

      Poista
  5. Minäkin tykkäsin tarinasta! Ehkä voit kertoa Mennan kuulumisia joskus jossain uudessa, erillisessä tarinassa? Minullakin on Pöytälootassa joitain hahmoja, joita kierrätän mininovelleissani; on oikeastaan hauskaa hypätä milloin kenenkin nahkoihin.

    Minulla taas on kirjoittamisessa ongelmana pikemminkin se luurankopuoli: kuvailevaa tekstiä kyllä syntyy, ja olen saanut hyvää palautettakin siitä, miten osaan viedä lukijan kaikilla aisteilla tilanteeseen sisään - mutta oikeasti kiinnostavan kokonaisuuden punominen sen tilanteen ympärille onkin hankalaa. Tietysti kannattaisi varmaan hahmotella se luuranko aina ensin, mutta mitäpä sitä helpoimman kautta asioita tekemään, kun voi kavuta sinne petäjään myös ahteri edellä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy tunnustaa, että minullakin on mielessäni pari hahmoa, joiden tarinaa pitäisi jatkaa. Ja ehkä jopa uusiakin on taskunpohjalla. Kun vain löytäisi sitä aikaa jostain.

      Tarinan eteenpäinvieminen ja kuvailevan tekstin kirjoittaminen samaan aikaan tuntuu olevan melkoista tasapainoilua. Jompi kumpi kärsii, kun kaikkeen ei pysty keskittymään. Pitäisi varmaan ottaa käyttöön sipulimenetelmä, jota jo eräs professori suositteli opiskeluaikoinani tutkielman kirjoittajille. Mutta hei, petäjän latvaan pääsee varmasti monella menetelmällä. ;)

      Poista
  6. Osuit asian ytimeen eli aika- ja kirjoitusrauhapuutteeseen. Olisi tosi kivaa kirjoittaa, jos ei koko ajan olisi miljoonaa muuta asiaa hoidettavana.

    Minulla on sama ongelma pitkän tarinan kanssa eli kohtauksellisuus. Pitää ihan huolella pohtia aina, mistä jatkaa. Minä teen niin, että kirjoitan ensin rungon ja siihen sitten lisäilen yksityiskohtia ja taustoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos voisikin ottaa aina silloin tällöin kirjoituslomaa ja vieläpä lähettää siipankin jonnekin muualle siksi ajaksi.

      Minä olen huomannut, että jos alan lisäilemään asioita tekstiin jälkeenpäin, siinä voi käydä niin, että koko juttu menee uusiksi. Tai sitten jämähdän hiomaan kieltä enkä pääse eteenpäin.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...