Ajattelin kirjoitella pientä reflektiota ihan omaksi huvikseni ja hyödykseni, mutta saavat tätä toki muutkin lukea. Näihin ajatuksiin voi palata joskus, kun on jo unohtanut, mikä minkäkin tekstin motivaationa oli.
Kuukausi on mennyt yhdessä hujauksessa erilaisia tarinantynkiä kirjoitellessa, ja huomaan kehittäneeni itselleni keskivakavan riippuvuuden. (Sen huomaa siitä, että ne asiat, jotka OIKEASTI pitäisi hoitaa, ovat edelleen hoitamatta, kun on pakko istua koneella naputtelemassa.) Helmikuu on pakko ottaa vähän rauhallisemmin, jotta ne muutkin asiat edistyvät.
Kirjoittaminen on antoisaa, siitä ei pääse mihinkään. Tällaisista lyhyistä tarinoista on helppo aloittaa ja kieltämättä sekin, että joku antaa aiheen, vaikkakin vain yhden sanan, on jonkinlainen alkusysäys. Toisaalta kun päätin kirjoittaa enimmäkseen fiktiota, vaati sekin miettimistä, että miten sen yhden sanan ympärille nyt oikein rakentaisi jonkinlaisen tarinan. Tarina päivässä kuukauden ajan on melkoinen urakka aloittelijalle ja myönnän, että vauhti alkoi jo vähän hyytyä kuun loppua kohden. Mutta kyllä kuun lopustakin löytyy tekstejä, joihin olen ihan tyytyväinen.
Aika monessa tekstissä oli siemenenä todellinen tapahtuma tai henkilö, jonka ympärille aloin sitten rakentaa tarinaa. Huomasin myös sen, että on todellakin antoisinta käyttää todellisuutta nimenomaan vain siemenenä ja katsoa sitten, millainen puu siitä kasvaa. Käyttää taiteilijan vapautta. Näitä siementarinoita ovat esim. Katu, T niin kuin talvi, Maisema ja Alas.
Sen sijaan Möttös-tarinat (Liike ja Valmis) eivät päässeet erityisemmin elämään omaa elämäänsä. Ne ovat niin sidoksissa totuuteen, että niistä ei olisi pidemmiksi tarinoiksi, eikä niitä tarvinnut edes värittää. Lähinnä piti miettiä, millaisin sanankääntein tarinan kertoo ja miten tehdä Möttösestä anonyymi tiettyjä yksityiskohtia muuttamalla.
Sitten on muutama teksti, jotka syntyivät oksentamalla "paperille" sen, mitä mielessä sattui juuri sillä hetkellä liikkumaan. Huomasin, että oksennustekniikalla (tai tajunnanvirtatekniikalla, jos hienosti sanotaan) syntyy melkoista paatosta. Ukkonen jyrisee, maa repeää ja jumalan kosto on kauhea - kuka niissä oikein puhuu? Tällaisia tekstejä ovat Kello 13.00, Ympyrä ja Aurinko.
Ja sitten on kaikenlaisia kokeiluja. On esimerkiksi pieni scifi-aihio (Varjo), josta itse asiassa jälkeen päin huomasin, että en kirjoittaessani hoksannut, mikä tarinan tilanne oikeastaan oli. Tällaista kirjoittaessa, ainakin jos tarina on pidempi, pitäisi varmaan miettiä perusasetelma itselle selväksi ennen kuin alkaa suoltaa varsinaista tekstiä. Dialogia kokeilin useammassakin tarinassa. Sellaista en ole kirjoittanut koskaan ennen. Sanoisin, että olen suhteellisen tyytyväinen näihin aikaansaannoksiin.
Oma suosikkini tarinoista on Yhdessä. Suosikiksi sen tekee tarinan pituus. Minulla oli vähän enemmän aikaa paneutua kirjoittamiseen ja tarinasta tuli tarina, ei vain lyhyt välähdys. Lyhyitä tekstejä on periaatteessa helppo suoltaa, mutta pitää niidenkin rakennetta miettiä, jos haluaa, että ne pysyvät jotenkin koossa. Mutta hiukan pidemmässä tarinassa onkin enemmän miettimistä. Toisaalta sitten kun pääsee alkuun ja on jonkinlainen ajatus siitä, mitä mahdollisesti tulee tapahtumaan, ei se tekstin tuottaminen niin kauhean tuskallista ole. Ei itseasiassa tuskallista ollenkaan.
Yhdessä-tarina jäi muuten myös pyörimään mieleen ja tajusin, että olihan se Jenna ennenkin miehiä kaatanut, mutta ei ollut löytänyt niistä mitään mielenkiintoista sen jälkeen. Kertakäyttökamaa, kunnes Vesa sattui kohdalle.
Joinakin päivinä tarinan aikaansaaminen on ollut kamalan vaikeaa. Joko annettu aihe ei ole saanut aikaan mitään aivotoimintaa tai sitten mielessä ovat pyörineet muut asiat tai olen yksinkertaisesti ollut vähän väsynyt. Tällaisina päivinä tehdyt tarinat ovat tekeleitä, joista ehkä saisi kehiteltyä jotain parempaakin. Tai sitten ei.
Peppone on tiukannut muutamaankin otteeseen kirjallista historiaani. Jospa tiivistän sen muutamaan lauseeseen. Peruskoulussa kammosin ainekirjoitusta yli kaiken. En vaan ikinä saanut paperille mitään järkevää ja se ei-järkeväkin tuotti tuskaa. Lukiossa tuli jonkinlainen ahaa-elämys, kun ilmeisesti aloin ottaa pakkokirjoittamisen vähän rennommin. Opiskeluaikana kirjoitin paljon ja täyttä asiaa, ja opin vääntämään sitä asiaa vaikka tikusta. Taisin silloin väsätä pari pakinan tyyppistä tekstiä johonkin tarkoitukseen, mutta ei se oikein tuntunut omalta. Töissä usean vuoden aikana kirjoittelin vinon pinon asiakirjoja. Viimeisten parin, kolmen vuoden aikana olen kirjoitellut huvikseni, no, sanotaan nyt sitten vaikka että asiaproosaa. Kaunokirjallisen tuotantoni katson alkaneen tammikuussa 2013.
torstai 31. tammikuuta 2013
Sinä
Sinä olet minun
ja minä olen sinun.
Näin olet minulle luvannut.
Minä uskon lupaukseen,
sillä en tahdo uskoa mitään muuta.
Sinä tiedät,
mitä minä haluan,
mikä saa minut nauramaan,
minä saa minut raivostumaan,
mikä saa minut kiihottumaan.
Sinä suutelet minua
ja minä vastaan suudelmaan.
Sinä kosketat minua kädelläsi
ja minun kehoni vastaa sinun kosketukseesi.
Meidän ihomme ovat vastakkain
ja minä liikun sinun liikkeesi mukana.
Sinä olet minun sisälläni
ja minä olen sinun ympärilläsi.
Me sulaudumme yhteen
ja nousemme yhdessä huipulle.
ja minä olen sinun.
Näin olet minulle luvannut.
Minä uskon lupaukseen,
sillä en tahdo uskoa mitään muuta.
Sinä tiedät,
mitä minä haluan,
mikä saa minut nauramaan,
minä saa minut raivostumaan,
mikä saa minut kiihottumaan.
Sinä suutelet minua
ja minä vastaan suudelmaan.
Sinä kosketat minua kädelläsi
ja minun kehoni vastaa sinun kosketukseesi.
Meidän ihomme ovat vastakkain
ja minä liikun sinun liikkeesi mukana.
Sinä olet minun sisälläni
ja minä olen sinun ympärilläsi.
Me sulaudumme yhteen
ja nousemme yhdessä huipulle.
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
Alas
Ilmahälytys alkoi Eilan ruokatunnin aikana. Hän oli tänään tullut tätinsä luokse syömään sen sijaan, että olisi syönyt eväsleipiään puistonpenkillä, niin kuin tavallisesti kesäaikaan. Lautaset jäivät pöytään, kun täti miehineen lähti kiireellä pommisuojaan.
Eilaa ei huvittanut. Viime viikkoina oli vietetty jo niin monta tuntia alhaalla pommisuojassa istuen, että hän ei yksinkertaisesti enää jaksanut juosta sinne ihmislauman mukana.
- Minä jään tänne, hän oli sanonut, kun täti hoputti häntä mukaan.
- Kyllä sinun nyt täytyy tulla. Jos vaikka taloon osuu pommi, oli täti sanonut huolestuneena.
- Viime kuussa pommi putosi suoraan sen yhden pommisuojan päälle, ja kolmekymmentä ihmistä kuoli. En minä sellaiseen rotanloukkuun halua, oli Eila tuhahtanut.
- Mutta mitä minä sanon sinun äidillesi, jos jotain tapahtuu? oli täti vielä yrittänyt taivutella Eilaa, mutta oli sitten lähtenyt miehensä mukaan ilman siskontyttöä.
Eila istuutui takaisin pöydän ääreen. Voisi tässä nyt ainakin kesäkeiton syödä loppuun, kun ei kerran ollut kiire minnekään. Töihinkään ei voisi palata, ennen kuin hälytys olisi ohi.
Nyt alkoi kuulua räjähdyksiä. Tehdasaluetta ne varmaan pommittivat, niin kuin viimeksikin. Tai ratapihaa. Ehkä molempia. Ja kaikki ne olivat vähintään kilometrin päässä. Mutta tuo pommi osui aika lähelle, kun noin koko talo heilahti. Eilaa alkoi vähän huolestuttaa, olisiko sittenkin pitänyt lähteä suojaan. Ja taas! Keittiön pöytä ja tuolit hypähtivät joka kerta, kun pommi räjähti. Ovi alkoi liikkua samaan tahtiin niiden kanssa paukahtaen kiinni ja avautuen uudelleen.
Ei, tänne ei voinut jäädä. Oli päästävä ulos, vaikkei siellä ollut yhtään turvallisempaa. Eila juoksi ulos kadulle, jolla ei näkynyt ristin sielua. Tähän kaupunginosaan ei näköjään ollut osunut pommeja, vaikka räjähdykset tuntuivat kuuluvan aivan läheltä.
Eila katsoi taivaalle, jossa kaarteli lentokoneita etsien sopivaa paikkaa pommiensa pudottamiseen. Ilmatorjunta yritti osua niihin, mutta se oli liian myöhäistä siinä vaiheessa, kun pommien nauha alkoi valua alas. Eila katseli taivaalla näkyviä mustien pisteiden helminauhoja hypnotisoituneena. Ne valuivat alas, alas, alas. Tuolla uusi pommikone avasi luukkunsa, ja taas pommit valuivat alas kohti tehdasaluetta. Eila tuijotti helminauhaa, joka läheni paperitehdasta. Se valui alas, alas ja sitten ensimmäinen helmi osui tehtaaseen ja räjähti. Ja heti perään toinen ja kolmas ja neljäs.
Eila hätkähti. Ei hän tässä voinut seisoa tumput suorina ja katsella pommien putoamista. Piti päästä pommisuojaan. Eila kääntyi ja lähti juoksemaan poispäin alas valuvista pomminauhoista.
Eilaa ei huvittanut. Viime viikkoina oli vietetty jo niin monta tuntia alhaalla pommisuojassa istuen, että hän ei yksinkertaisesti enää jaksanut juosta sinne ihmislauman mukana.
- Minä jään tänne, hän oli sanonut, kun täti hoputti häntä mukaan.
- Kyllä sinun nyt täytyy tulla. Jos vaikka taloon osuu pommi, oli täti sanonut huolestuneena.
- Viime kuussa pommi putosi suoraan sen yhden pommisuojan päälle, ja kolmekymmentä ihmistä kuoli. En minä sellaiseen rotanloukkuun halua, oli Eila tuhahtanut.
- Mutta mitä minä sanon sinun äidillesi, jos jotain tapahtuu? oli täti vielä yrittänyt taivutella Eilaa, mutta oli sitten lähtenyt miehensä mukaan ilman siskontyttöä.
Eila istuutui takaisin pöydän ääreen. Voisi tässä nyt ainakin kesäkeiton syödä loppuun, kun ei kerran ollut kiire minnekään. Töihinkään ei voisi palata, ennen kuin hälytys olisi ohi.
Nyt alkoi kuulua räjähdyksiä. Tehdasaluetta ne varmaan pommittivat, niin kuin viimeksikin. Tai ratapihaa. Ehkä molempia. Ja kaikki ne olivat vähintään kilometrin päässä. Mutta tuo pommi osui aika lähelle, kun noin koko talo heilahti. Eilaa alkoi vähän huolestuttaa, olisiko sittenkin pitänyt lähteä suojaan. Ja taas! Keittiön pöytä ja tuolit hypähtivät joka kerta, kun pommi räjähti. Ovi alkoi liikkua samaan tahtiin niiden kanssa paukahtaen kiinni ja avautuen uudelleen.
Ei, tänne ei voinut jäädä. Oli päästävä ulos, vaikkei siellä ollut yhtään turvallisempaa. Eila juoksi ulos kadulle, jolla ei näkynyt ristin sielua. Tähän kaupunginosaan ei näköjään ollut osunut pommeja, vaikka räjähdykset tuntuivat kuuluvan aivan läheltä.
Eila katsoi taivaalle, jossa kaarteli lentokoneita etsien sopivaa paikkaa pommiensa pudottamiseen. Ilmatorjunta yritti osua niihin, mutta se oli liian myöhäistä siinä vaiheessa, kun pommien nauha alkoi valua alas. Eila katseli taivaalla näkyviä mustien pisteiden helminauhoja hypnotisoituneena. Ne valuivat alas, alas, alas. Tuolla uusi pommikone avasi luukkunsa, ja taas pommit valuivat alas kohti tehdasaluetta. Eila tuijotti helminauhaa, joka läheni paperitehdasta. Se valui alas, alas ja sitten ensimmäinen helmi osui tehtaaseen ja räjähti. Ja heti perään toinen ja kolmas ja neljäs.
Eila hätkähti. Ei hän tässä voinut seisoa tumput suorina ja katsella pommien putoamista. Piti päästä pommisuojaan. Eila kääntyi ja lähti juoksemaan poispäin alas valuvista pomminauhoista.
tiistai 29. tammikuuta 2013
Kasvaa
Makaan sängyssä selälläni ja katselen kattoon. Lähellä seinää näkyy pieni, tumma läiskä.
Se ei ollut siinä eilen, mutta nyt on. Liian suuri kärpäseksi. Eikä se edes liiku. Vai liikkuuko? Aivan kuin se kasvaisi. Ei, silmät alkavat valehdella, kun tuijottaa yhteen pisteeseen liian kauan. Laita silmät kiinni ja ala nukkua!
Aamulla läiskä on edelleen katossa ja nyt se on suurempi. Se siis kasvaa. Pakko tutkia asiaa. Sänky pois tieltä ja keittiöjakkara läiskän alle. Kiipeän tuolille ja kurkotan kohti kattoa. Se on kostea. Katossa on märkä läiskä, joka kasvaa! Ei sentään vettä tipu, mutta maali alkaa jo kupruilla. Haloo naapuri! Sulje se vesihana tai mikä siellä sitten vuotaakin!
Puhelin käteen ja soitto huoltoyhtiöön. Haloo! Katossani on märkä läiskä. Suoraan sängyn yläpuolella. Tehkää jotain! Te siis tutkitte asiaa ja soitatte takaisin. Tutkittehan vielä tänään, ennen kuin vettä alkaa tulla valtoimenaan?
Puhelin soi. Huoltoyhtiö täällä, päivää! Yläkerran asukas pesee pyykkiä joka päivä. Katossanne kulkee vesijohto, joka ei kestä tällaista menoa. Voi voi, näitä vanhoja taloja ja vanhoja vesijohtoja! Ei, se ei vuoda vaan se on kondenssivettä vesijohdon pinnasta, joka tihkuu katon läpi teidän puolellenne. Ei välitöntä vaaraa. Kyllä se läiskä pian lakkaa kasvamasta. Häiritseekö tämä värivirhe katossa teitä? Voimme tulla maalaamaan katon. Sitten ette enää näe sitä.
Se ei ollut siinä eilen, mutta nyt on. Liian suuri kärpäseksi. Eikä se edes liiku. Vai liikkuuko? Aivan kuin se kasvaisi. Ei, silmät alkavat valehdella, kun tuijottaa yhteen pisteeseen liian kauan. Laita silmät kiinni ja ala nukkua!
Aamulla läiskä on edelleen katossa ja nyt se on suurempi. Se siis kasvaa. Pakko tutkia asiaa. Sänky pois tieltä ja keittiöjakkara läiskän alle. Kiipeän tuolille ja kurkotan kohti kattoa. Se on kostea. Katossa on märkä läiskä, joka kasvaa! Ei sentään vettä tipu, mutta maali alkaa jo kupruilla. Haloo naapuri! Sulje se vesihana tai mikä siellä sitten vuotaakin!
Puhelin käteen ja soitto huoltoyhtiöön. Haloo! Katossani on märkä läiskä. Suoraan sängyn yläpuolella. Tehkää jotain! Te siis tutkitte asiaa ja soitatte takaisin. Tutkittehan vielä tänään, ennen kuin vettä alkaa tulla valtoimenaan?
Puhelin soi. Huoltoyhtiö täällä, päivää! Yläkerran asukas pesee pyykkiä joka päivä. Katossanne kulkee vesijohto, joka ei kestä tällaista menoa. Voi voi, näitä vanhoja taloja ja vanhoja vesijohtoja! Ei, se ei vuoda vaan se on kondenssivettä vesijohdon pinnasta, joka tihkuu katon läpi teidän puolellenne. Ei välitöntä vaaraa. Kyllä se läiskä pian lakkaa kasvamasta. Häiritseekö tämä värivirhe katossa teitä? Voimme tulla maalaamaan katon. Sitten ette enää näe sitä.
maanantai 28. tammikuuta 2013
Totuuksia
Puskissa on ryhtynyt uteliaaksi, ja haluaa muun muassa Mrs Been paljastavan itsestään kahdeksan totuutta. Totuushan on, että tarvittaessa olen niin kiero puheissani, että tarvitaan kierosilmäinen savolainen selvittämään perimmäinen totuus. Ja sitten joku tulkitsemaan sitä savolaista.
Mutta katsotaanpa, mitä pullahtaa ilmoille, kun vähän löysätään nyörejä...
1. Olin monta vuotta valtion virkamies ja viihdyin siinä hommassa erittäin hyvin. Minusta nimittäin löytyy sisäinen byrokraatti, joka hekumoi asiakirjoja laatiessaan.
2. Tykkään tehdä töitä miesten kanssa mieluummin kuin naisten. Se on leppoisampaa eikä tarvi pingottaa. Tästäkin on monivuotinen kokemus, jota muistelen lämmöllä.
3. Parikymmentä vuotta sitten opiskelin tutkinnon alalta, jossa asiat on tapana esittää kirjallisesti ja opiskelijoiden kirjalliseen ilmaisuun kiinnitettiin huomiota. Siinä ohella opin, kuinka kirjoitetaan aa-nelosen verran tekstiä aiheesta kuin aiheesta (kunhan saan valita näkökulman).
4. Tykkään scifistä, erityisesti sellaisesta jossa seikkaillaan avaruudessa, ja näin on ollut "aina". Muistan vielä, miten olin koukussa Galacticaan kolmannella (?) luokalla ja millaisen vaikutuksen Tähtien sota teki, kun näin sen ensimmäisen kerran.
5. Näytän nuoremmalta kuin oikeasti olen, ja se hämää usein ihmisiä. Joskus nuorempana - näytin silloinkin ikäistäni nuoremmalta - aloittelevana virkamiehenä jouduin usein "esittämään henkkarini" setäihmisille, ennen kuin päästiin itse asiaan. Se ärsytti.
6. Olen lukenut Tuntemattoman sotilaan kolmesti: yläasteella äikänopen tehtävänantona, aikuisena ennen inttiä, toimittamattomana versiona (Sotaromaani) intin jälkeen. Ajan kuluessa ja kokemusten karttuessa perspektiivit muuttuvat ja se tekee näistä lukukokemuksista täysin erilaisia. Tuntematon ei kuitenkaan ole suosikkikirjani, mutta hyvä analyysin kohde tai itseanalyysin väline.
7. Jostain syystä tulen yleensä erittäin hyvin toimeen ns. hankalien tai omituisten ihmisten kanssa. Lähes bestiksiäni ovat kaikenlaiset ATK-tukihemmot, joita kukaan muu ei tajua.
8. Minulla on lähes koko ikäni ollut tunne, etten sovi keskivertoihmisen sabluunaan. Siitä lähtien, kun annoin itselleni vapauden tehdä sitä, mistä itse tykkään, sen sijaan, että yritän kulkea lauman mukana, se ei ole erityisemmin vaivannut minua.
Mrs B on niin uusi näissä ympyröissä, ettei erityisempiä suosikkisuhteita ole vielä ehtinyt syntyä, ei ainakaan kahdeksaa. En siis levitä tätä vitsausta pidemmälle.
EDIT 29.1.
Neo antoi minulle tämän saman tunnustuksen. Sen kunniaksi pari lisäfaktaa:
9. Pohojalaasissa miehissä on jotain kiehtovaa. Veikkaan, että se liittyy jotenkin murteeseen. Brittienglanti antaa vähän samanlaisia viboja.
10. Huomaan, että minulle on tässä tammikuun aikana kehittynyt keskivaikea kirjoitusriippuvuus. Mikähän sen parantaisi?
Mutta katsotaanpa, mitä pullahtaa ilmoille, kun vähän löysätään nyörejä...
1. Olin monta vuotta valtion virkamies ja viihdyin siinä hommassa erittäin hyvin. Minusta nimittäin löytyy sisäinen byrokraatti, joka hekumoi asiakirjoja laatiessaan.
2. Tykkään tehdä töitä miesten kanssa mieluummin kuin naisten. Se on leppoisampaa eikä tarvi pingottaa. Tästäkin on monivuotinen kokemus, jota muistelen lämmöllä.
3. Parikymmentä vuotta sitten opiskelin tutkinnon alalta, jossa asiat on tapana esittää kirjallisesti ja opiskelijoiden kirjalliseen ilmaisuun kiinnitettiin huomiota. Siinä ohella opin, kuinka kirjoitetaan aa-nelosen verran tekstiä aiheesta kuin aiheesta (kunhan saan valita näkökulman).
4. Tykkään scifistä, erityisesti sellaisesta jossa seikkaillaan avaruudessa, ja näin on ollut "aina". Muistan vielä, miten olin koukussa Galacticaan kolmannella (?) luokalla ja millaisen vaikutuksen Tähtien sota teki, kun näin sen ensimmäisen kerran.
5. Näytän nuoremmalta kuin oikeasti olen, ja se hämää usein ihmisiä. Joskus nuorempana - näytin silloinkin ikäistäni nuoremmalta - aloittelevana virkamiehenä jouduin usein "esittämään henkkarini" setäihmisille, ennen kuin päästiin itse asiaan. Se ärsytti.
6. Olen lukenut Tuntemattoman sotilaan kolmesti: yläasteella äikänopen tehtävänantona, aikuisena ennen inttiä, toimittamattomana versiona (Sotaromaani) intin jälkeen. Ajan kuluessa ja kokemusten karttuessa perspektiivit muuttuvat ja se tekee näistä lukukokemuksista täysin erilaisia. Tuntematon ei kuitenkaan ole suosikkikirjani, mutta hyvä analyysin kohde tai itseanalyysin väline.
7. Jostain syystä tulen yleensä erittäin hyvin toimeen ns. hankalien tai omituisten ihmisten kanssa. Lähes bestiksiäni ovat kaikenlaiset ATK-tukihemmot, joita kukaan muu ei tajua.
8. Minulla on lähes koko ikäni ollut tunne, etten sovi keskivertoihmisen sabluunaan. Siitä lähtien, kun annoin itselleni vapauden tehdä sitä, mistä itse tykkään, sen sijaan, että yritän kulkea lauman mukana, se ei ole erityisemmin vaivannut minua.
Mrs B on niin uusi näissä ympyröissä, ettei erityisempiä suosikkisuhteita ole vielä ehtinyt syntyä, ei ainakaan kahdeksaa. En siis levitä tätä vitsausta pidemmälle.
EDIT 29.1.
Neo antoi minulle tämän saman tunnustuksen. Sen kunniaksi pari lisäfaktaa:
9. Pohojalaasissa miehissä on jotain kiehtovaa. Veikkaan, että se liittyy jotenkin murteeseen. Brittienglanti antaa vähän samanlaisia viboja.
10. Huomaan, että minulle on tässä tammikuun aikana kehittynyt keskivaikea kirjoitusriippuvuus. Mikähän sen parantaisi?
Läpi
- No sepäs pöllähti!
- Juu ja jyräyskin oli ihan komia.
- Nonni! Jokos alkaa sen verran pöly laskemaan, et nähdään mennä kattomaa?
- Pist ny ensin se kypärä päähäs.
- Jaa juu. Se on kyl hyvä ko sää muistat aina nämä henkilökohtaset varotoimet. Me voidaanki tehdä sust uus työsuojeluvaltuutettu sit ko Niemisen pesti loppuu.
- Joo, joo. Emmää semmost hommaa huoli. Sää kumminkin menet ja räjäytät koko porukan ilmaan ja sit mää joudun siit käräjil jos mää joku työsuojelija olen.
- Mut kattos nyt millai tääl on kivenmurikoit pitkin poikin. Ei ol peitot tainnu pittää. Vai onko ollu väärin panostettu?
- Itte sää ne panokset sin asettelit, et kai sää sit tiedät.
- Pirä ny se läpes kiinni! Kyl mää hommani osaan.
- Sanonko mää mist lävest sää olet sen panostajankirjas saanu? No mut näkyykö siel jo valo läpi toiselt puolelt?
- Otetaas tost muutama pienempi lohkare pois nii nähdään paremmin.
- Kyl siihen tais nyt sit läpi tulla. Halloo! Kuka siellä? Ei vastaa kukaan. Ei taida olla vuorenpeikko kotona.
- Mää luulen et täst vuorest on peikot kaikonnu jo ajat sitten. Ei ne tämmöst jyrinää jaks kuunnella.
- Ilmavirta tuntuu.
- No on se sit läpi!
- Juu ja jyräyskin oli ihan komia.
- Nonni! Jokos alkaa sen verran pöly laskemaan, et nähdään mennä kattomaa?
- Pist ny ensin se kypärä päähäs.
- Jaa juu. Se on kyl hyvä ko sää muistat aina nämä henkilökohtaset varotoimet. Me voidaanki tehdä sust uus työsuojeluvaltuutettu sit ko Niemisen pesti loppuu.
- Joo, joo. Emmää semmost hommaa huoli. Sää kumminkin menet ja räjäytät koko porukan ilmaan ja sit mää joudun siit käräjil jos mää joku työsuojelija olen.
- Mut kattos nyt millai tääl on kivenmurikoit pitkin poikin. Ei ol peitot tainnu pittää. Vai onko ollu väärin panostettu?
- Itte sää ne panokset sin asettelit, et kai sää sit tiedät.
- Pirä ny se läpes kiinni! Kyl mää hommani osaan.
- Sanonko mää mist lävest sää olet sen panostajankirjas saanu? No mut näkyykö siel jo valo läpi toiselt puolelt?
- Otetaas tost muutama pienempi lohkare pois nii nähdään paremmin.
- Kyl siihen tais nyt sit läpi tulla. Halloo! Kuka siellä? Ei vastaa kukaan. Ei taida olla vuorenpeikko kotona.
- Mää luulen et täst vuorest on peikot kaikonnu jo ajat sitten. Ei ne tämmöst jyrinää jaks kuunnella.
- Ilmavirta tuntuu.
- No on se sit läpi!
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
Aurinko
Minä olen teidän isänne ja maa on teidän äitinne. Teidän tulee palvoa minua ja antaa minulle uhreja, jotta en anna vihani laskeutua teidän päällenne ja tuhota teidän kotinne ja viljelyksenne. Kun te uskollisesti palvotte minua ja kunnioitatte ja pelkäätte minua, minä annan teille sen, mitä te tarvitsette. Teidän menestyksenne tai tuhonne on minun kädessäni. Minun säteeni valaisevat teidän tietänne ja antavat voimaa teille. Jos te ette ole uskollisia minulle vaan hylkäätte minut ja alatte palvella muita jumalia, lähetän minä säteeni polttamaan peltonne poroksi ja näännyttämään karjanne kuumuuteen. Jokaisena aamuna minä nousen teidän yllenne valvomaan teitä ja jokaisena iltana minä jätän teidät pimeyteen. Keskipäivällä, kun olen noussut taivaan laelle, tulee teidän kääntyä minua kohti ja polvistua rukoilemaan minua. Älkää valitko itsellenne maallista hallitsijaa, sillä ihminen ei ole minun veroiseni eikä hänellä ole sitä valtaa, joka minulla on. Minä olen teidän luojanne ja teidän ylläpitäjänne. Minä olen aurinko.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
