keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Déjà-vu

Olen jatkanut pyöräilyä edellisen postauksen jälkeen, ja sen kertaisesta kokemuksesta viisastuneena alkanut varata enemmän aikaa polkemiseen, jos perillä pitää olla määräaikaan mennessä. Kun ei tarvitse polkea kieli vyön alla, olo ei ole aivan niin kamala, mutta ei kunto viikossa niin paljon kohene, ettei ponnistus tuntuisi missään.

Yhtenä päivänä, edelleen hieman veren maku suussa, tuli tunne, että olen kokenut tämän ennenkin. Siis déjà-vu, mutta muistin sitten saman tien, mistä tuttuuden tunne oli peräisin. Samanlaisen olotilan olen kokenut x vuotta sitten, kun juoksin maastopukuun ja taisteluvarustukseen sonnustautuneena pitkin länsisuomalaista kangasmetsää. Silloin kyllä aloituskunto oli taatusti parempi kuin tällä hetkellä, mutta toisaalta olosuhteetkin olivat vaativammat kuin pyörällä polkiessa. Vaikka kuinka olisi ylämäkipyöräilystä kyse.

Alokasaika oli yhtä paikasta toiseen juoksemista, ja yleensä kantamuksena oli noin kymmenen kilon verran erilaisia sotilaallisia tarvekaluja. Kun ottaa huomioon, että esimerkiksi taisteluvyötä eli tietynlaista "liiviä", jossa varusteet kivääriä lukuunottamatta kulkevat kätevästi mukana, ei ole suunniteltu keskimittaiselle naiselle (vaan keskimittaiselle miehelle), jolloin sen ei tukeudu vyötärölle vaan lantiolle eli täysin väärään kohtaan, voisi sanoa vaikkapa, että ergonomia ei ole aivan kohdallaan. Oman lisänsä juoksemiseen toi myös mainittu kangasmaasto, jossa vauhtia ei ollut tarkoitus hidastaa silloinkaan, kun reitille sattui pehmeää hiekkaa. Ja tätä treenia jatkui noin kaksi kuukautta.

Eihän tuollaista liikuntaa kukaan tervejärkinen ihminen siviilissä harrasta, eikä siihen oikein ole mahdollisuuksiakaan kenelläkään taviksella. Mutta jos selvisin siitä hengissä, ja alokasajan lopulla koko homma tuntui jo huomattavasti helpommalta, niin eiköhän tämä pieni ja kevyt pyöräilyhaastekin tästä ala sujua ennen pitkää. Pitää vain toivoa vähäsateista kesää, sillä millään ihan kamalla koiranilmalla ei enää tässä iässä viitsi lähteä pyöräilemään, jos ei ole pakko.

No niin... Menipä vaihteeksi nuoruuden muisteluksi, mutta näitähän sattuu.

7 kommenttia:

  1. Minä odottelen yhä, että koivu lopettaa kukkimisen, vasta sitten avaan virallisen ulkopyöräilykauden :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua ei onneksi siitepöly haittaa, mutta liika kosteus kylläkin. *tehty sokerista*

      Poista
  2. Kuulostaa hyvin tutulle tuo verenmaku suussa pyöräily. Itselläni on yleensä se vika, että en osaa polkea rauhallisesti. Poljen menemään kuin hullu, vaikka ei olisi minkäänlaista kiirettä. Ei se silloin haittaa, jos on lähtenyt matkaan kuntoilumielessä, mutta esimerkiksi aikoinaan aamuisin töihin oli tylsää saapua hikisenä ja jalat tutisevina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minussa on vähän samaa vikaa, mutta yritän opetella rauhallisempaa tahtia. Sitä ei vaan aina muista, mitä oli ajatellut...

      Poista
  3. Mikäli kyseessä olivat erään upean kankaan maastot jotka ympäröivät erästä puolustusvoimien koeammuntapaikkaa, niin täytyy sanoa varsin veemäinen paikka jalkaväelle mutta vaunulla kun sai päästellä niin menihän se.
    Enivei, hieno homma tuo sinnikkyytesi (koska moni olis lopettanut siihen ekaan kokemukseen).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä siellä kankaalla myös ammuttiin ihan kovilla, mutta niissä maastoissahan ei päästy kirmailemaan. En kyllä sanoisi, että kuiva kangasmetsä on pahin mahdollinen maasto. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että esimerkiksi suo on paljon ikävämpi. ;)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...