sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Lusikka

Martti seisoi varpaat viivan takana ja valmistautui suoritukseensa. Nyt oli totuuden hetki, vauhdittoman pituushypyn viimeinen kierros. Hän veti syvään henkeä, kumartui, jännitti kaikki lihaksensa ja leiskautti, kurotti eteenpäin ja tömähti hiekkaan. Kolme metriä oli lähellä mutta edelleen muutama sentti jäi puuttumaan. Kaksi hyppääjää oli vielä jäljellä, mutta Martti tiesi, ettei heistä olisi uhkaa hänelle. Toinen sija. Se oli lopputulos tällä kertaa.

Palkintojenjako pidettiin heti viimeisen kierroksen päätyttyä ja lopullisten tulosten varmistuttua. Martti sai onnittelujen kera käteensä alpakkalusikan, johon oli kaiverrettu roomalainen kakkonen ja takapuolelle päivämäärä ja lajin nimi "Vauh.pit.h.". 
- - - 
Viimeisetkin hautajaisvieraat olivat lähteneet, ja Liisa istahti keittiön tuolille syvään huokaisten. Päivä oli ollut pitkä ja raskas, ja huomenna pitäisi taas lähteä kaupunkiin, omaan asuntoon, pois lapsuudenkodista. Työ kutsui kansakoulunopettajaa, vaikka tuntui pahalta jättää vanhemmat yksin tässä tilanteessa. Olihan Väinön vaimo lapsineen täällä, ja Väinökin vielä pari päivää lomalla ennen kuin hänen piti palata rintamalle. Mutta ei miniä ollut vanhemmille sama kuin oma tytär, ei varsinkaan tässä tilanteessa.

Liisa nousi ja avasi laatikon, jossa lusikat olivat. Martin palkintolusikat, ne hän ottaisi itselleen. Nuorempi veli ei ollut ehtinyt naimisiin, eikä siten ollut leskeä tai lapsia perimässä hänen tavaroitaan.
- - -
-Äiti, täällä on laatikossa jotain vanhoja ruokailuvälineitä. Mä voisin ottaa nämä, niin ei tarvitse ostaa uusia sinne opiskelijaboksiin, Sirpa huuteli ullakkovaraston uumenista, jossa hän oli etsimässä tarvekaluja.

Liisa myöntyi. Hyvä vaan, että tulevat tavarat käyttöön. Tuokin laatikko on pölyttynyt ullakolla jo ainakin kymmenen vuotta. Sirpa laski haarukoita ja veitsiä ja lusikoita. Kyllä nämä riittäisivät hänelle ainakin ensialkuun. Ja teelusikoita varsinkin oli aika paljon, osassa jotain kaiverrusta ja vuosiluvut 1930-luvulta. Mitä lie ikivanhoja palkintolusikoita numeroista päätellen. 
- - -
Maarit kierteli kirpputorin pöytiä ja etsi kierrätyskelpoista tavaraa. Ihmiset myivät vaikka mitä, kun olivat siivonneet varastojaan tai tyhjentäneet kuolleiden sukulaisten asuntoja. Monet tavarat eivät oikeastaan olleet enää käyttökelpoisia alkuperäiseen tarkoitukseensa, mutta kierrätysdesignin raaka-aineeksi ne kyllä kelpasivat oikeinkin hyvin. 

Eräällä myyntipöydällä Maaritin huomion kiinnittivät teelusikat, joiden malli oli vanha. Tuollaiset olivat olleet suosittuja joskus vuosikymmeniä sitten. Maarit tervehti pöydän takana kutimen kanssa istuvaa, päälle viisikymppistä naista, ja otti lusikkanipun käteensä. Hän tarkisti leimat niiden takana ja totesi lusikoiden olevan alpakkaa. Nämä sopivat oikein hyvin, paremmin kuin hopeoidut lusikat. Hinnaksi oli merkitty neljä euroa koko nipusta, jossa oli yksitoista lusikkaa. Näistä saisi jopa hyvän katteen. 
- - -
Veera kierteli Design Marketin myyntipöytiä Kaapelitehtaalla, kun hänen silmiinsä osuivat lusikoista tehdyt kierrätyskorut. 

- Emmi, tule katsomaan, Veera huikkasi kaverilleen, joka oli pysähtynyt hipelöimään huovutettuja pannunalusia. - Katso, eikö ole ihania korviksia? Mun on ihan pakko saada tällaiset! Mitä nämä maksavat?
- Hinta on kaksikymmentäviisi euroa pari, vastasi korujen myyjä hymyillen. - Ne ovat uniikkikoruja, kaikki vähän erilaisia. Voin taata, että toisia aivan samanlaisia ei tule vastaan. En nimittäin tee sarjatyötä, vaan työstän yhden lusikan kerrallaan ja fiilis määrittää, millainen korusta tulee. 

Veera otti käteensä korvakoruparin, joka näytti tehdyn yhdestä teelusikasta. Toinen korvakoru oli tehty lusikan pesästä, johon oli leikattu koristekuvio. Toinen taas oli lusikan varren päässä oleva lapa, jonka takapuolella kiillottamisesta huolimatta näkyi vielä kaiverrusta. Siellä oli päiväys 27.8.38 ja teksti "Vauh.pit.h.". 

Veera maksoi ostoksensa ja ripusti uudet korvakorut heti korviinsa, ennen kuin jatkoi tyytyväisenä matkaa kohti seuraavan myyjän vaaterekkejä.

* * *
"Haasta minut kirjoittamaan"
Tämä tarina on vastaus Puskissan antamaan haasteeseen "lusikka". 

9 kommenttia:

  1. Tarina vei mukanaan;)

    VastaaPoista
  2. Jos et pian paljasta sun kirjailijataustaasi niin tulen teille ja ....no jotenkin saan sen tiedon susta ulos ;D

    Hemmetin hyvä tarina koska se välittyi mielikuvina sitä mukaa kun tarina eteni.
    (kirjailijat on ihme porukkaakun ei ne paljasta koskaan mitään...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellaisiksi mielikuviksi tämä oli tarkoitettukin ennemmin kuin jatkuvajuoniseksi kertomukseksi.

      Juu, ja tervetuloa vaan kuulustelemaan :D

      Poista
  3. Mä tykkäsin tästä kovasti! Niinkun muuten jostain syystä tykkään myös niistä lusikoista väkerretyistä koruistakin ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullakin on yksi lusikkakoru, jota ilman en pystynyt aikoinaan lähtemään Kaapelitehtaalta. ;D

      Ja tykkää niistä näköjään muutkin. Tänä aamuna luin Ylen uutisia, ja eikös siellä yhden jutun kuvituksena poseerannut joku kellokas lusikan pesä toisesta ja varsi toisesta korvasta roikkuen!

      Poista
  4. Ihana, kiitos. Kuinka sattumalta juuri tänään osuinkin tänne :) Vähän odotin, että Veera olisi ollut sukua Martille, mutta tarina oli hyvin etenevä näinkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä harkitsin Veeran ja Martin sukulaisuutta, mutta tulin sitten siihen tulokseen, että se olisi ollut jotenkin liian ilmiselvää. Vaikka olisihan Veera ihan sopivan ikäinen Sirpan tyttäreksi ;)

      Poista
    2. Se on oikein hyvä noin :) Ei aina kannata tehdä kuten lukija odottaa ;)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...