Keskustelu

Osallistujat:
JH - Järjen Hiven
PP - Perfektionistinen Pilkunviilaaja
NA - Netti-Addikti
K1, K2 - Kotieläimiä

JH - Mä olen istunut tässä koneelle melkein koko päivän. Voisi olla aika tehdä jotain muuta.
NA - Älä viitsi! Nyt on sunnuntai eli vapaapäivä, ja sitä paitsi tämä on kivaa.
JH - Pitikös tänään pestä pyykkiä?
PP - No ihan varmasti piti. Ja koska olet viimeksi imuroinut?
NA - Kotitöitä ehtii huomennakin. Eikös se nyt riitä, että olet tehnyt ruokaa tänään? Siinä on ihan tarpeeksi hommia sunnuntaille.
JH - Jos nyt lopettaisin tässä koneella istumisen, voisin lukea loppuun sen kirjan, joka pitää palauttaa pian.
PP - Aivan! Ja voisit jopa kirjoittaa sitä juttua eteenpäin, että se valmistuisi joskus. Miten voi ihminen olla noin laiska?!
JH - Kyllä se valmistuu, lupaan sen.
PP - Ai niinkö? Ja milloin?
JH - Määräaikaan mennessä. En mä voi joka suuntaan revetä, kun on muutakin tekemistä.
PP - Tehdäänkö prioriteettilista? Voisi auttaa sitä valmistumista.
NA - Hieno juttu sellainen prioriteettilista, mutta käydäänpä tässä välissä katsomassa, onko kukaan postannut mitään.
JH - No, mutta ei sitten jäädä roikkumaan minnekään.
NA - Ei tietenkään... Mutta tämähän onkin mielenkiintoinen juttu. Minne tuo linkki menee?
PP - SEIS! Ei sinne. Kirjaudu ulos bloggerista!
NA - Mutta kun tämä on tosi kiinnostavaa.
PP - Pois sieltä! Nyt ryhdytään tekemään töitä.
NA - Mutta jos mulla on tässä taustalla nämä muut jutut auki. Ei kai se haittaa?
JH - Voisi olla järkevää, ettei yrittäisi tehdä montaa asiaa samanaikaisesti...
PP - Ehdottomasti näin. Nyt se bloggeri kiinni!
NA - Ensin pitää kyllä tarkistaa sähköposti. Ihan äkkiä vaan. Mitäs tänne onkaan tullut...
JH - Mikä tuo on? Ehkä se pitää kuitenkin vilkaista. Mutta nopeasti.
PP - No niin, nyt se on nähty. Nyt voit avata sen kirjan. Lue ja tee muistiinpanoja.
JH - Pitäisikö mun kuitenkin kirjoittaa nämä jutut suoraan sinne tekstiin? Voisi vähän säästää aikaa ja tulisi kerralla valmiimpaa, kun ei tekisi mitään erillisiä muistiinpanoja.
PP - Periaatteessa hyvä ajatus, mutta sitten sun pitää ensin lukea koko olemassa oleva teksti läpi, että tiedät, mihin lisäilet jotain. Tekstin pitää edetä loogisesti eikä niin, että hypitään sinne tänne.
K1 - Miau...
JH - No jos mä lukaisen tämän äkkiä. Varmaan riittää, että luen sen luvun, johon tämä kirja liittyy.
NA - Hei, tuli äkkiä mieleen, että kommentoitko sä jo sitä kirjoitusta, jonka luit heti aamulla?
JH - En mä muista. Pitää varmaan käydä tarkistamassa.
K1 -  Miau!
PP - Et kyllä mene nyt mihinkään. Sen ehtii myöhemminkin.
K1 - MAU!!!
JH - Mitä toi kissa huutaa? Ruokaa? Eikö siellä muka ole ruokaa kupissa?
NA - Jospa tarkistaisit.
K1 - Miu... *kiehnää jaloissa*
PP - On ruokaa. Takaisin töihin.
K1 - Kurnauskis!
JH - Jotain se nyt haluaa. *silittää kissaa*
K1 - Purrrurrrr.....
K2 - *saa hepulin olohuoneessa*
JH - Voi taivas!
PP - Heitä se ulos!
JH - En mä näin myöhään. En mä halua, että se jää koko yöksi sinne.
NA - Tässä välissä voisi muuten tarkistaa, joko Peppis on julkaissut uuden lähetyksen...
JH - Ei se kyllä vielä näin aikaisin. Tuskin kannattaa edes katsoa.
K1 - *hyppää pöydälle ja parkkeeraa itsensä puoliksi läppärin päälle*
JH - Et sä kisu kiltti voi olla siinä. *työntää kissaa kauemmas*
K1 - *loukkaantuu verisesti*
K2 - *hyppää pöydälle*
K1 - *huitoo tassulla K2:sta*
K2 - *huitoo takaisin*
JH - Pois pöydältä! Molemmat! Oikeesti...
PP - Aja nyt vaan ne pois. Anna vaikka jotain namia, että niiden huomio kiinnittyy siihen.
NA - Et muuten ole vielä postannut tänään mitään. Sullahan oli se juttukin jo mielessä. Muistatko?
JH - Niin joo... Totta. Mitä kello on?
NA - Alkaa olla niin paljon, että nyt voisit naputella sen postauksen, ettei mene huomisen puolelle.
PP - Hei mutta mitä me tehdään tämän kirjan kanssa? Se piti lukea.
JH - Mä luulen, etten mä ihan oikeasti taida jaksaa enää tänään. Jos kuitenkin jätetään se huomiselle.
PP - Mutta kyllä nyt jotain pitäisi saada aikaiseksi. Edes muutama lause tekstiä.
JH - Olisihan se hyvä, mutta pian on niin silmät ristissä, että tulee pilkkuvirheitä.
PP - Pilkkuvirheitä? No se ei kyllä ole hyvä juttu ollenkaan.
NA - Ihan vaan taas huomautan, että sitä postausta voisi alkaa naputella vaikkapa nyt...
JH - Okei... Mistä mun pitikään kirjoittaa...? Aivan... *alkaa naputella*
PP - Tuohon tulee muuten pilkku.
JH - Tuleeko? Ei välttämättä. Ei rinnastuskonjunktion edellä ole pakko käyttää pilkkua ollenkaan nykyohjeiden mukaan. Riippumatta siitä, onko lauseissa yhteinen tekijä.
PP - Niin niin... Mutta kun tuossa aikaisemmin vastaavaan kohtaan laitoit pilkun, niin kyllä tähänkin pitäisi, että säilyisi jonkinlainen logiikka.
JH - Ai jaa? No sitten...
NA - Mutta miten sen yhden kommentin kanssa oli?
JH - Nyt tehdään kyllä tämä juttu valmiiksi, ennen kuin lähdetään minnekään muualla haahuilemaan.
NA - Oukei... Ajattelin vaan, ettei unohdu.
JH - Olisikohan se sitten siinä. Ja sitten julkaistaan...
PP - Et kyllä julkaise mitään ilman oikolukua!
JH - Joo, onhan se tietenkin hyvä lukaista läpi ensin.
PP - *korjailee kirjoitus- ja pilkkuvirheitä*
JH - Ja sitten julkaistaan.
NA - Jes! Nyt voitaisiin vaikka tehdä kierros blogistanissa.
JH - Kello on kyllä jo aika paljon. Pitää mennä nukkumaan.
NA - Mutta jos sä peset hampaat oikein äkkiä, voit ottaa iPadin sänkyyn mukaan.
JH - Ei... Katso nyt, kuinka paljon kello on. Ehtii sen sitten aamullakin.
- - -
JH - Nyt pää tyynyyn ja nukkumaan.
NA - Laitoitko muuten herätyksen päälle?
JH - Hyvä, että huomautit.
NA - Samalla voit ihan yhtäkkiä tarkistaa siitä kännykästä sen yhden blogin, jota piti kommentoida.
JH - EI, EI, EI!!!
NA - Mutku....
JH - Nuku!

Eläin

Niin suloinen ja pehmeä
Haluaa huomiota ja ottaa sen
Tulee sänkyyn nukkumaan
Surisee ja lämmittää
Valtaa koko sängyn
Vaatii
Manipuloi
Nirso - hyi ei tätä ruokaa!
Naukuu äänekkäästi
Ei anna nukkua
Nukkuu itse päivät
Yön saalistaja
Pieni peto
Vaanii
Leikkii
Tappaa
Itsenäinen
Sinnikäs
Ottaa oman paikkansa
Talon valtias
Kissa

Rakkauden säännöt

Maria ja Mika kävelivät kohti bussipysäkkiä. Takana oli elokuva ja sunnuntai-ilta oli aluillaan. Marialla alkoi jo olla kiire kotiin, sillä maanantaiaamun harjoitustunnin suunnitelma oli vielä kesken ja se piti saada valmiiksi ennen kuin alkaisi väsyttää liikaa. Maria tervehti vastaantulevaa miestä, sanoi hei ja hymyili.

- Kuka helvetti toi oli? Mika karjaisi ja seisahtui keskelle katua.
- Se on mun opiskelukaveri, Antti. Se on myös opetusharjoittelussa, vastasi Maria hieman hämmästyneenä Mikan agressiivisesta reaktiosta.
- Mitä sä sitä moikkailet ja hymyilet? Tollaset jutut loppuu heti!
- Et kai sä ole tosissas? Ihan normaaliahan se on tuttuja moikata, jos tulee kadulla vastaan.

Maria huomasi, että vastaus ei kelvannut Mikalle, joka seisoi edelleen kuin paikalleen nauliintuneena ja tuijotti häntä raivostuneen näköisenä. Ohi kulkevat ihmiset vilkuilivat heitä uteliaan näköisinä. Maria tunsi olonsa kiusaantuneeksi eikä tiennyt, mitä sanoa Mikalle, jotta tämä rauhoittuisi. Tällaisia raivonpuuskia oli sattunut ennenkin, ja silloin Mika ei kuullut muuta kuin oman äänensä. Itse asiassa niitä tuntui tulevan yhä useammin.

- Viitsitkö päästää irti mun käsivarresta, Maria sanoi yrittäen pitää äänensä rauhallisena. - Mun bussi lähtee ihan pian.
- Sen tyypinkö luo sä olet menossa? Mika puhisi.
- Mä menen kotiin. Mulla on vielä töitä tänään. Etkö sä muista, mitä mä sanoin sulle aikaisemmin?
- Sä valehtelet mulle. Mä tiedän sen.
- Enkä valehtele. Sähän olet ihan pimee! Ja ihan oikeasti mun pitää mennä nyt.
- Mä tulen mukaan.
- Et sä voi tulla nyt, kun mun pitää tehdä töitä. Mähän sanoin sulle ennen kuin lähdettiin.

Maria tempaisi käsivartensa irti Mikan otteesta. Hän oli kahden vaiheilla. Pitäisikö tässä vielä yrittää keskustella vai antaa jutun olla? Joka tapauksessa bussi oli lähdössä ja seuraavaa joutuisi odottamaan pitkään. Maria teki ratkaisunsa, kääntyi kannoillaan ja lähti reipasta vauhtia kohti pysäkkiä. Hän vilkaisi taakseen nähdäkseen, lähtikö Mika hänen peräänsä. Ei lähtenyt. Siellä se edelleen seisoi ja katseli hänen suuntaansa.

Bussissa istuessaan Maria mietti, mitä oli tehnyt väärin. Ei mitään, ainakaan omasta mielestään, mutta Mikan mielestä ilmeisesti kaiken mahdollisen. Tämä suhde oli alkanut mennä jotenkin omituiseen suuntaan. Mikan käsitys oli, että jos rakastettiin, niin sitten oltiin olemassa vain toisiaan varten. Muut ihmiset olivat häiriötekijöitä. Maria oli vähitellen alkanyt ymmärtää, että hänen poikaystävällään oli ihan omat ja uniikit säännöt, joita hänen olisi pitänyt noudattaa osoittaakseen rakkautensa.

Miten tässä näin oli käynyt? Suhteen alussa kaikki oli ollut niin ihanaa. Sitten Mika oli vähitellen alkanut paljastaa itsestään puolia, joiden olemassaolosta Marialla ei ollut ennen ollut aavistustakaan. Hän oli kyllä havainnut jo melko varhaisessa vaiheessa, että Mikalla ei ollut läheisiä ystäviä, mutta että hänelläkään ei saisi olla! Mika ei halunnut tavata Marian ystäviä ja keksi kaikenlaisia tekosyitä pitääkseen hänet poissa tyttöjen luota. Sitä Maria ei voinut ymmärtää ja hyväksyä. Ja miespuoliset kaverit tai edes tutut olivat kuin punainen vaate, joka sai Mikan raivostumaan välittömästi.

Maria jäi bussista ja käveli kohti kotiovea asiaa miettien. Ei tällainen voisi jatkua. Tämä suhde kaikkine Mikan sanelemine sääntöineen oli mahdoton. Sitä paitsi opinnot olivat nyt kriittisessä vaiheessa, ja Mika oli alkanut osoittaa mustasukkaisuutta myös hänen opiskeluun käyttämästään ajasta. Opiskelusta tinkimiseen Marialla ei ollut varaa, jos hän aikoi valmistua.

Avain kiertyi lukossa ja Maria astui sisään yksiöönsä. Nyt piti saada ajatukset kasaan ja tehdä tuntisuunnitelma valmiiksi. Oppikirja ja paperit odottivat pöydällä, johon ne olivat jääneet muutama tunti sitten  hänen lähtiessään elokuviin Mikan kanssa. Tämä suhde olisi nyt loppu. Sen Maria oli päättänyt.

Elämä

Olen uusperheellinen, tarkkaan ottaen äitipuoli. Se on rooli, joka herättää monenlaisia mielikuvia, eikä siihen ole aina helppo asettua. Ainakin minulla on usein hyvin ristiriitainen olo, kun mietin toisaalta muiden odotuksia itseäni kohtaan ja toisaalta sitä, miten itse koen roolini.

Miehelläni on edellisestä suhteesta esiteini-ikäinen poika, joka asuu äitinsä kanssa ja viettää isänsä luona, siis meillä, joka toisen viikonlopun. Maantieteellistä välimatkaa on sen verran, että minkäänlainen vuoroasuminen ei tule kyseeseen.

Tutustuin lapseen hänen ollessaan hieman alle kouluikäinen ja ujostelu taisi olla aluksi molemminpuolista. Aikaa myöten siitä päästiin eroon, viimeistään silloin, kun mieheni ja minä muutimme yhteen ja aloin olla läsnä jotakuinkin aina, kun lapsi ja isä viettivät yhteistä viikonloppua. Siinä vaiheessa lapselle selvitettiin myös talon säännöt, eli isää pitää kuunnella, minua pitää kuunnella ja sääntöjä noudatetaan, vaikka ne olisivat erilaisia kuin äidin luona. Tämä ei oikeastaan liittynyt mitenkään minuun, vaan siihen, että äiti ilmeisesti sanoi näistä asioista lapselle jotain muuta, mikä johti säännöllisesti pienimuotoisiin konflikteihin lapsen ja isän välillä.

Lapsipuoleni on ihan mukava muksu, ulospäin suuntautunut ja äärettömän empaattinen. Ja hänen äidillään ja minulla on hyvin erilaiset ajatukset lastenkasvatuksesta. Minulla ei ole biologisia lapsia, mutta olen ajoittain työskennellyt lasten ja nuorten kanssa, ja koulutuksenikin antaa jotain eväitä asiaan, joten en usko olevani täysin epärealistisella pohjalla omien kasvatusajatusteni kanssa.

Lapsi on tottunut saamaan materiaa äidiltään jatkuvasti - leluja, pelejä, karkkia - ja odottaa saman käytännön olevan voimassa myös meillä ollessaan. Näin äidin mielestä osoitetaan rakkautta. Ymmärrän tavallaan, että isänsä antaa tavaraa lapselleen, kun ei pysty antamaan enempää aikaansa. Huonoa omaatuntoa silotellaan lahjoilla. Se, mikä minua häiritsee, on näkemys, että myös minun pitäisi luoda ja vahvistaa tunnesidettä lapseen ostamalla tavaraa. Mutta kun minä itse haluaisin, että esimerkiksi lapsen luottamus perustuisi siihen, että olen turvalliseksi koettu aikuinen eikä siihen, että minun rahapussillani voi käydä, kun haluaa uuden lelun. No, yleensä en ostele lahjuksia, koska rahat menevät johonkin tarpeellisempaan, kuten ruokaan.

Lapsipuoli, jota näen joka toinen viikonloppu, ja jonka asioihin minulla ei loppujen lopuksi ole mitään sanomista, ei ole minulle sama asia kuin lapsi, jonka olisin synnyttänyt itse ja kasvattanut omien ajatusteni mukaan. En osaa rakastaa häntä samalla tavalla kuin rakastaisin aivan omaa lastani. Mieheni tuntuu olevan vaikea ymmärtää tätä, ja erinäisten keskustelujen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että asiaa on parempi olla vatvomatta liikaa.

Omasta mielestäni minun ei tarvitse väkisin asettua sellaiseen rooliin, johon en luontevasti solahda. Ei minun tarvitse olla kakkosäiti. Minulle riittää, että olen isän vaimo, joka on ihan kiva ihminen ja johon lapsi luottaa niin, että pystymme toimimaan yhdessä, vaikka isä ei olisi paikalla.

Kuulisin mielelläni muiden ajatuksia uusperheistä ja äitipuolena olemisesta. Miten elämä järjestyy niin, että kaikki ovat tyytyväisiä, vai onko se edes mahdollista?

Ei niin paha äitipuoli?

2 x 11 totuutta

Peppone muisti meikäläistä haasteella, jossa pitää, kuinkas ollakaan, kertoa asioita itsestään. Ensin 11 vapaavalintaista faktaa ja sitten vastaukset annettuihin 11 kysymykseen.

Tästä lähtee...

1. Katson nykyään todella vähän tv:tä. Jos jotain katson, niin todennäköisesti elokuvia. Paljon enemmän aikaa vietän netissä, lukien ja kirjoittaen.

2. Pidän kävelemisestä ja voisin helposti kävellä vaikka kuinka pitkän matkan, kunhan mukana olisi hiukan evästä. Juokseminen sen sijaan on tylsää paitsi, jos se tapahtuu kartta kädessä metsässä.

3. Olen lapseton, eikä se ole oma valintani.

4. En kaveeraa exieni kanssa. Mikä on mennyttä, se on mennyttä. Vaikka suhde sinänsä olisi ollut ihan hyvä ennen lopun alkua, se loppu on poikkeuksetta ollut sitä luokkaa, että joko minä tai vastapuoli tai molemmat emme koe minkäänlaista tarvetta pitää yhteyttä.

5. Olen tarvittaessa erittäin kylmähermoinen. Pystyn järkeilemään itseni täysin rauhalliseksi tilanteessa, jossa pitää pysyä rauhallisena, vaikka normaalireaktio olisi jotain aivan muuta. Tämä on ajoittain hämännyt ihmisiä, jotka ovat sitten alkaneet kyselemään, miksen reagoi (= näytä reagoivan) esim. johonkin ikävään asiaan. No kun se ei auta mitään, eikä ongelmaa ratkaista panikoimalla.

6. Olen yleensä hyvin positiivisesti ajatteleva, mutta tietynlaiset asiat voivat äkillisesti saada minut erittäin negatiiviseksi. Viime syksy oli negatiivista aikaa. Syyt eivät ole hävinneet minnekään, mutta päätin olla keskittymättä niihin liikaa.

7. Ikävintä aikaa elämässäni on ollut murrosikä. Sinne en haluaisi takaisin mistään hinnasta.

8. Yksi parhaista jaksoista elämässäni oli varusmiespalveluksessa vietetty vuosi. Sen aikana opin äärettömän paljon erilaisia asioita, joiden osaamisesta, tietämisestä tai tiedostamisesta on ollut hyötyä jälkeenpäin. Tämän perusteella ei liene vaikea arvata, että kaikki opittu ei liity suoranaisesti sotilaskoulutukseen.

9. Onnistun säännöllisesti yllättämään ihmiset tavalla tai toisella, koska he ovat arvioineet minut väärin, ja sitten teen tai kerron jotakin, joka ei ollenkaan sovi kuvaan.

10. En ole ekstrovertti, mutta minulle ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia olla satapäisen yleisön edessä puhumassa. Näin ei ole aina ollut, mutta tämä on asia, jonka voi oppia.

11. Minulla on lievä korkeanpaikankammo, joka saattaa ajoittain hidastaa vauhtia. Kohdan 5 soveltaminen tähän asiaan on vaikeaa ja vaatii vakavaa keskustelua itsen kanssa, jos asian yli on pakko päästä.

Ja sitten asiat, jotka Peppone välttämättä haluaa tietää...

1. Uskotko omaan itseesi?
Uskon. Intin jälkeen uskoin itseeni täysin ja ehdottomasti ja vailla minkäänlaisia epäilyjä, mutta sen jälkeen tilanne on hieman normalisoitunut.

2. Elämäsi ehdottomasti paras päivä?
Huippupäiviä tulee mieleen muutama, mutta se ehdottomasti paras lienee päivä, jolloin sanoin tahdon.

3. Vihaatko jotain sukulaistasi erityisesti?
En voi sanoa, että vihaisin ketään, mutta yhdestä sedistäni en pidä ollenkaan. Paska tyyppi, olen havainnut sen jälkeen, kun joskus murrosikäisenä aloin huomata ja ymmärtää tiettyjä asioita.

4. Kumpi ohjaa päätöksenteossasi, järki vai rakkaus?
Järki on aina mukana, vähintään takaraivossa, mutta jos puhutaan nimenomaan rakkaudesta eikä tunteista yleensä, niin sellaisissa asioissa, joihin rakkaus jotenkin liittyy, sillä taitaa olla suurempi merkitys.

5. Kuinka pitkälle olet valmis menemään saadaksesi saadaksesi haluamasi?
Riippuu asiasta. Jos asia on tärkeä, eikä pitkälle meneminen tarkoita muiden ihmisten tietoista ja ansaitsematonta vahingoittamista, voin tehdä aika paljonkin tavoitteen saavuttamiseksi.

6. Kaunisteletko asioita blogissasi?
En mielestäni.

7. Kuinka usein sana rakkaus tulee mieleesi?
Silloin tällöin, joskus useammin, joskus harvemmin. Riippuu tilanteesta. Yllättävän vaikea kysymys.

8. Paljonko olisit valmis tunnustamaan asioita blogissasi, jos sinun ei tarvitsisi miettiä, mitä muut ajattelevat?
Aika paljon, mutta siitä haluan kuitenkin pitää kiinni, että Rouva B on anonyymi. En siis tunnustaisi sellaisia asioita, jotka mahdollistavat minun henkilöllisyyteni selvittämisen.

9. Miksi sinä olet unohtanut sotaveteraanit?
En ole unohtanut heitä. Se, mitä minä itse olen tehnyt maanpuolustuksen eteen, on todella pientä sotaveteraaneihin verrattuna. Omat tekemiseni ovat kuitenkin auttaneet minua ymmärtämään vähän enemmän heidän kokemuksiaan, mikä entisestään lisää heidän arvostustaan.

10. Mikä on pahin (rehellisyys maan perii) pakkomielteesi?
Ääh... Pienempiä pakkomielteitä riittää ja ne yleensä liittyvät jollakin tavalla perfektionismiin. Yleisesti ottaen liian pitkän ajan ja paljon energian käyttäminen olemattomien pikkuasioiden viilaamiseen, ehkäpä.

11. Kuinka paljon uskot minun puhuvan paskaa? (Nyt on siis kyse Pepponen mahdollisesta paskapuhumisesta.)
Hyvä kysymys ;D Pepponella on vilkas mielikuvitus, mutta joskus epäilen, ettei niissä jutuissa paskan puhumista ole ehkä kuitenkaan niin paljon kuin mitä ensinäkemältä vaikuttaa. Totuuden siemen on jossain siellä seassa. Mielenkiintoinen mysteeri joka tapauksessa.

Kaikkien näiden totuuksien ja vastauksien jälkeen olen niin voipunut, etten enää jaksa keksiä omia 11 kysymystä ja 11 vastaajaa. Eli minun osaltani haasteen toteutus päättyy tähän.

Sielunmessu

Stalingrad 20. tammikuuta 1943

Olen miettinyt, onko päiväkirjan pitämisessä mitään järkeä. Tuntuu, että siihen menee turhaan energiaa, mutta toisaalta se on asia, joka pitää minua järjissäni tässä helvetissä. Elämme kuolleiden keskellä ja ajatukset keskittyvät siihen, miten selvitä tästä päivästä. Huomista tuskin kukaan jaksaa ajatella. Voi olla, että huomista ei edes tule, että aamulla ei enää herää. Silloin kaikki on ohi, tämä jäinen helvetti on ohi. Mitä tässä oikeastaan pitäisi edes toivoa? Kuolemaa vai selviytymistä huomiseen? 

Tällä lohkolla on ollut suhteellisen rauhallista viime päivinä. Edes omia lentokoneita ei ole näkynyt kahteen tai kolmeen päivään. Kaikenlaisia huhuja liikkuu miesten keskuudessa. Jotkut sanovat, että huoltoyhteydet ovat katkenneet. Että meidät on hylätty tänne. Ehkä se on totta. Mutta voidaanko meidät pettää tällä tavalla? Onko Paulus vielä täällä vai onko hän paennut, kun on vielä päässyt?

Minä haluaisin päästä kotiin Berliiniin, kävellä Unter den Lindenillä Gretlin kanssa. Siitä on vuosi, kun olen vimeksi nähnyt Gretlin. Hän oli silloin raskaana. Jos kaikki on mennyt hyvin, meillä on puolivuotias lapsi. En ole saanut kirjeitä kotoa moneen kuukauteen. Mitä tahansa on saattanut tapahtua. Voin vain rukoilla, että Gretl ja lapsi ovat kunnossa.

Minä luulen, että tästä tulee meidän hautamme. Meille ei pidetä sielunmessua katedraalissa, vaan sen soittavat Stalinin urut.

Ilmainen mainos

Työviikko oli melkein takana. Vielä yksi oppitunti pidettävänä ja sitten alkaisi vapaa. Petri istui opettajainhuoneessa omalla nimikkopaikallaan ja silmäili tuntisuunnitelmaa. Sitten hän sulki hetkeksi silmänsä ja yritti saada oikeanlaisen hengen päälle. Aloittelevan opettajan ei kannattanut ottaa riskiä ja mennä valmistautumatta luokan eteen. Tämän ikäiset huomasivat heti, jos opettaja oli epävarma, eivätkä jättäneet käyttämättä tilaisuutta hyväkseen kokeillakseen opettajan taistelukestävyyttä.

Petri ei periaatteessa ollut niin huolissaan. Olihan hän oppinut reserviupseerikoulussa, miten joukkoja johdetaan. Mikä ettei samoja oppeja voinut soveltaa myös yläkoululaisiin. Syyslukukauden ensimmäinen jakso oli mennyt ihan siedettävästi, mitä nyt muutaman kerran oli pitänyt vähän ärjäistä. Ensin ne olivat katsoneet suu auki, mutta sitten oppi oli mennyt perille. Nyt oli toinen jakso alussa, ja vuorossa seiskaluokka, jolle Petri ei ollut aiemmin pitänyt tunteja. No, sama metodi tarvittaessa käyttöön, niin hyvä tästäkin tulee.

Kello soi välitunnin päättymisen merkiksi, ja Petri lähti kohti luokkahuonetta. Käytävällä luokan ulkopuolella oli vielä muutama oppilas, jotka katselivat lähestyvää opettajaa uteliaasti. 

- Onko toi se natsi? kuuli Petri yhden oppilaista kysyvän toisilta. Muut nyökyttelivät ja livahtivat sitten luokkaan. 

Petri astui luokkaan ja huomasi ilokseen, että oppilaat pomppasivat pystyyn käskemättä. Tämähän vaikutti hyvältä. Nämä oli joku muu jo laittanut järjestykseen. Tunti sujui varsin mukavasti ja ilman minkäänlaisia häiriöitä. Itse asiassa oppilaat vaikuttivat jopa jännittyneiltä, mutta varmaan he vain jännittivät vähän uutta opettajaa. Se vähän häiritsi, että kukaan ei tuntunut halukkaalta vastaamaan, kun hän kysyi jotain. Nekin oppilaat, jotka hän valitsi vastaamaan viittaajien puutteessa, näyttivät suorastaan pelästyneiltä. Mutta mikäs tässä opettajana ollessa, hyvähän tämä oli, että oppilaat kunnioittivat opettajaa. Petri alkoi jopa rentoutua hieman tunnin loppua kohden. 

Tunnin jälkeen Petri vaihtoi muutaman sanan parin kollegansa kanssa ennen kotiinlähtöä. Nämä olivat kummatkin hänen laillaan ensimmäistä syksyään töissä ja heillä oli silloin tällöin tapana vaihtaa ajatuksia asioiden sujumisesta. 

- Oli tosi rauhallinen tunti seiska ceen kanssa, Petri sanoi tyytyväisenä. - Nyt tuntuu siltä, että homma alkaa sujua niin kuin pitääkin.

- Niin, sinä olet tainnut vakiinnuttaa maineesi, virnuili toinen kollegoista.

- Ilmeisesti sitten. Vai mitä tarkoitat? Petri kysäisi hieman ymmällään.

- Enhän minä mitään sen kummempaa. Et ole muuten S-marketissa käynyt viime aikoina?

- En pariin varmaan pariin viikkoon. Miten niin? Petri alkoi tuntea olonsa jo vähän epämukavaksi virnistelevän kaksikon edessä.

- Ajattelin vain, ettet varmaan ole. Mutta oikein mukavaa viikonloppua.

Petri käveli autolleen. Kaupassa pitäisi käydä. Mutta mitä siellä S-marketissa sitten oli niin erikoista? Epäluulo ja uteliaisuus voittivat, ja Petri suuntasi auton kohti S-markettia. Hän pysäköi auton ja käveli kohti kaupan ovea. Silloin hän huomasi sen. Teksti oli spreiattu kaupan seinään kissankokoisilla kirjaimilla.

JÄRVELÄ ON TAPPAJA-NAZI