Saviruukku

Tule tänne, lapseni. Sinun on aika opetella ruukuntekoa. Se on tärkeä taito. Minä teen suuren ruukun ja sinä saat tehdä pienen, joka sopii sinun käsiisi.

Ensin sinun pitää oppia tuntemaan paikat, joista voit ottaa kosteaa, sileää savea. Tunnustele tätä käsilläsi, niin huomaat miten se eroaa mullasta tai hiekasta. Näet, kuinka se pysyy koossa, kun pyörittelet sitä kämmeniesi välissä. Ota kaavinkivi ja kerää savea tämän vuodan päälle, jolla voimme kuljettaa sen työskentelypaikalle.

Tässä on kalliossa matala malja. Kaada savi siihen ja vaivaa sitä käsilläsi ja jaloillasi pehmeämmäksi. Savi on yksinään liian hienoa, siihen pitää sekoittaa hiekkaa, jotta ruukku pysyy koossa eikä hajoa. Älä ota liikaa hiekkaa, jotta savesta ei tule kuivaa ja kovaa. Sinun pitää oppia tuntemaan käsilläsi, milloin savi on sopivaa.

Muovaa ensin ruukun pohja. Ota kappale savea ja pyörittele se palloksi ja muovaa siitä sormillasi pieni kuppi. Ota lisää savea ja pyörittele sitä käsiesi välissä, kunnes siitä tulee kuin käärme, pitkä ja taipuisa. Aseta käärme kiertämään kupin reunaa, ympäri monta kertaa, niin että reuna kohoaa ylemmäs. Painele käärme tiiviisti paikalleen ja kasta kätesi veteen ja silota ruukun pinta tasaiseksi. Varo rikkomasta ruukkua. Laita toinen käsi sisäpuolelle ja toinen ulkopuolelle, niin tunnet, kuinka vahva ruukun kylki on. Kasvata ruukkua korkeammaksi ja kun se on tarpeeksi suuri, anna reunan kääntyä sisäänpäin, jotta suuaukko on pienempi kuin koko ruukun mitta.

Ota tämä työkalu, joka muistuttaa kättä sormineen, ja painele sillä kuvioita ruukun pintaan. Muista samalla pyytää henkiä suojelemaan ruukkua, jotta se ei säry ja valuta sisältöään maahan. Tämä on tärkeää eikä sitä saa unohtaa.

Kun ruukku on valmiiksi muovattu, sen on aika kuivua. Älä jätä ruukkua aurinkoon, vaikka ajattelet, että aurinko kuivattaa sen nopeasti. Auringon ei pidä nähdä kosteita saviruukkuja, sillä aurinko vihaa niitä ja rikkoo ne. Vie ruukku varjoon, jossa se saa kuivua hitaasti. Kun on kulunut kolme yötä, voit koskettaa ruukkua ja tunnet, onko se vielä kostea. Ehkä sinun pitää odottaa kauemmin, nukkua montakin yötä, ennen kuin savi tuntuu kuivalta käteesi.

Sytytä sitten suuri nuotio ja aseta ruukku sen keskelle. Anna tulen kovettaa savi, sillä vasta sitten vesi pysyy saviruukussa eikä valu pois.

Ylpeys ja ennakkoluulo

...tai ainakin se jälkimmäinen.

Kuuntelin pohdintaa tulevista sukujuhlista. Kuka oli sanonut mitäkin erinäisistä asioista ja eräästä asiasta aivan erityisesti. Joku oli huolestunut siitä, keitä kaikkia siellä vieraiden joukossa mahdollisesti on. Ja pitäisikö, tai paremminkin miten kehtaisi, vihjata jollekin, ettei tämä ehkä ole tervetullut.

Sukulaisnaisen mies on ollut muutaman vuoden poissa kuvioista, lukkojen takana. En nyt suoraan sanottuna edes muista, mikä tällä kertaa tarkkaan ottaen oli syynä. Johonkuhun oli nyt iskenyt pelko, että mitä jos tämä mies ilmestyy paikalle vaimonsa mukana. Pariskunta on ollut yhdessä vuosikausia, mutta juuri kukaan ei ole miestä tavannut. Miksiköhän se mies nyt ilmestyisi paikalle, kun ei ole ennenkään näyttäytynyt? Ja jos tulisi, niin mitäköhän se sitten tekisi? Alkaisi potkia muita vieraita? Pistäisi pöytähopeat taskuunsa? Vai olisiko se vain epämukavaa?

En väitä, etteikö minulla itselläni koskaan olisi mitään ennakkoluuloja, mutta joskus tuntuu siltä, että asioita kauhistellaan jopa enemmän kuin on tarpeen. Tästä yhdestä ihmisestä, jota kukaan ei ole tavannut, mutta josta on kuultu sitäkin enemmän ja lähinnä tietynlaisista asioista, kaikilla on Mielipide. Negatiivinen sellainen. Mutta sitten on toinen puoli, joka ei näytä kiinnostavan ketään. Pariskunta on ollut yhdessä pitkään ja heillä on liuta lapsia. Vaimo on järki-ihminen, ei mikään blondi hepsankeikka. Tämä huomioonottaen on kai mahdollista, että miehessä on jotain hyviäkin puolia.

Paljon melua tyhjästä? En minä tiedä. Kunhan tuli mietittyä tätäkin asiaa.

Luovuus

Luavuus (suom. luovuus) o semmone asia, et ihmisel joko on sitä tai sit ei ol. Mää e usko, et luavuut pystyy opettelemaa. Voi sitä tiätenki koittaa opetel, mut mää luule, et se o sit kumminki vähä semmost väkisi luamist. Toisil luavuut o enemmä ja toisil vähemmä, ja aika monel se keskittyy johonki tiättyy asiaa. Minust tuntuu, ettei semmossii ihmisii välttämät ol kovi paljoo, joil ei ol yhtää luavuut. Ei niit ainakaa kovi paljo ol tullu vastaa. Mut sit ne, joil sitä ei ol tippaakaa, voi kyl ol aika tylsii ihmisii.

Mut onko luavuus sit sama asia ko lahjakkuus? Mää sanosi, et ei iha. Mut on niil kyl joku yhteys. Ajatelkaa ny vaik semmost ihmist, joka tykkää piirtämisest ja piirtää jatkuvasti jottai. Onk se luava? Kyl kai se sit o. Mut mitä jos se piirustukset o semmossii, ettei niist ossaa kukkaa sannoo, mitä ne esittää, vaik se ihmine itte sanos, et mää piirsi ny tähä paperil meen talo. Joku ko kattoo sitä piirustust, ni näkkee siin vaa jonku punase läiskä, ja meinaa, et ei toi kyl ossaa yhtää piirtää. Joku toine sannoo, et se o apsraktii ekspressionismii - eli tairet.

Tääl plokistanis o paljo luavii ihmisii. Kaikki, jokka kirjottaa plokii, o luavii. Vappaa kirjottamine vaatii luavuut. Ei siit muute mittää tulis. Määki ole luava ko mää kirjota jottai. Sama se, keksink mää juttui omast päästäni vai kirjotank mää vaik jostai semmosest torellisest asias, joka pyärii mu miälessäni sil hetkel. Luavuut o se, et ossaa ittenäisesti pistää sanoi peräkkäi sillai, et siin o joku tolkku, ja niist sanoist syntyy tarina.

Mut jos mu tarttis ruvet piirtämää jottai, ni emmää sit ennää oliskaa nii luava. Kyl mää ny jollai lail ossaa piirtää, mut se ei ol se tapa, jol mää luantevasti ilmase itteeni. Ei mu päähäni ilmesty mittää kuvvaa, jonka mää sit piirtäsi paperil. Mää voi kyl piirustel vaik keometrisii kuvioit, jos mu tarttee täyttää paperi, mut ei se kyl minu miälestäni kauhee luavaa toimintaa ol.

Rämpimällä eteenpäin

Viime yönä uneksin jostain mukavasta. Sitten heräsin ääneen, joka kuului sängyn vierestä. Kissa oksensi. Piti nousta ylös ja siivota oksennukset pois. Jatkoin uneksimista. Parin tunnin kuluttua heräsin taas. Samaan ääneen. Taas rätti käteen ja siivoamaan. Töistä tullessa kiersin talon ja tarkistin tilanteen. Lisää oksennusta. Kylppärin lattialla ja olohuoneen matolla. Jälkimmäinen on vakiopaikka, josta nyt ainakin kissanoksennusta löytyy, jos sitä jostain on löytyäkseen. Lisää siivousta.

Iltapäivän lopussa lääkäri lähetti tekstarin: Labratuloksesi oli epänormaali. Tervetuloa takaisin puolen vuoden kuluttua. Tipahdin äkillisesti pohjamutiin viestiä tavaillessani. En odottanut tätä, ja tällaisessakin tapauksessa olisin odottanut kahta lausetta pidempää tiedonantoa ja kehotusta ottaa yhteyttä, jos on kysyttävää. Voihan yhteyttä ottaa ilman erillistä kehotustakin, mutta silti ihmettelen lyhytsanaisuutta.

Paniikinhallintaohjelma on käynnissä. Vettä menee edelleen saappaanvarresta sisään, mutta tyhjennetään saappaat sitten, kun päästään kuivalle maalle. Kissaa voisi muuten rapsutella, mutta nyt sieltä saattaa saada oksennukset syliinsä. En taida jaksaa ottaa sitä riskiä tänään.

Alitajunta elää omaa elämäänsä

Viime yönä nähtyä:

Sotaan ollaan lähdössä, taistelu alkaa ihan pian, ja minä arvon, ottaisinko tetsarin vai selkärepun. Vai molemmat - se tosin ei tunnu hyvältä ajatukselta, kun kannettavaa tulee liikaa. Taistelutilanteessa kuuluisi olla tetsari, mutta kun niitä tarpeellisia varusteita on repussakin. Ja muilla näyttää olevan mitä kenelläkin. Äh, en minä osaa päättää...
- - - 
Pitää päästä vessaan. Puucee on epäkunnossa! Toiseen on pitkä jono. Huomaan, että olen laskenut rynnäkkökiväärini jonnekin. Minne? Tuossa se taitaa olla. Nostan aseen ja tarkistan sen numeron. Väärä numero. Ai niin, eihän minulla tietenkään kertausharjoituksessa ole samannumeroista asetta kuin varusmiehenä.
- - -
Tylsät bileet, lähden kotiin. Tarvon lumessa kohti bussipysäkkiä. Työkaveri saavuttaa minut ja ehdottaa, että otetaan taksi. Hän soittaa, ja sitten aletaan odottaa. Yhtäkkiä huomaan, että työkaveri lähentelee minua. WTF? Ei kiinnosta! Tyyppi loukkaantuu. Taksi ei tule ikinä.

Koko tarina nivoutui jollakin kierolla tavalla yhteen, mutten muista enempää.

Intistä on yli kymmenen vuotta aikaa, mutta jostakin syystä aihepiiri on pyörinyt mielessä viime aikoina tavallista enemmän. En minä ole ajatellut asiaa aktiivisesti vuosiin. Useimmat niistä ihmisistä, joiden kanssa olen nykyään tekemisissä, eivät edes tiedä, että olen käynyt armeijan. Mutta nyt aivot ovat näköjään päättäneet alkaa prosessoida asiaa ihan omia aikojaan. Muutama uni, jotka kuitenkin ovat erilaisia kuin ne armeijaunet, joita näin heti intin jälkeen. Ihan valveilla ollessa minulla on olo, että sen ajan muistoja pitäisi nyt kirjoittaa muistiin. Pidin kyllä päiväkirjaakin silloin, mutta sen tyyppiset asiat, jotka nyt palaavat mieleen, eivät taida löytyä päiväkirjasta. Voi olla, että joudutte kärsimään inttijutuista täällä blogissa. Pahoittelen jo etukäteen, jos joku kokee saavansa yliannoksen.

Ja sitten se unen loppuosa. Työkaveri on todellinen henkilö, joka ei lähentele, ei edes flirttaile. Ja jos minun pitäisi miespuolisista työkavereistani joku valita lähentelemään itseäni, tämä henkilö ei olisi listan kärjessä. Itse asiassa töissä ei ole ketään, jota voisin kuvitella katselevani sillä silmällä, jos olisin sinkku. Siinä mielessä aika tylsää porukkaa. Mutta mistäs tämä uni sitten tuli häiritsemään nukkumistani?

Sitten palataan normaaliin päiväjärjestykseen. Ajattelin olla käymättä ruokakaupassa ja kokata siitä, mitä kaapeista sattuu löytymään. Kirjastossa pitää käydä palauttamassa muutama kirja, joista tuli jo eilen karhu, ja lainata jokunen uusi tilalle. Projektin pitää edetä. Marjaana antoi minulle luvan lorvailla, mutta taidan kyetä käyttämään sen vain puoliksi tänä viikonloppuna.

Kirjasuositus

Murrosikäisenä luin jatkuvasti, koko ajan, paljon ja kaikkea, mitä käsiini sain. Kun kirjaston nuortenkirjat oli luettu läpi, siirryin maailmankirjallisuuden klassikoihin. Muistan, miten joskus arviolta 13-vuotiaana makasin sohvalla lukemassa Dickensiä - kirja oli Kaksi kaupunkia - ja äiti alkoi ihmetellä ääneen, että miten ihmeessä olen päätynyt tuon ikäisenä lukemaan tuollaista kirjaa. En muista, mitä vastasin, enkä muista, miksi olin tarttunut juuri Dickensiin. Kirjastosta sekin oli.

Yläasteen äidinkielen tunneilla käsiteltiin kirjallisuuden historiaa, ja minähän tietenkin innokkaana lukijana suhtauduin esille otettuihin teoksiin kirjasuosituksina, ja kannoin kirjastosta kotiin Canthin kootut, Decameronen ja kaikenlaista siltä väliltä. Decameronesta tuli vähän sanomista kotona.

Opiskelu ja erityisesti gradun teko sekoitti lukurytmin. Kun oli jatkuvasti tenttikirjoja luettavana, illalla sängyssä ei jotenkin enää jaksanut keskittyä mihinkään. Nykyään taas kaikki aika menee ties mihin turhanpäiväisiin kotiaskareisiin ja The Projektiin. Sitten kun projekti on valmis, alan taas lukea enemmän - ja tehdä käsitöitä, leipoa, hankin jonkin uuden harrastuksen, kirjoitan enemmän ja mitäköhän muuta vielä lisäksi.

Joskus sentään tulee tartuttua kirjaan nykyäänkin, ja kun en jaksa ja ehdi paneutua ihan kaikkeen juuri nyt, on hyvä luottaa jonkun muun arvioon siitä, mikä on lukemisen arvoista. Äskettäin piti tilata kaksi kirjaa (kun kirjastosta ei löytynyt), jotka kolahtivatkin postilaatikkoon ilahduttavan nopeasti. Nyt pitäisi enää päättää kumman luen ensin.

Vaihtoehdot ovat:
J.K. Rowling: The Casual Vacancy (suomennosta ei kehuttu, joten päädyin alkukieliseen)
Tove Nilsen: Halun matka

Taidan aloittaa jälkimmäisestä.

Huojuva

Kesäheinä, koivunoksa
Saunan piipusta nouseva savu
Veden liplatus laiturin päässä

Tuulenhenkäys hellepäivän iltana