Plääh...

Vaikka ehdin jo viime viikolla harjoitella työntekoa joululoman jälkeen, tämä päivä voitti jopa lomaltapaluushokin. En jaksa ymmärtää, miksi broilerikasvattamon konttorissa siirrellään papereita pinosta A pinoon B täysin manuaalisesti ja käytetään siihen käsittämättömästi työaikaa sen sijaan, että kytkettäisiin kaksi tietojärjestelmää yhteen. Ei sen rajapinnan rakentaminen voi olla niin vaikeaa! Ja samaan aikaan ihmetellään, miksi konttorissa tarvitaan niin kamalan paljon työntekijöitä.

En minä toiminnan järkevöittämisellä ja tehostamisella kenenkään alta työtuolia ole viemässä. Vapautuvia resursseja voisi käyttää johonkin järkevämpään toimintaan. Voin heti pyydettäessä kirjoittaa listan asioista, jotka jäävät tekemättä, kun kaikkien aika menee kirjaimellisesti paperinpyörittelyyn. Joskus ihmettelen myös sitä, miten tyynesti kanssabyrokraattini suhtautuvat tilanteeseen. Tai tarkemmin sanoen ihmettelen sitä asennetta, että kun näin on aina tehty niin miksipä asioita pitäisi lähteä muuttamaan.

Muutama broilerikin eksyi kasvattamon puolelta tänne konttoriin. Tuossa ne sitten kotkottivat ovella nälissään. Ohjailin niitä takaisin kasvattamon jyväastioiden ääreen nokkimaan, mutta saapa nähdä mitä näistäkin yksilöistä tulee, kun itsenäinen jyvien nokkiminen ei tunnu onnistuvan. Mahtavatko ne edes löytää sinne jyväastialle? Kunhan hengailevat muun broilerilauman liepeillä ja kotkottavat kilpaa. Jonkun pitäisi ilmeisesti pistellä jyviä suoraan nokasta sisään, mutta se ei kyllä ole minun hommaani. Onneksi.

Päivän paperikaaos tuli sentää selvitettyä. Pitää toivoa, että huomenna A4-saastetta ilmestyy pöydän kulmalle edes hiukan vähemmän.

Plääääh...

84 joulupiparia

Pari viikkoa ennen joulua leivoin 87 joulupiparia. Siippa söi yhden ja ihmetteli, miksi se on pehmeä. Koska se on tuore, vastaleivottu, eikä ole ehtinyt kuivahtaa. Siippa ei tykkää piparkakuista. Sen yhdenkin piparin tungin puoliväkisin siipan suuhun, että maista nyt edes! Teini söi kaksi. Oletettavasti ne eivät olleet riittävän makeita, kun en jaksanut alkaa askarrella mitään sokerikuorrutuksia niiden päälle. Olen saattanut joskus mainita, että teinin makutottumukset ovat sokeriseen painottuvia. Mitä äitelämpi, sen parempi. Ilmeisesti on oppinut äidiltään.

Piparit olivat oikein hyviä, vaikka minulle ei olekaan mitään esiäideiltä perittyä reseptiä. Sen totesin syödessäni itse loput 84 kappaletta. Olihan siinä melkoinen urakka, mutta kun en ottanut mitään stressiä asiasta, niin piparipurkki tyhjeni tasaista tahtia. Eilen meni viimeinen. En yritä vakuutella piparien hyvyyttä siksi, että söin ne itse. Siipan ja teinin maku nyt vaan on tällaisissa asioissa erilainen kuin minun, mutta voi olla, että jätän ensi jouluna pipareiden leipomisen väliin.

Loppiaisena heitin tappelin kuusen ulos. Siippa oli jossain tekemässä jotain muka tähdellisempää, joten ajattelin, että hoidan homman tässä joutessani. Heitän kuusen ulos takapihan ovesta, ja sieltä se on sitten kätevää kuljettaa joulukuusten hautausmaalle. Ruuvasin kuusenjalan ruuvit auki, tartuin runkoon ja nostin kuusen ylös. Jalka tuli mukana. Ravistelin. Jalka pysyi edelleen tukevasti kiinni kuusessa. Ujutin vasemman jalkani kuusen alle ja pidin sillä kuusenjalkaa paikoillaan samalla, kun temmoin kuusta irti. Ei lähtenyt.

Koska kuusenjalassa oli oletettavasti vettä ja kuusi oli edelleen olohuoneessa, päätin siirtää kuusen jalkoineen takaovesta ulos seuraavia toimenpiteitä varten. Kuusi oli eri mieltä. Se tarrasi kaikin oksin kiinni ovenkarmeihin. Mistä lie siippa olikin löytänyt niin tiheän ja vahvaoksaisen joulukuusen. Useiden minuuttien riuhtomisen jälkeen kuusi oli vihdoin oven ulkopuolella ja jalka luonnollisestikin edelleen tukevasti kiinni kuusessa. Noin puolet kuusen neulasista tosin oli nyt olohuoneen lattialla, mutta kuusi oli ainakin osittain selätetty. Enää jalan irrotus jäljellä.

Kuusi kumoon ja jalan kimppuun. Tässä vaiheessa totesin, että kuusen runko oli aika tukeva, hyvä että oli juuri ja juuri mahtunut jalkaan. Pidin jalalla kuusta paikoillaan ja tartuin kaksi käsin kuusenjalkaan, joka ei liikahtanutkaan, vaikka sitä voimallisesti vedin. Sivulta toiselle nitkuttelu osoittautui paremmaksi taktiikaksi, ja jalka alkoi vähitellen irrota. Siihenkin meni aikaa, ja jos joku naapureista sattui seuraamaan, mitä meidän takapihalla tapahtuu, niin oli niillä varmaan hauskaa.

Lopuksi vielä lapioin kuusenneulaset takaovesta ulos ja pesin lattian. Kun siippa aikanaan kotiutui, ihmettelin, miten hän oli saanut kuusenjalan paikoilleen. Vasaralla paukuttelin jalan pohjaan, vastasi siippa. Näppärää.

Mitähän sitten seuraavaksi... Ai niin, piparit on syöty, mutta suklaata on vielä runsaasti jäljellä. Siippa ei syö sitäkään, joten kai minun sitten pitää. Ei varmaan ole vaikeaa arvata, etten ole tehnyt mitään sokerin syömiseen liittyviä uudenvuodenlupauksia. Ihan turhaa, kun kuitenkin pitää uhrautua.

Liian positiivinen?

Meillä on ollut tässä samassa talossa jonkin aikaa naapuri, jonka jutut ja tekemiset jotenkin saavat minut miettimään, että millaisessa tilanteessa hän oikein elää.

Kyseessä on ihan mukava ihminen. Äärettömän sosiaalinen - itse asiassa hiukan liian sosiaalinen minun makuuni - keski-ikäinen nainen, joka tyttärineen joutui nyt muuttamaan vuokraamastaan asunnosta, kun omistaja tarvitsee sen käyttöönsä.

Nainen suunnitteli vielä muutama kuukausi sitten ostavansa asuntonsa, koska arveli, ettei omistajalla ole sille käyttöä. Matkassa oli ainoastaan se mutka, että hän ei voinut saada asuntolainaa, koska hänellä ei ole vakinaista työpaikkaa. Tosin suunnitelmana oli kyllä hankkia vakinaistaminen. Siinä pienehkönä hidasteena on, että naisella ei ole työhönsä muodollista pätevyyttä, jota ilman vakinaistaminen taitaa olla aika vaikeaa. Kuulemma hän opiskelee työn ohessa jotakin, muttei kuitenkaan mitään sellaista, joka sen muodollisen pätevyyden toisi.

Siippa on ollut apuna kantamassa huonekaluja sekä vanhan että uuden asunnon päässä. Siipan mielestä naisen uusi asunto on murju. Nainen itse sanoo olevansa tosi tyytyväinen, kun löysi niin kivan asunnon.

Naisella tuntuu olevan aina sata rautaa tulessa ja suunnitelmia uusista projekteista vieläkin enemmän. Naisen teinitytär on rauhallisen ja vähän syrjäänvetäytyvän oloinen, ja vaikuttaa suhtautuvan äitinsä vauhdikkaaseen menoon hyvin tyynesti. Äiti on boheemi taiteilijatyyppi, tytär taitaa olla fatalisti.

En oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella, kun puheet ja havaittavissa oleva todellisuus eivät täysin kohtaa. Ehkä nainen vain on niin positiivisesti ajetteleva, että näkee tulevaisuuden ruusunpunaisena, vaikka reunaehdot eivät täyty. Ehkä hän elää kuplassa.

Eihän asia tietenkään minulle kuulu. Kunhan tässä ihmettelen maailman menoa, kun ei muutakaan tekemistä ole keskellä yötä.

Jos lusikalla annetaan jne.

Esiteinillä - melkein jo teinillä - oli kaveri mukana viikonlopunvietossa. Kaksi samanikäistä pitää aika tehokkasti seuraa toisilleen, ja aikuisten huoleksi jää lähinnä muonitus sekä pienimuotoinen peräänkatsominen.

Siippa on siinä vakaassa käsityksessä, että eksänsä ei vaadi esiteiniltä yhtään mitään ja käsittelee tätä pikkulapsena. Lapsen mieltä ei saa millään tavalla pahoittaa, kuulemma.

Kieltämättä tietyt pikkujutut korostuvat, kuin ruokapöydässä istuu kaksi samanikäistä, ja se vieras esiteini-ikäinen ei makaa lautasensa päällä, syö valittamatta kaikkea tarjolla olevaa, myös vihanneksia, ei visko "syötäväksi kelpaamattomia" paloja pois lautaseltaan, ei röyhtäile, ei esittele suunsa sisältöä eikä edes piereskele.

Lapsi oppii sellaisia asioita, mitä hänelle opetetaan, muistelen lukeneeni jostakin kasvatustieteellisestä opuksesta. Ehkäpä siippa on oikeassa eksänsä suhteen.

Tip, tip, tip

Kaikessa rauhassa istuin keittiön pöydän ääressä (netissä tietenkin roikuin), kun tiskialtaan suunnasta alkoi kuulua, kuinka vesi tippui. Sitten kuului oikein lorahdus ja minun piti tarkistaa, että ei kai se hana ole jäänyt hitusen verran auki. Ei ainakaan vaikuttanut siltä.

Tippumatonta hanaa katsellessani, jostain läheltä alkoi taas kuulua, kuinka vesipisarat tipahtelivat. Pelästyin, että tiskikoneen vesiletku vuotaa. Ei vuotanut, mutta tipahtelun ääni jatkui.

Satuin sitten vilkaisemaan lattialle ja huomasin lätäkön. Työpöydältä tippui vettä lattialle, koska työpöydällä oli kohtalaisen kokoinen lammikko. Mistä se siihen oli ilmestynyt, on minulle täysi arvoitus.

Katto ei näytä vuotavan. Vesihana ei käänny työpöydän päälle, joten sieltäkään ei vesi liene peräisin. Jos se olisi ollut kissanpissaa, sen olisi paljastanut haju. Muita järjellisiä veden lähteitä en keksi.

Ehkä meillä sitten kummittelee, ja kummitus pitää vesileikeistä. Ymmärtäisi nyt kuitenkin, että asia tuli selväksi. Ei tarvi loiskia enempää. En jaksa eikä huvita.

Calzone

Siippa vietti tänään vapaapäivää. Jo aamupäivällä sain töihin puhelinsoiton, kun siippa oli alkanut miettiä ruuanlaittoa. Harkitsi pastan tekemistä alusta lähtien.

En innostunut ajatuksesta. Ensinnäkään siippa ei ole koskaan tehnyt pastaa, joten jos sille tielle lähdettäisiin, odotettavissa olisi useampi puhelinsoitto keittiöstä, jossa ihmeteltäisiin, missä meillä on jauhoja, vettä - älä laita vettä, vaan munia - no missä niitä munia sitten on, mitä muuta tarvitaan, miten taikinan saa irti sormista, miten sen saa ohueksi levyksi ja suikaleiksi, miksi se keitettäessä liimautuu yhteen klönttiin. Ja lopulta tuloksena olisi megalomaaninen sotku keittiössä. Neuvoin unohtamaan pastanteon vetoamalla siihen, että se on tosi, tosi vaikeaa.

Seuraava idea oli tehdä pizzaa. Joo, kuulostaa paremmalta, sitä siippa on tehnyt ennenkin. Hetken päästä uusi puhelinsoitto ja tiedustelu, että mitä aineksia pizzapohjaan tulee ja paljonko. Ja onko meillä hiivaa. Huokaisin ja kehotin ostamaan vehnäjauhoja ja hiivaa. Siippa pohdiskeli, paljonko jauhoja tarvitaan taikinaan, josta syntyisi kaksi calzone-pizzaa. Minulla ei ollut aavistustakaan. Siippa mietti edelleen, pitäisikö sitten ehkä tehdä taikina netistä löytyneen reseptin mukaan. Erinomainen ajatus! Teepä niin!

Töistä kotiin tultuani minua kiellettiin nauramasta, kun tulen keittiöön. Kysyin, olisiko sopivampaa itkeä, ja menin tarkastelemaan tilannetta. Pellillä odotti kuin odottikin paistamista vaille valmis calzone ja toinen oli pöydällä siipan miettiessä, miten sen saa siitä irti. En kyllä ymmärrä, miten sillä jauhomäärällä, joka oli pöydälle kaadettu, on mahdollista, että taikina tarttuu alustaan, mutta näköjään sekin on mahdollista.

Muuten keittiössä vallitsi hävityksen kauhistus. Jauhoja tosiaankin oli pöydällä runsaasti. Sen lisäksi pizzan teossa oli tarvittu huomattava määrä kippoja, kuppoja, vateja, lautasia ja erilaisia työkaluja. Ja tietenkin paistinpannu. Huokaisin. Olisin ottanut valokuvankin, mutta siippa kielsi.

Pizzat menivät uuniin, ja komensin siippaa siivouspuuhiin. Sovimme työnjaosta: hän siivoaa jauhot ja minä laitan astiakokoelman tiskikoneeseen. Siinä siivoillessa siippa kertoili saaneensa muutamankin ahaa-elämyksen kokkaillessaan. Ilman jauhoja taikina tarttuu tosi pahasti pöytään. Liian ohueksi kaulittu taikinaa repeilee, kun sitä taittaa ja siirtää. Liika täyte tekee myös calzonen hankalasti käsiteltäväksi. Jep, ihan hyviä huomioita.

Lopputulos oli ihan syötävä, ja annos niin suuri, että pizzaa taidetaan syödä vielä yöpalaksi tänään sekä aamupalaksi ja lounaaksi huomenna.

eroakaikistavelvoitteista.fi

Onpas tuota hiljaiseloa kestänyt, kun on ollut muuta tekemistä hiukan enemmän kuin tarpeeksi. Nyt kuitenkin suivaannuin erinäisistä lukemistani uutisista siinä määrin, että pitää oikein päästä sanomaan asiasta ääneen.


Nämä armeijastaeroajat nimittäin. Ihmiset, jotka saavat äkillisen inspiraation haluta sivariin, kun puolustusvoimat on ilmoittanut ottavansa kaikkiin reserviläisiin yhteyttä.


Mitähän nämä uussivarit kuvittelevat tekevänsä mahdollisen kriisin puhjetessa? Istuvat kaikessa rauhassa kotona? Vaiko peräti lähtevät ulkomaille? Enpä usko.


Kuvitellaanpa, mitä tapahtuu, jos tulee kriisi. Veikkaisin, että ensinnäkin rajat suljetaan, jotta kuka tahansa ei pääse maahan "laillista" tietä. Tuskinpa terveitä, työikäisiä Suomen kansalaisia myöskään noin vain päästetään pois maasta. Tämä koskee paitsi miehiä, ase- tai siviilipalveluksesta riippumatta, myös naisia, jotka eivät ole suorittaneet minkäänlaista palvelusta. Ne, jotka eivät ole asevelvollisia, voidaan velvoittaa osallistumaan yhteiskunnan ylläpitämiseen muunlaisessa palveluksessa.


Sivarit siis on vapautettu asepalveluksesta, ei muista tehtävistä, joita valtiovalta varmasti heille keksii. Tehtävät tuskin ovat samaa luokkaa kuin rauhan aikana siviilipalvelustaan suorittavilla. Make 32 v. ei päädy kirjastoapulaiseksi tai vanhainkotiin mummoja hauskuttamaan. Sen sijaan Make 32 v. saattaa löytää itsensä kaivamasta pommitusten uhreja esille raunioista tai sammuttamasta tulipaloja.


Valitettavasti nykyaikainen sodankäynti on sellaista, että sotaa ei käydä ainoastaan rintamalla. Sota tunkee kaikkialle, jokaisen olohuoneeseen muutenkin kuin telkkariuutisten välityksellä. Sanooko Make 32 v. silloin, että "hei, mä olen sivari, pysykää poissa mun tontilta pommeinenne"?


Muuten olen sitä mieltä. että sivistyneessä yhteiskunnassa rauhan aikana pitää olla mahdollisuus valita varusmiespalveluksen ja siviilipalveluksen väliltä ilman sen kummempia perusteluja. Toivoisin kuitenkin, että aikuisilla ihmisillä olisi hiukan realistisempi näkemys siitä, mitä siviilipalvelus kriisin aikana tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita, kuin mitä erilaisilta kommenttipalstoilta käy ilmi.