Hammasharja

Oli lauantai-ilta ja Mäkelän saunanpiipusta leijaili hiljalleen savua. Saunakamarissakin alkoi tuoksua vihta, kun saunan ovi aukesi ja talon hiukan alle parikymppiset tyttäret tulivat ulos saunasta. Tytöt ottivat pyyhkeensä ja alkoivat kuivata itseään. Laila asettui peilin eteen ja alkoi selvitellä hiuksiaan kammalla.

- Minä kyllä leikkaan hiukset lyhyiksi tänä kesänä. Nämä ovat aina niin takussa, että lähtee isoja tuppoja, kun kampaan hiuksia saunan jälkeen, huokaisi Laila ja kiskoi kampaa märkien hiusten läpi.
- Antaisit hiusten kuivahtaa vähän ensin, neuvoi Eeva nuorempaa siskoansa hammasharja suussa. - Mennään jo ulos vilvottelemaan, että Esko pääsee saunaan.

Tytöt siirtyivät pihakeinuun istumaan, ja Eeva huhuili veljeään saunaan, hammasharja edelleen puolihuolimattomasti suupielessä. Esko meni vuorostaan saunakamariin ja alkoi riisua vaatteitaan etsiskellen samalla hammasharjaa katsellaan. Se ei ollut paikallaan, ja Esko katsoi ulos saunakamarin ovesta keinussa istuvia siskojaan. Siellähän se hammasharja keikkui.

- Eeva, tuo se hammasharja tänne! Heti! huusi Esko harmistuneena. Aina tuo Eeva kuljetteli tavaroita pitkin poikin.
- Odota nyt vähän, niin harjaan hampaat valmiiksi, vastasi Eeva tietäen, että Esko ei jaksaisi kovin kauan odottaa hermostumatta. - Eikä Lailakaan ole vielä harjannut hampaita.

Laila päästi pienen hihityksen. Kyllä Eskon lauantaiset kiireet tiedettiin. Isoveli oli tapansa mukaan lähdössä tansseihin, ja siksi ne hampaatkin piti harjata. Jos vaikka kävisi parempi flaksi tyttöjen kanssa ja pääsisi jotakuta saatille, kun henki haisi Pepsodentille. Eihän se Esko muuten hammasharjaa pahemmin kuluttanut.

Isoäiti

Pertti puki päälleen vaatteita, jotka äiti oli antanut hänelle. Paidan napit olivat hankalat pienille sormille ja äiti tuli auttamaan niiden kiinni saamisessa. Polvihousut Pertti sai puettua itse, sillä niiden napit olivat isommat, ja olkaimet sujahtivat paikoilleen jo vanhasta tottumuksesta. Kengännauhojen sitominen oli äidin tehtävä. Elsa katsahti viisivuotiastaan arvioiden ja tarttui vielä kampaan. Kihara tukka oli vallaton, mutta kammalla ja vedellä sekin talttui sen verran, että poika oli valmis joka-aamuiseen rutiiniin.

- No niin, nyt voit mennä tervehtimään isoäitiä, Elsa sanoi kumartuen Pertin puoleen. - Muista koputtaa oveen ja odottaa, kunnes sinut käsketään sisälle.

Pertti lähti kohti peräkamaria, jossa isoäiti asui. Tähän asti äiti oli tullut hänen kanssaan, mutta nyt hän meni yksin. Viisivuotias oli jo niin iso poika, että kyllä sen piti sujua. Elsa seurasi kuitenkin vaivihkaa Pertin perässä ja tarkkaili tilannetta. Olihan tätä harjoiteltu jo pari viikkoa niin, että Elsa oli ollut Pertin mukana vain antamassa ohjeita ja muistuttamassa, mitä piti tehdä.

Pertti oli reipas miehenalku, mutta siitä huolimatta Elsaa hiukan jännitti. Miehen kotona oli erilaiset tavat kuin mihin hän oli tottunut. Elsa oli aina sinutellut vanhempiaan, eikä heillä muutenkaan ollut oltu kovin muodollisia, vaikka hyvä tavat tietenkin olivat kunniassa. Väinö, Elsan mies, taas teititteli äitiään. Kyllähän Elsa sen ymmärsi, että vanhaa ihmistä teititeltiin, ja niin hänkin tietenkin puhutteli anoppiaan, mutta se tuntui vähän oudolta, että Väinö oli jo lapsesta lähtien teititellyt vanhempiaan. Ja nyt Pertin piti myös teititellä isoäitiään.

Pertti koputti isoäidin kamarin oveen ja ojensi jo kätensä ylöspäin kohti ovenkahvaa kunnes muisti äidin ohjeet. Kamarista kuului keinutuolin narahdus ja isoäidin ääni, joka käski sisään. Pertti avasi oven ja astui kynnyksen yli.

- Hyvää huomenta, isoäiti, kuuli Elsa kirkkaan lapsenäänen sanovan ja näki, miten Pertti ojensi kätensä isoäidille ja kumarsi.
- Hyvää huomenta, vastasi isoäiti. - Suljepa ovi ja tule sitten istumaan tähän jakkaralle.

Pertti teki työtä käskettyä ja Elsa saattoi huokaista helpotuksesta. Sehän meni hyvin. Isoäiti oli niin tarkka siitä, että lapset - ja aikuisetkin - kävivät toivottamassa hyvää huomenta joka aamu. Kun muodollisuudet oli hoidettu, isoäiti saattoi pyytää vierasta istumaan ja juttelemaan hetkeksi.

Elsa palasi keittiöön ja alkoi alustaa taikinaa. Hän oli sytyttänyt tulen leivinuuniin jo aamuvarhaisella, kun Pertti vielä nukkui ja Väinökin vasta teki lähtöä talliin. Muutaman minuutin kuluttua isoäidin kamarin ovi kävi ja Pertti ilmestyi keittiöön käärepaperissa oleva karamelli kädessään.

- Katso äiti! Isoäiti antoi minulle karamellin, näytti Pertti silmät loistaen.
- Muistitko sinä kiittää?, kysyi Elsa. Juttelutuokio oli näköjään sujunut hyvin.
- Muistin, vastasi Pertti.
- Hyvä! Laitetaanpa se karamelli tänne kaapin päälle odottamaan sunnuntaita, Elsa sanoi laittaen Pertin saaman herkun parempaan talteen. - Saat sen sitten, kun tulemme kirkosta.

Lankesin kiusaukseen

Olin viikonlopun pääkaupungin vilskeessä hurvittelemassa, niin kuin keski-ikäistyvä rouvashenkilö hurvittelee. Ja kyllä se rentoutti! Olihan minulla ihan agendakin toteutettavana, joten aivan tuuliajolla ei sentään oltu. 

Piti ensinnäkin tavata ihmisiä, joita nykyään näen aivan liian harvoin. Juorujen päivittäminen nokikkain on paljon, paljon antoisampaa kuin vaikka sähköpostilla. Ja erityisen antoisaa on tehdä se aurinkoisella terassilla trendikkäiden ihmisten keskellä istuen kuvitellen itse olevansa trendikkäämpi kuin onkaan. Miten minulla nykyään normaalisti onkin niin epätrendikäs olo??

Olin jo ennakkoon päättänyt käydä Kakkugalleriassa, jossa söin suurella nautinnolla ylläolevan kakunpalan. Se ei ollut se lankeemus, koska olin tosiaan suunnitellut näin tekeväni. Eikä sitä tee lankeemukseksi sekään, että olen edelleen kromin avustuksella suklaakatkolla, koska se katko koskee nimenomaan suklaata, ei muuta makeaa. Eikä tuossa kakussa ollut hiventäkään suklaata, joten selvisin puhtain paperein.

Agendaan kuului myös kaupoissa kiertelyä ja sillä kohtaa se lankeemus sitten tapahtui. Ei niin, että olisin sortunut ystävättären villitsemäksi ja sen seurauksena palannut kotiin kädet täynnä ostoskasseja, vaan poikkesin ihan itse, ehdoin tahdoin ja vaarat tiedostaen Marimekkoon. Ihan vain katsomaan, mitä siellä on. Höh, onko sieltä koskaan päästy ulos ilman unikkokuvioista muovikassia tai ainakin jotain takaraivoon kaihertamaan jäänyttä juttua? No ei! Eikä päästy tälläkään kertaa. 

Olin aivan tuskissani kohdattuani laukun, joka suorastaan rukoili pääsyä mukanani kotiin. Yritin lähteä pois, mutta se huusi perääni, ja jouduin palaamaan takaisin. Selitin sille, että en voi ostaa sitä ja pankkikorttikin rasittuu ihan liikaa, jos sitä joutuu Marimekon kassalla vinguttamaan. Mutta mikään ei auttanut, ja lopulta jouduin myöntämään, että kai minun sitten on kerran kesässä suotava itselleni uusi laukku. Mutta vain sen kerran. Ja niin Marimekko-laukkukokoelmani sai uuden jäsenen.

Marimekon kassahenkilö muuten teititteli minua, ja se kieltämättä lisäsi sitä keski-ikäistyvän rouvashenkilön tunnetta. Jatkoin matkaa unikkokassi heiluen ja Marimekko-laukkukokoelman vanhempi jäsen kainalossa Nansoon, jossa teitittely jatkui. Hyvä sentään, etteivät rouvaksi puhutelleet. Sieltä kykenin sentään selviytymään ulos ilman repsahduksia, vaikka se jonkin verran henkistä itseään sormille läpsimistä vaatikin. 

Ahkera

Mää en ol mikkää ahkera. Joku voi luul, et mää ole, mut se o vaa silmälumet. Oikeesti mää ole tavallise laiska ihmine. Mialuite mää en tekis mittää, enkä ainaka mittää hyäryllist. Ninko semmost, mikä yleise käsitykse mukkaa o hyäryllist. Se mikä sit o minu omast miälestäni hyäryllist, onki iha toine juttu.

Mää ole kyl kamala ahkera sillo, ko mää saa tehr jottai kivvaa. Mää voi vaik istuu konneel koko päivä ja lukkee toiste ihmise plokei ja vaik viäl kirjottaa ommaani. Siin hommas mää ole ahkera, mut jos joltai muult kysytää, ni se sannoo, et mää ole laiska ko mää vaa istu pöyrä viäres enkä tee yhtää mittää.

Iha erityisesti minnuu ruppee laiskottammaa töis, ko tarttis tehr jottai oikeit töit. Mää koita siirtää niit etteempäi, ettei niit vaa tarttis tehr tännää. Ainakaa kaikkii. Se johtuu kyl oikeesti siit, et mun tyäni o hiuka tylsä ja minnuu ruppee pitkästyttämää, ko ain tarttis tehr niit samoi tylsii töit. Et ei se ny iha pelkästää mu laiskuurestani johru. Mut sit sammaa aikaa, ko mää koita ol tekemät liia paljo niit tylsii töit, ni mää koita kans näyttää ahkeralt sillai, et kaikki luulee, et mää paina töit koko aja.

Älkää ny silti kumminkaa luulko, etten mää saa töitäni tehryks. Kyl mää ain kaikki tyät tee ja viäl määräaikaa mennes. Toisaalt ko sanotaa, et "aika hoitaa", ni mää ole huamannu, et se o iha totta. Semmoste asioitte kans o joskus parempi orottaa, joist ei oikei tiär, et mitä niil pitäs tehr, tai jos ne tuntuu kamala vaivalloisilt. Ussei siihe o semmone syy, et joku, joka ei ittekää tiär, mitä niil asioil pitäs tehr, o iha varmuure vuaks keksinyt, et niil tarttis tehr kauheesti jottai, ja antanu homma sit jonku toise tehtäväks. Sit ko hiuka orottaa eikä pir mittää turhaa kiiret, ni yhten päivän huamaaki, ettei sil ennää tartte tehr yhtää mittää. Aika o hoitanu semmose onkelma, joka ei itte asias mikkää onkelma ollukkaa.

Mää muista ko mu isovanhemmil oli semmone ajatus, et koko aja pittää tehr jottai hyäryllist ja ol ahkera. Ne ko meni vaik kesämökil, ni ei ne siäl mittää levänny. Siäl tehtii koko aja töit. Pilkottii klapei seuraava kymmene vuare tarpeiks tai haravoitii kävyt ja neulaset pois mettäst. Mää ole kyl iha eri sukupolvee. Ei mun tartte koko aikaa tehr jottai, eikä mul siit tul huano omatunto. Kyl mää silti itte asias tykkää ko o vähä jottai tekemist, ko muute mul tullee aika pitkäks, mut se minu tekemiseni ei tartte ol mittää erityise hyäryllist.

Mut sit ko minul o jottai semmost tekemist, ko kiinnostaa minnuu, ni sit mää kyl ole ahkera. Se voi ol iha jottai oikeit töitäki, et kyl mää niitäki sillo iha miälelläni teen. Täs hommas avainsana o motivaatio eli se, et mää tunne, et mää itteki saa jottai hyätyy tai illoo tai vaik tyyrytyst siit tekemisest.

Kierre

Vihreäksi maalatun maastokuorma-auton lavalta voi tulla alas monella eri tyylillä, mutta alastulossa kannattaa huomioida, jos yllä on taisteluvarustus - täynnä erilaista tavaraa oleva taisteluvyö ja rynnäkkökivääri - joka painaa kymmenen kiloa ja tekee liikkumisen tietyissä tilanteissa vähemmän ketteräksi.

Turvallisin tapa on kavuta alas hallitusti avattua takalautaa tikkaina käyttäen. Tämä on yleensä vähiten riskialtis tapa, kunhan katsoo, ettei onnistu jollakin ilveellä saamaan vaikkapa jalkaansa jumiutumaan johonkin rakoon ja päätyä roikkumaan jalastaan ylösalaisin - ei siinä kyllä kovin kauan roikuta, siitä pitää painovoima huolen - tai vaihtoehtoisesti tekemään spagaatin, jota ei tiennyt pystyvänsä tekemään. Kiinni jäämisen vaara ei ole erityisen suuri, mutta aina joskus joku onnistuu tässäkin.

Jos on kiire eikä arastele tömähdystä, jota se edellä mainittu, päälle ripustettu kymmenen lisäkiloa tehostaa, voi hypätä alas. Automallista riippuen matka lavalta maahan on noin puolitoista metriä, ja laskeutumispaikkaa kannattaa nopeasti arvioida katseellaan ennen hyppäämistä. Asfaltille tömähtäminen on hieman ikävämmän tuntuista kuin jollekin pehmeämmälle alustalle.

Jos takalautaa ei jostakin syystä avata, alas pääsee kapuamalla sen ylitse. Ensi näkemältä tehtävä saattaa vaikuttaa hankalalta keskimittaiselle tai sitä lyhyemmälle naiselle, mutta tässäkin auttaa suunnittelu. Kaikenlaisia ulokkeita voi käyttää askelmina, myös vetokoukkua, ja käsillä kannattaa ehdottomasti ottaa tukeva ote takalaudan reunasta. Täysin mahdollinen tehtävä siis.

On myös mahdollista tulla alas kierteellä, mutta se ei ole suositeltavaa. Jos vaikkapa ottaa kunnolla kiinni vain toisella kädellä lavan kulmasta ja asettelee jalkansa hieman huolimattomasti niin, että askel lipsahtaa, voi päätyä pyörähtämään puolitoista kierrosta oman pystyakselinsa ympäri, jonka jälkeen laskeutuminen maahan tapahtuu todennäköisesti takapuoli edellä. Kierre aikaansaa sen, että alastulo on suhteellisen vauhdikas. Tätä ei suositella, ei todellakaan. Takapuoleen sattuu.

Maailma muuttuu ja hyvä niin

Marjaana kirjoitti tänään homoista, ja koska bonuslapsen kanssa kohdalle sattui tänään pieni aihepiiriin liittyvä tapahtuma, ajattelin jatkaa samasta aiheesta.

Lähdimme helteen ajamina jäätelön perässä kaupungille ja matkan varrella mies, joka aina tarkkailee ympäristöä silmä kovana, hihkaisi lapselleen, että "katso, homoja!". Kuulostaa varmasti aika yksisilmäisen ihmisen huomiolta, mutta oikeasti en ole havainnut miehelläni olevan minkäänlaista homofobiaa tai ennakkoluuloja homojen suhteen. Sen sijaan pari homokaveria löytyy. Ja taipumus reagoida asioihin odottamattomalla tavalla - tässä tapauksessa siis eri tavalla kuin edellämainittujen asioiden perusteella voisi olettaa.

Tavallaan mielenkiintoinen olikin sitten esimurkkuikäisen pojan reaktio. Missä?? Ja pää kääntyi välittömästi havainnon suuntaan. Yhtä hyvin olisi voitu kehottaa katsoa kadulla kävelevää seepraa. Kadulla käveli kuitenkin vain kaksi miestä, toisen käsi toisen olalla. Sen perusteella tuskin voi mitään satavarmaa homodiagnoosia tehdä.

Isänsäkin huomasi reaktion ja alkoi tasoitella asiaa sanoen, että ei niissä homoissa nyt mitään niin erikoista ole. Ihan tavallisia ihmisiä jne... Kysäisi vielä, että eikös siellä lapsen (pienellä) asuinpaikkakunnalla sitten ole homoja. Lapsen käsityksen mukaan ei ollut. Juttu ei kehittynyt siitä pidemmälle.

Ryhdyin miettimään asiaa mielessäni, sillä minä olen saanut erilaista tietoa kyseisen pikkupaikkakunnan asujaimistosta. Bonuslapsen eno asuu miehen kanssa. Lapsen mukaan kyseessä on enon kaveri, mieheni mukaan eno on homo, mitä hänen perheensä ei hyväksy. Lapsellekaan ei sitten ole katsottu tarpeelliseksi asiaa mitenkään selventää, eikä tuon ikäisellä muutenkaan taida olla kovin selkeää käsitystä siitä, mikä se sellainen homo oikeastaan on.

Minä ja mieheni olemme kasvaneet erilaisessa maailmassa kuin missä bonuslapsi kasvaa. Meidän lapsuudessamme homot olivat yleensä epänormaaleja kummajaisia, jos heistä ylipäätään mitään puhuttiin. Bonuslapsi taas kasvaa aikana, jolloin homot näkyvät ja kuuluvat ja monien ystäväpiiriin tai perheeseen kuuluu avoimesti homoseksuaaleja ihmisiä, sekä miehiä että naisia. Silti monet lapset oppivat asenteen, että homo tai lesbo on epänormaali kummajainen tai ainakin jollakin tavalla naurettava tapaus - vaikka toisaalta heille myös jossain toisessa yhteydessä opetetaan, että ihmiset ovat samanarvoisia seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta.

Minulle on aivan sama, katselevatko ihmiset sillä silmällä toisen vai saman sukupuolen edustajia, ja kenen kanssa he sänkynsä jakavat. Lähimpään ystäväpiiriini ei kuitenkaan tietääkseni kuulu homoja tai lesboja, enkä itse asiassa tunne yhtään julkilesboa. Yksi lapsuudenkaverini on homo ja toisen suuntautumisesta en ole päässyt selville, mahdollisesti bi. Kummatkin ovat aivan normaaleja ihmisiä. Entisessä työpaikassani oli pari miestä, jotka todennäköisesti ovat homoja, mutta eivät julkisellaisia, minkä selittänee työyhteisön miesvaltaisuus.

Toisaalta joskus huomaan minäkin vetäväni johtopäätöksiä, jotka perustuvat jonkinlaisiin ennakkoluuloihin. Olin asiaa sen enempää ajattelematta arvioinut erään julkisuudessa silloin tällöin vilahtelevan miehen homoksi. Sitten tutustuin miehen avovaimoon. Se siitä intuitiosta. 

Lätinää ja ihmettelyä

Se on sitten kesä, ainakin jos kalenteria katsotaan ja mikä ettei muutenkin. Nautin siitä, että voi pukeutua kevyesti ja varjossakin tarkenee. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, mies alkaa pian valittaa, että on liian kuuma. Minun puolestani saa olla lämmin. Pitää vain pukeutua sään mukaisesti, kesälläkin.

Sain kerrankin tehtyä valtaosa takapihan kevättöistä ajoissa. Istutin, mitä olin ajatellut istuttaa ja nyt sitten odotellaan, että takapiha muuttuu reheväksi keitaaksi. Jonakin kesänä se tapahtuu, kunhan kasvit kasvavat eivätkä etanat syö kaikkea. Tänään raahasin miehen pihalle katsomaan, mitä olen siellä tehnyt, ja odotin jonkinlaista kommenttia. Ei irronnut mitään muuta kuin että miksen ole yhteen tyhjään paikkaan laittanut mitään. Huokaus...

Nyt sitten äsken tuolta sohvalta, avoimen telkkarin äärestä kuului yhtäkkiä, että "takapiha näytti ihan hienolta". Onkohan armaalla siipallani jotenkin pitkät piuhat, kun piti tuotakin palautetta prosessoida puoli päivää, ennen kuin sai sen sanotuksi?

Kuoro, jossa laulan, pieneni yllättäen yhdellä hengellä juuri ennen kauden loppua. Yksi laulaja sai potkut, syynä laulutaidottomuus. Tällä rouvalla oli huomattavan suuria vaikeuksia pysyä nuotissa eikä ilmeisesti itsellä aavistustakaan asiasta. Asiasta on sipisty ja supistu koko talvi ja toivottu, että realiteetit selviäisivät asianomaiselle, joka sitten toivottavasti tekisi omat ratkaisunsa. Mutta kun ei. Melko pienessä kuorossa yksi väärinlaulaja voi tehdä paljon vahinkoa, joten kuoronjohtaja oli lopulta ottanut härkää sarvista. Erittäin hankala ja ikävä tilanne, johon ei ollut kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua, mutta nyt ongelma on sitten jollakin tavalla ratkaistu.

Toinen kissoista alkoi taas oksennella ja piti käydä hakemassa troppia vaivaan, kun se ei kotikonsteilla loppunut. Mitä ilmeisimmin kyse oli karvapalloista. Pitää ilmeisesti alkaa harjata kissaa useammin, ettei sen tarvitse nieleskellä kaikkia irtokarvoja. Ja nyt kun maha taas toimii, kissa aloitti laihiksen. Elopainoa on kertynyt sen verran ylimääräistä, että siitä pitäisi osa saada häviämään. Painonpudotusta on yritetty ennenkin mutta ilman minkäänlaisia tuloksia. Aikaisemmin ainoa näkyvä seuraus dieetistä on ollut se, että kissalle ovat alkaneet maistua keittiön lattialle pudonneet leivänmuruset. Nyt oli kuitenkin tullut uudenlaista dieettiruokaa, jonka kanssa voi olla vähän joustavampi, jos kissa alkaa vaikuttaa liian nälkäiseltä.

Minä itse olen napsinut kromitabletteja nyt viikon ja eikä suklaanhimo ole yltynyt liian kovaksi. En osaa sanoa, auttaako kromi oikeasti vai olenko muuten vain motivoitunut olemaan syömättä suklaata. Epäilen kuitenkin, että kyllä se himo vielä jonakin kauniina päivänä iskee.