Kultainen nuoruus

Nappaan Marjaanalta kysymykset, jotka hän oli ottanut Nollavaimolta, ja muistelen vanhoja. Sitä tikulla silmään ja niin edelleen, mutta kerran se vain kirpaisee.

1. Ensimmäinen paras kaveri?
Naapurin VP, pari vuotta vanhempi poika, jonka kanssa jostakin syysta olimme alle kouluikäisinä kuin paita ja peppu.

2. ...elokuvakokemus?
Oletan nähneeni elokuvia myös nuorempana, mutta ensimmäinen todella mieleen jäänyt kokemus oli kuitenkin noin kymmenen ikävuoden tienoilla. Näin videolta 80-luvun alussa Tähtien sodan, joka teki huomattavan suuren vaikutuksen. Olin aivan myyty.

3. ... ulkomaanmatka?
Hiukan alle kouluikäisenä vanhempien kanssa Tukholmassa. Matkustettiin laivalla ja vietettiin päivä kaupungilla. Muistan vanhankaupungin ja hurjan pitkät liukuportaat alas metroon.

4. ...bändikeikka/konsertti/festarikokemus?
Olin erilainen nuori, enkä harrastanut tällaista ollenkaan. Soitin pianoa ja ihailin Mozartia. Ensimmäistä kertaa konsertissa, oikein lipun ostaneena, taisin olla Pori Jazzeilla 20+ -vuotiaana. Ai niin, jos sellainen lasketaan, niin olinhan minä ollut kaupunginorkesterin konsertissa pari kertaa kouluikäisenä. Omasta aloitteestani.

5. ...ravintolailta?
En muuten harrastanut tätäkään lajia ennen kuin sitten opiskeluaikoina. Eka kerta ravintolassa oli kuitenkin penkkari-iltana. Minä ja bestikseni pysyttelimme alkoholittomalla linjalla.

6. ...suudelma? Tarkenna.
Olin noin 3-4-vuotias, kun VP (ks. kohta 1) pussasi minua poskelle. En suostunut pussaamaan takaisin. "Kunnollinen" suudelma, johon osallistuin myös itse, sai sitten odottaa viitisentoista vuotta, ja vastapuolena oli ensimmäinen poikaystäväni. Tämä historiallinen tapahtuma sattui pimeällä polulla yliopistonmäellä illalla viimeisen luennon jälkeen.

7. ...salainen rakkaus?
Ari, joka oli samalla luokalla lähes koko kouluajan. Tapasin Arin muutama vuosi sitten monen vuoden tauon jälkeen, ja täytyi todeta, että oli se edelleen aika ihana. Ja varattu, kun taas minä olin silloin vapaalla jalalla.

8. ...harrastus?
Pianonsoitto.

9. ...oma koti?
Jos jätetään soluasuminen pois laskuista, niin ensimmäinen oma huusholli, jota en jakanut kenenkään kanssa, oli yksiö Turun Ylioppilaskylässä. Ensimmäisessä itse omistetussa asun nyt. Ostimme rivitaloasunnon kaksi vuotta sitten, ja kolmantena pyöränä on vielä pitkään mukana pankki.

10. ...työpaikka?
Ensimmäinen kesätyöpaikka oli seurakunnan kesäkerhon apuohjaajana. Ensimmäinen vähän pitkäaikaisempi työ oli, kun jäin intin jälkeen vielä vuodeksi töihin sopimussotilaana kouluttamaan varusmiehiä.

11. ...lukemasi blogi?
Aivan ensimmäinen taisi olla "Hoidon tarpeessa", jonka kirjoittajan tunsin, muttemme siihen aikaan olleet enää aktiivisesti yhteydessä. Blogi kertoi hiukan päälle kolmikymppisen Annukan kaksi vuotta kestäneestä taistelusta rintasyöpää vastaan. Se oli varsinkin loppua kohden aika raastavaa luettavaa. Blogi on suljettu, mutta tekstit on julkaistu kirjana.

Että tällainen oli se kultainen nuoruus... Kultaisuudesta voi kyllä olla montaa mieltä, ja jos saisin palata nuoruuteeni, niin ajankohta ei missään tapauksessa olisi teini-ikä.

Niin, ja en sitten kuulunut seurakuntanuoriin tms., jos joku alkoi sitä epäillä ylläolevan perusteella. Olin muuten vaan vähän erilainen nuori. Ja vanhemmillani oli kaiken mahdollisen negatiivisen suhteen vilkkaampi mielikuvitus kuin minulla itselläni oli edes kiinnostusta, joten lieka oli aika kireällä. Minua nuorempi siskoni sai enemmän vapautta varmaankin sen vuoksi, että minä en ollut hölmöillyt.

Kylpylelu

Johtokunnan kokous oli juuri päättynyt ja toimitusjohtaja Martikainen oli varsin tyytyväinen lopputulokseen. Esitetyt asiat oli hyväksytty lyhyen keskustelun jälkeen lähes yksimielisesti. Yksi johtokunnan jäsenistä tosin oli tapansa mukaan itsepintaisesti vastustanut kaikkea, mutta Paavolan tapoihin oli totuttu. Kyllä hän jo seuraavaan kokoukseen menessä olisi unohtanut tämänkertaiset näkemyksensä. Martikainen olisi mielellään nähnyt Paavolan luopuvan paikastaan, mutta tämän varsin suuri omistusosuus yhtiössä auttoi häntä pysymään mukana vuodesta toiseen, vaikka alkavasta dementiasta jo kuiskuteltiin.

Martikainen hyvästeli Paavolan, joka oli jo paremmalla tuulella ja taputteli salkkuaan tyytyväisenä myhäillen.

- Oli kiire käydä asioilla ennen kokousta, ja noutamassa kokoelmaani täydennystä, kertoi Paavola tyytyväisenä. - Tämä on keräilyharvinaisuus, joita ei usein ole saatavilla Suomessa. Kävi todellinen tuuri, kun huomasin tällaisen olevan kaupan.
- No sepäs mukavaa, myönteli Martikainen.

Paavolan keräilyharrastus oli yleisesti tiedossa, eikä siitä kukaan enää jaksanut se tarkemmin kysellä. Kaikki yksityiskohdat olivat tulleet selviksi jo ajat sitten. Kovin moni ei ollut Paavolan kokoelmaa kuitenkaan nähnyt, sillä hän piti sen kotonaan visusti lukkojen takana. Pelkäsi kuulemma varkaita niin paljon, että oli asennuttanut taloonsa hälytyslaitteetkin. Saihan sitä miehellä harrastus olla, ei Martikainen sitä kieltänyt, mutta Paavolaisen ylitsepursuavaa intoa hän joskus vähän oudoksui. Miten joku pystyikin pitämään monen tunnin monologin keräilyn hienouksista, jos sai siihen tilaisuuden?

Martikainen ja Paavola kättelivät hyvästiksi, ja Paavola nousi sihteerin hänelle kutsumaan taksiin salkkuaan puristaen. Koko kotimatkan hän myhäili tyytyväisenä uusinta aarrettaan ajatellen. Kotona Paavola malttoi hädin tuskin riisua kengät, ja nekin vain, koska vaimo huomautti asiasta havaitessaan miehensä ajatusten olevan muualla. Tällaista se aina oli, kun kokoelman uusin helmi poltteli salkun pohjalla, mutta eteistä pidemmälle ei kengät jalassa tultu. Siitä säännöstä piti rouva Paavola kiinni.

Vihdoinkin Paavola oli valmis tutustumaan hankintaansa. Hän veti hansikkaat käteensä, avasi salkkunsa ja otti esille laatikon, jonka hän avasi henkeään pidätellen. Siinä se nyt oli! Paavola otti viskipullon käsiinsä ja ihaili etikettiä. Hän katsoi pulloa ikkunaa vasten ja totesi värin kauniin kullanruskeaksi. Hän otti säämiskänpalan, pyyhki pullosta sormenjäljet ja avasi vitriinin oven. Tämä viskipullo pääsisi kunniapaikalle. Paavola asetti pullon hyllylle, korjasi sen asentoa niin, että etiketti osoitti suoraan eteenpäin ja lukitsi vitriinin. Avaimen hän laittoi työpöydän laatikkoon papereiden alle.

Martikainen asui lähellä toimistoa ja tapansa mukaan käveli kotiin tänäänkin. Postilaatikosta löytyi katalogi, jonka hän oli tilannut muutama päivä sitten. Martikainen löysäsi kravattiaan ja kävi laittamassa kylpyveden valumaan. Nyt oli hyvä rentoutua, kun tärkeä kokous oli takanapäin. Hän riisuutui, otti katalogin mukaansa ja suuntasi kylpyhuoneeseen. Lämmin vesi tuntui mukavalta. Martikainen asettui ammeeseen mukavaan asentoon, avasi katalogin ja etsi kohdan "kylpylelut". Hän katsahti ammeen reunoilla ja kylpyhuonetta kiertävällä hyllyllä olevaa ankkojen ja muiden eläinten armeijaa arvioiden. Mitäköhän uutta ja mielenkiintoista katalogista löytyisi?

Uni

Kuljen kapeaa tietä vastavirtaan. Minulla on päälläni uniformu. Tie on täynnä ihmisiä, jotka ovat kaikki menossa samaan suuntaan, siis eri suuntaan kuin minä. Ihmiset puhuvat, että jotain tapahtuu siinä suunnassa, josta he ovat tulossa. Saavun perille. Paikka on jonkinlainen kivistä muurattu juoksuhauta tai linnoite. Siellä olevat sotilaat katselevat linnoitteen laidan yli kohti rantaa, jossa näkyy piippalakkisia sotilaita. Kysyn, mikä on tilanne. Joku vastaa, että meneillään on piippalakkien jokakeväinen operaatio. Ne yrittävät maihinnousua säännöllisesti. Tunnen, että tilanne on kuitenkin aika jännittynyt. Panen merkille, että linnoitteessa ei näy minkäänlaisia aseita. Huomaan, että omakin aseeni on hävinnyt. Sanon, että jotain pitäisi mielestäni tehdä. Ampua jollakin, etteivät piippalakit pääse tänne. Sotilaat levittelevät käsiään. Ei heillä ole mitään. Eikä kellään tunnu olevan edes ajatuksia siitä, mitä voitaisiin tai pitäisi tehdä. Tilanne ei tunnu minusta pelottavalta tai ahdistavalta. Asiat nyt vain sattuvat olemaan näin, mutta tunnen, että minun pitää tehdä jotain. Lähden hakemaan itselleni asetta. Kuljen käytävää pitkin. Saavun huoneeseen, jossa ovat vanhempani, ehkä muitakin ihmisiä. Siellä on sohva ja telkkari. Minua kehoitetaan istumaan sohvalle. Huomaan että aiemmat vaatteeni ovat vaihtuneet pyjamaan. Se tuntuu oudolta, koska minulla olisi jotain muuta tekemistä kuin istua katsomaan telkkaria.

Tällaista uneksin äskettäin. Outo uni. Tilanteen pitäisi kaiken järjen mukaan olla ahdistava, mutta se ei tuntunut ollenkaan siltä. Tämä ei ollut painajainen, en edes herännyt. En ole nähnyt armeijaunia vuosiin, eikä tämä edes ole tyypillinen sellainen. Täytyy varmaan etsiä jotain symboliikkaa vastavirtaan kulkemisesta ja taisteluun valmistautumisesta.

Muuten olen viime aikoina nähnyt unia lähinnä herätyskellon soimisesta eli enpä juuri mistään.

Paha tapa

Ko mää kirjota jottai, vaik ny tätä plokii, ni mul o yks aika paha tapa. Tai emmää tiä onk se nii paha se tapa, mut kumminki vissii vähä jollai taval haittaava.

Mää ajattele liikaa. Siit sit seuraa, et ne kirjotukset ei ol nii vapautuneit ko ne vois ol. Joku eppäili, et mää käytä kamala paljo aikaa kaikemaailma turhapäiväsee pilkuviilauksee enkä sit vaa an jutu tul takaraivost suaraa "paperil". Mahtoko se sit meinat, et mää ole vähä takakiree tai jottai. Ohjeeks mää taisi saar, ettei sais ajatel nii paljoo sitä lopputulost, ko pitäs vaa antaa sanoje virrat.

Kyl mää sitä ole välil kokkeillukki, ja kyl niist teksteist sit tulleeki iha erilaisii. Tammikuus, ko mää kirjoti tarina päiväs (ainaki melkei), ni siäl oli joukos muutama semmone aihe, et mää e keksiny mittää järkevää kirjotettavaa. Sit mää vaa ninko oksensi sanoi ja lauseit sillai, et ne virtas suaraa siält takaraivost sormie kaut tekstiks. Tajunnavirraks sitä hianommi sanotaa, mut minust se kyl tuntu melkei ko oksentamiselt. Jälkeepäi ko mää lui niit tekstei ni mää rupesi ihmettelemää, et kuka niis oikei puhhuu. En se mää itte ainakaa ol. Tai emmää silti tiär ketä kaikkii mu pääni sisäl assuu. Et voi ol, et se kumminki ole mää itte, mut se o sit joku semmone puali mu persoonallisuurestani, joka ei ol koko aikaa framil.

Joku ny sit varmaa lukkee tätä ja ihmettellee, et kui mää kirjota murteel, ko sitä o vaikeet lukkee. No se o iha siit yksikertasest syyst, et mää koita ny kirjottaa samal lail ko mää ajattele ilma, et mää ruppee niit ajatuksii viilaamaa johonki hianompaa muatoo. Ko emmää ny millää kirjakiälel ajattel, vaik mää semmost yleensä kirjota ja puhunki, no en ny varmaa iha kirjakiält, mut semmost hyvvää yleiskiält kumminki. Et yhren sorttist tajunnavirtaa tämäki kai sit o. Mut täytyy sannoo, et tällai kirjottamine o aika vaikeet, ko siihe ei ol tottunu. Meinaa valla väkisi tul ylimääräsii kirjaimii sanoihi.

Mää kyl tykkää kirjottamisest, ja minu o jotenki luantevampi ilmast itteeni kirjallisesti ko puhumal. Emmää ninko puhumistakaa millää lail pelkää, mut mu miälikuvitus toimii noppeemmi ko mää kirjota. Aika kumma juttu sinänsä, et se o näim päi.

Mää ny sit koita kehittyy kirjottajan. Sil mää tarkota sitä, et mää kirjota jatkossaki niit fiktiivisii tarinoit, mitä mää ny ole harrastanu tämä vuare pualel aika paljonki. Tähä asti ne tarinat o ollu aika lyhyit, enemmänki semmossii tuakiokuvvii, mut nyt tarttis kokkeil kans vähä pirempii juttui. Minnuu o viime aikoin miätityttäny yks semmone piäni kiinalaispoika ko Wang Shigu, ja minust tuntuu, et mun täytyy kirjottaa siit vähä enemmänki. Mää koita sit kans antaa sanoje tul siält takaraivost vähä enemmä ko enne. Kattotaa kui käy.

Ilmoitusasia

Suomensin nimeni ja sitä myöden myös blogin nimi muuttui hieman. Mrs B:stä tuli Rouva B.

En enää muista, miksi alunperin päätin olla Mrs, joten eiköhän siinä ole riittävästi perusteita nimenmuutokselle. Meno ja meininki kuitenkin säilyy samana kuin ennenkin, joten muutos on lähinnä kosmeettinen.

Kiireetön

Olin suunnitellut itselleni kiireettömän viikonlopun. Sellaisen, että mitään ei ole pakko tehdä, mutta on paljon aikaa tehdä kaikenlaista mukavaa ja rentouttavaa. Ulkoilla, vaihtaa kukkamullat, katsella telkkaria ilman taistelua kaukosäätimestä - eikä mitään velvollisuuksia. No, jokainen nyt voi kuvitella, mitä kaikkea voi tehdä parilla päivällä ihan omaa aikaa, kun mies on poissa häiritsemästä kiireetöntä eimitääntekemistä.

Ja katin kontit! Hyvin alkoi jo perjantaina, kun päätin tuppautua ruokaostoksille samaan aikaan kuin kaikki muutkin. Toisen hyvän lähtökohdan antoi ostoslistan puuttuminen. Lopputulos? Hermostuminen tungokseen ja kaupan käytävät kärryillään tukkiviin ihmisiin. Ostoskassin sisältökin oli sitten mukainen, että ilmiselvästi hermoja oli tarkoitus rauhoittaa: mansikoita (vaikka tiesin, etteivät ne maistu miltään tähän aikaan vuodesta), sushia, tuorepastaa ja pestoa, suklaamuffinsseja, suklaakastiketta (jäätelöä oli jo kotona). Alun perinhän olin suunnitellut, että syön kevyesti ja terveellisesti, mutta se siitä suunnitelmasta.

Lauantai alkoi lupaavasti, kun löysin itseni kuntosalilta jo ennen puolta päivää, mutta sen jälkeen onnistuin taas eksymään kauppohin, joista ei tällä kertaa löytynyt mitään. Ja tällä kertaa oli sentään oikein ostoslista, jolle oli kerätty tuikitarpeellisia asioita. Lisää suklaata, sitä löytyi. Se tosin ei ollut listalla. Loppuaika viikonlopusta menikin sitten pyykkiä pestessä ja muita turhanpäiväisiä kotitöitä hoitaessa. Ei ihan alkuperäisen suunnitelman mukaista. Sunnuntaita sentään pääsin, kun olin ennalta sopinut, ystävän kanssa käymään läpi viimeaikaiset juorut. Se vähän helpotti.

Mikä kumma siinä on, että aika lipsahtaa johonkin aivan muuhun kuin pitäisi? Joskus tuntuu siltä, että kaikkein stressittömintä ja tuottoisinta olisi kuitenkin suunnitella minuuttiaikataulu ja seurata sitä sen sijaan, että ajautuu tilanteesta toiseen. Ja huomenna pitää taas mennä töihin tuhlaamaan aikaansa johonkin, joka on minun näkökulmastani lähinnä, no, ajan tuhlausta. Parempaakin tekemistä olisi. Esimerkiksi se kukkamultien vaihtaminen, joka on edelleen tekemättä.

Silmänisku

Miksi tuijotat minua? Tässähän minä olen istunut jo jonkin aikaa ja varmasti tiedät jo, miltä minä näytän. Ei siis enää mitään tarvetta tuijottaa noin. Haluatko kertoa minulle jotakin, kun katsot noin pitkään ja intensiivisesti? Onko huulipunani levinnyt tai paita väärin päin päälläni? Vai kuvitteletko kenties näkeväsi vaatteideni läpi, kun oikein tarkkaan katsot?

Entä, jos alankin tuijottaa takaisin? Näin. Katselen sinua päästä varpaisiin, arvioivasti. Sitten räpäytän ripsiäni pari kertaa ja annan pienen hymyn nousta huulilleni. Mitä? Punastutko sinä? Miksi ihmeessä? Etkö halunnutkaan, että huomaan sinut? Eihän sinua voinut olla huomaamatta, kun suorastaan tunsin tuijotuksesi ihollani.

Katselen sinua edelleen. En enää tuijota, vaan vilkuilen silloin tällöin. Kuitenkin riittävän usein, jotta huomaat minun katselevan. Sinä näytät tekevän samoin. Kauanko haluat jatkaa tätä leikkiä? Katseemme kohtaavat enkä enää käännä silmiäni muualle. Nuolaisen jäätelöäni ja isken sinulle silmää. Punastut taas.

Nousen ylös ja lähden kävelemään poispäin. Rauhallisesti ja lanteet keinuen. En katso enää taakseni.