Valehtelu

Tämä on jatkokertomuksen 11. ja viimeinen osa.
***
Mennan isä oli kuulostanut yllättyneeltä, kun Lasse soitti poliisilta saamaansa numeroon ja esitteli itsensä Mennan miesystäväksi. Puhelu oli lyhyt, eikä Lasse oikeastaan tiennyt, mitä olisi sanonut tuntemattomalle ihmiselle, joka ei myöskään vaikuttanut kovi innokkaalta puhumaan. Isä kertoi kuitenkin Mennan olevan edelleen sairaalassa, psykiatrisella osastolla.

- Taisi olla Menna jättänyt lääkkeensä ottamatta, mutta nyt on se asia hoidossa, isä oli sanonut. - Kyllä siellä voi mennä käymään, on sen pää jo sen verran seljennyt, että varmaan pystyy jotain juttelemaan.

Sen enempiä selityksiä Lasse ei saanut, mutta tämäkin riitti herättämään kysymyksiä. Kuinka paljon hän oikeastaan tiesi Mennasta? Ilmeisesti hyvin vähän. Sairaalassa Mennan luona käyminen alkoi tuntua yhä vähemmän houkuttelevalta, mutta kaipa hänen olisi tartuttava härkää sarvista, jotta saisi selvyyden siitä, mitä oikein tapahtui.

Menna lepäsi sängyssä puoli-istuvassa asennossa ja katseli jonnekin Lassen ohitse. Lasse pani merkille, että hänen kätensä tärisivät, kun hän alkoi kertoa, mitä pari päivää sitten oli tapahtunut.

- Minä aloin voida taas huonosti, kun lähdin lentokentältä. Minua pyörrytti ja oksetti niin, että oli pakko pysähtyä ja päästä ulos autosta. En muista aivan kaikkea, mutta jätin auton jollekin parkkipaikalle ja lähdin kävelemään. Olin kuulemma mennyt kirkkoon ja nukahtanut sinne, ja sitten minut tuotiin sairaalaan.
- Isäsi puhui jostain lääkkeistä. Mitä hän oikein tarkoitti? Oletko sinä sairas?
- Ei se ole mitään vakavaa, Menna sanoi vilkaisten Lassea nopeasti. - En minä ota lääkkeitä säännöllisesti, vain kun on tarvetta.
- Mutta mistä oikein on kysymys?
- Ei tämä johdu siitä. Töissä oli parilla ihmisellä aika ärhäkkää mahatautia. Luulen, että sain tartunnan, mutta se alkaa nyt olla jo ohi.
- Ei kai psykiatriselle osastolle joudu mahataudin takia, Lasse yritti saada Mennaa kertomaan, mistä oikein oli kyse.
- Psykiatriselle? Eihän toki. Muualla oli varmaan täyttä, Menna selitti. - Tai sitten lääkäri vain ylireagoi, kun vanhempani epäilemättä puhuivat kaikenlaista. Saisivat jo vihdoinkin lopettaa sen holhoamisen. Se on aivan turhaa.

Lasse oli hämmentynyt. Keskustelu Mennan kanssa ei tuntunut johtavan minnekään. Sama se, miten hän asiaa kysyi, Menna ei suostunut kertomaan mitään lääkityksestä, joka hänellä ilmeisesti oli. Lasse toivotti pikaista paranemista ja lähti Mennan luota. Huoneen ovella vastaan tuli vanhempi pariskunta, jonka nainen nappasi kiinni Lassen käsivarresta.

- Sinäkö se olet se mies joka meille soitti? Kuulepas, nyt on parasta, että me juttelemme vähän, nainen aloitti ja kääntyi sitten miestään kohti. - Mene sinä, Matti, jo Mennan luokse niin minä tulen hetken päästä.

Nainen talutti Lassen käytävällä olevien tuolien luo ja viittasi häntä istumaan.

- Minä olen Mennan äiti, ja olen nyt hyvin huolestunut tyttärestäni. Tällaista ei saisi päästä tapahtumaan, mutta näyttää siltä, että Menna yritti taas vaihteeksi lähteä omille teilleen puhumatta minulle ja isälleen mitään. Meille oli ikävä yllätys kuulla tällä tavalla, että Mennalla on miesystävä. Ei hän ole meille mitään sinusta puhunut. Kuule, jos sinä poika parka tietäisit, millaiseen sotkuun olet pääsi pistänyt, niin olisit varmaan lähtenyt karkuun jo ajat sitten. Ja parasta taitaa kyllä olla, että jätät nyt Mennan rauhaan, että saadaan asiat taas jonkinlaiseen kuntoon. Eihän siitä tule mitään, jos joku mies tulee ja sekoittaa Mennan asiat näin pahasti.
- Enhän minä Mennan asioita... yritti Lasse sanoa väliin, mutta nainen hiljensi hänet kohottamalla kätensä.
- Kuule, ei tässä nyt mitkään selitykset auta. Me olemme Matin kanssa tehneet aina parhaamme suojellaksemme Mennaa vääränlaisilta ihmisiltä, mutta kun kaikkeen emme mekään pysty. Et kai sinä ole antanut Mennalle mitään huumeita? Se selviää varmasti testeissä, ja sinua ei kyllä mikään auta, jos niistä löytyy jotain. Sen minä voin luvata. Kyllä ne teini-iän kokeilut olivat jo aivan liikaa, ja sen jälkeen me emme ole uskaltaneet jättää Mennaa oman onnensa nojaan. Ties mihin olisi tyttö joutunut, jos me emme olisi kaikkeamme tehneet. Että varoitan vaan sinua! Pysy kaukana Mennasta!

Nainen nousi ylös ja lähti kävelemään reippaasti kohti Mennan huonetta. Ovella hän vielä vilkaisi taakseen kuin varmistaakseen, ettei Lasse tullut perässä. Lasse oli entistä hämmentyneempi. Mitä Mennan äiti oikein oli sanonut? Huumeita? Vääränlaisia ihmisiä? Oliko Menna valehdellut hänelle tai jättänyt kertomatta jotakin olennaista itsestään?

Lasse lähti kävelemään kohti hissiä. Täältä piti päästä pois, mitä nopeammin, sen parempi. Häntä ahdisti, mutta etäisyyden Mennan huoneeseen kasvaessa hän alkoi vähitellen tuntea myös helpotusta. Mennan äiti oli ajanut hänet pois ja tehnyt päätöksen hänen puolestaan.

Tässä oli ulospääsy. Lasse käveli taakseen katsomatta kohti parkkipaikalla odottavaa vuokra-autoa.