Pitkän tarinan kirjoittamisesta

Pitkän tarinan kirjoittaminen on mielestäni vaikeaa. Pääongelmana ainakin minun tapauksessani tuntuu olevan se, että en ehdi paneutua kirjoittamiseen riittävän pitkäksi aikaa kerrallaan. Kun tarinaa kirjoittaa pienissä pätkissä, siitä tulee katkonainen. "Kohtaukset" ovat lyhyitä, koska sen sijaan, että seuraavalla kirjoitussessiolla jatkaisin samasta kohdasta, johon edellisellä kerralla jäin, on helpompaa siirtyä eteenpän, seuraavaan kohtaukseen. Niin, siitähän tulee vähän kuin kirjoittaisi elokuvaa, ei tarinaa, joka on tarkoitettu luettavaksi.

Mutta ei pätkittäinen kirjoittaminen kuitenkaan ole ainoa ongelma. Oikeastaan se on vain olosuhde, joka asettaa rajoitteita ja hankaloittaa prosessia.

Kun tarinaa kerrotaan suullisesti, se etenee usein aika nopeasti. Kerrotaan, mitä tapahtui ja mitä ihmiset sanoivat. Siinäpä se. Ei juurikaan kuvailla mitään ylimääräistä. Kirjoittaessa - jos on tarkoitus kirjoittaa vaikkapa novelli tai jopa kokonainen romaani - pitäisi kertoa vähän muutakin. Pitäisi kuvailla vallitsevia olosuhteita, henkilöiden ajatuksia ja tunteita. Kaikkea sitä, mikä jää varsinaisen toiminnan ulkopuolelle. Kaikkea sitä, mikä auttaa lukijaa luomaan mielikuvia.

Toisin sanoen pitäisi kirjoittaa niin, että luiden päälle tulee myös lihaa. Se on haastavaa, jos siihen ei ole tottunut ja jos aikaa per kirjoituskerta ei ole riittävästi niin, että kuvailun lisäksi tarina myös etenee. Sillä jos mitään ei varsinaisesti tapahdu, kuka sitä niin sanottua tarinaa jaksaa pidemmän päälle lukea. Tai edes kirjoittaa.

Lisähaasteena aloittelevalle kirjoittajalle tulee myös se, että pitää yrittää olla kirjoittamatta itseään sellaiseen umpikujaan, josta on hankalaa päästä ulos ilman täysin uskomattomia juonenkäänteitä. Jos siis yritetään pitäytyä kiinni jonkinlaisessa realismissa. Siksi seuraavan juonenkäänteen lisäksi olisi hyvä pohtia myös siitä seuraavia, mahdollisia juonenkäänteitä ennen kuin ryhtyy kirjoittamaan.

Toinen ongelma saattaa tulla vastaan, jos päätyy kirjoittamaan asiasta, josta ei oikeasti tiedä mitään. Kuten nyt vaikkapa sellainen tilanne, että onnettomuuteen joutuneella henkilöllä, joka ei pysty kertomaan mitään, koska on pitkään tajuton, ei ole henkilöpapereita tai muitakaan henkilökohtaisia esineitä, jotka auttaisivat henkilöllisyyden selvittämisessä. Mitä poliisi silloin oikeasti tekee? En minä vaan tiedä, kunhan arvailen.

Ja lopulta soppaan lisätään myös kirjoittajan henkilökohtaiset mieltymykset tyylin ja muiden vastaavien asioiden suhteen. Minusta alkaa tuntua, että olen jotenkin alitajuisesti mieltynyt paatokseen. Paatoksellista tekstiä on jostakin syystä helppo kirjoittaa, mutta kun se ei sovi kaikenlaisiin tarinoihin.

Jatkotarina, jonka lopultakin sain päätökseen, venähti vähän pidemmäksi kuin olin ajatellut. Aloittaessa arvelin kirjoittavani 4-5 osaa mutta lopulta niitä tuli 11. Muutaman ensimmäisen osan jälkeen ajatus alkoi katkeilla, kun jouduin olosuhteiden pakosta pitämään taukoja kirjoittamisessa. Tässähän on se klassinen tilanne, että töissäkäynti häiritsee harrastustoimintaa, ja sitten kun sitä vapaa-aikaa periaatteessa olisi, siippa vaatii oman huomionsa ja kotitöitäkin pitäisi joskus tehdä ja nukkumisestakaan ei voi ihan kauheasti tinkiä ilman seuraamuksia.

Jotain kyllä varmaan opinkin ja toivottavasti pidän mielessä, kun seuraavan kerran alan kirjoittaa pidempää tarinaa.